Part 5

Hän ei kuitenkaan vielä pariin kuukauteen voinut saada laivurin todistusta, niin että isännän täytyi palkata vanhempi perämies, joka taisi kirjoittaa paperien alle, kunnes Tullesen olisi purjehtinut määrätyn ajan. Saatuaan tämän tietää, arveli miehistö laivurin olevan siitä harmissaan, ettei vielä ollut täysin kykenevä virkaansa.

Matka Itämerelle oli myöskin onnellinen ja priki lähti jälleen puutavaroilla lastattuna Englantiin. Laivuri varusti muonavaroja matkaa varten Helsingörissä, sinne lähetti isäntä hänen valtakirjansa, sekä pitkän, ystävällisen onnentoivotuskirjeen, joka loppui seuraavilla sanoilla: "Priki on korkealle vakuutettu, jos voitte saada sen pohjaan samalla somalla tavalla kuin 'Veljekset', pääsette laivuriksi yhtä suureen laivaan kuin veljellännekin on!"

Priki tuli ulos Pohjanmereen ja kääntyi länteenpäin. Ilma oli kaunis ja tuuli sopiva, mutta laivuri oli ja pysyi entisellään; sillä aikaa kuljeskeli hän yökaudet ylhäällä, eikä juuri milloinkaan puhutellut ketään.

Ennen aikaan oli romaanien lukeminen häntä erittäin huvittanut, niin että usein oli istunut kaiket yöt lukemassa, mutta niinpian kun hän nyt otti kirjan lukeakseen, heitti hän sen jälleen pois luotansa, kulkien vaan edestakaisin milloin kajuutasss, milloin kannella. Perämies luuli, että häntä vaivasi onneton rakkaus, ja hän tiesi omasta kokemuksesta, että senlaisia haavoja taitaa ainoastaan aika parantaa, sentähden hän ei arvellut maksavan vaivaa puhua asiasta sen enempää, hän pelkäsi, näet, tehdä pahaa pahemmaksi.

Eräänä iltana, kun olimme noin Pohjanmeren keskipaikoilla, meni laivuri erinomaisen aikaisin levolle, ja kun kello tuli kaksitoista yöllä, meni perämies herättämään häntä; -- prikillä ei nimittäin ollut toista perämiestä ja laivuri toimitti aina oman vahtivuoronsa. Kun perämies tuli sisään, näki hän laivurin olevan makeassa unessa, ja hänestä oli Sääli häiritä tätä, koska tiesi, kuinka vaikea laivurin oli saada lepoa, hän käski sentähden vanhimman matruusin pitämään purjeita tarkasti silmällä ja ilmoittamaan laivurille, jos mitään erinomaista tapahtuisi. Perämies läksi sitten levolle. Tuskin oli hän ehtinyt sijalleen, kun kajuutan ovi lensi auki suurella ryskeellä, ja hirmuinen huuto tunkeutui hänen korviinsa. Perämies luuli silloin prikin purjehtineen toisen aluksen yli, ja syöksi kannelle, missä laivuri kohotetuin käsin riensi häntä vastaan, huutaen:

"Laivaan kaivetaan reikää! Laivaan kaivetaan reikää! Laiva uppoaa!"

Pian puhui hän jo itsestään sanoen: "Minä olen kaivanut reiän, laiva uppoaa!"

Sitten syöksi hän laskunuoran luo, aikoen varmaankin heittäytyä mereen, ellei perämies, joka oli voimakas mies, olisi tarttunut häneen ja estänyt häntä. Hänen silmänsä olivat niin hurjat, hänen liikkeensä niin silmiinpistävät, että perämies heti ymmärsi, mikä laivurille oli tullut -- hän oli kadottanut järkensä. Vahti kannella oli aivan jäykistynyt kauhusta ja tointui vasta, kun perämies käski häntä kanssaan auttamaan laivuria kajuuttaan, jossa kahden miehen sitten aina täytyi vartioida häntä, sillä hän tuli raivokkaammaksi ja levottomammaksi, mitä enemmän priki läheni Englannin rantoja.

Perille päästyä toimitti perämies heti lääkärin, joka selitti, että laivuri oli paikalla vietävä johonkin sairashuoneesen mielenvikaisia varten. Sitten kirjoitti hän isännälle, kysyen mitä nyt olisi tehtävä. Tähän sai hän vastauksen: odottaa jonkun aikaa. Ellei laivuri siinä ajassa tulisi paremmaksi, olisi hänet lähetettävä kotia toisella laivalla, sillä tulisi liian kalliiksi hänen perheelleen pitää häntä sairashuoneessa vieraassa maassa.

