Part 2

"'Ruori vasemmalle', mutta ei kukaan kuullut häntä. Vedimme airojamme kaikin voimin ja hetken perästä pääsimme aluksen rinnalle. Hyppäsin ruorin luo, jossa vanha mies puolinukuksissa ohjasi alusta. Samassa kun sain peräsimen käteeni, tuli laivuri, joka puhui Norjan kieltä yhtä hyvin kuin kukaan meistä, ulos kajuutastaan ja kysyi, mikä Herran nimessä nyt oli esteenä, hän oli muka puoli tuntia sitten nähnyt vilahduksen 'Härästä' eikä tahtonut ottaa luotsia, ennenkuin tulisi 'Jomfrulandin' rannoille.

"Kerrottuani hänelle, että hän jo oli kulkenut Jomfrulandin sivu ja nyt oli Rakke-kallioiden luona, alkoi hän paikalla vetää toista virttä. Oli Jumalan onni, että tuuli vähän kiihtyi, me käänsimme aluksen länsipuolelle ja levitimme niin paljon purjeita kuin voimme, hetken kuluttua pääsimme kääntymään ja saavuimme kaikella kunnialla, onnellisesti satamaan. On mahdotonta merellä tulla toimeen senlaisella 'kaukalolla' myrskyssä ja tuulissa, sillä se kulkee syrjällään niinkuin heinäsäkki, ja se on varma, että jos tuo pursi olisi lensannut vielä viisi minuuttia, niin laiva ja miehistö olisi mennyt viimeistä tietään. Ulkona merellä laivuri lupasi meille hyvän maksun, mutta niin pian kun oli saanut ankkurinsa pohjaan ja tuli meidän kanssa tiliä tekemään, tarjosi hän meille luotsimaksun yli viisi spesiota, jotka pyysin häntä pitämään itse. Muutamia päiviä sen jälkeen kävin Laurvigissa, siellä puhuttelin Hollannin konsulia, joka oli erinomaisen kelpo mies, ja jonkun ajan kuluttua lähetti hän minulle sata riksiä, jotka jaoin veljeni kanssa, luotsipojalle annoimme kumpainenkin viisi spesiota. Sillä kertaa oli 'kaukalo' hyvä saalis luotsille."

"Maljanne luotsi", sanoo laivuri, "ja onnea samanlaisia aluksia saamaan."

"Kiitos, kiitos, kapteini", vastaa luotsi tyhjentäen lasinsa.

Laivuri ojentaa luotsille vesikannun, jota on pitänyt kamiinilla, että se pysyisi kuumana, sanoen:

"Emme ainoastaan tarvitse kahta jalkaa käydessämme, sauva on myös tarpeen, olkaa sentähden hyvä ja tehkää vielä lasi, luotsi."

"Tulen humalaan kapteini", hymyilee luotsi, katsoessaan viskypulloa, lisäten samalla, "kiitos kumminkin tarjoomastanne, kapteini, harvoinpa vanha luotsi saa viskytotia. Tuskin olen maistanut viskyä, sittekuin purjehdin vanhan Johannesenin kanssa Arendalista silloin, kun hän oli 'Toivon' kapteinina."

"Vai niin, te olette purjehtineet Arendalista, luotsi?" kysyy kapteini.

"Niin", vastaa luotsi tehdessään lasiansa, "en ottanut pestiä Arendalissa, tulin hänen kanssaan Lontoosta, laivamme olivat yhdessä Länsi-Intian tokalla ja minä vaihdoin paikkaa erään matruusin kanssa, joka matkusti kotiin koulua käydäkseen, parempaa kapteinia harvoin tapaa. Mies parka, hän oli pahin itselleen, kun sattui liian syvälle pulloon katsomaan, mutta laivalla oli elämää, sen voitte uskoa!"

"Eihän vaan lienee ollut silloin, kun Gunnar Nielsen tyhjensi tervapytyn Johannesenin vaimon päähän?"

