Part 3

"Puoli kuusi se on, luotsi, pian saamme tässä kupin hyvää kahvia", vakuuttaa laivuri, soittaessaan kelloa. Heti tulee kokki sisään ja alkaa kattaa pöytää. Luotsi menee sillä välin ulos kannelle, josta hetken perästä jälleen palaa takaisin. Pudistaen vähän itseään sanoo hän:

"Sumuista on vielä, kapteini, mutta pian 'se' sataa, ja silloin tahdotte mahdollisesti päästä Kristianiaan ennen iltaa. Minusta kuului, kuin olisi höyrylaiva viheltänyt, ja ell'en aivan hävyttömästi erehdy, oli se 'Kuningas Oskarin' vihellys, se ottaa mielellään kolmekin suurta laivaa peräänsä, -- nopea vene hinaamaan, laivurikin on kohtuullinen, hyvä mies, jonka kanssa käy tinkiminen. Noitten höyrylaivan-kuljettajien joukossa on monta miestä, jotka pitävät itsensä muita ihmisiä parempana, vallan puhumattakaan niistä, jotka ovat päässeet niin pitkälle, että kuljettavat matkustajalaivaa, ne ovat niin miestä mielestään, ett'ei halvan miehen käy heitä puhutteleminenkaan. Mutta, niinkuin sanottu, kapteini, kun höyrylaiva tulee, älkäämme hätäilkö." Sitten kääntyy luotsi kolein puoleen sanoen:

"Jos höyrylaiva tulisi sillaikaa, kun olemme ruu'alla, kokki, ja laivan kuljettaja kysyy kapteinia, niin sano vaan, että hän juuri syö aamiaista, Jos hän tahtoo puhutella meitä, saa hän vaivata itsensä laidan yli."

Kokki nyykähyttää päätänsä, pannessaan kahvikannun pöydälle. Sitten pyytää hän luotsia ja laivuria olemaan hyviä ja tulemaan ruualle. He seuraavat heti kehoitusta. Kokki on leiponut tuoresta vehnäleipää, ja ottaessaan siitä palasen sanoo luotsi katsellessaan sitä:

"Osaako kokkinne leipoa tänlaista leipää? Melkeinpä luulisin että olisitte käyneet venheellä maalla, leipää ostamassa."

"Hän taitaa valmistaa kaikkea yhtä hyvin, kuin paras kokki suuressa herrashovissa", sanoo laivuri, "mutta hänellä onkin suuri palkka. Hän on ollut minun kanssani jo neljä vuotta."

"Mutta maksaakin vaivaa pitää häntä, koska on niin sukkela", sanoo luotsi. "On oikein synti ja häpeä nähdä, kuinka monella laivalla oikeat porsaanpojat käsittelevät Jumalan viljaa, laivurit maksavat heille ainoastaan noin kymmenkunta kruunua kuukaudessa, mutta ne pojat vasta maksavat aluksen pitäjälle aika kolikoita, se on minun uskoni. Toiset puolethan ne kaatavat maahan ja ruoka, jonka keittävät, on suoraan sanoen usein kelvotointa. Monen heistä olen kuullut sanovan: mitä enemmän me tuhlaamme, sitä paremmin meille maksetaan kuukaudelta; kuinka usein eikö paraskin alus, jonka katteini on mitä kelvollisin mies, ole tullut aivan helvetiksi vaan tuollaisen poronoukan tähden. Laivuri ostaa hyviä ruoka-aineita, mutta mitä se auttaa, kun ei voi saada niitä kunnolla keitetyksi."

"Niin, se on totinen tosi", sanoo laivuri.

