Part 1

MERELTÄ JA RANNIKOLTA

Kokoelma kertomuksia

Kirj.

JUST W. FLOOD

Norjankielestä suomentanut A--o.

Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja, 1884.

SISÄLLYS:

Vanha meriluotsi. Hieno laivuri. Kaunis veljeys. Per Grinerudin kihlaus ja naiminen. Pieni kirjanen. Vekseli. "Täti kertoo." Suutari Torp.

VANHA MERILUOTSI.

Meriluotsit ovat minun mielestäni Norjan ylpeys; moni maanmies kenties pitää tätä kummallisena, mutta sen annan heille anteeksi, sillä useimmat eivät tiedä; mitä luotseina oleminen merkitsee. Luotsimme ovatkin usein surkean näköisiä maalla, koska useimmat heistä ovat köyristyneet luuvalon tähden, ja koska kasvonsa ovat ahavoituneet ja ruskettuneet myrskystä ja meren vaahdosta, mutta kun synkkänä syysyönä on matkalla, ja äkkiarvaamatta saa nähdä luotsiveneen tulevan täysin reivatuilla purjeilla, ja vanhan tottuneen merimiehen istuvan perässä, sillävälin kun toinen öljyvaatteisin puettu olento pysytteleikse mastossa tahi "vantissa", valmiina puhuttelemaan teitä, silloin vasta opitaan arvossa pitämään vanhaa luotsia.

Niinpian kun luotsi kuulee, että on aikomus purjehtia satamaan, joka on hänelle tuttu, käskee hän heti laivurin pysäyttämään ruorin, jotta hän voisi tulla kannelle, tätä käskyä noudatetaan varsinkin syksyllä ja myrsky-ilmoilla suurella reippaudella; mutta jos on kesä ja kaunis ilma, on laivuri useinkin hyvin valmis tinkimään luotsin kanssa maksusta, joka seikka aina on minua suututtanut. Niinpian kuin luotsivene töyttää laivan kylkeen, tarttuu vanha luotsi köysiportaisin ja saatuaan molemmat jalkansa niille, survaisee hän veneen laivan kyljestä, ja iskiessään rynnäkkö-portaisin alkaa hän heti komentaa, käskien laivurin "täyttää purjeet", ja nostaa äkkiä peräsimen ylös.

Tultuaan kannelle, paiskaa hän kättä laivurille ja perämiehelle, jos tämä on läsnä, miehistö saa nyykähdyksen, taikkapa kaksikin. Sitten menee hän peräsimen luo, katsomaan, onko peränpitäjä kykenevä mies, joka ymmärtää asiansa. Laivuri tahtoo päästä Kristianiaan niinpian kun suinkin, ja luotsi lupaa kulkea koko yön, jos vaan "se" (ilma) tulee niin selkeäksi, että voi nähdä vilahduksenkaan merimajakoista.

Kun suunta on määrätty ja luotsi on saanut tarpeelliset purjeet lisätyksi, kulkee hän eteenpäin kannella, tapaa siellä perämiehen ja muutamia merimiehiä, jotka paraillaan vetävät ylös kettinkiä ja koettavat ankkuria saada kuntoon. Hän pudistaa päätään sanoen:

"No pojat, joko te hinaatte ylös kettinkiä, on vielä matkaa, ennenkuin olemme perillä."

Miehistö oikaisee selkäänsä ja kaikkien silmät kääntyvät luotsiin, joka hymyillen jatkaa:

"Hinauttakaa ylös kolmekymmentä syltä, perämies, ja käärikää kelalle noin 15 syltä, on hyvin mahdollista, että saamme laskea ankkurin Langgrundenin luona, sillä 'se' näyttää tulevan jokseenkin pimeäksi tänä yönä."

