Part 9

Liian suureksi ne arvioisivat, hän ajatteli. He varmaankin pelkäsivät, että minun aloittamani työ tulisi kärsimään poismenostani. He katselisivat sitäkin vain tavallisilla lyhytnäköisillä silmillään, he kun kuvittelisivat, että kansallisen valon levittäminen on vain ihmisellistä työtä!... Mutta ei se ole ihmisellistä työtä... Luojan työtä se on. Minäkin satuin Luojan käteen sattumalta pikkuiseksi välikappaleeksi, siinä kaikki. Jos en minä tehnyt tehtävääni, tulee toinen. Jos taas sain siemenen kylvetyksi hyvään maahan, niin tulee jälkeeni viljelijöitä, kasvattajia. Minä satuin olemaan kylväjä...

Ja siinäpä se onkin! Monikin, joka saa valonkipinän sydämeensä, tiedonhalun ja kaipuun, ei tiedä mistä se on tullut, milloin se on tullut, eikä edes mikä se on. Se tulee sieluun kuin varas yöllä, itsestään, ilmoittamatta tuloansa, antamatta tietoa varmasta ilmestymisajastaan -- niinkuin kaikessakin luomisen työssä. Vasta sitten kun se on kasvanut kiinni, kun se rupeaa kantamaan hedelmiä, huomaa asianomainen itsekin, mitä sukua kasvi on...

"Eikä sitä sovi kysyä mistä se tuli tai kuka sen toi", hän virkahti ääneen, kokonaan kiintyneenä asiaansa.

Eikä sitä kysytäkään, jatkoi hän ajatellen. Itsestänsä se tuli, ajattelee moni. Mutta ei se itsestänsä tullut, Luoja sen toi ... jonkun välikappaleensa kautta.

"Siinäpä se juuri on, ettei kukaan huomaa tuota välikappaletta. Siinä pykälä on! Jos se huomattaisiinkin, olisi valon levittäminen ihmisellistä työtä, aivan jokapäiväistä... Mutta nyt se on jumalallista työtä."

"Tee on valmista, ukkoseni!" kuului rouvan ääni toisesta huoneesta.

"Minä tulen."

Hän nousi. -- -- --

"Tää Suomen maa mun toimen saa Sen eestä vaan, mä ainian Teen työtä saakka kuolemaan! -- -- -- -- -- Teen työtä saakka kuolemaan!"

lauloi hän innokkaasti tahtia lyöden ja varustaen uutta tupakkaa piippuun, kun lähti teelle.

XIII.

Syyslukukausi oli jo kulunut parempaan puoleen, kun Laivurinen eräänä päivänä sanoi vaimollensa:

"Mitähän, kuules ... minua on taas ruvennut öillä hiottamaan... Toisinaan se kuohuu kuin lähteen silmästä."

Laivurinen katui kuitenkin kohta, että oli puhunutkaan mitään, sillä hänen mielestänsä kuvastui asia sen äänen johdosta, millä se tuli sanotuksi, paljon vaarallisempana, kuin hän tahtoi itsekään uskoa. Ja siksi toiseksi: hän oli kovin kyllästynyt vaimonsa alituisiin parantelemispuuhiin.

Aivan oikein. Heti huudahti rouva:

"Mutta nyt sinun täytyy mennä tohtorin luo!"

"Olen sitä itsekin ajatellut", vastasi Laivurinen päästäkseen vapaaksi kehoituksesta. Sitten hän kuitenkin alkoi heti ehdotella, että lääkärin luona käynti lykättäisiin jonkun verran eteenpäin, ja arveli, että tuo hikoileminen mahdollisesti olisi satunnaista.

Rouva kyllä aikaisemmin kesällä oli pakottanut usein tohtorin luokse, vaikka siitä ei aina totta tullutkaan. Viime aikoina hän oli vähitellen siitä hellittänyt ja tullut välinpitämättömämmäksi, ehkä siitä syystä, että tauti oli näyttänyt helpottaneen.

Nyt hän tarttui asiaan uudella innolla eikä hellittänyt ennenkuin mies suostui ja lupasi lähteä "taas kerran."

