Part 4

Laivurimme katsoi minuun syrjästä, ja punastui korviansa myöten, mutta minä istuin tyhmänä kuin osteri, jyrsien kaikin voimin palanutta ruiskorppua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vieraat laivurit alkoivat viheltää ja toinen kysyi minkälainen mies hän oli, joka punnitsi voin perämiehilleen, kuinka kauan voineljännes kesti hänellä, kuinka paljon kaupanpäällisiä perämiehet saivat ja vihdoin kuinka monta kultanappia hän toivoi saavansa laivan omistajalta kotiin tultuansa? Toinen perämies istui ja hymyili punaiseen partaansa, mutta minä istuin muuttamatta muotoani laisinkaan. Sen erän perästä ei voin punnitseminen kajuuttaan enään tullut kysymykseenkään, me saimme niin paljon kuin tahdoimme, ja kun laivuri sai suullisenkin jotain hyvää, saimme me siitä aina runsaan ja hyvän osamme, laivalla oli tullut aivan toinen elantotapa ja toinen perämies siunasi tuota päivää niin kauan kun olin yhdessä hänen kanssaan.

Raha-asioissa oli laivurimme hyvin tarkka, miehistö sai rahaa ainoastaan lauantaisin ja silloin oli joka mies vapaa kello kahdesta. Hän istui silloin juhlallisen näköisenä vanhan kirjoitus-pulpetin takana, jossa oli lauta, jonka taisi laskea alas. Minun, joka olin ensimmäinen perämies, täytyi ensin mennä sisään, ja sitten meni alaspäin aina kunkin arvon mukaan, kokki tietysti tuli viimeiseksi. Vähää ennen lähtöämme Lontoosta tuli eräs laivapoika itkien luokseni eräänä keskiviikkoiltana kysyen, voisinko lainata hänelle punnan (noin kahdeksantoista kruunua), sillä hänen täytyisi vihdoin viimeinkin lähettää vähän rahaa äidillensä kotiin. Hän oli juuri saanut kirjeen, jossa seisoi että äiti äkkiä oli tullut kipeäksi, ja hän pyysi hartaasti pojan lähettämään ainoastaan muutaman kruunun -- rohtoihin ja lääkärille. Poika oli jo käynyt valittamassa laivurille hätäänsä, mutta tämä oli vaan muistuttanut häntä vallitsevasta järjestyksestä. Laivuri oli tarpeekseen kuullut tuonlaisia juttuja ja kun hän kerran oli sanansa sanonut, oli se sanottu.

Kysyin pojalta oliko hän koputtanut laivuria kajuutan ovelle, mennessään pyytämään rahaa sairaalle äidilleen. En, vastasi poika, senlainen ei olisi hänelle päähän pälkähtänyt; sillä sitä hän ei ollut tehnyt muissakaan laivoissa, joilla oli ollut. Sanoin silloin hänelle:

"Mene nyt alas ruumaan, pese silmäsi, ja harjaa hiuksesi somasti, tule sitten tänne kajuutalle ja kolkuta ensin ulko-ovea, kolkuta ensin hiljaa, sitten kovemmin, kunnes saat vastauksen, ja kun kuulet laivurin sanovan: 'käy sisään', menet käytävään ja siinä kolkutat taas, jos kajuutan ovi on auki, voit lyödä seinään, kunnes laivuri taas kehoittaa sinua tulemaan sisään. Päästyäsi sisään teet syvän kumarruksen ja sanot: Suokaa anteeksi, herra kapteini, että olen niin rohkea ja tulen sisään luvattomalla ajalla rahaa pyytämään, mutta äitini makaa sairaana ja odottaa kiihkeästi muutamaa kruunua minulta, jos te siis, herra kapteini, hyvyydestänne tahtoisitte antaa minulle kahdeksantoista kruunua, olen varma siitä, että onneton ja kurja äidinsydän kaukana pohjoisessa rukoilisi teille ja teidän erinomaisille purjeillenne onnea ja menestystä!"