Luotsi lähtee perälle ja tultuaan keskilaivalle menee hän keittohuoneen ohitse, jonka ovella kokki seisoo; luotsi puristaa hänen kättänsä ja kysyy kuiskaten, onko hän jo pannut kahvikattilansa tulelle; jos kokki vastaa myöntämällä, hymyilee luotsi sanoen:

"Se on hyvä, ukkoseni, olen ollut merellä kaksi vuorokautta, ja 'se' on niin puhaltanut viimeiseen asti, että on ollut aivan mahdoton saada valkeaa palamaan venheessä, niin että olen syönyt kuivaa leipää ja juonut kylmää vettä koko ajan. Mistä olette kotoisin, kokki, voin puheestanne kuulla, ett'ette ole Vestlantilainen?"

"Näsniemeltä", vastaa kokki.

"Vai niin, mikä on nimenne", jatkaa luotsi.

"Nimeni on Karl Anderson; isälläni on pieni kartano nimeltä Tangen, hänkin on kulkenut monta vuotta merellä, mutta nyt häntä luuvalo niin rasittaa, että hänen täytyy pysyä kotona", sanoo kokki.

"Jumala siunatkoon sinua, 'ukkoseni', minä kyllä tunnen Anders Tangenin", pitkitti luotsi, "hän oli jungmanni 'Anna Kristinalla', kun minä olin pursimiehenä; yhdessä purjehdimme kaksi vuotta. Larsen, joka on kotoisin Kristianiasta, oli laivurina, ja kyllä hänessä oli miestä, ei parempaa voi toivoa, ei koskaan ollut puhettakaan leivän punnitsemisesta, eihän toki, -- siellä sai kokki tuoda leipää milloin tahansa, ja kahvikattila seisoi kyökissä kaiken yötä. Joimme kahvia 'ensimmäisellä vahdilla', ja 'koiravahdilla', eikä laivuri koskaan käynyt kannella pyytämättä kahvikuppia. Niin, sen miehen kanssa vasta kelpasi purjehtia ja liian onnelliseksi teki hän meidät, neljä vuotta purjehdin pursimiehenä hänen kanssaan, ja sillä ajalla emme kadottaneet niin kapulaakaan lastistamme; tuuli kovasti kun laskimme rantaan; mutta kun lähdimme ulos, oli heti päivänpaiste ja hyvä tuuli. -- Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa, kun kahvi joutuu."

Laivuri, joka on ollut kajuutassa kirjoittamassa valmiiksi tavaraluetteloa, tulee ylös kannelle, missä hän tapaa luotsin.

"No luotsi, mitä arvelette ilmasta, voitteko purjehtia, vai tahdotteko, että laskemme naara-ankkurin, niinpian kuin on mahdollista tavata pohjaa ankkurille."

"Katsotaanpa 'sitä' nyt hetkinen, kapteini", vastaa luotsi, "minä ajattelen hiipiä tuolla länsirannan suojassa, tullakseni kryssärin sivutse, se vie aina koko ajan, ennenkuin 'palvelijat' menevät laivalta, kun kerran ovat huomanneet meidät ja tulleet laivalle. On suuri eroitus menneen ja nykyisen ajan välillä, silloin taisi mennä aina ylös Dröbakiin, näkemättä tullipalvelijaa, mutta kai tämäkin on joksikin hyväksi, luulen minä."

"Enpä luule, että meidän tarvitsee pelätä minkään kryssärin ahdistavan meitä tänä yönä", sanoo laivuri, "tuulee liian kovasti, ja minun kokemukseni mukaan ei sitä väkeä nähdä tuuliaispäillä eikä vastatuulella."

"Älkääpä sanoko sitä liian kovin, kapteini, siellä on kryssäreillä paljo reipastakin väkeä, jotka eivät merta pelkää, ja milloin suinkin voivat päästä merelle, lähtevät he, mutta siinä tapauksessa, että he tulevat, voitte te vaan pyytää yhtä miestä laivalle vahdiksi, siten meidän ei tarvitse odottaa kunnes he ovat panneet sinettiin ja 'inkoseeranneet', se ei maksa monta kruunua."