Samalla kertaa kirjoitti perämies kotiin vaimolleen, ja saadakseen kirjeen venymään niin pitkäksi kuin mahdollista kertoi hän vaimolleen suurella tarkkuudella kaikki, mikä koski laivurin hulluutta. Hän kertoi myös sanasta sanaan mitä laivuri oli sanonut, ja kun vaimo vastaanotti kirjeen, kutsui hän kokoon ystävät ja naapurit ja kertoi heille kaikessa ystävyydessä kirjeen koko sisällyksen, nämä antoivat sen jälleen mennä eteenpäin, ja ennen pitkää tiedettiin koko kaupungissa: että laivuri Tullesen, joka oli ollut "Veljesten" perämiehenä, oli tullut hulluksi, ja hulluudessaan oli hän tunnustanut kaivaneensa laivan upoksiin. Ruvettiinpa asiaa tarkemmin miettimään, kun muistettiin kuinka epäilyttävän nopeasti "Veljekset" sai loppunsa, olivat kaikki siitä yksimieliset, että tuon alla jotakin piili. Kirvesmies, joka ennen oli ollut "Veljeksillä", ja nyt oli kotona työskentelemässä isännän laivavarvissa, taisi myöskin kertoa, laivurin eräänä päivänä Atlantin merellä lainanneen häneltä näverin ja vähän sen jälkeen oli vesi alkanut tunkeutua laivaan; mutta hän olisi puolestaan voinut valansa tehdä, ett'ei hänellä ollut vähintäkään epäluuloa, että laivurilla olisi ollut mitään haaksirikon kanssa tekemistä. Tullesenia vastaan tuotiin kumminkin niin monta kannetta, että häntä viimein yleiseen aljettiin luulla "Veljesten" haaksirikkoon osalliseksi, arvelipa yksi ja toinen että isäntä myöskin oli samassa juonessa, vaikka hän kyllä piti päänsä pystyssä, eikä väräyttänytkään kasvojaan, kun häneltä jotain kysyttiin noiden kulkupuheiden suhteen.

Joku aika sen jälkeen vaadittiin omistajan pitämään huolta laivuri Tullesenin kotiintuomisesta, että voitaisiin asiaa tarkemmin tutkia. Tullesen tuli kotia ja veti vanhaa virttänsä: "olen kaivanut reiän laivaan, se uppoaa!"

Koetettiin kaikin tavoin urkkia häneltä muuta, mutta mahdotonta, hän puhui lakkaamatta ja kertoi aina samat sanat. Vakuuttajat rupesivat epäilemään ja kääntyivät heti isännän puoleen, kysyäkseen missä toinen Tullesen oleskeli, ja saivatkin vastauksen hänen olevan matkalla Neworleansiin puuvillalastia noutamaan, mikä kumminkin oli sulaa valetta, koska Tullesen jo aikoja oli perille päässyt ja melkein lastannut laivansa, kun tämä tapahtui. Isäntä oli saanut sähkösanoman häneltä, noin kolme viikkoa sitten. Heti lähetettiin sähkösanoma Neworleansiin konsulille, että hän panisi kiinni laivuri Tullesenin ja lähettäisi hänet arestanttina kotiin, niin pian kun hän saapuisi satamaan. Seuraavana päivänä tulikin vastaus, laiva oli tullut, mutta laivuri ei ollut moneen päivään laivalla käynyt, eikä häntä voitu mistään löytää. Isäntä oli nähtävästi iloissaan saadessaan sanomat, että laiva onnellisesti oli saapunut; mutta sähkölennätinkonttoorissa ei sen enempää tutkittu, olisiko aikaisemmin ollut saapunut ja lähetetty sähkösanomaa Neworleansiin. Isäntähän oli tunnettu erinomaisen tunnokkaaksi, jaloksi kelpomieheksi, eikä noiden suurien herrojen mieleen johtunutkaan, että hän olisi millään tavalla syyllinen haaksirikkoon.

Hän odottikin joka päivä kirjettä Tullesenilta, ja oli puolestaan vakuutettu siitä, että tämä jonakuna päivänä jälleen ilmaantuisi laivalleen, silloin hänet tietysti pantaisiin kiinni ja lähetettäisiin kotia, tämä oli laivurin korkein toivo, sillä silloin selviäisi asia, ja kaikki epäluulo hänen osanottonsa suhteen poistuisi.