Kun lähtöaika tuli, rupesi kovasti peloittamaan... Saa nähdä mitä lääkäri sanookaan. Rupesi oikein hirvittämään ja valtasi sellainen vaistomainen pelko, että lääkäri veisi häneltä sen toivon, joka syksyn kuluessa oli uudestaan alkanut elehtiä.

"Onkohan minulla voimaa katsoa totuutta vasten silmiä? Kyllähän itseni tähden, mutta... Voi minun lapsiani!"

Se vei ruokahalun jo lähtöpäivän edellisenä päivänä, ja aina kun vaan mielikuvitukseen pujahti lääkäri ja "mitähän se mahtanee sanoa?" karsivat kylmät väreet selkäpiitä.

* * * * *

Tohtorilla oli paljon sairaita. Laivurisen täytyi odottaa luoksepääsyä noin tunnin verran. --

Hän astui sisään tuijottaen lääkärin silmiin lukeakseen tämän ensi katseesta tuomionsa. Ensin ei hän saanut selvää eikä olisi kyennytkään siihen, sillä häntä huimasi oudosti ja pyörrytti. Lääkäri katseli minuutin verran ahnaasti, tutkivasti, silmäkulmat rypistyneinä lempeihin, surullisiin poimuihin. Sitten hän astui askeleen mykkänä seisovaa Laivurista kohti ja kysyi, yhä tuijottaen tämän kasvoihin:

"Teillä on keuhkotauti ... vai?"

Laivurinen ei ollut ennen käynyt tämän lääkärin luona, mistä syystä häntä ei tunnettu. Kysymys ei kuitenkaan tehnyt aivan masentavaa vaikutusta, kenties siitä syystä, että ihmiset olivat kyselleet jo monta vuotta, silloinkin, kun hän oli aivan terve, eikö hänellä ole keuhkotauti. Kaikki päättelivät sitä hänen kalpeanlaisesta ulkomuodostaan. --

"Pelkään itsekin sitä, ja sitä varten pyytäisin herra tohtorin tarkastamaan", vastasi hän.

Lääkäri siirteli ja muutteli kapineita pöydällään, mutta loi tuontuostakin Laivuriseen pitkän, tutkivan katseen. Sairaan rintaa alkoi yhtäkkiä ahdistaa, vaikka asianomainen olisi kaikella muotoa tahtonut, ettei sen kulku tällä kertaa olisi mitenkään häiriytynyt... Saattaisi antaa "sellainen satunnainen syy" lääkärille aihetta otaksumaan, että asiat ovat hyvinkin hullusti.

Hänestä näytti, että lääkäri salavihkaa kuunteli hänen hengitystään. Tuossa tukalassa odotuksessa ollen tunsi hän vastustamatonta halua sanoa lääkärille, ettei hän uskoisi sen vielä keuhkotautia olevan, mutta mitenkä lienee... Hän sanoikin sen. Lääkäriin ei ilmoitus tehnyt mitään vaikutusta, mutta hän astui nyt luokse, yhä kiusallisen miettiväisenä.

"Ehkä katsotaan", hän nyt virkahti kiireesti, ikäänkuin yhtäkkiä olisi tehtäväänsä herännyt. "Olkaa hyvä ja ottakaa vaatetta pois." Laivurinen alkoi kiireesti riisuutua.

"Mikä ammatti?"

"Kansakoulunopettaja." --

Tohtori tutki kauan ja tarkkaan. Hän teki tuontuostakin kysymyksiä: Onko iso kouluhuone? Minkälaiset asuinhuoneet? Onko tapana kävellä iltaisin? Minkälaatuisia ravintoaineita paraastaan käytetään? Onko iso perhe? y.m. Väliin hän kuunteli paljaalla korvalla, väliin kuulotorvella. Toisinaan taas keskisormen keskimmäisellä niveleellä paukutteli rintaluita ja solisluita. Päätettyään kauan kestäneen tarkastuksen käski hän pukeutua ja istui.