Luotsi menee tuulen suojaan, jossa hän köyristyneessä asennossa kurkistaa toisella puolella suuriseilin alatse, ja hetkisen jälkeen huutaa hän:

"Vasemmalle vähän!"

"Vasemmalle vähän", kertoo peränpitäjä, samassa kun laiva kääntyy sivulle, ja pian huutaa taas luotsi:

"Peräsin suoraan!"

Perämies kertoo komento-sanat, jotka tuskin ovat kuolleet hänen huulillaan, ennenkuin laiva jo menee käskettyyn suuntaan.

Samassa tuleekin kokki ja ilmoittaa luotsille, että kahvi jo on valmiina kajuutan pöydällä. Luotsi kääntyy laivurin puoleen käskien hänen olemaan varuilla hetken, sillä välin kun hän käy kahvia juomassa sanoen:

"Antakaa 'hänen' (laivan) mennä, niinkuin hän nyt menee; on selvää vettä aina Bastöhön saakka, jonka näemme hetken perästä."

Luotsi menee ja istuu kaikessa rauhallisuudessa pöydän ääreen.

Tuskin on hän ollut siellä viittä minuuttia, ennenkuin laivurista jo tuntuu että luotsi tarvitsee kokonaisen ijankaikkisuuden juodakseen tuota siunattua kahviansa; on pimeä kuin pussissa ja laivurista näyttää, kuin menisi kaikki murskaksi laivan ympärillä, hänen olisi hyvä halu vähän nyhkäistä luotsia, ellei tuo näyttäisi liian akkamaiselta.

Noin neljännestunnin kuluttua tulee luotsi kannelle, pureskellen kovaa Iaivakorpun palaista; hän menee tyynen puolelle, ja katselee toiselle puolelle. Laivuri on heti hänen vieressään, alkaa puhua "pilkkopimeästä" ja muusta senlaisesta, jota luotsi tuskin kuuleekaan. Hän sanoo vaan:

"Pimeys ei haittaa, niinkauan kun ilma vaan on selkeä, ei ole mikään vaikeus nähdä majakkatulia tänä yönä. Tahdotteko ottaa kiikarin kapteini, tuolla lahdessa pitäisi minun merkkieni mukaan olla Bastö." Luotsi osoittaa toiselle puolelle ja laivuri nostaa kiikaria osoitettuun suuntaan, tuskin on hän katsonut siihen ennenkuin hän huudahtaa:

"Tuolla näen valkean!"

"Hyvä on", vastaa luotsi kylmäverisesti, "antakaa 'hänen' edeskinpäin mennä samaan suuntaan, sillä välin kun minä menen sisään juomaan kahvini loppuun; leipänne on jokseenkin kovaa vanhoille hampaille, kapteini, niin että vie aikaa ennenkuin saan vähänkin 'jyrsityksi' sisääni. -- Pelkäsin vähän että virta kääntyisi eteenpäin, mutta niinkuin näkyy on se meille myötäinen -- 'hän' kiiruhtaa eteenpäin hyvää kyytiä, näen minä."

Luotsi katoaa jällen kajuuttaan ja laivuri jää omiin ajatuksiinsa; vanhan luotsin rohkeus kummastuttaa häntä suuresti ja hän toivottaa itselleen edes kolmannen osan tämän pelkäämättömyydestä ja levollisesta mielestä.

Laivuri ei ole mikään jänis. Niinkauan kun hän on avonaisilla vesillä on hän merimies kiireestä kantapäähän, mutta tultuaan vuonoihin, joissa molemmin puolin on kallioita ja särkkiä, tulee hän yht'äkkiä araksi, sillä hän tietää ett'ei siellä voi turvata omaan itseensä, vaan täytyy luottaa luotsiin, vanhaan mieheen, joka pimeässä helposti voisi erehtyä erilaisten merkkien suhteen.

