Part 9

-- Hyvä, siis kutsumme häntä Hussilaiseksi, se on hyvä sana. Mutta jott'ei näyttäisi siltä, kuin me tahtoisimme kostaa hänelle, on kansa ärsytettävä häntä vastaan, niin että se itse astuu ensi askeleen. Kirjoita että hänellä on kotonaan kerettiläiskirjoituksia ja että hän siellä harjoittaa noituutta.

-- Mutta sehän on rumaa valetta, tuumi Niegels pureskellen kynäänsä. Kansa hyökkää hävittämään hänen myymälänsä.

-- Juuri niin. Harjoittaa noituutta siis. Kirjoita.

-- Olettepa te kelpo väkeä, virkkoi Franciscus lämmitellen käsiään liekin edessä.

Ja nuo punertavat vahakynttilät, joita hurskaat ihmiset olivat luostarille lahjoittaneet, saadakseen sieluilleen rauhan, itkivät verenpunaisia kyyneleitä valaistessaan tätä halpamaista tekoa, valaistessaan noita Iskariothin likaisia käsiä, jotka häpäisivät ihmishengen kauniinta, valistuksen palvelukseksi tehtyä keksintöä. Tuon harmajan huoneen, jossa pöly pälyili lukinverkkojen lomissa, täytti vahan ja viinin katku, vahan, jonka ahkerat mehiläiset olivat keränneet kokoon kukkaisniityiltä, ja viinin, jonka aurinko kovasta kallionrinteestä oli kerännyt ravitseviin rypäleihin.

* * * * *

Marraskuun aurinko valaisi lumenpeittoisia katuja ja toreja aamulla anejuhlan jälkeisenä päivänä. Hannu istui myymälässään kuten tavallisesti, vaan oli väsyneen näköinen; pelottava tyyneys vallitsi hänen kasvoillaan, kuten kuolemaan tuomitun kasvoilla, joka tietää että hänen täytyy kuolla, mutt'ei tiedä hetkeä milloin. Kivinen elukanpää portin yläpuolella oli kuurosta valkea ja jääpuikkoja riippui sen suupielistä. Kaakinpuu oli kamalan näköinen niinkuin tavallisesti. Mutta ihmiset, jotka liikkuivat kaduilla, olivat tavallista vilkkaammat. He pysähtelivät nurkissa ja keräysivät aina jonkun lukutaitoisen ympärille, joka ääneensä luki isosta paperilevystä. Ryhmä rähisi ja hajaantui. Näin ei tapahtunut ainoastaan Rautatorilla, vaan kaikilla aavemmilla paikoilla, joissa näitä papereita löytyi milloin; keskellä katua, milloin nurkkiin naulattuina. Että hämminki oli suuri, sen voi ymmärtää julistuksen otsakirjoituksesta, joka oli näin kuuluva: Täydellinen todistus että: 1:ksi arkkipiispa ei ole mikään totuuden todistaja; 2:ksi, että paavin lähettiläs ei ole mikään apostoli ja 3:ksi, että pyhä isä ei ole pyhä.

Kun Hannu istui siinä ikkunansa ääressä, koputettiin ovelle ja talon isäntä astui heti huoneeseen.

Huomispäivänä olet sinä Hannu kirjeenmaalari poissa tästä talosta, sinä ja koko joukkosi.

-- Miksi niin, jos saan kysyä?

-- Tässä ovat syyt, sanoi isäntä ja antoi hänelle paperin, johon oli painettu jotakin hyvin huonolla painolla, mutta kumminkin siksi selvästi, että sen saattoi lukea. Hän luki: "Todenperäinen kertomus siitä petturista ja Hussilaisesta, joka väärällä nimellä Hannu kirjeenmaalari elää yhdessä sisarensa kanssa ja joka, kostoksi siitä, että hän on karkotettu Varnhemin luostarista, on julaissut vääräuskoisen häväistyskirjoituksen pyhästä kirkosta kieltäen siinä Jumalan ja hänen pyhän sakramenttinsä".

Hannu kietoi takin tiukemmin ympärilleen ja tunsi rintaansa kylmävän. Tätä hän toki ei ollut voinut aavistaa.

Silloin kuuli hän huudahduksen sisältä kamarista, sydäntä särkevän huudon, juurikuin ihmisen pudotessa heikon jään läpi veteen. Hän juoksi sinne ja näki sisarensa makaavan kankeana ja mykkänä laattialla ja hänen vieressään oli tuo kamala paperi. Erääseen nurkkaan oli poika lymynnyt ja katseli sieltä tuijottavin silmin, ikäänkuin peljäten itkeäkin. Siihen jäi Hannu seisomaan, voimatta tehdä mitään sisarensa virvoittamiseksi, ja hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän oli opettanut tämän lukemaan. Vihdoin notkistui hän alas ja kohotti hänen kättään. Se oli vielä lämmin ja pehmyt, mutta valtimo oli lakannut tykyttämästä. Hänen seuraava ajatuksensa oli: kuka on pitävä huolta pojastani? Useampia ajatuksia hän ei ennättänyt ajatella, sillä nyt kuului kumea meteli torin puolelta. Hän meni myymälään ja näki nyt suuren ihmisjoukon keräytyneen torille. Kaikki puhuivat yhtaikaa, kaikkien kasvot olivat käännetyt myymälän ikkunaa kohden. Se näytti tuo joukko mustalta seinältä, jossa oli valkosia pilkkuja. Hän meni tiskin luo, mutta karjunta kuului sieltä häntä vastaan, hän nojautui ulos ikkunasta, antaen merkin, että hän tahtoi puhua. Hetkeksi vaikeni kansanjoukko.