"Se on huono toimi terveydellisessä suhteessa tuo kansakoulunopettajan toimi", sanoi lyhyen vaitiolon perästä. "Hyvin suuri prosentti sairastaa keuhkotautia."

"Hm, niin taitaa olla."

"Ettekö voisi vaihtaa nykyistä tointanne esimerkiksi maanviljelijän ammattiin?"

"Ei se käy laatuun. Siinä pitäisi olla varoja, ja niitä juuri minulla ei ole."

"Eikö siihen voisi keksiä mitään keinoja? Eikö ole sellaisia sukulaisia taikka ystäviä, jotka voivat auttaa?"

"Ei ole."

"Sepä on ikävää se."

Seurasi taas äänettömyys, jonka aikana lääkäri miettien katseli ulos vastapäisestä ikkunasta. Laivurinen ei enää voinut pidättää itseänsä kysymästä:

"Mitä herra tohtori arvelee? Vika lienee jo hyvinkin suuri?..."

Lääkäri repäisi samassa paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa reseptiä. Aivan kuin kuulematta Laivurisen utelemista kääntyi hän kesken kirjoittamistaan häneen päin ja sanoi:

"Välttämättä täytyy teidän kuitenkin toistaiseksi lakata koulua pitämästä."

Laivurinen pelästyi.

"Se ei käy laatuun, ei mitenkään", änkytti hän.

"Miksi ei?"

"Siksi, että minä olen köyhä, perheellinen mies ja palkka on pieni."

Lääkäri jatkoi kirjoittamistaan.

"Kyllä sen täytyy käydä laatuun!" huudahti hän ystävällisesti hymyillen. "Teidän pitää nyt säästää itseänne kaikesta rasituksesta." Sitten hän avasi reseptin, jonka jo oli umpeen taittanut, luki siitä ohjeet lääkkeiden käyttämiseen, neuvoi ravintoaineita ja antoi muita ohjeita. Sitten hän antoi reseptin.

"Mitä olen velkaa?" kysyi Laivurinen hiljaa. Näytti siltä, ettei hän olisi jaksanutkaan kovemmin puhua. Hän maksoi, mutta kysyi samassa uudestaan, millä asteella tohtori luuli taudin olevan.

Vastahakoisen näköisenä tuli lääkäri aivan eteen, katseli vähän aikaa surullisesti suoraan silmiin. Sitten viittasi kädellään vasemmalle puolelle rintaa ja huokasi:

"Hjaa'a... Kyllä siellä on pahanlainen vika."

"Onko?" pääsi Laivuriselta aivan tahtomatta.

"Teidän täytyy olla nyt hyvin tarkka ja hoitaa itseänne aivan sen mukaan kuin olen määrännyt", sanoi lääkäri. "Voisi olla mahdollista saada taudin vauhti asettumaan. Kun olette nyt nämä lääkkeet käyttänyt, niin sitten olisi teidän välttämättä käytävä täällä."

Laivurinen ei enää kysynyt mitään. Hänen ajatuksensa hiukan sekautuivat, eikä hän pois mennessään ajatellut juuri muuta kuin ihaili lääkärin ystävällistä käytöstä. Heti kun hän oli astunut eteiseen, kutsui lääkäri virallisella äänellä seuraavan. Useita henkilöitä oli odottamassa. Sisällä kuului lääkäri kyselevän vasta tulleelta, mitä asiaa oli. Tämä kaikki rupesi hänestä aivan käsittämättömästä syystä näyttämään kovin koneelliselta... Mutta mistä ... mistä hän sen niin tarkkaan tietää? heräsi hänen ajatuksissaan kysymys aivan samassa kun noita häntä ympäröiviä seikkoja paraillaan ajatteli. Sekava, pelon ja toivon välinen tunne nosti veren ylöspäin, ja ajatus palasi lääkärin työhuoneeseen tutkimaan ja muistelmain avulla saamaan tarkempaa selvää lääkärin salaperäisestä käytöksestä.