Samana yönä, jona laivuri Tullesen prikillä purjehtiessaan kadotti järkensä, lepäsi vanhempi veli Tullesen komeassa, uudessa laivassaan Amerikan rannikolla ja näki hirvittävän unen. Hänestä näytti, kuin olisi veli tullut hänen luokseen, tuijottanut häneen hetken aikaa hurjistuneilla silmillä, sitten oli veli kavahtanut hänelle kaulaan ja itkien ruvennut häntä nuhtelemaan, että oli viekoitellut häntä laivaa upottamaan. -- Herätessään aamulla oli Tullesen suuressa ahdistuksessa, ja hän oli aivan vakuutettu, että veljeänsä oli joku onnettomuus kohdannut. Enin pelkäsi hän veljen saaneen omantunnon vaivoja ja niiden rasittamana antaneen ilmi itsensä sekä hänet. Veljen hurjat silmät näki hän aina edessään eikä hän enää uskaltanut katsoa kenenkään silmiin, hän näet näki syyttäjän jokaisen kasvoissa. Tultuaan Neworleansiin sai hän isännältä sähkösanoman, jossa seisoi että ruvettiin puhumaan "Veljesten" haaksirikosta, että veljensä oli hulluna ja että hän itse ajattelisi, mikä olisi viisainta tehdä tällä kertaa. Tullesen meni laivalle, latoi vähän tavaroita matkalaukkuun, pisti vähän rahaa kukkaroonsa ja astui maalle -- ijäksi päiväksi jättääkseen uuden komean laivansa. Ero oli raskas, ja hän itki kuin lapsi, astuessaan viimeisen kerran portaita alas, -- mutta siellä ei kukaan häntä huomannut.

* * * * *

Vuonna 1872 tulin Länsi-Intiasta Newyorkiin ameriikalaisella kuunarilla. Seuraavana päivänä käski laivuri minun seurata erästä sairasta miestä Merimieshospitaaliin, sen teinkin mielelläni. Sairashuonetta ympäröi suuri puutarha, jossa sairaat saivat kävellä tahi istua lepäämässä penkeillä, joita oli asetettu sinne tänne suurten, tuuheitten puitten varjoon. Minun täytyi odottaa hetki, ennenkuin sain kaikki järjestetyksi sairaalle toverilleni, käytin odotusaikaa siten, että kävelin ympäri puutarhassa, missä vilisi vaaleita, kärsiviä merimiehiä. Eräällä penkillä istui kokoon köyristynyt, näöltään nuorenlainen mies, heti ymmärsin, että hän oli maannut ankarassa luuvalotaudissa ja että tämä peloittava tauti oli häntä hirmuisesti runnellut. Sydäntä särkevää oli nähdä hänen kokoonkutistuneita jäseniänsä, ja astuinkin jo hänen luokseen sanoakseni hänelle lohdutuksen sanoja, mutta lähestyessäni häntä, nosti hän päätänsä ja minä jäin paikalleni seisomaan -- olihan nuo tunnetut kasvot, vaikk'en sillä hetkellä nimeä muistanut. Sairas huomasi hämmästykseni, nousi ja astui tahi oikeammin ryömi luotani kahden sauvan nojassa, samassa tuli mies ilmoittamaan, että saisin puhella johtajan kanssa.

Jätettyäni sairaan toverini hospitaalin johtajan huostaan, menin laivalle, mutta minun oli mahdoton unohtaa nuo tunnetut, tutut kasvot, ja kuinka paljon muistuttelinkin mieleeni, en saanut päähäni, kuka hän oli. Kun tulin laivalle, otin esiin valokuva-säiliöni jossa minulla oli kaksisataa viisikymmentä kuvaa, niiden joukossa myös entinen perämieheni Tullesen, joka itse omin käsin oli lahjoittanut mulle kuvansa; luodessani silmäni hänen kuvaansa, sanoin heti ääneen: "kas tuossa on mies. Joko hän taikka veljensä, kaikissa tapauksissa läheinen sukulainen!"