"Minä puolestani olen aina pestannut kykenevän miehen kokiksi, sillä minusta on sukkela keittäjä laivalla yhtä tarpeellinen kuin hyvä kokki kotona talossamme. Onhan siitä nähty monta esimerkkiä, että mies voi ansaita paljon rahaa ja olla niin säästäväinen kuin suinkin, mutta ellei hänellä ole ahkeraa vaimoa, joka ymmärtää valmistaa ruokaa ja hoitaa taloutta, niin hän pian joutuu aivan hunnikolle, jotta tuskin saa jokapäiväisen leipänsäkään. Aivan samalla tavalla on laivallakin: Jos minulla vaan on kelvollinen keittäjä, jätän minä hänen haltuunsa ruokavarat ja kaikki mitä kyökkiin kuuluu, mutta jos minulla, sitä vastoin on poikanulikka, niin täytyy toisen perämiehen aina vähä väliä jättää työnsä punnitakseen hänelle milloin mitäkin ja kaikkialla syntyy, lyhyesti sanoen, paljon vitkastelemista. En ole kuullut vähintäkään valitusta ruuasta, sittekuin tulin laivuriksi, mutta minä olenkin ollut hyvin tarkka valitessani kokkia. Laivan omistaja puhui minulle kerran kokin palkasta, joka hänen mielestään oli jokseenkin suuri, mutta kun olin selittänyt hänelle, mikä etu oli senlaisesta miehestä, oli se hänestäkin aivan paikallaan, ja niin se olisi jokaisesta ymmärtäväisestä laivan isännästä, jos vaan laivurit tahtoisivat ja tohtisivat toimia suuremmalla itsenäisyydellä."

Luotsi katsoo ihmetellen laivuria, sanoen: "Jospa kaikki kapteinit puhuisivat noin, loppuisipa pian kaikki karkaaminen norjalaisista laivoista."

"Anteeksi luotsi", keskeyttää laivuri. "Mainitsitte karkaamisen, minä sanon teille parhaan keinon sen estämiseksi, ja jos minä olisin kuningas, tulisi se pian yleisemmin tunnetuksi. Jokaiseen norjalaiseen ruumaan ripustettaisiin nimittäin täydellinen ruokalista, niinkuin ruotsalaisissa laivoissa on, jossa miehistö muun muassa saa vissin määrän pippuria ja etikkaa. Mitä luulisitte norjalaisen laivurin sanovan, jos joku miehistä tulisi häneltä pyytämään vähän pippuria hernekeitokseensa? Hän mahtaisi luulla sitä miestä hulluksi, joka senlaista saattaisi pyytää. Sitten olisi jokaisen laivurin velvollisuus palkata kokiksi aika mies, joka osaa valmistaa ruokaa. Kaikki väen asumukset pitäisi tehdä suuremmiksi ja mukavammiksi, sillä monet merimiehet elävät kuin siat, eikä niinkuin ihmiset, ainoastaan vaan ruuman tähden. Useinhan täytyy ryömiä polvillaan sinne sisään. Paitsi sitä pitäisi jokaisessa suuremmassa laivassa, joka tekee pitkiä matkoja, olla pieni kirjasto, hyödyllisiä, hauskoja kirjoja, joita lainattaisiin miehistölle. Senlainen pieni kirjasto ei tulisi niin kovin kalliiksi. Parilla sadalla kruunulla saisi laivan omistaja koko joukon kirjoja ja laivuri voisi aina tarpeen tullen hankkia lisää. Silloin kun minä tulen valtiopäivämieheksi, luotsi, tulee tämä asia esille käräjillä, ja minä olen varma, että moni on minun kanssani yhtä mieltä, kun kerron minkälainen elämä merimiehillä on laivoillansa. On kyllä niitäkin, jotka valittavat ja vaikeroivat merimiesten karkaamisesta; mutta sillä ei asia tule paljon autetuksi. Siitä ei suurta apua lähde, että kirjoitellaan vähän täällä, vähän tuolla sanomalehdissä, näytettäköön töissä, että todellakin tahdotaan tehdä jotain; on mentävä suoraan päähän asti, on saatava laki muutetuksi. Tunnen laivan-isännän kotipuolestani, joka pitää esitelmän toisensa jälkeen merimiesten karkaamisesta, hänellä on aina pitkä luettelo niistä summista, mitä karkaaminen on hänelle maksanut vuoden kuluessa, mutta hänellä ei ole varaa palkata kelvollisia kokkia, jotka ymmärtäisivät ruokaa valmistaa, -- vaan ainoastaan nuoria poikia, jotka eivät ymmärrä ruuan valmistuksesta enempää kuin kissa sinapista. Monet tahtovat kyllä parhaan voimansa mukaan auttaa lähimmäistään --- kun se vaan ei maksa mitään."