Hetken päästä tulee vihdoin luotsi, laivurin suureksi iloksi, jälleen kannelle. Hän on saanut tulta pieneen mustaan savipiippuun, joka näyttää maistuvan hänestä erinomaiselta. Vanhus menee ensin kiittämään laivuria ruuasta ja juomasta, johon tämä vastaa vaan "terveiksenne, luotsi", sitten menee hän pois ja katselee valkeata, joka tulee suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivuri on jälleen hänen vieressään, kysyen leikillisesti.

"Tunnetteko jälleen valkean, luotsi?"

"Oh, sitä en katsellut, kapteini", vastaa luotsi, ja osoittaen valkeata kohti jatkaa hän: "tuolla itäpuolella on ilmautunut muutamia särkkiä sittenkuin viimeksi olin ulkona, Jumala yksin tietää, mitä se merkinnee. Pelkäänpä pahoin, että saamme 'sen' sivullemme, ennenkuin tiedämmekään. Ei hätääkään, jos 'se' vaan tulee vastaiseksi, mutta jos saamme tuulen tuolta päin, on se sama kuin sumu, ja silloin en minä, ettekä te voi tehdä mitään, kapteini. Jos 'se' vaan pysyisi alallaan, kunnes tulemme 'Bastön vasikan' sivu, saisi 'se' sitten Jumalan nimeen tehdä mitä tahtoisi; me kyllä tavalla tai toisella pääsemme tuonne Langgrundenille ja siinä saamme laskea ankkurin, kunnes päivä rupeaa koittamaan."

Tähän asti on ollut vireä märssyseili-tuuli lounaisista, eikä kukaan väestöstä ole uneksinutkaan etukeulan kääntymistä tänä yönä, ennenkuin luotsi yht'äkkiä huutaa:

"Kääntäkää nopeasti perä ja kokkapurjeet, ja laskekaa alas iso halssi!"

Käsky täytetään äänetönnä ja reippaasti; laivuri seuraa tarkkuudella kaikkia luotsin liikkeitä, ja tuskin on tämä lausunut käskynsä, ennenkuin laivuri huutaa ne jälleen miehille. Kun purjeet ovat käännetyt, huutaa luotsi perämiehelle:

"Ohjaa niin hyvin kuin voit, mutta pidä täydet purjeet!" Sitten kääntyy hän laivurin puoleen sanoen:

"Tällä kertaa tuulispää idästä ja huomenna koillisesta, kun 'se' ensin alkaa niskoitella ja kulkea takaperin, pitkittää 'se' sitä, kunnes on kiertänyt kompassin ympäri. Saamme ankkuroida Langgrundenille hetkeksi, ja katsella 'sitä', kapteini!"

Laivuri nyykäyttää myöntäen päätänsä, toivoen sydämmessään että ankkuri jo olisi pohjassa ja että se olisi siellä lujasti kiinni. Ilmapuntari on noussut koko joukon viime päivinä, ja luotsin sanojen mukaan ennustaa se itätuulta. Laivuri on mennyt kajuutan katolle, jossa hän kulkee edestakaisin, kun luotsi huutaa hänelle:

"Kapteini, olkaa hyvä ja 'peilatkaa' tuossa Bastön majakkaa, 'vasikasta' pääsemme pian selville."

Laivuri pohjustaa ja heti sen jälkeen huutaa hän mittauksen tuloksen luotsille, joka käskee irroittamaan alapurjeet, järjestämään ylemmät märsseilit ja hinaamaan vara-ankkurin vintturille. Heti kohta pysähtyykin laiva ja kääntyy Langgrundeniin, jossa se ankkuroi kahdentoista sylen syvässä vedessä.

Niinpian kun laiva on pysähtynyt ja ankkurilyhty ripustettu keulariukuun, kiinnitetään purjeet; senjälkeen asetetaan kannelle vahti sekä yksi mies, jonka tulee ilmoittaa luotsille pienimmätkin muutokset ilmassa ja tuulessa.