* * * * *

Hän oli tullut kotiin, makasi sängyssään ähkien ja voihkien. Uni ei tullut silmään, tuskalliset ajatukset kartoittivat sen kuin pimeys valkeuden. Kovin hän olikin nyt heikko ja matkasta väsynyt. Kuka pitää huolta minun lapsistani, mikä on heidän kohtalonsa?... Tuo kysymys palasi aina, yhä uudelleen, sydäntä särkevänä ja lahjomattomana.

Tuleeko minunkin lasteni kohtalo olemaan tuo tavallinen orpojen kohtalo?... Kuka eteen tulee, se tuuppaa, kuka virheen näkee, se toruu. Tuo kylmä, kova orpojen kohtalo, joka vie suoruuden luonteen arvoista ja painaa heihin orjan leiman? Voi, sekö oli heidänkin kohtalonsa, Lyylini, Ottoni, Lempini... Ja minä kun olin haaveillut...

Kyyneltulva oli viljalta vuotanut kotimatkalla. Mutta nyt ei enää itkettänyt... Ainoastaan silloin tällöin nousi karvasteleva pisara, joka poltti matkalla ahavoitunutta poskea. Muuten oli se kuivaa, kalvavaa sydämen tuskaa, jota ei edes itku lievittänyt.

Vaimo oli illalla itkenyt ja muori oli itkenyt, kun hän oli kaupunkiuutiset sanonut. Eivätkä he olleet voineet keskustella mitään, sillä aina, kun vaimo aikoi jotain kysyä, tuli itku...

Mahtoiko vaimo nukkua?

Laivurinen teroitti korvansa toisinaan sitä kuulemaan. Mutta ovi oli kiinni ja seinän läpi eivät nyyhkytykset olisi saattaneet helposti kuulua.

Ikäväksi tuli yö. Kun mielikuvat oikein synkistyivät, silloin hän aina kohosi vuoteelta vilvoitellakseen. Ja yhä, vaikka melkein jo epätoivoisena, koetti hän uudelleen olettaa, että tohtori oli ottanut asian liian vakavalta kannalta.

Kello kahden tienoissa yöllä tuli vaimo. Kynttilä, joka hänellä oli kädessä, valaisi unettomia, tuskanloisteisia silmiä. Siis hänkään ei ole nukkunut! ... selvisi Laivuriselle samassa, kun katsahti noihin kasvoihin: hänkin valvoo, hänkin suree, hänkin pelkää!... Ja hänelläpä tuleekin olemaan raskain taakka, kun minä menen pois.

Vaimo seisahtui vuoteen viereen, katseli tarkkaan ja huolestuneena miehensä kasvoja. Mies koetti pitää silmäkannet ummessa ja olla nukkuvinaan, johdattaakseen vaimoa lohdulliseen eksytykseen. Mutta kohta täytyi hänen kuitenkin avata silmänsä.

"Etkö sinäkään nuku?" kysäisi hän.

"Eipä tule uni."

Molemmat katselivat toisiaan silmästä silmään. "Ei sitä nyt vielä auta sentään niin raskaasti ottaa", virkahti Laivurinen vihdoin. Vaimo sai hieman lohdutusta.

"Niin!" huudahti hän innokkaasti. "Minäkin rupesin sitä ajattelemaan, että mistä lääkäri voi sitä niin tarkkaan tietää..."

Rouva puhui kiireesti ja yhä toivehikkaammin, jotta Laivurinen edes muodon vuoksi yhtyisi häneen. Tuo puhelu vaikutti Laivuriseen kuin tenhoisa lääke, sillä väsynyt ja riutunut ajatusvoima kiintyi pelastuksen itsepintaisella toivolla vaimon lausumiin ajatuksiin. Hän alkoi kertoa, että oli pitkin yötä itsekin juuri tuota samaa ajatellut.