"Juuri silloin", sanoo luotsi hymyillen, "Arendalista saimme kuusi miestä, jotka tulivat höyrylaivalla ja Gunnar oli niiden joukossa."

"Kaatoiko hän todellakin tervaa vaimon päähän?" kysyy laivuri.

"Kaatoi kuin kaatoikin, ja Jumalan lykky oli ett'ei vaimo saanut pyttyäkin kalloonsa, se oli jokseenkin suuri tervapytty, mutta se poika kyllä tiesi mitä teki", kertoo luotsi.

"Mutta mitä ihmettä oli vaimo tehnyt hänelle?" huudahtaa laivuri.

"Sitä en oikein tiedä", vastaa luotsi ottaessaan kelpo kulahduksen, lisäten sitten, "rouva tuli yht'aikaa miehistön kanssa, mennäkseen Välimerellä meidän mukanamme. Matkalla Lontoosen oli varmaan Gunnar tuhlannut rahoja, joita hän jälleen luuli saavansa laivurin vaimolta, mutta tämä kielsi jyrkästi, arvellen, ettei hänellä ollut taraa käyttää rahoja höyrylaivalla, jossa hänellä oli ylöspito ja muu vapaa. Mutta Gunnar lupasi pitää hänet tuoreessa muistissa, ja kun hän kerran oli saanut jotakin toista ihmistä vastaan, ei hän sitä helposti unohtanut."

"Lontoossako se tapahtui?" kysyy laivuri jälleen.

"Niin oli", vastaa luotsi, "laivuri vaimoineen oli kutsuttu päivälliselle Norjan konsulin luo. Rouva oli komea kuin mikä, puettuna silkkiin kiireestä kantapäähän; vanha Johannesen, joka ei kärsinyt hienoja vaatteita, oli musta kuin mustalainen, päässään hänellä oli plyyssihattu, niin korkea että tuskin oli koskematta iso-mastoon, kun hän kävi nuoraportaitten yli. Hän meni ensin ja rouva seurasi jäljessä, mutta kun hän seisoi käsipuiden luona, kuului huudahdus taklaasista ja samassa sai hän tervapytyn päänsä yli, niin että terva valui pitkin hänen kasvojansa ja niskaansa, ja kun katsottiin, mikä oli hätänä, riippui Gunnar yhdellä sormella nuoraportaissa ja huusi apua. Voitte arvata mikä meteli syntyi; rouva kirkui kannella, Gunnar huusi apua taklaasissa.

"Matruusi kiipesi iso-mastoa myöten häntä auttamaan, -- hän ei suinkaan apua tarvinnut, vaikka hän muuten vaan huusi, ikäänkuin olisi ollut putoamaisillaan, ett'ei muka laivurissa syntyisi mitään epäluuloja. Gunnarin toimena oli voidella taklaasia ja hän oli maannut vähintäin kaksi tuntia komantosillan iso-mastossa odottamassa laivuria ja tämän vaimoa. Voitte ajatella, kuinka kaunis rouva oli! Hiukset olivat pahimmat, sillä ne olivat käherretyt ja koristetut, eikä terva suinkaan kähäriä säästänyt. Hän sai ainakin neljätoista päivää pestä itseään neljä kertaa päivässä kuumalla vedellä, ennenkuin terva lähti hänen hiuksistaan."

"Mitä Johannesen sanoi Gunnarille", keskeyttää laivuri.

"Niin -- mitä hänellä olisi ollut sanomista", jatkaa luotsi, "Gunnar tuli kannelle ja riensi heti vesiastian luo saadakseen tilkkasen vettä, sanoen että rupesi pyörtymään tuolla mastossa. Laivuri katsahti häneen, hän näytti todellakin vähän vaalealta, -- jonka jälkeen Johannesen kutsui hänet kajuuttaan ja antoi hänelle puolen lasia olutta ja viskyä, sen hän sai tervapytystä -- Johannesen oli niin peräti hyvä, näettekö, ett'en minä voi ymmärtää kuinka Gunnarilla oli sydäntä niin loukata hänen vaimoansa. -- Gunnarista oli monet jutut, mutta reipas merimies hän oli, -- niin, hänen vertaistaan saa kyllä hakea. Hänellä ei milloinkaan ollut 'Öljyvaatteita' eikä 'Merisaappaita', ne olivat hänen mielestään vaan korukaluja ja estivät miestä hänen työssään."