Poika oppi sanat ulkoa ja kiiruhti ruumaan, pesemään itseään; kohta tuli hän kulkien perään päin, tehden aivan täsmälleen niinkuin olin häntä neuvonut. Laivuri istui juuri rakkaan kirjoituspöytänsä ääressä, ollen mitä oivallisimmalla tuulella, jonka selvään saatoin nähdä punaisesta turkkilaismyssystä, joka oli kallellaan hänen päässään; kun hän oli pahalla päällä, tuli hänelle kuuma ja lämmin, ja silloin heitti hän turkkilais-myssyn pois, ensimmäiseen koukkuun, joka eteen sattui. Seisoin ulkokäytävällä nähdäkseni, täyttikö poika kaikki käskyni. Niinpian kun ulko-ovea kolkutettiin, huusi laivuri: "Tulkaa sisään, tulkaa sisään!" Ja pojan kolkuttaessa sisä-ovea, joka oli auki, huusi laivuri kolme kertaa: "tulkaa sisään!" Poika astui sisään totisena ja vakavana, ja korkealla äänellä kertoi hän sanasta sanaan, mitä hänelle olin opettanut. Laivuri katsoi häntä hetken ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, missä hän oli oppinut niin hienoja tapoja. Sitten aukasi hän kukkaronsa, kysyen pojalta paljonko hän tahtoi.

Olisipa poika saanut vaikka koko palkkansa, siitä ei olisi ollut estettä, mutta kun hän jälleen tuli kannelle, kielsin häntä millään muotoa kenellekään toverille kertomasta, millä tavoin oli saanut rahaa luvattomalla ajalla, sillä tämä oli keino, jota väliin itsekin käytin, kun en nähnyt muuta neuvoa, millä olisin hankkinut itselleni rahaa, sillä laivuri ei viikon muina päivinä antanut minulle rahaa enemmän kuin miehillekään.

Kauan aikaa mietin ja tuumasin, miten saisin laivurin luopumaan pahasta tavastaan, käydä niin kurjissa vaatteissa ulkona merellä; hänellä kyllä oli vaatteita, mutta kaikki olivat liian hyviä käyttää jokapäivä, hänen mielestään, ja mitä kauemmin purjehdimme, sitä kurjemmaksi kävi hänen ulkonainen asunsa. Minulla ei ollut rohkeutta mennä hänen eteensä ja sanoa hänelle vasten silmiä ajatuksiani hänen puvustaan, sillä tiesinhän että hän kaikessa oli esimieheni, enkä mielelläni tahtonut kadottaa hänen suosiotaan, johon aikoja sitten olin päässyt; hän oli hyvin närkäs suuttumaan, ja tämä peloitti minua. Ensin ajattelin tehdä "rääsymiehen" ja viedä sen hänen luokseen, mutta olin varma että hän silloin istuisi "meri-oikeutta" ja varmaan panisi minut ylimmäiseksi tuomariksi, joka asema olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä minulle. Sitten koettelin, jos hän oli taika-uskoinen, kertoen hänelle kummitus-juttuja; sillä jos olisin tuota pelkoa huomannut, olisin arvelematta ottanut "rääsymiehen" muodon, ja jonakuna yönä säikähdyttänyt häntä, sitten olisin kyllä mieleni mukaan selittänyt ilmestyksen hänelle, sillä hän kertoi aina minulle unensa ja näkönsä. Suurin joukko merimiehistä ovat hyvin taika-uskoisia ja erilaisia haltioita ja tonttuja löytyy melkein jokaisella laivalla, varsinkin vanhemmilla; mutta minun laivurini ei uskonut mitään senlaisia olevan, eikä sentähden olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin ilmestynyt "rääsymiehenä" omassa halvassa personassani, sillä se olisi tuskin tuottanut muuta kuin aika löylytyksen takilleni, sillä laivuri oli jokseenkin roteva mies. Vihdoin keksin keinon, joka ei minulle muuta maksanut, kuin vähän paperia ja mustetta. Meiltä oli nimittäin yksi matruusi karannut Amerikaan, jättäen jälkeensä kirstun, jossa löytyi koko joukko ryysyjä. Lisäsin näihin pahimmat, mitä löytää taisin, kunnes kirstu tuli melkein täyteen. Sitten annoin erään matruusin mukailla kirjeen, jonka olin kirjoittanut ja jonka sisällys oli seuraava:

"Rakas kapteini! Kiitos yhdessä-olosta; testamenttaan teille täten vanhat ryysyni, joista todella luulen teidän ihastuvan, koska teillä jo ennestään on senlaisia koko joukko ja kun nyt saatte nämä ihan niinkuin kaupanpäällisiä, voitte pitää näyttelyn milloin hyvänsä, koska te, sen mukaan kuin tiedän, omistatte kaikenlaatuisia ryysyjä. Kunnioituksella karkurinne."