Tämä oli paljon sanottua, kun sitä Laivurinen sanoi. Kuvaamaton ilme välähti rouvan silmistä. Hän asetti kynttilän tuolille, otti itselleen toisen ja asettui vuoteen viereen istumaan. Nyt tiesi kumpainenkin kertoa lukemattomia tapauksia, miten sekin ja sekin jo oli ollut niin heikkona, että jalka haudassa, toinen partaalla, ja miten lääkäri oli jo antanut kuolemantuomion. Mutta sitten oli tullut apu, mistä millekin, yhdelle yhtäältä, toiselle toisaalta. Usein olivat aivan yksinkertaiset ja halveksitut lääkkeet parantaneet... Mitähän, jos sitä alettaisiin koettaa?... Jotain pitää koettaa... Ei sitä tiedä, mistä apu tulee... Halveksittu mätäs kuorman kaataa...

He innostuivat, aikoivat vahvaa luottamusta tuntien sylkeä kuolemaa vasten naamaa, panna jyrkän vastalauseen kaikkia toivottomia ennustuksia vastaan ja elää ... elää ... elää!

XIV.

Syyslukukausi koulussa alkoi kallistua loppupuolelle. Toisinaan, kun Laivurinen pahemmin väsyi, täytyi antaa oppilaille lupapäiviä tavallista tiheämpään. Tämän johdosta levisi pitäjälle taas uusia viestejä opettajan sairaudesta, josta vähään aikaan ei ollut varsinaisesti puhuttu.

Eräänä päivänä tuli miehisiä vieraita kaksittain, vieläpä aivan harvinaisia. Ne olivat kaksi isäntää, jotka olivat olleet koulun johtokunnassa silloin kun Laivurinen tuli pitäjään. Silloin he kyllä olivat olleet ystävyksiä opettajan kanssa, jopa siihen määrään, että olivat hänelle menneet takaamaan yhteisesti tuhannen markan lainan Vaittiselta, lainan, joka vieläkin oli maksamatta.

Oppilailla oli tänäänkin lupa. Laivurisen pää oli hyvin kipeä. Hän loikoi sohvallaan puolihorroksissa, kun eteisestä astui sisään ensin Santavaara ja sitten Kärppälä.

Laivurinen kohotti vaan hiukan päätänsä. Ketä lieneekään tulossa lainakirjain hakijoita taikka... Mutta huomattuaan Santavaaran kavahti hän istumaan, riensi tervehtimään, puhui jotain harvinaisesta vieraasta ja näytti iloiselta. Mutta kun ovi toisen kerran aukesi ja Kärppäläkin astui sisään, hytkähti Laivurisen sydän ilkeästi. Mieleen oli johtunut Vaittisen laina ja sen johdosta ajatus: siitä ne nyt tulevat puhumaan ja maksua vaatimaan. Koko ajatus kiintyi tuohon kiusalliseen havaintoon siksi, että tullessaan -- Kärppälää kädestä tervehtimään hän vasta käden lyönnin jälkeen huomasi tervetulleeksi sanoa.

Vieraat olivat oudoissaan, hämillään. Puhelu laihtui laihtumistaan ja kävi kovin jokapäiväiseksi. Kukin ajatteli vain _sitä_ ja kumpikin puolue aavisti toisen ajattelevan juuri _sitä_. Useampain viime vuosien ilmoista tehtiin perusteellisia ja tarkkoja havaintoja. Siinä puhelu kauan kierteli ja livahti lopuksi aivan kuin itsestään Laivurisen sairauteen. Tämä jo alkoi tuntua siltä kuin oltaisiin paremmin oikealla alalla.

"Kyllä se on paha", johtui Kärppälä sanomaan, "paha se on, kun ruumiin terveys katoaa. Mutta kun ihmisellä on tieto, vahva tieto ja vakuutus siitä, että elämä oikein silloin vasta alkaakin, kun ruumiillinen kuolema kohtaa, niin sille, joka Jumalan lupaukset uskoo ja vahvana pitää, hänelle on kuolema vain voitto."

Molemmat iskivät kuin yhteen puhuneina katseensa Laivuriseen.

"Niinhän se on", virkahti sairas yksinkertaisesti ja välinpitämättömästi.

Kärppälä ryähti. Pitääpä toimittaa itsensä paremmin ymmärretyksi, hän ajatteli.

"Mutta jos ei ole", jatkoi hän, "uskoa tulevasta elämästä, niin kyllähän sitten kuolema peloittaa."

"Niin minuako?" kysyi Laivurinen.

"Ei, mutta minä tarkoitan niinkuin yleensä."

"Jaa, jaa", naurahti Laivurinen, "minä luulin teidän minua tarkoittavan."

"En minä opettajaa..."

"Mutta siksi toisekseen, köyhäin ihmisten, sellaisten kuin minunkin, pitää ajatella niin paljon maallisia asioita, ettei jää aikaa paljon sille toiselle." Laivurinen naurahti keveästi, sillä hän tunsi nyt lähestyttävän pääasiaa ja hän tunsi itsensä omituisen vahvaksi kestämään näitten miesten karhuamista.

"Maallisia ei saisi ajatella", tokaisi Kärppälä.

"Mutta minkäpä sille tekee! Niitä täytyy ajatella niin kauan kuin maailmassa ollaan."

"Maallisilla asioilla mekin tulimme opettajaa vaivaamaan... Niin se on kuin opettaja sanoo, ettei niistä pääse niin kauan kuin täällä ollaan." Hänkin nauroi.

"Vai niin... No niin, kyllähän minä arvasinkin." Laivurisen kalpeille poskille nousi hiukan punaa.

"Teki mielemme tulla katsomaan opettajaa ja päätimme, että samalla sopisi vähän puhua siitä Vaittisen asiasta... Kuinka sitä saataisiin korjatuksi, jos opettajakin ... niinkuin sattuisi tuosta huonommaksi tulemaan. Ei suinkaan sitä nyt tiedä, mutta niinkuin se on ihmisen elämän: tässä tänäpäivänä, kussa huomenna, niin terveen kuin sairaankin."

Tuskin oli Santavaara lopettanut, kun jo Kärppälä tarttui asiaan:

"Ei suinkaan me nyt muuten, mutta se Vaittinen siitä on jo useinkin puhunut ja valitellut."

"Vai niin! Mutta mitä siinä Vaittisella on kiirettä, hän aina saa omansa teiltä."

"No on se niinkin."

Kun Kärppälä sai tämän sanotuksi, ryähti hän varakkaan miehen tavalla. Laivurisen katse muuttui totiseksi.

"Nykyään en minä voi tehdä siihen asiaan mitään ... en ollenkaan mitään", virkahti hän.

"Sepä on paha se", tuumi Kärppälä.

"Niin on", jatkoi Santavaara.

"Ei suinkaan se minullekaan mikään hauska asia ole", sanoi Laivurinen tuikeasti. Toiset oikein säpsähtivät, katselivat sivuillensa ja puhe seisahtui.

"Ehkäpä siitä nyt selvä tulee, jos paranen", jatkoi sairas vähän ajan kuluttua. "Jos taas en parane, niin täytyyhän siitä sittenkin jollain tavalla selvä tulla."

Kärppälä nosti päätään:

"Mitenkä siitä sitten tulisi selvä?"

"Noo, liekö noita milloinkaan selvittämättömiä asioita jäänyt. Ainahan kuoleman jälkeen täytyy huonoistakin asioista selko tehdä", vastasi Laivurinen kurillisesti. Mutta Kärppälä ei jaksanut enää tällaista sietää, vaan sanoi, sappi kuohahtaneena:

"Paha vaan, jos pitäisi tässä vahinkoon joutua."

"Pahahan se on, mutta en minä nyt voi sitä asiaa auttaa. Näettehän itse, etten kykene edes paljon liikkumaan."

Tuumittiin, tuumittiin, kukin katsoi pitkin nenäänsä ja tuumaili.

"Mutta jos opettaja saisi niinkuin uudet takausmiehet", alkoi Kärppälä.

Laivurinen naurahti siihenkin.

"Jos se kerran tulee takausmiesten maksettavaksi, niin kyllähän te jaksatte sen siinä maksaa kuin joku toinenkin." Laivurinen uskoi varmasti tähän aikaan, että hänen omaisuutensa riittäisi likimäärin velkain maksuun.

"Niin se on; mitä siinä sellaisia ehdotteleekaan", yhtyi puheeseen Santavaara.

"Ehdotteleekaan?"

"Niin juuri. Kuka sitä nyt tuossa tilassa lähtee takausmiehiä hakemaan."

Laivurinen hämmästyi: tuohan kalskahtaa miehuulliselta!... Hän ei voinut olla enää sanomatta:

"Minä kuitenkin toivon, että minun omaisuuteni sentään riittää velkoihini."

Mutta Kärppälää vaivasi Santavaaran myönnytys. Hän oli pitkän ajan syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:

"Kyllähän Santavaaran sopii sanoa sillä tavalla, mutta toista se on tässä muiden." Äänestä kuuli kyllä, että hän oli asiaa kauan miettinyt.

"Niin ... mitä sinä nyt, millä tavalla sanoa?" kysyi Santavaara.

"Sillä tavalla vain, ettet välitä, vaikka pitäisikin maksaa."

"No et sinäkään siitä häviä", tuumaili toinen naurahtaen.

Laivurisen mieli alkoi synkistyä kaikista vastaanponnistuksista huolimatta. Puhuvathan nuo tuossa _hänen_ asioistaan ikäänkuin ei häntä enää olisi olemassakaan!... Santavaaraan hän oli äsken oikein mielistynyt. Mutta nyt taas meni mieleen ajatus, että rikkauksiltaankohan se tuossa vain mahtaileekin?

"Kyllähän se on niin, että joka menee takaamaan, se menee maksamaankin", ähkäisi Kärppälä.

Laivurinen iski häneen myrkyllisen silmäyksen ja käännähti niin, että tuli istumaan melkein selin vieraisiin. Hän oli sydämestään suuttunut nyt lopullisesti Kärppälän sanoista. Toiselta puolen kuitenkin outo vallanalaisuuden tunne, joka häntä aivan äsken alkoi painaa, pidätti teräviä sanoja puhkeamasta.

Kas sinä olet kristitty, sinäkin Kärppälä! ajatteli hän sinä ja'at tavarasi vaivaisille, johdatat sairaita ja kuoleman kanssa kamppailevaisia pois maallisista asioista... Sinä kiellät heitä ajattelemastakin, vieläpä autatkin heitä!...

Puhelu oli melkein kokonaan katkennut; satunnaisia päätelmiä ja huomioita -- siinä kaikki.

Vieraat rupesivat vihdoin lähtemään.

"Kyllähän sen nyt täytyy antaa olla sen asian, jos tästä rupean parantumaan." Laivurinen veti jo helpotuksesta henkeä, kun näki pääsevänsä vieraistaan.

"Niin ... kun saisitte aluksi edes korot", rupesi Kärppälä.

"En minä voi nykyään mitään. Jos minulta vaaditaan, niin minun täytyy tehdä konkurssi."

Santavaara tuli kättä tarjoomaan.

"Ei sanaakaan nyt enää siitä asiasta", hän sanoi pontevasti. "Hyvästi nyt vain, opettaja, ja tulkaa terveeksi älkääkä murehtiko tästä asiasta."

Laivurinen katsahti hämillänsä ja kunnioittavasti puhujan silmiin. Tämä painoi silmänsä alas.

Kärppäläkin jätteli kädestä hyvästi, mutta näytti siltä kuin hänellä olisi ollut vielä hyvinkin paljon sanottavaa.

* * * * *

Oli muutama päivä väliä, kun Laivurinen huomasi ikkunastaan, että Vaittinen ajoi pihaan. "Varmaan Kärppälän käskystä", mutisi hän.

Vaittinen tuli huoneeseen suu täynnä sanoja ja juttuja. Hän kertoi kuulleensa, että opettaja oli tullut pahemmin kipeäksi. Sanoi sanoneensa, että pitääpä käydä katsomassa, kun tuttujakin ollaan ja muuta...