Seuraavana sunnuntaina menin jälleen sairashuoneelle kipeätä toveriani tervehtimään ja jos mahdollista oli, saamaan tietoja tuosta vaivaisesta miehestä. Annettuani ensimainitulle muutamia tuoreita appelsiineja ja lohdutettuani häntä menin johtajan puheille. Pyysin häntä olemaan hyvän ja näyttämän minulle luettelon sairaista, jotka tällä kertaa olivat laitoksessa. Johtaja oli hyvin kohtelias mies ja kysyi, ketä minä etsin, oli niin harvoin kun joku tuli sairaita katsomaan, sanoi hän, että häntä oikein ilahdutti nähdessään että edes yksi niitä muisti, sentähden tahtoi hän mielellään auttaa minua löytämään sitä, jota etsin.

Kerroin hänelle, kuinka olin kohdannut tutut kasvot siellä ensi kerran käydessäni, ja hän ehdoitteli heti että yhdessä lähtisimme astuskelemaan puutarhaan. Oli erinomaisen ihana, kirkas päivä, ja silloin piti kaikkien, jotka vaan kynsilleen kykenivät, mennä ulos raitista ilmaa nauttimaan. Tuskin olimme astuneet kierroksen, ennenkuin näin saman miehen istuvan penkillä saman puun juurella, heti huomautin johtajaa hänestä. Hän tunsi miehen hyvin ja kertoi minulle, että hän oli tullut sinne noin vuosi takaperin, maannut hirveän kovassa luuvalossa, joka oli turmellut hänet ilmoiseksi ijäkseen; sitä paitsi mahtoi hän kärsiä jotain muutakin, jota ei tahtonut ilmoittaa, sillä hän oli aina allapäin ja murhemielin, eikä tahtonut puhua kenenkään kanssa, "mutta", jatkoi johtaja, "tänne hän jääneekin elin-ajakseen, sillä hänen ylöspidostaan maksetaan täällä ja me olemme luvanneet hänen sukulaisilleen, saksalaisia vai norjalaisiako he lienevät, pitää huolta hänestä, miten parhaiten taidamme." Kerroin sitten hänelle, että olin aivan varmaan purjehtinut hänen veljensä kanssa, ja tahtoisin nyt kernaasti puhella hänen kanssaan, jos vaan tietäisin, mitä "puheen aluksi" saisin. Johtaja kehoitti minua menemään hänen luokseen ja puhuttelemaan häntä norjalaisella nimellään, silloin saisin pian nähdä oliko hän oikea mies, vai ei, hän oli nimittäin maininnut itseään toisella nimellä. Seurasin hänen neuvoansa, menin suoraan miehen luo sanoen:

"Hyvää päivää kapteini Tullesen, kuinka jaksatte?"

Sairas kohotti päätänsä ja ymmärsin heti että hän tunsi kielen, mutta samassa näkyi kova, melkein pilkallinen vivahdus hänen kasvoillaan, kun hän kysyi:

"Kuka olette, ja mitä tahdotte minusta, enkö jo mielestänne ole kärsinyt tarpeeksi syntieni tähden?"

"Rakas kapteini Tullesen", sanoin minä, "älkää puhuko sillä tavoin. Minä olen joku vuosi sitten purjehtinut yhdessä veljenne kanssa, tunsin teidät heti, sillä harvoin näkee kahta, niin yhdennäköistä veljestä!"

"Mikä on saattanut teidät tähän kurjuuden kotiin?" kysyi hän luoden silmänsä minuun.

"Minulla on kipeä laivatoveri täällä, ja tulin tervehtimään häntä ja antamaan hänelle muutamia tuoreita appelsiineja", johon vielä lisäsin, "jos tahtoisitte ottaa vastaan nämä, tekisitte minulle suuren ilon." Näin sanoen annoin hänelle neljä kaunista appelsiinia, jotka hän otti vastaan ja ojentaessaan kätensä minua kiittämään täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, ja hän sanoi:

"Jumala siunatkoon teitä, nuorukainen, niin paljon rakkautta ei minulle ole osoitettu moneen vuoteen, tämä hetki on oleva minulle suloinen muisto, ja teidän hyvyytenne on antanut minulle uusia voimia jälleen elämään, sillä luulin jo aivan varmaan että kaikki maanmieheni olivat lausuneet tuomion ylitseni, mutta luvatkaa minulle kumminkin ett'ette mainitse nimeäni tämän puutarhan aitauksen ulkopuolella!" Kädenlyönnillä lupasin hänelle olla vaiti, ja puhelin kauan hänen kanssaan. Jättäessäni hänet lupasin pian tulla takaisin jolloin hänellä olisi minulle kerrottava pitkä ja surullinen tarina, sanoi hän.