"Totta jok'ikinen sana, kapteini, ellen omin korvin olisi kuullut puhettanne, en milloinkaan olisi uskonut laivurin puhuvan sillä tavalla", vastaa luotsi. "Ylöspitoa kuulee aina moitittavan. Olen kuullut kerrottavan, että laissa säädetään hyvä ja välttävä ruoka, mutta laki on niinkuin luetaan ja välttävää ruokaa voi selittää monella tavoin. Jos saataisiin, niinkuin te sanoitte, oikea ruokamääritelmä ripustetuksi ruuman seinälle, tulisi sekä laivurien että miehistön tila paljoa paremmaksi, sillä jos laivuri seuraisi sitä ja miehistö sittenkin valittaisi, tarvitsisi hänen vaan viitata sääntöihin, ja pelastaisi siten nahkansa. Olin ylhäällä Tönsbergissä vanhalla prikillä, noin neljätoista päivää takaperin, ja siellä näytti todellakin hirmuiselta. Kokki, pieni poikanulikka, joka tuskin lienee ollut ripillä käynyt, oli musta kuin nokikolari, joka ei ole pessyt itseään koko kuukauteen. Oli lauantai ja niinkuin tavallista oli miehillä puoliseksi kapakalaa ja velliä, mutta kala oli niin kovaa, ett'en voinut sille mitään, ja velli oli ilman siirappia. Laivurilla ja perämiehellä oli kummallakin pullo imellys-ainetta, ja minä sain vähän laivurin säästämästä siirapista. Mutta kun ei laivalla ole varaa kajuutassakaan pitää imelää 'tanssimestari-velliä', pitäisi sen minun mielestäni maata kotona vuoden ympäri."

Äkkiä kuuluu kolinaa sivulta. Luotsi kuuntelee ja sanoo laivurille:

"Höyrylaiva on siinä, kapteini, antaa sen vaan tulla, meidän ei ole tarvis pitää kiirettä, 'se' ei suinkaan ole niin sakeaa enää tuolla vuonossa, kun höyry meidät saavuttaa, jos vaan vähänkin selkenisi, näkisimme varmaan monta hinausvenettä lahdessa. Nyt tämä on tällä kertaa yksin ja voitte olla varma, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Ette suinkaan antane hänelle kuuttakymmentä kruunua enempää, jos hän tahtoo ottaa enemmän, tarjoomme viisikymmentä."

Pian kolkutetaan kajuutan ovelle ja laivurin huudettua: "tulkaa sisään!" astuu höyrylaivan kuljettaja sisään ja paiskaa kättä luotsille ja laivurille sanoen:

"Onneksenne ateria!" Istuttuaan lisää hän hieroen käsiään: "Koiran ilma tänään, kapteini!"

Laivuri tarjoaa hänelle kupin lämmintä kahvia, joka kiitoksella vastaanotetaan.

Höyrylaivan kapteini alkaa keskustelun:

"Paljon aluksia vuonossa, vai kuinka, luotsi?"

"Jäljessämme emme nähneet ainoatakaan eilen illalla, minusta näytti kuin olisi Horten Krakkenin luona loistanut pari ankkuri-lyhtyä yöllä", vastaa luotsi, "luultavasti ne ovat laivoja, jotka aikovat Kristianiaan, ne ovat menneet kauemmaksi saadakseen matalamman ankkuripohjan, -- varmaankin ne ovat vaan pikku aluksia."

"Vai niin, vai niin", sanoo höyrylaivan kapteini ja katsoessaan laivuriin kysäsee hän:

"Aiotteko ottaa höyrylaivaa tänään kapteini, 'se' on jokseenkin sumuinen, mutta koska löysin tien tänne, toivon Jumalan avulla löytäväni tien takaisinkin."

Laivuri katsoo luotsiin sanoen:

"Mitä sanotte, luotsi? Luotsi ja minä, näettekö, olemme vanhoja tuttuja, hän tuntee kaikki suhteet täällä, minä taas en ole ennen käynyt täällä, sentähden saa hän tällä kertaa pitää päällikkyyttä."

"Niinkauan kun 'se' on noin sakea, on meillä hyvä olla tässä, missä nyt olemme", vastaa luotsi, ja noustessaan katsoo hän ilmapuntaria ja sanoo:

"Ennustaja menee taas alaspäin, arvelenpa melkein, että pian saamme lounastuulen ennenkuin arvaammekaan, ja silloin ei meidän sovi käyttää höyrylaivaa."

Höyrylaivan kapteini kynsäisee korvallistaan sanoen: "Sitä tuskin uskon, luotsi, minä puolestani luulen että saamme aika tuulen puuskahduksen idästä, koska kalalokit lensivät parvittain vuonoa ylös, se on varma merkki että myrsky on tulossa merellä."