Kirje pantiin päällimmäiseksi kirstuun ja minä pistin avaimen piiloon. Matruusi, joka kirjeen kirjoitti, lupasi kunniasanallaan olla asiasta hiiskumatta. Kerran merellä ollessamme ehdotin kapteinille, että möisimme tuon karanneen matruusin jälelle jääneet tavarat huutokaupalla, täten korvataksemme edes johonkin määrin niitä kustannuksia, joita hänen karkaamisensa oli tuottanut, kun oli täytynyt hänen sijaansa palkata toinen mies. Laivurista oli ehdotukseni erinomainen, saisimme kaikissa tapauksissa vähän hauskuutta hankkia noilla rahoilla, arveli hän. Huutokauppa määrättiin tapahtuvaksi kello yksi seuraavana sunnuntaina. Määrätyllä hetkellä aloin soittaa laivakelloa ilmoittaakseni miehistölle huutokaupan alkamista. Joka mies tuli kannelle, kirstu pantiin ison luukun päälle, minä julistin silloin pitkän säännön huutokauppa-ehdoista, se vastaan-otettiin suurella riemulla, kun lausuin sen. Laivurilla oli turkkilais-myssynsä ja hän oli erinomaisella tuulella. Kirstu avattiin, ja ensiksi pisti silmiin kirje laivurille, joka heti luki sen läpi.

Hän rypisti otsaansa ojentaen minulle kirjeen, jota vaan pikaisesti silmäilin. Sitten aloin tutkia kirstun sisällystä, joka oli ja pysyi ryysyinä, yksi toistaan pahempana, eikä kenelläkään ollut halua tarjota niistä mitään. Joku irvihammas sanoa tokaisi, että kaikki oli "paperimyllyn ruokaa". Neuvoteltuamme laivurin kanssa, päätimme heittää kirstun sisällyksen mereen, mutta itse kirstun asetimme laivan perään ja varustimme sen pienillä lokeroilla siknaalilippuja varten.

Jäätyämme kahden kesken laivurin kanssa kysyi hän minulta, kuinka tuo hävytön matruusi taisi kirjoittaa senlaista kirjettä, kaiken harmin ja kulungin lisäksi, mikä hänestä oli ollut. Minä silloin sanoin hänelle suoraan, että matruusein oli vaikea pitää kunniassa miestä, joka puvussaan oli yhtä likainen ja tuhrattu kuin hekin. Laivuri otti sanoistani vaarin ja seuraavana sunnuntaina lähetti hän vanhan vaatevarastonsa ruumaan, miehistön jaettavaksi kaikessa ystävällisyydessä. Suuri osa meni samaa tietä kuin kirstun sisällys, ainoastaan joku vähäinen osa kelpasi käytettäväksi.

Kun kahden vuoden kuluttua jätin tämän laivurin, kuulin hänen ilokseni ja kunniakseni sanovan, että milloin hyvänsä olisin tervetullut laivalle takaisin, ja jos tahtoisin vielä purjehtia vuoden hänen kanssaan, antaisi hän minulle kahdeksan kruunua kuukaudessa yli tavallisen palkan.

Kaunis veljeys.

Lokakuun loppupuolella oli laiva "Fremad" (Eteenpäin) Doverissa, ottamassa sisään painolastia, oltuaan poissa kotoa kaksikymmentä ja kaksi kuukautta. Joka mies iloitsi kotiintulosta, mutta juuri kun laivan piti laskea tokasta lähteäkseen vesille, tuli välikauppias juosten ja tuoden laivurille sähkösanoman, jossa seisoi että laivan piti mennä Itämerelle tuomaan puulastia Lontoosen. Laivuri oli nuori mies, hän oli jo sydämmessään iloinnut kotiintulosta, sillä hän oli ollut naimisissa vaan kaksi vuotta, mutta koko sillä ajalla oli hän tuskin ollut vaimonsa kanssa yhdessä kahta kuukautta, nyt hän jo oli kirjoittanut olevansa kotimatkalla, kun vaimo saisi kirjeen. Luettuaan sähkösanoman, polki hän jalkaansa' laivan kannella, kysyen välikauppiaalta, miksi hän ei voinut tulla puolta tuntia myöhemmin, silloin olisi laiva jo ollut ilmoituspiirin ulkopuolella, ja silloin olisi hän voinut hyvillä mielin kääntää kurssin kotiin. Laivurilla oli kumminkin osaa laivassa, ja hän mutisi itsekseen jotain vähän senlaista, että jos hän saisi vastatuulta Norjan rannoilla, tahtoisi hän hakea satamaa ja mennä maalle yhdessä tai toisessa kaupungissa, silloin voisi perämies olla laivurina yhden matkan, ja hän itse saisi köröttää kotiin muijan luo.