"Olihan hän kirvesmieskin?" kysyy laivuri.

"Kyllä, hän oli kaikkia ja taisi tehdä mitä tahansa, mutta kirvesmiehen työtä hän ei harjoittanut, koska oli pestattu matruusina, eikä mielellään tehnyt sitä, mikä ei kuulunut matruusin tehtäviin. Mutta sukkelampi kirvesmies hän oli kuin se, joka siihen työhön oli pestattu", lisää luotsi.

"Minä en milloinkaan unohda Gunnaria, kun eräänä aamuna Antverpenissä perämies käski hänen mennä proomiin ja 'driivaaruaan' ulkopuolella laivaa. [Sanaleikki jota ei käy suomentaminen, koska sana driva merkitsee tukota ja myös kuljeksia jouten.] Olimme ankkurissa odottamassa nousu-vettä vai mitähän lienemme odottaneet. Kuinka olikaan, sai Gunnar käskyn 'driivata' ulkopuolella. Jokainen ymmärtää, että siihen tarvitaan 'drävinkiä', tappuroita ja jotakin millä saa lyödä, mutta Gunnar meni ruumaan, täytti taskunsa korpuilla ja kun joku matruuseista kysyi minne hän aikoi, sanoi hän vaan: minä menen 'ulkopuolelle driivaamaan', astui proomiin, irroitti köyden ja antoi virran viedä proomin kaupunkia kohden. Heti kuuden aikana iltasella tuli proomi pakoveden kuljettamana takaisin, ja Gunnar istui perässä antaen veneen kulkea. Kun hän tuli takaisin, keräytyi miehistö hänen ympärilleen, ja kaikki huusivat yhtä suuta kysyen häneltä, missä hän oli ollut. Gunnar katsoi heihin ja vastasi lyhyesti: 'Olen ollut poissa laivalta driivaamassa.' Perämies tuli syösten tulisena kuin turkkilainen, eikä paljon puuttunut ettei hän Gunnaria lyönyt, mutta tämä ei räpäyttänyt silmiäänkään, ja kun perämies kysyi, missä hän oli ollut, sai hän saman vastauksen, -- sehän oli perämiehen oma käsky."

"Saiko Johannesen tietoa Gunnarin driivaamisesta?" kysyy laivuri.

"Hän ei milloinkaan saanut senlaista tietää", vastaa luotsi, "ja sitäpaitsi jos hän olisi tiennytkin sen, olisi se tuottanut hänelle vaan sydämmellisen naurun; sillä voittepa uskoa, että maksoi vaivaa nähdä Gunnarin tulevan takaisin pakovedellä, hän istui uljaana kuin fregattikatteini proomin perässä ja poltti, Norjalainen aviisi kädessä, sen hän oli saanut Norjalaisesta laivasta, jossa oli syönyt päivällistä ja viettänyt enemmän osan päivästä. Onnellista kyllä ei hänellä ollut rahoja, sillä silloin hän ei olisi tullut takaisin ennenkuin olisi kukkaronsa tyhjentänyt. Hän oli paha juomaan, mutt'ei milloinkaan juonut yksinään. Hän tarjosi niinkauan kuin hänellä oli äyrikään taskussaan, mutt'en milloinkaan kuullut hänen pyytävän keneltäkään ryyppyä. Tanssihuoneessa hän oli ensimmäisenä miehenä, sillä ei kukaan osannut tanssia niinkuin hän. Hän lensi lattian yli niinkuin kuiva nahka-pallo, ja kun joku tyttö oli kerran tanssinut hänen kanssaan, saattoi olla varma siitä, että sama tyttö tuli ja pyysi hänen ottamaan itseänsä jälleen tanssiin eikä ketään muuta. Hän ei kumminkaan ollut mikään naisväen ystävä, sillä hän piti yhtä paljon kaikista tytöistä, oli ne sitte kauniita tahi rumia, mutta tanssi häntä miellytti, ja varsinkin jos sai jonkun parin kaatumaan suin päin laattialle, oli hän kuin kala vedessä. Niin hän on saanut monta paria käymään toistensa tukkaan, mutta hän itse pääsi aina pahimmistakin pälkähistä. Kun joku rupesi hänen kanssaan riitelemään siitä tai tästä, katseli hän heitä viattoman näköisenä, kuin lapsi kehdossa, ja kun oli saanut kaksi tappelemaan, jätti hän heidät onnensa nojaan ja meni matkaansa toisella taholla tekemään konnan koukkujaan."