"Niin länsituulta ja vihuria olen sen huomannut ennustavan, mutta en milloinkaan ole huomannut lokkien tulevan vuonolle itätuulella", sanoo luotsi hymyillen ja lisää: "paljonkohan tahtoisitte, jos hinaisitte meidät kaupunkiin?"

"Teen sen yhdeksästäkymmenestä kruunusta, oikeastaan pitäisi saada sata, mutta olkoon menneeksi, teen sen yhdeksästäkymmenestä", vastaa höyrylaivan kapteini.

"Onko se huokein hinta?" kysyy luotsi vilaisten laivuriin, joka näyttää siltä kuin ei hänellä olisi tämän asian kanssa mitään tekemistä.

"En voi tehdä sitä helpommasta", sanoo höyrylaivan kapteini; "hiilet ja miesten palkat maksavat niin paljon päivässä, ettei jää mitään yli, vaikka kuinka paljon olisimme ulkona ja orjailisimme."

"Rahtipalkat ovat niin pienet, ett'en voi antaa niin paljoa", sanoo laivuri katsoen luotsiin, joka on aivan samaa mieltä.

"Mitäs tahdotte antaa kapteini?" kysyy höyrylaivan kuljettaja, nousten ylös ja aikoen lähteä.

"Te olette vaatineet niin paljon, ett'en tahdo tarjota mitään", sanoo laivuri.

"Voittehan ainakin tarjota jotakin, kapteini, eihän se mitään maksa", arvelee toinen.

"No koska niin välttämättömästä tahdotte tarjouksen, niin tarjoon viisikymmentä kruunua! Hinaattehan tämän 'vakkasen' ylös muutamassa tunnissa!" puhuu laivuri.

"Mahdotonta siitä hinnasta, aivan mahdotonta", vakuuttaa höyrylaivan kapteini, ja sanoessaan "hyvää huomenta", menee hän ulos. Heti sen jälkeen komentaa hän "eteenpäin" ja höyrylaiva katoaa sumuun.

"Siinä hän meni kerrassaan", huudahtaa laivuri, "meidän olisi kenties pitänyt lisätä muutamia kruunuja, niin olisi hän vienyt meidät muassaan samalla kertaa."

"Olkaa rauhassa vaan, kapteini", lohduttaa luotsi, "neljänneksen kuluttua on hän jälleen täällä, ja silloin tarjoomme hänelle kuusikymmentä; ellei hän tyydy siihen hintaan, annamme hänen mennä, tulee kyllä pian toisiakin veneitä; nyt on juuri sopiva ilma höyrylaivoille."

Kun laivuri ja luotsi ovat juoneet kahvinsa, menee luotsi kannelle, missä tapaa perämiehen, joka jo on pannut kaikki miehet kannelle työhön, pumppuamaan laivaa irti. Luotsi kääntyy hänen puoleensa sanoen:

"Kun olette lopettaneet pumppuamisen, niin hinatkaa ankkuriköysi, rupeaa jo selkiämään tuolla taivaan rannalla näen mä!"

"Kyllä, kyllä, luotsi", vastaa perämies. Tuskin ennättää perämies täyttää luotsin käskyä ennenkuin höyrylaiva jälleen on heidän vieressään. Luotsi kävelee laivurin kanssa edestakaisin, eivätkä ole näkevinään eikä kuulevinaan mitään, ennenkuin höyrylaivan kapteini yhtäkkiä huutaa:

"Oletteko miettineet asiata, kapteini?"

Luotsi kääntää päätänsä ja kysyy:

"Sanotteko, että tahdotte ottaa meidän kaapeliruoramme?"

"Kyllä kahdeksastakymmenestä kruunusta!" vastaa toinen.

"Annan teille kuusikymmentä!" huutaa laivuri.

"Liian vähän, antakaa edes seitsemänkymmentä!" pyytää toinen.

"Ei äyriäkään yli kuudenkymmenen", vastaa laivuri.

"Olette liian kova kapteini, pankaamme 'riitaraha' kahtia, niin saamme viitosen kumpanenkin", neuvottelee höyrylaivan kapteini.

"Olen jo sanonut sanani", vastaa toinen, kääntyen selin häneen.

"Tuokaa vetovitjat tänne perämies, täytyneehän minun kumminkin ottaa teidät", huutaa höyrylaivan kapteini.