Olin silloin jungmannina laivalla, ja täytyypä mun tunnustaa, että itkin kuumat kyyneleet, saatuani kuulla tuosta uudesta määräyksestä, sillä monet miehistä juttelivat, että mahdollisesti jäätyisimme kiinni Ruotsin rannikoilla, -- ja silloin ei olisi puhettakaan päästä kotiin jouluksi, mikä kumminkin oli minun suurin toivoni. Läksimme kuitenkin vesille, saimme hyvän tuulen neljänä ensimmäisenä päivänä ja olimme jo Hansholmenin kohdalla, kun koillinen alkoi puhaltaa kaikella voimallaan, niinkuin tavallisesti syksypäivinä, ja virta kävi länteenpäin niinkuin valtava joki, jotta laiva ajeli sivulle monta penikulmaa yhteen menoon. Laivuri oli pian tehnyt päätöksensä, hän johti laivan Norjan kallioiselle rannalle, ja eräänä perjantai-iltana laskimme Flöde lahteen kappaleen matkaa Arendalista. Hän matkusti heti kaupunkiin, palkkasi uuden perämiehen, nimeltä Tullesen; vanha perämiehemme tuli laivuriksi ja parin päivän perästä läksimme jälleen merelle, jolloin entinen laivurimme rannalta viittasi meille jäähyväisensä. Toinen perämiehemme ei vielä ollut ottanut tutkintoansa, sentähden saimme uuden perämiehen. Tullesen oli nuori kaunis mies, ja hyvin tyytyväiset olimme häneen päällysmiehenä. Hän oli monta vuotta purjehtinut toisena perämiehenä pitkillä matkoilla, tämä oli hänen toinen matkansa ensimmäisenä perämiehenä, hän oli reipas ja sukkela merimies ja työ sujui helposti hänen käskystään.

Neljäntoistapäiväisen myrskyisen purjehduksen jälkeen tulimme lastauspaikkaamme, kappaleen matkaa Sundsvallista ylöspäin; se oli lauantaipäivä. Meitä tuli heti tervehtimään eräs räätäli, joka asui paikalla ja möi olutta ja imelää viiniä, vihdoin pyysi hän meitä jo samana iltana tulemaan huvittelemaan hänen huoneesensa, mutta itse saisimme hankkia musikin, jos tanssia tahdoimme.

Sittemmin sain kuulla, että räätälillä ennen oli ollut hyvä ammatti Tukholmassa ja että hän silloin oli ollut varakas mies, kunnes vähitellen rupesi käymään ravintoloissa ja laiminlyömään työtänsä, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hänen täytyi jättää hyvä ammattinsa. Silloin sanoi hän neulalle hyvät hyvästit ja muutti tänne lastauspaikalle, jossa perusti "Raittius-kahvilan", mutta sana _Raittius_ oli kirjoitettu niin pienillä kirjaimilla, että täytyi panna silmälasit nenälleen nähdäkseen sitä. Hänellä oli oikeus myydä olutta ja viiniä, mutta ei paloviinaa, -- vaan sitä saatiin ilmaiseksi. Kun oli maksanut viinipullon hinnan, sai salaisen kutsun ulos kyökkiin, jossa annettiin ryyppy "sikunaa", mutta siitä ei saanut hiiskua kenellekään. Useat matruuseista kävivät alinomaa räätälin luona ja huvittelivat aika lailla. Minä olin liian nuori tehdäkseni heille seuraa, sitä paitsi täytyi minun melkein joka ilta olla ensimmäisessä vahdissa kannella.