Kuuden kuukauden kuluttua tulin jälleen Newyorkiin ja seuraavana päivänä, sunnuntaina, menin sairashuoneelle. Kipeä toverini oli terveenä uloskirjoitettu, mutta Tullesen oli siellä yhä -- ei kuitenkaan huonompana, kenties parempana. Hän oikein virkistyi nähdessään minut ja kiitti sydämmellisesti että tulin häntä tervehtimään. Puhellessamme kysäsin oliko hänellä mitään lukemista, johon hän vastasi pudistamalla hiljaa päätänsä, sanoen, että hänen päänsä oli niin heikontunut, ett'ei sietänyt vähintäkään ajatusten rasitusta. Otin esiin Uuden Testamentin, lahjoitin sen hänelle, muistuttaen samassa, ett'ei hänen tarvinnut lukea paljon kerrassaan. Tullesen otti Testamentin ja kysyi liikutettuna:

"Kuinka arvasitte ottaa tämän mukaanne? Se on ainoa, mikä enää voi minulle iloa tuoda ja te tuotte sen minun käteeni!"

Kerroin, että minulla laivalla oli kaksi kirjaa, ja mennessäni sieltä kuulin sisällisen äänen sanovan: "Ota toinen Testamentti mukaasi, ehkä siellä on joku sairashuoneessa, joka sitä tahtoisi." Tullesen suuteli Testamenttia ja sanoi ääneen:

"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty!"

Sitten rupesi Tullesen kertomaan elämäkertaansa minulle, rukouksella että minä, jos eläisin ja tulisin kotiin, kymmenen vuoden kuluttua kirjoittaisin ja kertoisin aivan yksinkertaisesti, kuinka kaksi onnetonta veljestä olivat hävittäneet koko elämänsä pelastaakseen rahan-ahnasta ja kunnianhimoista isäntää häviöstä, upottamalla laivan "Veljekset" keskellä Atlantin merta. Hieno hiekka otettiin laivaan, jotta pumput tulisivat käyttämättömiksi, niinpian kun laiva rupeaisi vuotamaan, tämä oli isännän oma ehdoitus. Veljekset Tullesen olivat yhdessä kaivaneet viisi reikää laivan pohjaan kirvesmiehen näverillä; mutta he olivat olleet varovaiset toimessaan, antaen veden vähitellen lisääntyä, kunnes miehistö väsymyksestä ja unen puutteesta jättäisi kaikki sikseen. Kun kirvesmiehen piti mennä alas, katsomaan mistä laiva vuotaisi oli hän niin humalassa että jäi keskikannelle makaamaan ja kuuntelemaan, ja tultuaan ylös vannoi hän ääneen ja juhlallisesti raon olevan joko laivan keulassa tahi pohjassa, jonka arvelun laivuri oli lausunut ennenkuin hän meni alas. Niinkuin jo ennen on sanottu ei Tullesen säästänyt geneverpullojaan, silloinkun miehet ajoivat vettä eturuumasta; he joivat geneveriä niinkuin vettä, eikä moni heistä tiennyt mitä tekivät, tuskinpa perämies ja laivurikaan olivat selvällä päällä. Isäntä sai kumminkin vakuutussumman ja sai sillä asiansa kuntoon ja hän lupasi pitää huolta Tullesenista niinkauan kun tämä eläisi.

Kun Tullesen oli jättänyt laivan Neworleansiin, läksi hän suoraa päätä Newyorkiin ja kirjoitti sieltä isännälle, joka heti lähetti hänelle rahaa. Sitten meni hän rautatietä Chicagoon ja purjehti monta vuotta sisävesillä väliin perämiehenä, väliin halpana matruusina, mutta omatuntonsa ei suonut hänelle milloinkaan rauhaa, niin että monta kertaa, kun hän seisoi käsipuiden luona, oli hän aivan heittäymäisillään mereen, sillä hänestä oli mahdotointa kauemmin elää. Veljensä haamu seurasi häntä kuin paha henki niin että näki näkyjä aivan selvällä päivällä, eikä hän yöllä millään muotoa uskaltanut maata yksinään missään huoneessa. Hänen voimansa vähenivät yhä ja hänen mielensä tuli yhä raskaammaksi, ja vihdoin kun hän huomasi olevansa kelvotoin enään purjehtimaan, silloin matkusti hän Newyorkiin ja asettui jo mainittuun sairashuoneesen. Tuskin oli hän päässyt sinne, ennenkuin tuo kauhistava luuvalo valtasi hänessä joka jäsenen ja muutti lyhyessä ajassa tuon muuten niin muhkean ja suoran kapteini Tullesenin raajarikoksi, joka sen jälkeen kiitti Jumalaa, että hänen oli suotu liikkua eteenpäin suurella vaivalla kahden sauvan nojassa.