Luotsi hymyilee laivurille ja kuiskaa:

"Hän tuli takaisin, kapteini, helpompaa 'höyryä' on mahdoton saada, en oikeastaan ymmärrä kuinka hän voi tehdä sen siitä hinnasta."

Ankkuri hinataan ylös reipasta merimieslaulua laulettaissa, ja pian kuletetaan laivaa hyvää kyytiä vuonoa ylös. Luotsi menee kajuutan katolle, josta aina väliin suurella leveällä kädellään viittaa perämiehelle, mihin suuntaan hänen tulee kääntää. Silloin tällöin pysähtyy luotsi, ottaa merimieslakin, "sydvestin", päästään, kynsii korvallistaan, haukottelee sydämmen pohjasta, sitten pistää hän pari kertaa kädet syvään housujen taskuun, hän on vähän kömpelö liikkeiltään, sillä hän ei kolmeen vuorokauteen ole riisunut vaatteitaan, ja kolme lasia viskytotiakin oli vähän liikaa yhdellä kertaa, -- niin hän kävelee edestakaisin taas. Laivuri joka on pessyt itsensä ja pannut kellertävän kovan paidan päällensä, tulee ulos paitahihaisillaan.

"Pitääkö olla 'pikkuinen' aamukylmässä, luotsi?"

Luotsi hymyilee sanoen:

"_Small drop in the morning is better than nolhing the all day, captain_" (Pieni ryyppy aamulla on parempi kuin ei mitään koko päivänä, kapteini). Sitten astuu hän kajuuttaan, jossa laivuri kaataa hänelle puoli lasia olutta viskyn kanssa sanoen:

"Täysi mies, täysi ryyppy! Maljanne luotsi!" Tyhjennettyään lasinsa, kiittää luotsi laivuria hauskasta yhdessä-olosta ja toivoo hänelle sekä laivalle Jumalan runsasta siunausta. Laivuri tarttuu luotsin karheaan käteen, puristaa sitä lempeästi ja kiittää häntä hyvästä seurasta. -- Eipä ollut ilman ettei laivurin silmässä kimellellyt kirkas pisara, kun luotsi meni ulos. Tultuaan Dröbakkenin kohdalle, saa meriluotsi palkkansa ja uusi luotsi astuu hänen sijaansa. Meriluotsi saa nenäliinansa täyteen korppuja ja kappaleen lihaa evääksi kotimatkalle; sitten kättelee hän useimpia miehistä, kiittäen laivuria vielä kerran hyvästä kohtelusta, ja niin pian kuin tulli-virasto on tehnyt tehtävänsä ja painanut sinettinsä laivaan, lähtee hän sen venheessä maalle, siten säästääkseen puolen tai ehkäpä kokonaisenkin kruunun.

Dröbakin luotseista nähdään heti, että he jo kuuluvat sivistyneempään maailmaan, sillä yksi ja toinen heistä tulee laivalle "isänsurmaaja" kaulassa, mitä ei milloinkaan näe meriluotsilla. Meriluotsi käärii mielellään kaulaansa vankan, paksun ja lämpöisen liinan sekä suvella että talvella, ja "isänsurmaajaa" en luule hänen koskaan käyttävän. Mutta kun tulet senlaisen vanhan meriluotsin kotiin, ja tulet lähemmin tuntemaan hänet, olet löytävä sydämmen, niin lämpimästi sykkivän, kuin sydän voi sykkiä köyhän syntisen rinnassa.

Hieno laivuri.

Kerran kohtasi minua onni, että pääsin perämieheksi laivaan, jossa oli erinomaisen hieno laivuri; se on, häntä pidettiin kotona erinomaisen sivistyneenä ja hienona miehenä, koska hän aina kävi "tupsuhatussa" ja keppi kädessä, ja kun syksyn ensi lumi levitti valkoisen vaippansa yli maiden ja mantereiden, käytti hän sinisiä silmälasia, jotka sopivat hänelle niin hyvin, että sitten piti niitä talvikauden. Kun tein hänen kanssaan perämies-kauppaa, teki hän minuun mahtavan vaikutuksen, ja, häpeä sanoakseni, iloitsin jo sielussani hänen huonoista silmistään, koska luulottelin itseäni, ettei hän helposti nähnyt pieniä puutteita touvistossa ja muuta senlaista laivalla; mutta lähemmin tutustuttuamme huomasin hänellä olevan silmät, hyvät kuin tähteintutkijalla konsanaan. Ensi päivänä kun tulin laivalle, huomautti hän minua, että yhden miehistä aina piti seisoa heittoportaat kädessä, kun hän tuli soutaen. Sen pahempi, en kumminkaan voinut tähän määrätä ketään "kansimiehistä", mutta panin kumminkin köyden kuntoon ja ripustin sen keittiöön, jossa musta poika-nulikka hallitsi ja vallitsi, tämän velvoitin pitämään laivuria silmällä, niin pian kun laivuri näkyi olevan kappaleen matkaa laivasta, tuli hänen asettua käsipuiden luo portaat kädessä.