"Oliko hän ollut sotalaivalla oppimassa konnankoukkuja Hortenissa?" kysyy toinen.

"Jumala tiesi missä hän oli ollut", sanoo luotsi. "Hän kertoi että hän kerran oli 'komennettu', ja hän oli rekryytilaivalla kolme kuukautta. Siellä ollessaan sai hän kerran nuora-pampulla kaksikymmentäviisi lyöntiä paljaalle selälleen, sitä hän piti suurena kunniana, sillä hän sai ne toisen oppilaan edestä, joka oli 'paremman miehen poika' Laurvigista. Tämä oppilas oli syypää rikokseen, josta hän olisi saanut pamppua maistaa, mutta hän oli helkkarin hento poika ja Gunnar sääli häntä."

"Mitä oppilas sitten oli tehnyt?" tutkaisee laivuri.

"Gunnar kertoi senkin", pitkittää luotsi, "sillä välin nimittäin kun rekryytein prikiä ja paria muuta alusta korjattiin, asuskeli viisi sataa miestä vanhalla 'Desiderialla', ja siellä oli yövahdissa vanha kärttyinen ja äreä ala-upseeri. Hän ei kärsinyt ollenkaan kuulla jonkun viheltävän ja niin pian kun Gunnar ja jotkut muut keksivät tämän, alkoivat he viheltää kun olivat panneet maata. Ala-upseeri hiipi sinnepäin mistä ääni kuului, mutta kun hän tuli luo, vihelti toinen aivan päinvastaisella puolella, ja sillä tavoin pitkittivät he jok'ikisessä kojussa, niin että vahtimies juoksi kuin torakka banjeerikannen toisesta päästä toiseen, saamatta selvää syyllisestä, eikä hän voinut nostaa kannetta ketään vastaan kun ei voinut näyttää toteen, että kukaan olisi ollut syyllinen. Eräänä iltana oli eräs koirahammas oppilaista keksinyt sen keinon, että asetettaisiin nuora poikki puolin kantta, jotta vahtimies lankeisi nokalleen, kun hän tuli hiipien makuukojujen välitse. Kahden miehen piti pitää nuoran molemmista päistä kiinni, ja niin pian kun vahti oli kaatunut piti toisen laskea irti, ja nuora kätkettämän niin sukkelaan kuin suinkin, niiden jotka makasivat etupuolella, piti kaikkein viheltää antaakseen vahtimiehelle hyvää kyytiä. Pahaksi onneksi oli tämä samana iltana kannellut päällikölleen, joka oli lähettänyt erään nuoren luutnantin laivalle tekemään ilveestä lopun. Niin pian kuin kaikki olivat makuulle menneet ojennettiin nuora ja viheltäminen alkoi. Luutnantti, joka oli pitkä mies, vähän yli kolme kyynärää, oli tähän asti pysynyt piilossa, mutta kuullessaan vihellyksen kiiruhti hän eteenpäin, lankesi nenälleen nuoraan, ja loukkasi itsensä niin kovasti, että veri tulvasi hänestä niinkuin tapetusta härästä. Vahtimies oli heti hänen vieressään ja merkitsi läheisten kojujen numerot. Seuraavana päivänä pidettiin tutkinto ja yhdeksän miestä tuomittiin saamaan viisitoista lyöntiä kukin. Syyllisten joukossa oli tuo nuori oppilas, joka tuomiota kuullessaan oikein rupesi vapisemaan. Gunnar näki hänen epätoivonsa ja sen enempää arvelematta meni hän päällikön luo sanoen: 'Minä olen syyllinen ja minä olen sentähden se, joka pamppua ansaitsen.' Päällikkö katsoi häneen tarkasti ja Gunnar katsoi yhtä tarkasti häneen takaisin. Heti käski päällikkö, että Gunnarille annettaisiin kaikkein miesten läsnäollessa kaksikymmentäviisi lyöntiä. Tuomio täytettiin samana päivänä iltapuolella. Gunnar luki ääneen joka lyönnin ja saatuaan viidennenkolmatta meni hän päällikön luo ja sanoi:

"'Minä en ole ollut muassa veristämässä luutnantin nenää, mutta minä olen kärsinyt rangaistuksen säästääkseni yhdeksän toveriani.' Seuraavana päivänä kutsutti päällikkö Gunnarin luokseen, ja kaasi hänelle omalla kädellään kaksi suurta lasia portviiniä, silloin unhoitti Gunnar aivan lyönnit, vaikka hänen selkänsä oli haavainen monta päivää sen jälkeen; siitä iltapäivästä alkaen pidettiin häntä parhaimpana toverina. Kolmen kuukauden kuluttua lähetettiin hänet kotia, vaikka kaikkein muitten toverien täytyi lähteä ulos kolmetoista-kuukautiselle retkelle. Gunnar hymyili itsekseen, kuulleessaan kotiluvastaan ja sanoi muutamille tovereilleen: 'sen sain noista ansaitsemattomista viidestäkolmatta lyönnistä.' -- Minä puolestani luulen upseerien ymmärtäneen, että Gunnarin kaltainen mies oli vaarallinen olemaan yhdessä niin monen nuorukaisen kanssa."

"Kuinka tuli hän myrskyssä ja raju-ilmassa merellä toimeen, kun hänellä ei ollut öljyvaatteita eikä merisaappaita?" kysäisee laivuri.

"Hän suoriutui aina tavalla tai toisella. Olihan aina joku, joka lainasi hänelle öljytakin, kun hän seisoi ruorin luona, paitsi sitä kulki hän liko-märkänä vahdista vahtiin, eikä se häntä haitannut", kertoo luotsi. "Muistan muun muassa kerran kanavassa, heti sen jälkeen kun Gunnar oli tullut laivaan, kun hän piti perää ja satoi niinkuin taivas olisi avoin ollut, niin että vesi virtasi hänestä, eikä hän edes nenäänsä nirpistänyt. Hän sanoi aina, 'kun kastaa, tottapahan kuivaakin.' Samalla kertaa pisti laivurikin nokkansa ulos kajuutasta ja nähdessään Gunnarin siellä peräsimen vieressä, märkänä kuin koiran, heitti hän öljytakin yllensä, meni hänen luokseen sanoen:

"'Mene alas ruumaan, panemaan öljyvaatteet päällesi.' Gunnar meni sisään ja sytytti piippunsa. Poltettuaan hyvän aikaa meni hän takaisin paikalleen peräsimen luo, jolloin laivuri hyvin kummasteli, nähdessään hänen tulevan entisissä vaatteissaan; hän kysyi sentähden: 'Miksi et ottanut öljyvaatteita päällesi?' 'Oljyvaatteitako?' kysäsi Gunnar, 'sinä päivänä, kun minä sain hyyryni ei satanut, enkä minä tullut sitä asiaa ajatelleeksikaan!' Laivuri katsoi häneen ja hymyili. Pian tuli hän jälleen kannelle tuoden muassaan laajan öljytakin, jonka hän lahjoitti Gunnarille, ehdolla, että tämä käyttäisi sitä. Gunnar kiitti öljynutusta, mutta katsoessaan kurjia kenkiään sanoi hän:

"'Huonommin on jalkojeni laita, kapteini.'