"Voi Herra auttakoon, kun olette mennyt heikoksi!" huudahti hän. "No, tottapa tohtorin luona on käyty? Niin miks'ei, kysymättäkin sen tietää... Mutta mitäs siihen tekee: kun tauti tulee, kyllä sitä kestää terveyttä rahalla ostaa."

Sitten hän kertoi kuinka hänellä oli ollut kaksi kertaa sormessa koi; kerran oli koko ruumis ollut ajoksia täynnä; olipa hän joku vuosi takaperin maannut yskässäkin kolme päivää. Emäntä-vainajansa tähden oli ollut kahdesti tohtorin luona ... "ja ... ja kyllä sitä saa koettaa, joka kerta sairastamaan alkaa".

Nyt riitti puhetta. Laivurisen ei tarvinnut kuin kuunnella ja toisinaan myöntää: "niin se on", taikka "jopa". Tuo riitti mainiosti hänen puolestaan.

Sitten alkoi Vaittinen jaksattaa muiden ihmisten asioista: rikkaudesta, köyhyydestä, onnesta ja onnettomuudesta, ja pääsi siitä aivan huomaamatta käsiksi Kärppälään, kehui, että tämä on rikastunut kuin peijakas. Millä lie rikastunut? Kun ei Laivurinen ollut sitä kuullut, tiesi Vaittinen joukon syitä ja rupesi niitä luettelemaan. Lopuksi tuli: "Se on tarkka ja kiinteä kuin mikä. On jo meillä käynyt monta kertaa sanomassa, että pitäisi ruveta opettajaltakin tahtomaan sitä saatavaa, jossa hän on takaamassa. Mutta minä olen sanonut, että älähän nyt turhia, kyllähän opettaja aina velkansa maksaa ja..."

"Eilen kävivät täällä molemmat", keskeytti Laivurinen äreästi, "ja sanoivat, että te olette vaatinut."

"Minäkö vaatinut! Eei... Kuinka ne sillä lailla valehtelevat. En minä ole sanallakaan vaatinut. Santavaarako sanoi?"

"Luullakseni Kärppälä."

"Kuule, vai sanoi Kärppälä niin! En minä ole vaatinut ... mitäs minä. Kerran sanoin, että jos saisin inträssin."

"En minä nyt jaksa maksaa, ainakaan tätä nykyä."

"Ei suinkaan sitä nyt niin, mutta minä vain ajattelin, että jos niinkuin sopii, niin..."

"Ei sovi... Ei ainakaan ennen kuin saan palkkaneljännekseni."

"Vai niin. No ei sillä ole kiirettä. Tulenko minä silloin tänne?"

"Sopiihan sitä nyt vastakin, ja jos riittää, niin kyllähän tuodaan sinne."

"Sopii kyllä. Ja minä vaikka käyn täällä, ettei sitä varten tarvitse meille tulla. Ei, en minä ole kiiruhtanut, enkä kiiruhda, mutta kun opettaja nyt itse tahtoo maksaa, niin kyllähän se rahakin kelpaa." Hän nauroi hyväntahtoisesti. "Se on sellaista, että kyllä se kelpaa."

Vaittinen huvitti Laivurista koko päivällisajan, kaksi tuntia.

Iltapäivällä saivat lapset taas lupaa, sillä opettaja oli tullut kipeäksi.

XV.

Nyt on kevätlukukauden aika koulussa. Mutta Laivurinen makailee puolipukimissa vuoteellaan. Sukatkin ovat jaloissa, ne ovat hyvin täyteläiset, sillä jalat ovat alkaneet paisua. Silloin tällöin kurkistaa ovesta muori, tuleepa joskus vuoteen viereenkin, kyselee, eikö mitään tarvitsisi...

Kouluhuoneesta kuuluu epäselviä ääniä, milloin opettajan, milloin oppilaitten. Jonkun aikaa on siellä jo ollut toinen opettaja.

Rouva on tänään kaupungissa kysymässä lääkäriltä, olisiko tuo jalkain paisuminen vesitautia... Ja mikä auttaisi niitä sulamaan; sekä saamassa uutta neuvoa ruokahalun palauttamiseksi.