Niin kauan kun luotsi oli laivalla, käveli laivuri ylpeästi plyyssihattu päässä, siniset rillitkin olivat käytännössä, sillä aurinko paahtoi jokseenkin kuumasti sinä päivänä, jona lähdimme kotivalkamasta, mutta niin pian kun luotsi oli laivamme jättänyt ja merivahti määrätty, tuli laivuri kannelle puettuna tykkänään toisiin vaatteisiin. Tuo hieno mies oli aivan tuntemattomaksi muuttunut; olen monta kertaa sekä ennen että jälkeenpäin purjehtinut laivurien kanssa, jotka ovat olleet huolimattomia puvussaan laivalla, mutta tämä vei voiton kaikista. Kuukauden kuluttua oli kokki jotensakin rasvaantunut ja tuhraantunut, mutta hänkin taisi kerskailla olevansa puhdas laivurin rinnalla. Eräänä päivänä käskin jonkun miehistä korjaamaan hänen pitovaatteitansa, sillä minusta oli häpeä nähdä häntä aivan ryysyihin puettuna; tämä oli hänestä aivan paikallaan ja varmaankin mietti hän mielessään, että perämiehen, kaiken muun työn rinnalla, myöskin tuli pitää hänen ryysynsä järjestyksessä; muutamia kuukausia yksissä oltuamme totuin niin laivurini huonoihin vaatteisin, että annoin hyvät huomenet hänen puvullensa, jonka järjestämisen jätin hänen omaksi työkseen.

Kahtena ensimäisenä kuukautena saimme kajuutassa puoli naulaa sokuria viikottain kahviimme ja teehemme, se on tuo tavallinen määrä, mutta ilmoitettiinpa eräänä päivänä sokurin olevan lopussa, laivuri käski silloin toisen perämiehen punnitsemaan naulan siirappia sokurin asemesta. Laivurin pullo, täynnä palanutta siirappia pantiin hänen kojuunsa, sillä hän joi joka aamu kello neljän aikana kahvia. Joka aamu täytyi kokin paistaa hänelle pari palaa läskiä, jotka laivuri söi, antaen meidän vesissä suin katsella ja kadehtia häneltä joka suupalaa. Ellei hän jaksanut syödä kaikkea, säästettiin loppu seuraavaksi päiväksi, meille hän ei milloinkaan tarjonnut; mutta olipa hänellä vihollisiakin koko lauma, pieniä punaisia muurahaisia, joita vilisi ympäri laivaa ja jotka saattoivat meille monta unetonta yötä ja vapaavahtia päivällä. Laivuri niillekin keinon keksi, hän antoi kokin voidella tervalla talrikin laidat. Seuraavana päivänä oli talrikki täynnä muurahaisia, jotka seisoivat kahdella jalalla ja taistelivat henkensä eteen, päästäkseen irti tervasta; läski maistui siitä huolimatta laivurille ja hänellä oli kolme suurta liikkiötä riippumassa yksityisessä huoneessaan.

Eräänä päivänä valitti laivuri sitä voin paljoutta, mikä kajuutassa käytettiin, eikä hän tiennyt parempaa neuvoa kuin punnita meillekin voita, tämä oli toisesta perämiehestä ja minusta aivan paikallaan; mutta silloin tahdoimme kukin oman voikuppimme, nähdäksemme kuka suurin voinsyöjä oli. Laivurista tämä oli kummallista, sillä hän arveli, että edespäinkin voisimme olla yhteisellä kupilla, mutta minä puhuin suuni puhtaaksi ja sanoin tahtovani oman kupin, koska kerran voita punnittiin. Minä en milloinkaan ole ollut ahnas voille, sentähden tiesin, että voisin tulla toimeen osallani kauemmin kuin sekä toinen perämies että laivuri, jotka molemmat ahmasivat voita suun täydeltä. Voi punnittiin ja kukin meistä hankki voikupin.