"'Eikö sulla ole merisaappaitakaan?' kysyi kapteini.

"'Ei'; vastasi Gunnar, 'oli niin harvinaisen kaunis ilma viime suvena, että aivan unohdin saappaat ostamatta.' Laivuri löysi vanhat amerikalaiset saappaat, jotka antoi Gunnarille. Sillä tavoin tämä aina tuli autetuksi."

"Saiko hän sitten maalle tullessa niin paljon rahoja, kuin hän tahtoi?" kysyy laivuri taas.

"Kyllä laivurin täytyi antaa hänelle rahaa, sillä hänellä oli omituinen tapa pyytää sitä", vastaa luotsi.

"Millainen sitten?" kysyy laivuri innokkaasti.

"Kun hänelle ei annettu rahoja", selittää luotsi, "keksi hän aina jonkun keinon, jolla tiesi saavansa laivurin täyttämään tahtonsa. Minkäs kepposen hän kerran teki Lontoossa ollessamme, eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kun hän tuli humalassa laivalle. Iltaa ennen oli hän saanut £ (punnan) ja sen oli hän tuhlannut ostamatta niin mitäkään hyödyllistä ja tarpeellista -- ei niin paljon, että olisi silmäänsä saanut. Sunnuntai-aamuna tuli hän horjuen kannelle, ja tuskin sai hän sinne molemmat jalkansa, kun jo hoiperteli laivurin luo pyytämään 1 puntaa lisää. Laivuri katsoi häntä sanoen ystävällisellä tavallaan: 'Olet hutikassa, Gunnar, nyt et saa rahaa tällä kertaa; mene maata hetkeksi; ole nyt hyvä poika, sitten saat rahaa!'

"'Olenko minä hutikassa', huusi Gunnar syösten kannelle, missä hän löysi vanhan kaapeliköyden, jonka pisti taskuunsa, sitten hyppäsi hän taklaasiin ja kiipesi kuin apina aivan raakapuun huippuun, sitten meni iso-mastoon ja sitoi nuoran sen huippuun, sitten piti hän pikkusormellaan langasta kiinni, ja huusi meille alas: 'Käskekää laivurin tulla ylös kannelle, katsomaan onko Gunnar humalassa!' Laivuri tuli ulos, ja nähdessään Gunnarin riippuvan pikkusormestaan taivaan ja meren välillä, pyysi hän häntä Jumalan tähden tulemaan alas, niin saisi rahansa. Gunnar huusi: 'Nyt tahdon jo 2 puntaa!' 'Tule alas vaan, niin saat', sanoi laivuri. Gunnar tarttui raaka-partuunaan ja tuli sitä myöten alas kannelle, ja sai 2 puntaansa. Heti paikalla meni hän maalle eikä tullut laivaan ennenkuin maanantai-iltana. Silloin toi hän muassaan kahdenkymmenen äyrin leivän, siinä oli kaikki, mitä hän oli saanut kolmellakymmenelläkuudella kruunulla."

"Sepä mahtoi olla vaarallinen ihminen", huudahtaa laivuri.

"Tahtoisinpa tietää, vieläkö hän elää?" arvelee luotsi.

"Ei, hän kuoli varsin nuorena", sanoo laivuri, "hän ei suinkaan ollut paljon yli kolmenkymmenen kuollessaan, silloin hän näytti kuudenkymmenen vanhalta mieheltä. Viimeiseltä häntä vaivasi luuvalo aivan hirveästi."

"Se on tiettyä se", huokaa luotsi, "minä sanoin niin usein hänelle, että hän aivan tahtoi tehdä lopun itsestään, mutta senlaiselle puheelle hän vaan hymyili. Hän ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä olevan, mutta hän ei mielellään tahtoisi pudota laivasta mereen syvällä selällä, sillä hän pelkäsi, että joku suuri kala nielisi hänet, ennenkuin hän ehtisi pohjaan, arveli hän aina. Muuten oli melkein mahdotonta puhella hänen kanssaan vakavista asioista, sillä hän käänsi kaiken senlaisen puheen leikiksi. -- Hän siis kumminkin sai kuolla kotonansa?"