Hänen veljensä oli muutettu maalle ja isännän sanojen mukaan hänellä oli erittäin hyvä olla, hän asui siivojen ihmisten luona -- ja oli ja pysyi hulluna. Tullesen velvoitti minua itse menemään hänen veljensä tykö nähdäkseni kuinka hänellä oli; jos hänellä oli hyvä olla, piti minun pysyä levollisena, muussa tapauksessa piti minun lähettää isännälle kirje, jossa seisoi, että paitsi häntä eli vielä yksi, joka tiesi "Veljesten" haaksirikosta; hän arveli isännän silloin pitävän parempaa huolta hänen veljestään. Tullesen antoi minulle kirjeen päällekirjoituksetta sanoen:

"Tämän sisällä on kirje isännälle. Jos veljelläni on hyvä olla, pidätte kirjeen luonanne, ja jos veljeni kuolee ennen teitä, niin poltatte sen, -- eikä kukaan saa tietää isännän nimeä. Hän tehköön itse tilinsä, kun hänen hetkensä tulee."

Tullesen tarttui käteeni ja sanoi lopuksi:

"Uskallatteko valalla vahvistaa, että tahdotte tehdä kaikki mitä olen teiltä pyytänyt?"

Vastasin rohkeasti ja iloisesti niin tekeväni ja lisäsin:

"Niin totta kuin Jumala antaa minun onnellisesti kotiin tulla, olen tekevä sanasta sanaan niinkuin olette minua pyytäneet!"

Myöhään sunnuntai-illalla jätin Tullesenin ja sitten kävin hänen luonansa niin usein kuin mahdollista. Viimeisellä kerralla, kun kävin hänen luonansa, oli hän hyvin huono, hänen ainoa lohdutuksensa oli Uusi Testamentti, josta hän löysi sen, mitä monta vuotta turhaan oli etsinyt. Pitkä ja surumielinen oli viimeinen kädenlyönti, joka meidät eroitti. En usko että Uusi Testamentti milloinkaan on tuottanut suurempaa lohdutusta ja iloa kuin tällä tautivuoteella, se oli Tullesenin pään alla, kun hän nukkui ja valveellaan piti hän kirjaa kädessään, peljäten kadottavansa sen.

Vuoden perästä saavuin kotiin ja käytyäni rakkaitani tervehtimässä, läksin Tullesenin veljeä katsomaan ja näin hänellä olevan niin hyvän olla, kuin hänellä siinä tilassa mahdollista oli. Kaksi vuotta oli hän ollut sairashuoneessa mielenvikaisia varten, josta hän kirjoitettiin ulos parantumattomana, ja sitten oli hän elänyt maalla, kristillismielisten ihmisten tykönä, jotka hoitivat häntä, kuin olisi hän ollut heidän oma lapsensa. Hän oli paljon levollisempi, puhui harvoin tahi ei milloinkaan, mutta nähtyään minut, alkoi hän vetää vanhaa virttänsä: "Olen kaivanut laivaan reijän, se uppoaa."

Pyysin noita hyviä ihmisiä edespäinkin hoitamaan häntä hyvin; jos maksu tulisi niukemmaksi, pyysin heitä ilmoittamaan siitä minulle, niin koettaisin saada sen seikan selville, myöskin pyysin heidän antamaan minulle tiedon hänen kuolemastaan; tämän he lupasivat.

Tuskin oli vuosi kulunut, niin sain tiedon hänen kuolemastaan, ja minä koetin puolestani katsoa, että hän sai kunnolliset hautajaiset. Tullesenin kirjeen viskasin tuleen, niin että jos joku minulta nyt kysyy isännän nimeä olen yhtä viisas, kuin kysyjäkin; sen verran voin vielä lisätä, että kun kahden vuoden perästä tulin Newyorkiin, menin heti sairashuoneelle, siellä tapasin johtajan, joka kertoi, että laivuri Tullesen oli kuollut noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun olin siellä käynyt. Lähemmin katsottuani, huomasin Tullesen-veljesten kuolleen samana vuonna, samana kuukautena, samalla viikolla, oli ainoastaan joku päivä väliä. Minun antamani Uusi Testamentti seurasi häntä hautaan -- se oli laivuri Tullesenin viimeinen pyyntö.