Laivuri käskee keittäjän tuoda vähän lämmintä vettä kajuuttaan, jossa vanha luotsi jo on sijoitettu sohvaan, ja pian saadaankin nähdä hänen ja laivurin tekevän itselleen pienen "tutingin."

Tuskin ovat purjeet kiinni ja viimeinen mies astunut alas köysistä, niin laiva on verhottu sakeaan sumuun. Vahtimies sytyttää nysänsä, ja muut matruusit menevät maata jyrsittyään ensin kovaa korppua.

Luotsi ja laivuri istuvat yhdessä kajuutassa, luotsi alkaa keskustelun, kysyen mistä laiva on kotoisin. Laivuri vastaa, Arendalista.

"Arendalista", kertoo luotsi, "teillähän ei ole siellä mitään köyhän veroa, kapteini?"

"Ei, Jumalan kiitos, ei tällä kertaa", sanoi laivuri, "mutta saamme luultavasti pian tuntea jotain muuta."

"Oletteko ennen olleet Kristianiassa, kapteini?" jatkaa luotsi.

"Ei, en Kristianiassa, mutta kerran olen käynyt Drammenissa, se oli ensimmäinen matkani laivurina, mutta sitäpä matkaa en ikänä unhoita", sanoo laivuri.

"Siitä lienee jo monta vuotta, kapteini?" kysyy taas luotsi.

"Onpa pian kuusikolmatta vuotta, mutta minä muistan tuon matkan niin hyvin, kun olisi se tapahtunut eilen", vastaa laivuri.

"Kertokaapa minulle siitä vähän", sanoi luotsi,

"Vallan mielelläni, luotsi", vastaa laivuri, ja alkaa kertoa seuraavasti:

"Vuonna 1858 tulin 'Aurora' nimisellä prikillä Amsterdamista ja minun piti mennä ylös Drammeniin lastaamaan. Vähän sumuista oli lähtiessäni merelle, ja kun pääsin ulos ulapalle, seurasi sumu minua yli koko meren; mutta minä purjehdin vaan pitäen tuulta lounaisena, kunnes laiva merkkeini mukaan oli Torungenin ja Jomfrulandin välillä, noin neljä penikulmaa maasta, silloin en tohtinut enää lensata, vihuri kiihtyi ja muuttui eteläiseksi, mutta sumu oli paksu kuin seinä. Minä asetin klyyvarin kaakkoiseen kaksinkertaisesti reivatuilla märssypurjeilla ja kokonaisella fokilla, menin sitten kajuuttaan ja istuin siellä kaikessa rauhallisuudessa, miesten kiinnittäissä isoseiliä. Priki kiikkui hyvin somasti pienillä purjeillaan ja minä luulin, että kaikki oli täydessä järjestyksessä, kun perämies äkkiä kolkutti akkunaan, minä lensin kuin raketti kannelle, jossa perämies osoitti tyynenpuolelle sanoen: 'Eikö tuo ole maata, kapteini?' Hetken tähysteltyäni huomasin hänen arvelunsa todeksi, ja yhtäkkiä lensi mieleeni ajatus -- Ruotsi se on -- vaikka se merkitsemiseni mukaan yhtähyvin voisi olla Norja. -- Silmänräpäyksessä kiirehdin peräsimelle, vedin sen kovasti ylös, heitin pois proomuvene-purjeet ja prikijalustimet ja samassa huusin, että kaikki miehet tulisivat alas, mutta ensin piti heidän tutkia, oliko mahdollista nähdä mitään maston huipusta. Miehistö oli kumminkin jo huomannut melun kannella ja katsellessaan ympärilleen näkivät he myrskyä ja hyrskyä entisellä tyynellä lahdella ja tulivat salamannopeudella alas kannelle. Priki kannatti onnellisesti juuri kuin korkki ja pääsi tuskin vuoren huipun ohitse, jossa kävi hirveät laineet. Kun pääsimme hyvin ympäri, pantiin purjeita lisää ja minä käskin perämiestä pysymään siinä suunnassa, johon nyt olimme tulleet, jonka pidin ainoana mahdollisena keinona, millä voin laivaa pelastaa, koska, niinkuin tunnettu on, Ruotsin saaristo on täynnä salakaria ja särkkiä; kirves minulla oli käsillä voidakseni kaapata veneen köydet, jos töyttäisimme karille. Jumalan avulla purjehdimme onnellisesti kaikkien sivu, mutta emme kuulleet emmekä nähneet vähintäkään; priki jäi länsirannalle aamunkoittoon, jolloin yksissä neuvoin perämiehen ja pursimiehen kanssa päätimme Jumalan nimeen mennä vuonoa ylös, luottaen siihen, että saisin nähdä tahi mahdollisesti sattumalta tavata jonkun luotsiveneen, joka ehkä olisi eksynyt sumussa. Purjehdimme pohjoiseen kokonaisen vartion, näkemättä ja kuulematta vähintäkään, kun sumu, joka noin pari tuntia oli ollut vähän kevyempää, tuli niin sakeaksi, että oli melkein mahdoton nähdä klyyvaripuun huippuakaan. Silloin täytyi jälleen vääntää peräsintä. Siinä nyt olimme ja katselimme edes ja takaisin emmekä muuta nähneet kuin joitakuita pieniä kalastaja-majoja, joista päätimme olevamme aivan keskellä saaristoa. Oli edespäinkin sakeaa, kumminkin olin näkevinäni purjeen pistävän esiin sumussa, mutta se katosi silmänräpäyksessä. On minulla sen jälkeen ollut monta kertaa takki märkänä ja monta kovaa matkaa olen kokenut, mutta sitä kotimatkaa en ikinä unhoita, oli aivan mahdoton tietää missä olimme, ja minä, nuori kapteini kun silloin olin, kävin aivan sydän kurkussa. Mutta lopussa kiitos seisoo, sanotaan, ja sen näimme nytkin, sillä kun pimeä tuli, näimme kirkkaan tulen aivan vieressämme ja meidän purjehduksestamme päättäin sen ehdottomasti täytyi olla 'Färder majakan'. Heti huomasimmekin suuren aluksen vasemmalla puolellamme ja pian tunsin, että laivuri oli minun kumppaniani, joka oli lähtenyt minun kanssani yht'aikaa. Mutta hänen merkitsemisensä oli vielä hullumpi kuin minun, sillä hänen laskujensa mukaan majakka yhtähyvin voi olla 'Härkä' kuin Färderkin. Kun minä sittemmin kerroin hänelle mitä olin havainnut edellisenä päivänä, päätimme purjehtia vuonoa ylös. Purjehdimme vierettäin ampuen laukauksen toisensa perään, luotsille ilmoittaaksemme tilaamme, mutta emme kuulleet, emmekä nähneet muuta kuin vilahdukselta joitakuita lintuparia, kunnes tulimme Bastön luo, jossa luotsivene tuli juuri meidän vastaamme, eikä viipynyt viikkoja, ennenkun meillä kummallakin oli luotsimme kannella. Samassa kun luotsi tuli luokseni laivaan, löi hän kätensä yhteen, sanoen: 'miten Herran nimessä olette löytäneet kulkuväylän vuonoa ylös, tässä hirveässä sumussa?' Tultuamme Rödtangenin luo, ammuimme pari laukausta herättääksemme tullipalvelijoita ja luotseja, jotka vetivät suloista unta, siinä varmassa luulossa, että oli mahdotonta kaikille laivoille purjehtia senlaisessa sakeassa ilmassa. Kun sitten kartalla tarkastin kulkemaani väylää, huomasin että olin purjehtinut kapean aukon läpi, jonka molemmin puolin kohosi kallioita ja karia, aivan mannermaan rannikolle ja Jumala yksin tietää, millä tavoin löysin tien sieltä ulos. Mikäli kartasta taisin nähdä, oli sieltä ainoastaan yksi väylä."