"Niin, hän kuoli Arendalissa, eli oikeastaan erään perheen luona, joka asuu lähellä kaupunkia", sanoo laivuri; "hän oli aivan rampa viime aikoina. Mutta niinkuin muistan kävi pappi hänen toivostaan hänen luonaan, hän muuttui varmaankin paljon ennen kuolemaansa."

"Se on suuri asia", lisää luotsi. Hetken perästä jatkaa hän: "Jumala yksin tietää, kuinka monta kertaa hän oli pudonnut alas touveista; noina kahtena vuonna, jolloin olimme yhdessä, putosi hän kaksi kertaa, toisen kerran etumärssystä ja toisen kerran mesanimastosta. Hän oli niin hurjapäinen, että oikein puistatti katsellessa häntä, kun hän oli sillä päällä. Hän teki työtä kuin kaksi miestä, kun reivasimme tahi kiinnitimme purjeita, mutta yhtä iloinen hän oli, jos hänellä oli jotain, mistä piti kiinni, tahi ei."

"Merelläkö hän putosi märssyraakasta?" kysyy laivuri.

"Keskellä Atlantia", vastaa luotsi. "Me lensasimme, kun länsituuli oli kovin myrskyinen, ja kallistimme märssypurjeet. Mutta yöllä 'se' tuli niin kovaksi, että meidän täytyi kiinnittää märssyseiliä.

"Gunnar ja minä olimme rinnattaan etumärssyraakalla, ja pulasimme purjeen kanssa, joka seisoi tuulessa jäykkänä kuin rummun nahka, sillä raa'at olivat jokseenkin kaukana, toisistaan, ja kävi oikea tuulispää, mutta Gunnar arveli että purjeen voisi taivuttaa ja samalla hyppäsi hän sen laidalle, joka siinä silmänräpäyksessä putosi löysänä alas, samalla kun laivuri käski perämiehen hellittää tuulen mukaan, ja yht'äkkiä syöksähti Gunnar suin päin alas. Minä puolestani luulin hänen pudonneen mereen ja huusin kaikin voimin: 'mies pudonnut laivasta!' Tuskin olin saanut toisen seisingin purjeen ympäri, ennenkuin Gunnar seisoi minun vieressäni ja kielsi minua Jumalan tähden huutamasta niin kovin, sillä voisin muka peloittaa tuon hyvän tuulen, sanoi hän leikillisesti. Kun sitten tulimme alas kannelle kertoi hän luistaneensa alas märsypurjetta myöten, siitä etumastolle ja sitten alas keulakatolle, jossa jäi somasti istumaan vipukoneelle. Hän sanoi ensin aikoneensa jäädä kannelle, mutta kun minä huusin niin huikeasti, täytyi hänen kiivetä ylös saadakseen minut vaikenemaan. Toisen kerran putosi hän mesanimaston huipusta, ja sillä kertaa sai hän suuren haavan päähänsä. Laivuri tahtoi heti viedä hänet kajuuttaan, sitoakseen hänen haavansa, mutta Gunnar sanoi tyynesti: 'Lahjoittakaa minulle mieluimmin pari ryyppyä, kapteini, se vaikuttaa paremmin kuin mikään muu, olen niinkuin vähän pyörällä päästä.' Laivuri kaatoi hänelle ryypyt ja kymmenen minuutin kuluttua oli Gunnar kiinnittämässä isoa prampurjetta, vaan tultuaan alas kannelle pyörtyi hän, mutta silmänräpäyksen jälkeen oli hän jälleen mies puolestaan."

"Eikös Gunnar kerran purjehtinut tjömlingillä?" kysyy taas laivuri.

"Sitäkö kertaa tarkoitatte, kun porsas putosi mereen?" sanoo luotsi.

"Niin kyllä", nauraa laivuri, "kuinka se tapahtui?"