Perämies Tullesen piti itsestään liian paljon käydäkseen räätälin luona yhdessä miesten kanssa, hän kävi kuitenkin usein maalla ja eräänä päivänä tuli tietyksi, hänen iskeneen silmänsä nuoreen hyvin somaan leskeen; mutta leski vähän pelkäsi merimiehiä ja sanoi varsin vakavasti: "Pelkäänpä, että rakkaus on mennyt, kun ankkuri-köysi on nostettu!" Tullesen ei myöntänyt sitä, ja monien pyyntöjen ja rukousten jälkeen sai hän vihdoin lesken suostumuksen, minä puolestani luulen että Tullesenin puolesta oli asia täyttä totta.

Laiva lastattiin ja purjehti pois; kolmen viikon perästä tulimme onnellisesti Lontoosen, jossa Tullesen sai hyvin rakkaan kirjeen leskeltä, ja sen mukaan mitä minä tiedän vastasi hän siihen. Lasti purettiin ja neljäntoista päivän kuluttua tulimme onnella ja kunnialla kotiin, vähää ennen joulua. Tullesen matkusti heti kotiin, hän oli usein kertonut, että hänellä oli veli laivurina suurella laivalla, kotoisin Arendalista, ja hän itse toivoi pääsevänsä samain isäntien palvelukseen.

Seuraavana keväänä tuli laivuri Tullesen kotiin, purjehtien vasta ostetulla amerikalaisella parkkilaivalla, joka oli 700 tonnin vetoinen ja sillä kertaa oli maan ensimmäisiä kauppa-aluksia. Laiva oli tuomittu kelvottomaksi jouduttuaan hietasärkälle Liverpoolin edustalla ja myötiin polkuhinnasta. Laivuri Tullesen ja täysi miehistö lähetettiin purjehduttamaan laivaa kotiin, ja vakuuttamaan sitä norjalaisena omaisuutena. Laivan tultua satamaan selittävät kaikki asiantuntevat miehet, että se oli komea alus, joka epäilemättä oli hyvässä kunnossa; kun sukulaiset ja ystävät tulivat laivalle katsomaan sitä, toivottivat he kaikki omistajalle onnea, sillä siellähän jo oli tavaraakin tuon maksetun hinnan edestä; muun muassa siellä oli kolme kronometeriäkin, kaksi niistä vietiin heti toisiin laivoihin, jotka purjehtivat Itämerellä, eivätkä milloinkaan olleet nauttineet sitä kunniata saada senlaista kalleutta mukaansa, siellä oli myös niin runsaasti talrikeita ja pöytäliinoja, että omistaja varusti muutkin laivansa sieltä, kunkin kerroksellaan ja kumminkin jäi yltäkyllin omiksi tarpeiksi. Laivalla oli kaksi vakinaista kantta, ja siinä käytettiin lippuja kaikessa kolmessa maston huipussa.

Laiva tarkastettiin ja vakuutettiin neljänkertaisesta ostohinnasta. Kun vakuuttajat olivat laivalla, piti isäntä komeat pidot, joissa juotiin monet maljat vasta-ostetun laivan onneksi ja menestykseksi ja sille annettiin uusi nimi "Veljekset", koska isäntä tahtoi laivurin kehoituksesta ottaa tämän veljen ensimmäiseksi perämieheksi, ja silloinhan oli nimikin mitä sopivimmin valittu.

Ennenkuin laiva jätti kotirannan, otettiin varapainoksi hienoa hiekkaa, joka pantiin perälaivan pohjalle, koska laivuri selitti laivan olevan liian paljon kokallaan. Perämies Tullesen tuli ensimmäiseksi perämieheksi ja kauniina päivänä purjehti "Veljekset", vain ollen painolastissa, Quebekiin puutavaraa tuomaan.

Keskellä Atlantin merta sai laivuri, joka muuten vietti aikaansa romaanein lukemisella, aika halun nikkarin töihin ja siinä tarkoituksessa lainasi hän muun muassa pitkän näverin laivan kirvesmieheltä, sanoen aikovansa tehdä uudenlaista pumppua. Laivuri kaivoi ja teki työtä ja perämies nauroi partaansa, kummastellen mitä laivurin työstä viimein tulisi, mutta hän ei tahtonut kysymättä antaa neuvojansa, -- laivuri Tullesen ei ollut senlainen mies, joka liikoja puhui miestensä kanssa.

Laiva oli varsin tiukka, sitä pumpattiin kerran illassa ja joskus meni kaksikin päivää ilman, että pumppuun koskettiin. Kahdeksan päivää sen jälkeen, kun laivuri oli lainannut näverin, alkoi laiva ottaa enemmän vettä kuin ennen, mutta se ei herättänyt mitään huomiota, sillä tuuli jokseenkin "navakasti", ja laivuri purjehti kovaa kyytiä nähdäkseen oikein, kuinka nopeakulkuinen uusi laiva oli. Vuotaminen eneni yhä enemmän, vaikka laivuri purjehti siivosti, ja eräänä päivänä ilmoitti perämies että ruumassa oli kolme jalkaa vettä, eikä pumput olleet reilassa. Oli pumpattu hiekkaa kokonainen päivä, kunnes pumput olivat varapainoa täynnä eivätkä antaneet veden tippaakaan. Miehistön käskettiin eturuumasta ajaa vettä pytyillä, ja perämies asetti kaikki veneet täyteen kuntoon ja taljat asetettiin valmiiksi vesille laskettaviksi. Laivuri oli hyvin vakava, mutta tyyni, hän asettui itse peräsimen luo, jotta ruorimies saisi olla avullisna veden ajossa.

Kolme päivää ajoivat miehet vettä ja kun neljäntenä aamuna mitattiin veden korkeutta oli sitä huoneessa neljä jalkaa. Joka mies meni laivurin luo ja kaikki selittivät etteivät he kestäneet senlaista työtä, vähääkään lepäämättä, ja pyysivät häneltä lupaa koettaa pelastua veneissä, sillä kaiken arvelun mukaan oli laiva viime tuulispäässä joutunut niin rappioon, että se epäilemättä uppoaisi. Laivuri seisoi siinä voimatonna kuuttatoista miestänsä vastaan, hän ei voinut pakoittaa heitä tekemään työtä lepäämättä, eikä hän voinut ymmärtää, miten laivan vuotaminenkaan olisi estettävä, sillä hän oli kirvesmiehen kanssa, joka oli erinomaisen vikkelä mies, tutkinut ruuman joka paikasta löytämättä mitään rakoa, vuotaminen tuli varmaankin köölistä tahi pohjasta; mutta hän käski väen kumminkin ajaa vettä, siksikuin tapaisivat jonkun purjehtijan, silloin tahtoi hän heidän pyyntönsä mukaan jättää laivan Jumalan nimeen.

Toinen perämies toi genever-pullon toisensa perään alas miehille, jotka aivan olivat menettäneet rohkeutensa, kuultuansa laivurin puheen, sitäpaitsi oli vesi neljännestunnissa noussut puolitoista jalkaa, Samana päivänä iltapuolella tuli kuunari näkyviin; laivuri Tullesen kohotti hätälipun, kuunari muutti heti kurssia, tullen alas hädänalaisten tilaa tutkimaan.

"Veljesten" kaksi hyvää venettä laskettiin vesille, ja lasti toisensa perästä vietiin kuunariin, joka oli Amerikalainen ja matkalla Liverpooliin viljalastilla. Miehistö pelasti kaikki kapineensa ja he olivat hyvin kiitolliset, sillä moni oli ennenkin joutunut haaksirikkoon ja silloin ollut iloinen, kun voi pelastaa henkensä. "Veljekset" vajosi syvempään ja syvempään, laivurista se kumminkin näytti käyvän varsin hitaasti. Neuvoteltuaan kuunarin kapteinin kanssa päätettiin pistää laiva tuleen, estääkseen siten muita laivoja hukkumasta, jos siihen pimeässä törmäisivät. Niin pian kuin "Veljekset" oli täydessä tulessa, täytettiin kuunarin etupurjeet ja se käänti kurssinsa Englantiin.

Kuusi viikkoa sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt, palasi "Veljesten" miehistö, ja pari päivää myöhemmin tutkittiin kaikkia haaksirikon johdosta. Kaikkien vieraitten-miesten todistukset olivat yhtäpitäviä, eikä heillä ollut laivurin purjehtimista vastaan mitään moittimista. Oikeus muistutti tuosta hienosta hiekasta, joka teki pumput käyttämättömiksi, mutta laivuri selitti, että oli pidetty huolta hyvästä alalastista, sen päälle miehistö ei voinut valaa tehdä, sillä varapaino pantiin laivaan viimeisenä päivänä, kun he olivat kotona, ja silloin olivat he kaikki olleet heittämässä hyvästi sukulaisia ja ystäviä. Ei sanaakaan mainittu näveristä, jonka laivuri oli lainannut, sillä häntä pidettiin liian kelvollisena miehenä, että hänellä voisi olla joku syy laivan surkeaan kohtaloon. Vakuutus-summa maksettiin ja kaikki oli parhaassa järjestyksessä.

Pari päivää sen jälkeen kutsuttiin miehistö isännän konttoriin, jolloin hän valitti "Veljesten" haaksirikkoa, mutta hän lupasi kaikille paikat uudella laivalla, ja antoi sitäpaitsi jokaiselle viisikymmentä kruunua vähäseksi vahingon palkkioksi, tämähän oli hyvin jalosti tehty ja "Veljesten" miehet ylistivät isäntää, arvellen ettei parempaa isäntää ollut mailla eikä mantereilla!

"Veljesten" isännällä oli uusi runko varvissa, noin puolivalmiina, ja näytti siltä kuin ei se niin pian valmistuisi, sillä siellä työskenteli ainoastaan muutamia työmiehiä; mutta "Veljesten" jouduttua haaksirikkoon alkoi hän uudella innolla laivan rakennustyötä, ja jo viiden kuukauden kuluttua oli uusi laiva täydessä kunnossa valmiina purjehtimaan. Tullesen tuli tietysti laivuriksi ja moni "Veljesten" miehistä ottivat häneltä pestin. Perämies Tullesen oli koko ajan järjestellyt laivan touvistoa ja muuta senlaista, mutta kun laiva oli valmis purjehtimaan, kehoitti omistaja häntä jäämään kotiin, sillä olisi mahdollista, että hän pääsisi kuljettamaan pientä prikiä, jonka kapteiniin isäntä jo kauan aikaa oli ollut tyytymätöin. Uusi laiva purjehti ja perämies Tullesen jäi kotiin.

Neljäntoista päivän kuluttua tuli priki kotia, lastattuna hiilillä, ja laivuri, vanhempi mies, joka oli kuljettanut prikiä jo viisi vuotta, eikä milloinkaan kärsinyt haaksirikkoa tahi muita suurempia vahingoita, sai heti eronsa antaakseen paikan nuorelle Tullesenille. Laivuri, jolla oli vaimo ja monta lasta, paheksui suuresti isännän käytöstä, eikä voinut ymmärtää mikä tälle tuli, sillä näinä viitenä vuotena, joina laivuri oli ollut hänen palveluksessaan, ei hän sanallakaan ollut ilmaissut tyytymättömyyttänsä ei purjehtimiseen eikä laivurin erityisiin toimiin ulkomailla. Hänellä oli aina ollut hyvä onni ja itse luuli hän olevansa isännän suuressa suosiossa -- niin, olihan tämä kerran luvannut ensitilassa antaa hänelle suuremman laivan kuljetettavaksi. Laivuria pidettiin hyvin kunnon miehenä, ja vähän ajan perästä sai hän toiselta isännältä suuren laivan kuljetettavaksi.

Priki ei juuri näyttänyt kauniilta vesillä, se oli rakennettu tuohon vanhaan hyvään aikaan, jolloin oli tapana rakentaa peninkulman pituisia laivan runkoja, joista sitten katkaistiin tarpeellinen pituus. Keulalaita oli aivan jyrkkä, ja laiva oli niin leveä, kuin tavallinen suuri lasti-proomi. Perälaiva oli levein mitä ajatella taitaa; kun myrsky nousi, kiinnitettiin kaikki purjeet ja lensattiin perältä, ja kuitenkin kulki priki senlaisella vauhdilla, että oli aivan onnen kauppaa pitää selvillä merimerkkiään ja kompassiaan, varsinkin jälkimmäistä, koska priki ei pitänyt minäkään poiketa osoitetulta kompassisuunnalta kolme tahi neljä pieltä molemmille puolille, vaikka kaksi miestä seisoi pyörän luona tehden työtä niin että hiki heistä virtana valui.

Niinpian kun priki oli lastattu puutavaralla Hartlepoolia varten, purjehti se ulos, perämies Tullesenin johdolla. Onnellisesti ja hyvin saapui se Englantiin, jossa otti lastin kivihiiltä Itämeren satamia varten. Laivuri oli usein hyvin miettiväinen ja moni miehistä sanoi hänen olevan enemmän miettiväisen papin kuin nuoren laivurin näköinen, jonka pitäisi hyppiä ja tanssia ilosta, kun oli päässyt niin nopeasti eteenpäin.