Luotsi, joka suurimmalla tarkkuudella on seurannut laivurin vaarallista purjehdusta, nyökyttää päätänsä edestakaisin, samalla kun hän maistelee lasistansa; kun laivuri on päättänyt, alkaa luotsi:

"Ymmärrän hyvin kyllä, mihin väylään olette aluksenne ohjanneet, kapteini; niinkuin sanotte, noilla 'ylängöillä' tuskin on muuta kuin yksi purjehdittava ala, jossa selkeälläkin ilmalla usein on vaikea varjella nahkaansa, mutta on aina niin onnellista, kapteini, että silloin kun me pelastumme, vaikka oma järkemme on aivan tylsistynyt, niin korkeamman käsi oikeassa silmänräpäyksessä ohjaa laivan oikealle tielle."

"Niin, se on varmaa se", vastaa laivuri ja survaisten vesikannun luotsille jatkaa hän:

"Tehkää toinen lasi, luotsi, molempien jalkojen tulee saada osansa; kello on niin paljon jo, ettei makuusta enää ole paljon puhumista, minä kyllä voin maata pääkaupunkiin tultuani, mutta kenties teitä nukuttaa, luotsi?"

"Ei, ei laisinkaan, minä puolestani tahdon kernaimmin istua ja pakinoida hiukan", vastaa luotsi, ja nousten istuimeltaan lisää hän: "tahdon vaan käydä kannella, katsomassa, miltä 'se' nyt näyttää."

Luotsi menee ja palaa hetken perästä jälleen sisään sanoen:

"Vallan reipas kaakkoinen vihuri, ja jokseenkin paksu ilma vielä, kapteini; kun päivä koittaa, rupeaa satamaan ja silloin lankeaa sumu maahan."

"Hyvä on, luotsi", sanoo laivuri, "nyt saa 'hän' maata ja vetää kettinkiänsä, kyllä se kestää, ja jos 'tuo' rupeaa liian rajuksi, annamme 'hänelle' vielä lisää kettingin ja naara-ankkurin ja sitten saa tuulla ja myrskytä niin paljon kuin haluttaa. Huomenna varhain tulee varmaan joku höyrylaiva ulos ja silloin saamme kuulla, paljonko hän tahtoo vetääkseen meitä satamaan. Mitä ylipäänsä täällä maksetaan pukserausveneille, luotsi?"

"Se riippuu aivan asianhaaroista, kapteini", vastaa luotsi, "arvelen että saamme täältä jonkun noin kuudella, seitsemällä kymmenellä kruunulla. Kun laskimme ankkurin, huomasin pari ankkurilyhtyä, ne ovat varmaan laivojen, jotka aikovat vuonoa ylös. Jos joku noista suurista höyryveneistä tulee, ottaa se kaksi tahi kolme alusta peräänsä ja silloin voi sen saada hyvinkin helpolla. Jos kumminkin tulee tuohon laiva sivullemme, niin olkaamme levolliset ja näyttäkäämme kuin olisi meillä hyvä aika."

Luotsi istuu sohvaan ja alkaa, kapteinin uudistettua kehoituksensa, tehdä itselleen toista lasia. Senjälkeen sanoo laivuri:

"Varmaan olette olleet jos jonkinlaisilla purjehduksilla aikananne, kun olette ollut luotsina?"

"Niin olen, Jumala nähköön", vastaa luotsi. "Teidän retkenne prikillä muistuttaa eräästä hollantilaisesta 'kaukalosta', jonka minä korjasin kotiin Newslungin satamaan, muutama vuosi sitten."

"Sitä pyydän teidän kertomaan!" huudahtaa laivuri.