Pitkän ja hyvin myrskyisen matkan jälkeen saavuimme Amerikaan, laivuri oli heti tuo hieno mies plyyssihatussa, kun hän meni maalle. Myöhään illalla tuli hän takaisin ja valitti huonoa ilmaa kajuutassa. Toinen perämies ja minä olimme jo aikoja arvelleet, että jokin laivurin yksityisessä huoneessa oli nurinpäin, mutta meillä ei ollut siihen avainta ja muuten oli tuo huone meidän piirimme ulkopuolella. Laivuri katsoi tuikeasti toiseen perämieheen, kysyen olivatko ruokavaransa kunnossa, hänestä tuo haju tuli mädänneestä lihasta tahi jostain senlaisesta. Toinen perämies sanoi ettei liha ja kalavarat olleet niin suuret, ettei niitä olisi voinut pitää silmällä. Laivurin yksityistä huonetta tarkastettiin, ja niin pian kuin ovi avattiin, vilisi sieltä matoja yli koko kajuutan. Liikkiöt olivat ruvenneet elämään, ja taisivat totta puhuen ryömiä, laivuri kynsi päätään ja valitti suurta surkeuttansa, minä puolestani en tahtonut löytää sanoja ilmoittaakseni tunteitani, nähdessäni hänen "liikkuvat lihansa."

Liikkiöt ja niiden mukana moni elävä saivat hautansa vedessä, ja laivurin täytyi mennä yöksi ravintolaan, sillä haju ja matelevaiset tekivät kaiken levon mahdottomaksi.

Nyt ei suinkaan voinut vaatia laivuria ostamaan sokuria kajuuttaan, kun lihalle oli niin ohraisesti käynyt, mutta sitä enemmän siirappia osti hän. Suuri astia tuotiin laivalle, toinen perämies sanoi sen olevan kelvottomaksi tuomittua ja jäätynyttä tavaraa, sillä aivan mahdoton oli saada siirappia juoksunaan. Joka punnitsemispäivä meni häneltä vapaavahti hukkaan ja hän toivoi jo laivurit ja siirapit sinne, missä pippuri kasvaa. Toinen perämies ja minä säästimme siirappimme, ja jonkun ajan kuluttua oli meillä kymmenen pulloa kummallakin. Kokin täytyi hetkeksi jättää paikkansa, sillä välin kun me saimme tulelle padan, jossa keitimme siirappimme, kunnes saimme jonkunlaista keitettyä sokuria, sen perästä meillä aina oli imelää kahvia ja teetä, sillä välin kun laivurin täytyi pulloonsa turvautua.

Amerikasta purjehdimme vehnälastilla Lontoosen; laiva oli erittäin sopiva kaikenlaiselle lastille. Heti tultuamme Englannin suurimpaan kaupunkiin, tuli kaksi laivuria kotipuoleltamme meitä tervehtimään, toinen kuletti suurta laivaa ja palasi juuri Länsi-Intiasta sokurilastilla. Olin jo käynyt häntä tervehtimässä laivallaan ja hänen perämiehensä lahjoitti minulle noin viisi naulaa "puuteri"-sokuria, jonka piilotin huoneeseni, missä pidin voikuppiani. Vieraat laivurit kutsuttiin meidän kanssamme kahvia juomaan, toinen perämies ja minä tulimme kumpikin voikuppeinemme ja istuunnuimme pöydän ääreen. Laivurimme oli erittäin antelias sinä päivänä ja tarjosi pieniä englantilaisia "käksiä", joita me perämiehet katselimme jonkunlaisella kauhulla, sillä pelkäsimme vähän käydä niihin käsiksi. Syödessä toinen laivuri tuli ottaneeksi voita minun kupistani; tämä ei minusta ollut paikallaan, ja vetäessäni voiastiaani puoleeni, pelastaakseni sitä uudelta hyökkäykseltä, sanoin vakavasti:

"Suokaa anteeksi, kapteini, mutta minun voini on punnittua. Jos voita tahdotte 'käksillenne', niin kääntykää sen puoleen, joka teidät on kutsunut."