"Hän oli silloin vanhassa 'Perhe' nimisessä laivassa Nötteröstä", vastaa luotsi, "ei siinä 'Perheessä', joka vieläkin on vesillä, sen nimisiä aluksia on muuten kosolta Tönsbergin tienoissa. Gunnar oli pursimiehenä prikillä ja kun syksyllä palasivat takaisin kotiin hiiliä lastina, saivat he niin kovin tuntea lounastuulen vihuria, että 'vanha vakka' oli repeämäisillään. Sekä laiva, että lasti olivat laivurin omat, kaikki oli vakuuttamatta. Hän ei saanut prikiä vakuutetuksi vaikka kuinka mielellään olisi tahtonut, sillä se pysyi koossa ainoastaan piistä ja tervasta, reelinkivaatteet ja kaikki sisältäpäin olivat nokimustat. Niillä oli laivassa porsas, jota laivuri katseli päivät pitkään ja joka oli niin lihava, että sen oli vaikea nousta seisomaan. Pimeänä yönä, juuri keskellä Pohjan merta, oli Gunnar vahdissa kannella, hän seisoi kokassa, keulamaston luona tähystämässä. Kävi jokseenkin suuret aallot, ja miten olikaan hyrskyi vesi kannelle, aivan keskilaivalle, jossa porsaan koju oli kiinni köytetty ison-luukun päällä. Gunnarin piti juuri jättää ruori ja mennä perälle, kun suuri laine vyöryi sisään, mutta hän kiipesi kuin kissa keulariukuun, ettei kovin kastuisi -- ei tainnut miehellä silloinkaan olla merisaappaita. Seisoessaan siellä touveilla näki hän jotain luistavan alas suuresta aukosta reelinki-vaatteessa, ja samalla hyppäsi hän kannelle huutaen; 'mies laivasta!' Laivuri oli kannella ja kääntyi hänen puoleensa. Tullessaan Gunnarin luo väänsi hän käsiään sanoen: 'Herra Jumala pursimies, on aivan mahdotonta tänlaisena yönä pelastaa miestä; Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!' Gunnar ei voinut mitään tehdä, eikä käskeä. Ennenkuin jätti paikkansa, tahtoi hän katsoa, kuka tuo onneton oli, hän epäili hiukan, että porsas oli mennyt viimeistä tietään, kosk'ei ollut kuullut mitään huutoa. Mennessään suuren luukun ohitse, näki hän, että ovi porsaskojuun oli auki. 'Tuoko se vaan olikin, joka meni mereen, -- onnea matkalle', ajatteli Gunnar. Sitte meni hän perälle, missä laivuri seisoi katsellen pitkin merta. Mennessään hänen ohitsensa sanoi Gunnar hyvin levollisesti: 'Jumalan kiitos, se olikin vaan porsas, joka meni mereen.'

"'Kuolema ja kirous', huudahti tämä, 'luovatkaa, luovatkaa, kääntäkää ja pysähyttäkää peräruori; pursimies, antakaa katkaista köysi johon vene on kiinnitetty!' -- Gunnar katsoi pitkään häneen ja vastasi: 'On aivan tuiki mahdoton tänlaisena yönä pelastaa porsasta.' Niine hyvineen meni hän peräsintä hoitamaan, jättäen laivurin kynsimään korvallistaan porsaan hukkumisesta, porsaan, jolle oli annettu niin monta 'hyvää ruokapalaa'."

"Hän ei siis pelastanut porsasta?" kysyy laivuri.

"Ei, kapteini, ei kukaan tahtonut panna tikkua ristiin, pelastakseen porsasta, kun ei laivuri tehnyt vähääkään pelastaakseen miestä", vastaa luotsi.

"Sehän olikin oikeus ja kohtuus", nauraa laivuri ja katsoessaan kelloa huudahtaa hän:

"Tiedättekö kuinka paljo kello on, luotsi?"

Luotsi haukottelee, kynsii korvallistaan sanoen:

"Taitaapa pian olla kolme tahi puoli neljä."