Per Grinerudin kihlaus ja naiminen.

Per Grinerud oli jo purjehtinut viisitoista vuotta merellä, kun tulin hänen toverikseen suurella parkkilaivalla. Vaikka hän kyllä oli rivakka merimies, ei hän milloinkaan ollut oppinut kompassin kolmenkymmenen kahden pielen nimeä eroittamaan, sentähden hän usein oli pahemmassa kuin pulassa, mutta hän oli hyvin sukkela ajatuksissaan ja montakin kertaa osasi hän peijata esimiehensä, niin ett'ei heillä voinut olla aavistustakaan kuinka tuntematon kompassi oli hänelle. Hän oli varsin rehellisen näköinen ja hurskas hymyily oli aina hänen huulillaan. Kun perämies tuli häneltä kysymään, mitä kurssia hän piti, oli hän niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan, jos nimittäin oli siitä tietämätön; kumminkin ilmoitti hän lasin kompassissa olevan niin samean, että oli vaikea pieliä nähdä. Perämies tuli silloin aina itse katsomaan. Toisin ajoin kysyi hän, viekkaasti kyllä, perämieheltä, voiko tämä arvata mihin suuntaan mentiin. Perämies oli aina jokseenkin lähellä pieliä, niin että Per aina sillä tavalla pääsi pälkehistä. Hän oli aina ystävällinen ja kohtelias kaikille, eikä esimiesten ollut helppo vihastua häneen, sillä Per katsoi rehellisellä tavallaan kaikki tapahtuvan hyvänsuonnista. Jos joskus häneen oikein suutuit ja haukuit häntä suut silmät täyteen, seisoi hän siinä hyvin levollisena, kuunnellen valmista, ja kun viimein olit lopettanut, hymyili Per sanoen:

"Et tarkoita niin pahaa, kuin puheestasi voisi luulla."

Oltuani kuusi kuukautta samassa laivassa, tuli minusta hänen uskottu ystävänsä. Hän kertoi minulle että hänellä oli pieni soma talo sekä pari sataa kruunua, jotka olivat hyvässä tallessa pankissa, mutta sittenkään ei hän ollut oikein tyytyväinen. Hän oli naimaton mies ja vakuutti minulle kunniasanallaan, ett'ei milloinkaan ollut todenperästä ollut kihloissa, hän oli niinkuin muutkin merimiehet siellä ja täällä mielistellyt pikkutyttösiä, mutta ainoastaan kerran oli hän kosinut, jolloin sai rukkaset tytöltä, joka ei hänen mielestään ollut rahtuakaan parempi häntä itseään. Tyttö palveli ylhäistä herrasväkeä, joka hänestä paljon piti, mutta kaunis ei hän ollut, ei ensinkään. Per oli huono kirjoitusmies ja pian sain tietää kuka kirjurina oli ollut ja kuinka kirje kuului. Nuorelle perämiehelle oli Per uskonut salaisuutensa ja kirje oli hänen mielestään niin hyvin kirjoitettu, että minkä tytön hyvänsä olisi pitänyt suostua sulhaseen, joka niin hyvin taisi sanojansa sommitella. Hän kertoi minulle paljon lemmitystään, muun muassa ilmoitti hän minulle, että tyttö oli erinomaisen uskonnollinen ja vakava nainen, joka ei koskaan käynyt tanssituvissa; muiden tyttöjen huvitellessa kävi hän kirkossa ja hartaus-hetkillä, ja sentähden hänkin kävi niissä paikoissa, koska aina varmaan tiesi tapaavansa tytön siellä. Sillä ajalla oli hän aina saattanut tätä katuportille ja hänen mielestään oli tyttö suosiollinen häntä kohtaan. Kaikessa tapauksessa oli hänestä hyvin kaunista, että merimies niin usein kävi kirkossa ja rukoushuoneessa; mutta kun perämies sitten kosi hänen puolestaan, sai hän, niinkuin jo sanottiin, rukkaset, eikä tyttö vielä ollut kihloissa kenenkään toisen kanssa.