Sytyttäen piippunsa alkaa luotsi:

"Oli aivan keskikesä, eikä juuri mitään tekemistä luotsiveneellä, makrillin pyyntö ei laisinkaan onnistunut, sanalla sanoen, työtä oli vähä tahi ei ollenkaan. Neljässätoista päivässä olin vienyt ainoastaan kaksi hollantilaista Laurvigiin, eikä se juuri leiville lyö, koska heidän veneensä eivät juuri käy paljon syvemmällä kuin tavallinen tavara-proomi. Mutta kuitenkin puhalsi parina päivänä heikko itätuuli, ja ilma oli jotenkin samea ja eräänä iltana nousi hyvin sakea sumu. Olin juuri järjestelemässä joitakuita makrillipyydyksiä, kun minusta tuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Sinun pitää lähteä merelle tänä yönä.' -- Kello oli jo kahdeksan iltasella ja vaimoni kummasteli suuresti, kun käskin hänen panna vähän ruokaa eväsvakkaseeni, ja luotsipoika, sisarenpoikani, jäi seisomaan ja katsomaan minuun, kun käskin hänen lähtemään veneesen, ja mennessään mutisi hän: 'Mihinkähän eno nyt aikonee tässä tyynessä ja sumussa?' mutta hän tiesi vanhastaan että se, minkä olin sanonut, se oli sanottu, eikä hän milloinkaan kysynyt mihin me aioimme. Muuten niin hän oli erinomaisen vikkelä poika, ja niin hyvin tunnettu kuin vanha merikarhu. Hän ontuu vähän toista jalkaansa; sentähden otin hänet kanssani veneesen. Astuessani veneelle tuli veljeni, joka myöskin on luotsi ja asuu noin kivenheittämän minusta, käyden vastaani, ja kysyi: 'minne minulla oli aikomus lähteä?' Vastaan vaan: 'Haluttaako sinua, niin voit tulla mukaan, on mahdollista että joku laiva on sumussa joutunut lahteen; jollei muuta, voimme ehkä tavata jonkun kurjan hollantilais-kaukalon.' Siihen aikaan purjehtivat Hollantilaiset paljon Laurvigissa hirsiä ostamassa, joista heillä on tapana rakentaa valleja, sillä, kuten olen kuullut kerrottavan, on Hollanti paljon alempana kuin meri ja sentähden täytyy Hollantilaisten vuosi vuodelta koroittaa vallejansa. Veljeni käski minun odottaa, kunnes hän juoksi kotiin sonnustamaan itseään, hän ei viipynyt kauan. Panimme ylös purjeet veneesemme, ja laskimme ulapalle, mutta tuuli niin heikosti, että saimme soutaa kaksilla airoilla. Vihdoin tulimme Tvistenin luo, siitä alkoi vihuri vähän reippaammasti puhaltaa, me laskimme veneen itäänpäin ja siinä olimme juuri vastapäätä Rakke-kallioita, jotka ulottuvat noin puolen peninkulman paikoilla merelle Fredriksvärnin luota lähtien. Kävi jotenkin suuret aallot, mutta, niinkuin sanoin, oli huono tuuli, ja te tiedätte, kapteini, kun on purjetuuli, tulevat aallot pitkinpäin ja silloin ei mielellään katsele aaltojen hyrskyä tuollaisia karia vastaan, kuin meidän ovat, ne ovat nimittäin riuttoja, ja äärimmäisten välissä on monta syltä vettä. Helposti lastattu alus, joka ei käy syvällä, voi hyvin purjehtia kahden ulommaisen riutan yli, mutta jos se tulee kolmannelle ja neljännelle, silloin se on mennyttä kalua, eikä ole ajattelemistakaan pelastaa itseänsä veneissä. Olimme juuri noin vastapäätä äärimmäistä riuttaa, kun yht'äkkiä selkeni hetkeksi, ja samalla näimme punaisen lyhdyn suoraan edessämme. Luulimme ensin sen olevan jonkun karille joutuneen laivan, mutta pian tulimme siihen päätökseen että se purjehti eteenpäin. Veljeni, jolla on harvinaisen kova ja selvä ääni, huusi minkä jaksoi: