Part 4

"Miksikäs ei. Mutta sitten pitää kuitenkin olla yksi toivo ja yksi tunnustus."

"Kuka on sanonut, ettei näillä kaikilla niin olisi? Yksi toivo, se on autuuden toivo, yksi tunnustus, se on Jumalan kaikkivaltiaisuuden tunnustus." Kun Laivurinen oli tämän sanonut, katsahti hän nopeasti ympäri seuran. Kaikkien siimat olivat tarkkaavaisesti kiintyneinä häneen.

"Se on kovin laaja tunnustus", sanoi Airaksinen vihdoin.

"Jos se on laaja, niin sano nyt, mikä on esim. täällä vallitsevista opinsuunnista tarpeeksi rajoitettu ja oikea?"

"Kirkon oppi", vastasi toinen arvelematta päästäen suunsa hiukan hymyyn.

"Kristus sanoo: 'Älkää olko pahaa vastaan.' Mutta jos kirkko nyt pitää Kristusta muuten ohjenuoranaan, niin miksi se niin kevytmielisesti hylkää juuri tämän? Enkä minäkään kirkon _oppia_ halua moittia, vaan menettelytapaa."

"Noo ... kyllähän siinäkin virheensä on. En minä sitä halua kieltää, mutta..."

"Niinpä ei liioin saisi asettua niin ankarasti tuomariksi. Tuomarin viran omaksuminen on suuri virhe. On epäilemättä virheitä muissakin: yhdessä lahkossa yksi, toisessa toinen. Mutta voiko olla mahdollista, että ihmisiä tuomittaisiin näistä virheistä? Ei suinkaan. Virheet ja erehdykset annetaan anteeksi toiselle niinkuin toisellekin. Tässähän on anteeksiantamuksen suuri oppi! Taistelun kuumuudessa kirkon ja eri lahkojen välillä unhoitetaan tämä. Johtajana on vallan- ja kunnianhimo. Tosi uskonnollisuuden kehittäminen ja julkisten paheiden ruoskiminen jää vain sivuasiaksi. Suruttomia, välinpitämättömiä ja pikku paheiden harjoittajia, jotka eivät suorastaan ryhdy toimintaan kirkkoa vastaan, pidetään kirkon helmalapsina ja parempina ystävinä kuin jossain suhteessa hiukan eroavia lahkolaisia. Kun sitten yhteiskunnallisen edistyksen ja siveyden harrastajat ryhtyvät poistamaan paheita, niinkuin esimerkiksi juoppoutta ehdottoman raittiuden periaatteen mukaan, niin suuri joukko kirkonmiehiä herää ja rientää julkisuudessa todistamaan: 'ehdoton raittius on harhaoppi. Kristus itse valmisti ja ryyppäsi viinaa Kaanaan häissä!' Ja tästä, juuri samasta asiasta minäkin olen saanut papin niskaani."

"Ehkäpä siihen on muitakin syitä", virkkoi Airaksinen naurahtaen.

"Saattaa kyllä, mutta juuri raittiusasian tähden alkuperäisin tuli välimme kylmäksi."

"Hjoo, joo", ohautti Airaksinen ja katseli avaruuteen. "Luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat hänelle hulluus", jatkoi hän vielä. Hän sanoi sen aivan ajattelematta, puheen jatkoksi vain, mutta säpsähti heti kun oli saanut sen sanotuksi, sillä vasta silloin hän äkkäsi jo äsken lausuneensa jotain samaan suuntaan. Laivurinen ei tällä kertaa kuitenkaan närkästynyt. Jonkun verran pilkallisella äänellä hän vastasi:

"Sitäpä sinä nyt aina matkit."

Seura alkoi hajota. Mennessään eräs keski-ikäinen talonpoika kismitellen istumisesta kontistuneita jäseniänsä sanoi keskellä lähtöhälinän omituisen räikeällä äänellä:

"Näitä viisaat tutkivat, mutta ne ovat tutkimattomat."

Kun Laivurinen jäi yksin, tunsi hän olevansa kuin jotain vailla. Vähää ennen kuin vieraat alkoivat lähteä, oli ollut innostunut ja varma. Tämä kaikki oli nyt kadonnut. "Näitä viisaat tutkivat", ajatteli hän yhä uudelleen, ei itse lauseen vuoksi, vaan saadakseen täysin selville, mitä sanoja oikeastaan oli sillä tarkoittanut. Mies ei ollut koko iltana puhunut monta sanaa eikä ollut hänen kanssaan ennestään likempi tuttava. Laivurinen mietti: tarkoittiko mies tutkijoita yleensä vai yksinkö häntä, Laivurista? Lopulta hän päätyi siihen, että mies oli tarkoittanut juuri häntä; äänessä ja silmäyksessä oli keksivinään tarkoituksellisen ja persoonallisen vivahduksen. Se sinään, hän ajatteli, kun oli tähän päässyt, mutta olikohan muitakin samanmielisiä? Sellainen tuntui hyvin mahdolliselta. Hän huomasi yhtäkkiä vapisevansa kummallisessa kiihkossa, tuntien itsensä erinomaisen tyhjäksi ja vähätietoiseksi mieheksi, jolla ei ollut keneenkään mitään vaikutusvaltaa, jonka aatteita pidetään lapsellisena haaveksimisena ja jonka opille ja tutkimuksille ei panna mitään arvoa. Ensin hän soimasi muita ymmärtämättömyydestä. Mutta se meni ohi, ja sitten hän alkoi ankarasti arvostella itseään ja makasi vihdoin niinkuin lennosta ammuttu lintu, toivottomana ja itseänsä syyttäen metsästäjän jalkain juuressa, tuntien katkerin mielin, ettei enää ole voimia lentää. -- --

"Mistä ... mistähän se johtuu, että minussa kaikki into ja halu viime aikoina on niin lakastunut?... En ole enää missään suhteessa erinomaisempi kuin muutkaan ... aivan vain tavallinen ihminen", jupisi hän itsekseen ja löi kädellä polveensa.

"Tavallinen ihminen henkisessäkin suhteessa; aineellisessa ei minusta ole ollenkaan mihinkään... Köyhä, oikein sinisen köyhä raato!..."

"Ei tarvita muuta kuin että minulla todellisuudessa on rintatauti ja minä kaadun, kuolen kuin koira, ilman että kukaan ... kukaan, paitsi omaisiani, kaipaa minua... Taikka oikeammin: että minua tuomitaan hirveästi, sillä täytyisihän omaisteni tehdä konkurssi..."

Rinta kohoili tuskallisesti ja silmät tuijottivat yhteen kohti. Vetotautisen tavalla heitteli hän käsiään ja jalkojaan ikäänkuin siten poistaaksensa kärsimystä.

"Ja sekin vielä!" hän kiljaisi ääntänsä hilliten, hypähti raivokkaasti ylös ja alkoi kiirein askelin kävellä edestakaisin. Muistui näet takausjuttu mieleen.

"Ei muuta tarvitsisi kuin että kuolisi!" huudahti mies pidätetyllä äänellä ja suu meni puolinauruun. Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä ja rupesi hengittämään syvään, tehden ikäänkuin kokeita keuhkoillaan. Hän huomasi, että hengitys kävi hiukan raskaanlaisesti ja että rintaan ilmestyi hienoinen, outo pistos. Oli kyllä ennenkin pistänyt, mutta ei juuri siihen kohtaan. Hän koetteli käsin: rintaluut olivat arat ja ... solisluu? Ei ... se oli totta, siinä ei nyt tuntunut mitään huomattavaa kipua. Joskus ennen oli solisluissa tuntunut siltä kun niitä olisi joku pienellä puuvasaralla hiljakseen koputellut. Nyt oli se tuska poissa, mutta sen sijaan tuo uusi outo pistos...

"Mikähän minun oikeastaan on?" vilahti taas mieleen ylimalkainen kysymys... Olen tullut niin kärtyiseksikin, äreäksi, oikein karhuksi...

Keuhkotauti jäi siihen, ja sattuma johti ajatuksen toiselle tolalle.

"Minun ja ystäväinikään suhde ei ole enää sama kuin ennen, johtui hän ajattelemaan... Miksei tämänpäiväinenkään yhdessäolo viihdyttänyt minua eikä heitäkään ... ei heitäkään, sen tiedän ihan varmaan! Näkihän sen silmistä ja käytöksestä... Ja sitten minä loukkaan, niinkuin nytkin aivan turhanpäiväisistä asioista... Arkoja hekin ovat kuin lasipullot...

"... Mutta muutenkin. Minä näen, että he karttavat minua, ovat umpimielisempiä kun ennen ja vieraampia. Ja niin minäkin olen. Umpimielinen minäkin olen... Enkä minä innostu enää, minä olen kuin puolikuollut... Ja sentähden tietysti en minä enää miellytäkään muita ihmisiä, eivätkä muut miellytä minua...

"Ei se sellainen ole elämää", hän virkkoi.

"No ... saattoihan se olla satunnaistakin", hän jälleen jatkoi, hiukan itseään lohdutellen.

"Mutta ... unhoitanhan minä taas kokonaan perheeni!" Hän lähti kiiruhtamaan pois puutarhasta. Tämä ajatus taas vaikutti omituisen elähyttävästi. Voimallisella itseluottamuksella hän ajatuksissaan ikäänkuin sylkäisi vastuksia vasten silmiä.

"Elän minä kuitenkin!" hän virkkoi vakuuttavasti. "Elävät ne huonommatkin, kelvottomammatkin... Ja ... ja kuka sitä on sanonut, että minun, juuri _minun_ pitäisi saada ruusujen ja kukkasten päällä tanssia?... Jos minulla kerta on lahjoja ja elämänkykyä, niin tietysti minun täytyy kestää vastuksia!..." Hän tunsi itsensä niin voimalliseksi ja reipastuneeksi että pyyhkäisi käytävällä puolijuoksuun.

"Lapset minun täytyy tänne saada vaikka ... ja Liina myös!" Sydämessään nuhteli hän itseään siitä, että oli niin kauaksi saattanut perheensä unhottaa. Viime aikoina hän oli vain yhteen jaksoon kärsinyt ajatusten sortoa ja lyönyt laimin perheensä ... "sellaista seuraa!" jupisi hän ääneen.

"Siinähän ne ovat, joita varten elän, joita varten _tahdon_ elää!"

Juuri kun hän ehti puutarhasta pihaan, ajoi sinne myöskin kauppias Nerkkula. Laivurisen sydän hervahti oudosti, kun huomasi tulijan. Mutta se tunne meni kohta ohitse ja hän meni iloisena tervehtimään. Harvinaistapa onkin nähdä kaukaisempia... Likeiset tulevat siitäkin syystä melkein jokapäiväisiksi, ikävystyttäviksi...

"No terve!"

"Tervetuloa!"

"Etpä sanoisi tervetuloa, jos tietäisit minkälaisella asialla tulen."

"No?"

"Vierus on kuollut."

"Kuollut?!" äänsi Laivurinen hiljaa. Suu valahti auki, ja silmät jäivät tajuttomasti tuijottamaan Nerkkulaan.

VII.

Nerkkula oli mennyt. Laivurinen istui synkkänä, mutta jotenkin tyynenä pöytänsä ääressä. Pääasiallisesti ajattelutti häntä nyt se, miten hän sanoisi vaimollensa tämän, ettei se hänessä erityistä hämmästystä herättäisi... Jos kovin pelästyy, jos rupeaa itkemään ... ja miksei itkisi, kun 500 tulee entisen selkään... Ja hän kun ei ole tiennyt koko tästä asiasta ... se tulee ihan aavistamatta hänelle...

"Vierus kuoli... Sopiva ja varma keino päästä veloistansa." Hän naurahti kummallisesti. Samassa johtui mieleen: jos Liina sattuisi nyt tulemaan, niin kysyisi hän varmaan syytä huoleeni, sillä nyt epäilemättä näytän sellaiselta... Mitä sanon hänelle? Millä selitän? Tätä asiaa täytyy valmistaa ennenkuin sen hänelle ilmaisen...

Häntä vapisutti. Mutta heti seurasi miellyttävä tunne siitä, että vielä oli tilaisuutta lykätä ilmoittaminen tuonnemmaksi! Johtui mieleen ottaa joku kirja käsille. Jos Liina tulee, niin olen lukevinani; sehän on selvä syy miettiväiseen ulkonäköön... Pitää vain olla joku mietityttävä kirja...

Hän hiipi varpaillaan kirjaston luo, etsi sieltä kuumeentapaisesti ja otti vihdoin Ryeggin kasvatusopin. Hän kävi jälleen istumaan kuin varkain. Saatuaan kirjan eteensä auki ja ruvettuaan lukemaan (sen tähden vain että näyttäisi lukevan) tunsi hän hyväätekevän pudistuksen itsessään. Nythän minulla on täysi syy olla ajatuksissani!

Aivan odottamatta kiintyi hänen huomionsa syvemmältä seuraaviin lauseisiin:

"Siveydelliseen vapauteen määrätty ihminen on oma tarkoituksensa; hän ei voi, niinkuin jokin asia tulla välikappaleeksi. Me emme kasvata ihmistä sen vuoksi, että hänestä olisi muille hyvää, vaan että hän ensikädessä itsellensä jotakin oikein olisi."

"Hm."

"Me emme kasvata ihmisiä sen vuoksi", luki hän uudelleen kertoen koko lauseen.

"Niinpä tosiaankin", päätti hän iloisesti, "sehän on oivasti lausuttu ... tarkoitus nimittäin on oivallinen."

-- Kasvattaa ihmistä ainoastaan itseänsä varten ... sehän onkin luonnollista, ajatteli hän... Jos joku kasvatetaan muita varten, on se ikäänkuin hevosen taikka teuraseläimen kasvattamista: palvelemaan, uhrautumaan muille, uhraamalla omat etunsa...

Mutta elänkös minä itseäni varten?... Jos niin on laita, missä nyt on tuo elämä?

Hän rupesi käsi poskella miettimään ... kaivoi ja penkoili ajatuksillaan siinä kuin aarteen kaivannolla.

-- Sanalla sanoen, jos nyt minä esimerkiksi olisin -- minä nyt vain kuvittelen sitä -- että olisin kasvatettu ja itse kasvattanut itseäni, omaa, yksilöllistä itseäni varten, niin minä, esimerkiksi, en olisi mennyt takaamaan Vierusta. Ja sitten, nyt kun olen kyllästynyt yhteiskunnallisiin harrastuksiin, kun eivät ne minua hyödytä _aineellisesti_, -- päinvastoin: ne vahingoittavat, oikein aikalailla vahingoittavatkin! -- minä saattaisin niistä yhtäkkiä luopua ja ruveta harrastamaan omia, yksityisiä etujani _aineellisella_ alalla... Niin juuri, _aineellisella alalla_... Sepä minua nyt totta vieköön huvittaisikin! Nyt olisin valmis mihin juutalaistemppuun hyvänsä, kun vain saisin voittaa, voittaa ja rikastua!...

Häntä värisytti omituinen kiihko.

"Sanalla sanoen, jos olisin pitänyt vähemmän esitelmiä, lahjoitellut vähemmän listoihin, tuhlannut vähemmän aikaa sanomalehtikirjoituksiin ja olisin sen sijaan ansainnut rahoja sivutoimilla, luvallisilla ja luvattomilla keinoilla niinkuin muutkin, jotka tulevat hyvin toimeen, -- niin minä olisin hyödyttänyt itseäni. Ja sehän se on pääasia! Nyt olisin kunnioitettu mies, varakas mies... Jaa'a ja minulla olisi paljon enemmän ystäviä!"

Hän vaipui taas mietiskelemiseen.

-- Minkäarvoisia ovatkaan minulle nuo luullut henkiset aarteet nyt?... Onko minulla edes _niitä_?... Se on kyllä omituista, mutta nyt minä tunnen olevani tyhmä kuin pässi...

Hän oikaisi tuskallisesti vartaloaan.

-- Ei niillä, joilla on aineellisia varoja, ole koskaan tällaisia _painoja_. Jos he kaipaavat, satunnaisesti tahi muodin vuoksi, henkistä ravintoa tai huvia, on se heille alttiina pienestä aineellisesta uhrauksesta. Mutta minä pöllö, maailman parantaja (minäkin, jumaliste, olen sellainen!), minä kun luin ensin itseni velkaan enkä sitten tyytynyt siihen, että toimitin virkani, vaan kaikki väliajat -- jolloin minun olisi pitänyt ansaita rahaa -- tuhlasin senkin seitsemissä puuhissa, tyrkytin ilmaiseksi sivistystä niille, jotka olisivat voineet sitä ostaa! He nauroivat minulle, pilkkasivat minua, vihaamaankin rupesivat... Ja minä vain kuin mikäkin apostoli, tuhlasin aikani, menetin omani ja perheeni onnen... Luulottelin, etteivät he ymmärrä elämää, olin sankarimainen...

Hän naurahti myrkyllisesti.

"Ja he ymmärtävät elämää tuhat kertaa paremmin kuin minä!"

"Esimerkiksi tuo Vaittinen", hän jatkoi, "luullakseni hän nauttii elämästä."

Kovakouraisesti viillellen meni läpi ruumiin ajatus: ja sellaisen miehen kädessä on minun elämäni onni...

"Sinäkin, sinäkin, sinäkin Vierus-parka! Miksi et pysynyt renkinä, syönyt surutonta leipää. Olisit saanut kuolla kiroamatta ja olisit hiukan minuakin säästänyt." Hän puhui hiljaa, surullisesti päätänsä nyökytellen.

"Vierus-parka, ystäväraukkani, missä sinä nyt olet?" Silmä herahti kosteaksi ja kurkkuun nousi paksu pala. Hän pyyhkäisi kyyneleet, ja pari heikkoa maininkia äskeisestä heilautti vielä ruumista. Ajatus juoksi uusille aloille: Missä olet, veli Vierus? Missä henkesi liitelee? Oletko tässä luonani kuulemassa ja näkemässä?...

"Siitä olen vakuutettu, että henkesi elää!" hän virkahti ääneen hyvin vakuuttavasti.

"Aatteemme oli yhteinen..."

Mutta nyt levisi ajatus niin laajalle, että huomio vähitellen tylsistyi ja ikäänkuin väsyneenä ja hervahtuneena hiljalleen laskeusi levolle.

* * * * *

"Älkäät siis surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme? eli millä itseämme verhoomme? Sillä kaikkia näitä pakanat etsivät, sillä teidän taivaallinen isänne tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan."

Ääni, muorin ääni kuului kyökistä saakka, kun hän luki ja tuntui panevan äänelleen niin omituista painoa. Se sattui erityisellä tavalla Laivuriseen, herätti hänet puolinukuksista ja keräsi kiireesti kaikki ajatukset seuraamaan lukemista. Hän oli juuri nousemaisillaan ylös aikoen mennä kyökkiin käskeäkseen muorin uudelleen lukea tuon lauseen ihan samalla äänenpainolla kuin äskenkin, mutta samassa astui rouva huoneeseen. Aivan kuin jostain rikoksesta tavattuna Laivurinen kummallisesti epäröiden istahti jälleen ja siirsi kasvatusopin eteensä ja oli sitä suurella kiinnolla tutkivinansa. Vaikka hän katsahti vaimonsa kasvoihin ainoastaan varkain, pelästyi hän kuitenkin, sillä jo tuo vilkaus saattoi hänet ajattelemaan: lieköhän Liina huomannut jotain? ... aavistaneeko hän? Mutta samassa juolahti mieleen äkkiä: minähän lyön häntä kovin laimin! ... jo monta viikkoa olen lyönyt laimin, unohtanut ja elänyt itsekseni. Kenties se tulee siitä?...

Liina oli äänetönnä laskenut kätensä Eeron hartioille ja tuntui siinä ikäänkuin odottavan. Laivurisen huulilla jo pyöri äreä sana, sillä pulaan joutuneena häntä kovin hermostutti ja kiukutti "sellainen tunkeilevaisuus." Hän nyt kyllä kohta äkkäsi, että se olisi väärin, mutta ei kuitenkaan voinut hillitä itseänsä kysymästä:

"Mitä sinä nyt?" Hän käänsi päätä ja katsoi vaimoansa koettaen vääntää suutansa teennäiseen nauruun. Vaimo otti kätensä pois olkapäältä.

"Mitä sinä nyt?" matki hän syvästi loukkautuneena, ja itku kuulosti olevan kurkunpäässä.

"Niin, minä vain kysyin, oliko sulla jotain erityistä... Eihän siitä nyt sillä tavalla..." Laivurinen koetti teeskennellen saada asian tavalliseksi.

Vaimon rinta kohoili syvästi. Koettaen taistella itkua vastaan, joka ei kuitenkaan onnistunut, hän sanoi:

"Oi, miksi sinä, Eero, olet ruvennut kohtelemaan minua sillä tavalla kuin minä olisin aina liikaa?" Hän lausui lopulta niin kiireesti kuin olisi tuo kaikki ollut ulkoa opittu läksy. Lopuksi ei hän voinut enää pidättää itseänsä, vaan purskahti valtavaan itkuun.

Eeron sydän löi kovasti. Syyllisyyden tunto ja samalla puolustava ritarillinen ajatus, että hänen oli koetettava yksin kestää surut, taistelivat hänessä kovaa taisteluaan; sydän joudutti tekemään pikaista päätöstä, sillä asema oli kovin hankala ja selvitystä vaativa.

Vaimo itkeä nyyhkytti vieressä, ja mies aprikoi, millä lakkauttaisi itkun?

"Kuule, minulla on kyllä huolia, ja jos sinä vielä itket, niin..." Miehen ääni värisi. Hän joutui neuvottomaksi, kun huomasi kohta, että oli sanonut jotain hyvin tyhmää... Huolia!... siitähän vaimo heti pääsee tolalle.

"Minä kyllä näen, että sinulla on _huolia_", sanoi vaimo. "Mutta luuletko minulle olevan huokeata nähdä sinun huolehtivan ja olla itse tietämätönnä sen syystä. Etkö sinä tiedä, että epätietoisuus on hirveämpi kärsiä kuin tieto?... Ja luultavasti asia koskee minua yhtä likeisesti kuin sinuakin?"

Laivurinen katsahti sävähtäen vaimoonsa, kun kuuli viime lauseen. Hän tunsi seisovansa nöyryytettynä kuin tuomarinsa edessä. Hän pelkäsi kuin paha poika, joka toisten joukossa on juuri osoittanut suurta sankaruutta, mutta joutuessaan isän rangaistavaksi tuntee mitättömyytensä. Mielessä vilahti ajatus, että hän on sanomattoman kelvoton mies, vieläpä rikollinenkin. Tuo kaikki kiiti suhisten läpi aivojen. Lopuksi hän unohti kokonaan vastata vaimolleen.

"Olenko niin kehno vaimo, etten ensinkään ansaitse luottamustasi enää?... Ja luuletko, ettei _minullekin_ varma tieto olisi parempi kuin epätietoisuus?" virkkoi vaimo taas.

"Mitä sinä aavistat?" oli Laivurinen vähällä kysyä. Mutta sen hän jätti ja ähkäisi tuskaisesti:

"Älä puhu sillä lailla!... Puhu toisin, armeliaammin..." Hän tyrskähti kerran, ikäänkuin kovasti pakkautuvaa itkua pidätellen. Sitten liikahteli kuin kuumeessa, siirsi tuolin vaimonsa tuolin viereen, otti häntä kädestä, puristi sitä hiljaa, mutta ei voinut katsoa silmiin. Vaimon kasvoille nousi silmänräpäyksessä hellä, osanottava ilme.

"Kuule, kuinka se on?... Onko sinulla keuhkotauti, Eero?" Hän nosti kätensä kaulalle.

"Sitäkin epäilen", mies sanoi. Mutta oikeastaan hän itse, nyt tässä, piti sitä pikku asiana. Hän kuitenkin äkkäsi, että vaimo pitää sitä pahimpana... Eikä hän itse usko tautia vaaralliseksi...

"Kuule, Liina... Minä olen tehnyt sinua ja lapsia kohtaan suuren rikoksen!" Laivurinen melkein huusi viimeisen sanan.

Vaimo hämmästyi.

"Minkä rikoksen?"

Laivurinen tyynnytti itseään ja aikoi ruveta selittelemään, eikä se enää niin vaikealta tuntunutkaan kun oli saanut tuon ensimmäisen sanan sanotuksi. Mutta hän pidättyi puolisanaan. Viereisestä huoneesta kuului:

"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä." Molempain puolisojen korvat kiintyivät siihen. Muori tuntui ulkomuististaan niitä kertoilevan, hiljalleen tassutellessaan.

"Eei ... ei hän tule auttamaan tällaisissa asioissa, ei!" sanoi Laivurinen tavattoman katkerasti, ikäänkuin olisi otaksunut muorin tuota hänelle sanoneen.

"No mutta, sano jo ... mitä?"

"Kuule ... kun Vierus on kuollut ja minä olen hänellä takaajana viidensadan markan lainassa."

Nyt oli kivi vierinyt sydämeltä, sen tunsi asianomainen itse paraiten. Hän aikoi polttavalla kiireellä selittää asiaa tarkemmin.

"Mutta hänellähän on viidentuhannen markan henkivakuutus", ehätti vaimo sanomaan.

"Häh?! Mistä sinä sen tiedät?"

Tiesihän vaimo sen, oli kuullut Vieruksen tädiltä. Viime keväänä oli hän sen hankkinutkin, henkivakuutuksen. Oli kuullut sen jo eilen, samoin kuin Vieruksen kuolemankin, mutta mikä lie muistista vienyt, kun oli unohtanut kertoa.

Laivurinen tuli niin iloiseksi, että sydän oli hypätä ulos rinnasta.

Selviteltiin ja kerrottiin sydämellisen innokkaasti kahden puolen.

"Voi kuin et ennen sanonut", Laivurinen lopuksi virkahti, "minä kun jo luulin, että omain velkaini lisäksi tulee vielä tämä."

"Rakas ystävä, kun olin unhottanut koko asian", päivitteli vaimo ja kertoi, että eihän hän ollut tiennytkään miehensä olleen Eero Vieruksen kanssa asioissa.

"Niin, niin, mistäpäs sinä sitä."

Vaimonkin kasvoille oli noussut ilon hohde.

"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä", kertasi hän hymyillen ja laski kätensä miehensä päälaelle. Laivurinen hymähti.

"Se on omituista", virkahti hän.

"Herra puhuu totta sanassaan."

"Kyllähän se on totta se." Laivuriseen teki tapaus syvän vaikutuksen, sillä hän ei pitkään aikaan ollut uskonut mitään voivan tapahtua tällä tavalla. Sydän tuntui omituisen keveältä ja iloiselta. Nuo _omat_ asiat ne näyttivät tällä kertaa kääpiöjutuilta vain. Ei niitten vuoksi ensinkään kannattaisi surra. Tästä syystä ei hän pitänyt tarpeellisena niitä Liinallekaan kertoa. Eihän se maksa vaivaa. Liina ei kuitenkaan ymmärrä elämää siltä kannalta kun hän nykyään katselee... Hyvä mieliala vain pilaantuisi...

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua lasten iloista hälinää. Siellähän on lisää iloa, vielä enemmän elämää! Puolisot siirtyivät sinne, eikä Ryeggiä tarvittu enää tänä iltana.

VIII.

Kesä on mennyt, syksy on tullut. Kaiken kesää teki Laivurinen melkein jok'ikinen päivä vahvoja päätöksiä heittää hyödytön huolehtiminen ja ruveta elämään kuin viimeistä päivää, huolettomasti ja iloisesti. Ja väliin hän saattoikin toteuttaa ajatuksensa melkein kokonaiseksi päiväksi. Mutta aina sattui pieniä tapauksia, ja ne kävivät mielelle kuin olisivat olleet suuriakin asioita...

"Ei", sanoi hän usein, kun tapasi itsensä synkissä ajatuksissa, "ei tämä sovi, minä tapan itseni tällä lailla..."

Ja hän koetti taas.

Kun vanhat ihanteet johtuivat toisinaan mieleen ja muisti, miten tulisella innolla puuhaili ennen niiden toteuttamiseksi, niin tuntui tuo entisyys lapselliselta, mutta kuitenkin kaivattavalta. Toisinaan hän vieläkin innostui, innostui kuin nuori kokematon maailmanparantaja ainakin. Se kesti kerrallaan vain hyvin lyhyitä aikoja, väliin vain muutamia minuutteja, sitten oli kaikki ohitse. Hän huomasi tämän omituisen seikan ja tutki sen syitä.

Sattuipa niinkin, että tätä ajatellessaan tuli siihen huomioon, että hän onkin jo kovin vanha mies ... kolmekymmentä kolme vuotta!... Jaa'a, paljon on jo nuorempia miehiä... Silloin selvisi, että vanhenemaan kai tässä rupeaa. Miksi minä enää intoilisinkaan? Nuoremmatkaan eivät kaikki intoile, miksi sitten minä, joka jo olen aikani intoillut?

Lepoahan juuri kaipaankin, ajatteli hän. Miksi etsin tahi aion etsiä uusia vaivoja? Minuahan kovin rasittavat kaikki velvollisuudet ... ja velvollisuudentunnostahan kai se tämä omituinen kaipuukin lähtee. En minä sellaisiin velvollisuuksiin enää kykene, minä olen vanhentunut, nuoruuden into on lamautunut.

Hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti kunnioittamaan kokemustaan ja vanhentumistaan ja pitämään sellaisia ihmisiä, jotka elivät huolettomasti ja vapaasti, ajattelemattomina ja joutavanpäiväisinä tyhjäntoimittajina. Hänen ajatuksensa ja puheensa muodostuivat kummallisen ivallisiksi ja pisteliäiksi. Tämä tapa rupesi häntä huvittamaan, -- eikä hänellä ollutkaan muuta hauskuutta. Tällä menettelyllä saattoi tahtomattaankin loukata ihmisiä, sillä tottuneena siihen ei hän aina huomannutkaan miten pitkälle kulloinkin meni. Toisaalta ei hän kärsinyt muitten käyttävän ollenkaan samanlaista puhetapaa häneen nähden. Suuttui, jos joku koetti.

Usein hän kyllä huomasi tämän heikkoutensa, mutta ei voinut sitä vastustaa.

Uskonnolliset asiat olivat viime aikoina joutuneet ahkeran käsittelyn alaisiksi. Ei mistään omantunnon pakosta -- sitä ei hän myöntänyt --, aivan vain siitä syystä, että ne vahvasti viehättävät häntä.