-- Mitä te haette? kysyi hän vapisevalla äänellä.

Uusi huuto kuului vastaukseksi hänen kysymykseensä. Hän koetti katsella, tunteakseen joitakuita katumetelin johtajia, vaan hänen silmiään samensi; kaikki oli sekavaa. Äkkiä syntyi liikettä tungoksessa ja sen keskeltä tunkeutui esiin nuoria miehiä, jotka hän kohta tunsi ystävikseen. Mutta näiden katseista, joissa ennen oli ollut luottamusta ja uskoa, niistä leimahteli nyt tulta, ja nuo kädet, joita hän niin usein oli puristanut, kun yhteisiä valoja vannottiin, ne kohosivat nyt häntä vastaan. Nuorin kaikista, jonka posket paloivat pettymyksen vihaa, astui aivan tiskin luo ja lausui puoliääneen:

-- Kavaltaja, sinä olet turmellut meidän pyhän asiamme likaisilla käsilläsi! Sinä teit meidät kostosi välikappaleeksi, munkki, sinä olet ollut väärä profeetta, sinä sukurutsaaja!

-- Sen valehtelet! vastasi Hannu. Olen rankaissut, mutta en kostanut; sallimalla ei ole aseita paljo valittavanaan, kun sen täytyy hakea rangaistusvälikappaleensa heikkojen kuolevaisten joukosta. Kysy taivaalta, miksei se käytä salamataan, tulvaansa taikka maanjäristyksiä, kun se tahtoo herättää ihmisiä; se olisi viisaampaa, sillä silloin te uskositte! Ja voimattomia olisivat näitä vastaan valhe ja valheen isä, jotka nyt ovat voittaneet. Uskoitteko te Kristukseen, kun hän astui paljastamaan fariseuksia ja kirjanoppineita? Te ripustitte hänet ristiin, pantuanne valheen hänen tuomarikseen! Luuletteko Hannu kirjemaalarin haluavan parempaa kohtaloa kuin hän?

Uusi huuto rämähti ja yksinäinen ääni kuului huudon keskestä:

-- Hän vertaa itseään Kristukseen, tuo jumalanpilkkaaja! Kivittäkää hänet!

Ja nyt notkistui tuo aaltoileva joukko maahan, niinkuin vilja ukkossateella, hakemaan kiviä. Vaan lunta oli satanut paksusti katukuville ja rahvas oli jaloillaan polkenut lumen kovaksi. Mutta raivo synnytti kekseliäisyyttä, iskettiin irti jääpuikkoja ikkunalaudoilta ja rännien alta, särettiin kyltit ja portinsalvat.

Hannu hyökkäsi kamariin, otti pojan käsivarrelleen paetakseen pihan kautta ulos. Mutta silloin välähti hänessä äkkiä ajatus, että jos hän pakenee, niin ei kukaan usko hänen paljastuksiaan ja hän tunnustaisi siten itse väärin tehneensä. Hän otti pojan mukaansa ja palasi kamariin.

Mutta silloin hänestä äkkiä tuntui kuin koko talo olisi lutistunut hänen päälleen; jäitä ja kiviä sinkoili sisään ja tuon huumaavan metelin keskitse kuuli hän poikansa huudon; jääpuikko oli käynyt tämän kasvoihin. Hannu tunsi tuon heikon ruumiin värisevän ja nytkähtelevän ja vihdoin kangistuvan ja jäykistyvän. Vieläkään hän ei tosin tahtonut paeta, vaan hän ei tahtonut myöskään jättää rakkaintaan maailmassa ryövärien käsiin. Hän sulki oven, nosti poikansa, joka jo oli kankea ja raskas kuin puukuva, vuoteelle, peitti sen patjoilla ja heittäytyi itse hänen päälleen makaamaan, ikäänkuin suojellakseen häntä kun katto romahtaisi alas.

Siinä hän vielä makasi, kun kaupunginpalvelijat mursivat oven auki. Ja kun nämä astuivat sisään ja Hannu näki, että he eivät olleet hänen ystäviään, kiitti hän Jumalaa, että hän oli joutunut vihollisten käsiin. Silmänräpäykseksi pyysi hän aikaa sanoakseen jäähyväiset omaisilleen. Kun hän sitten oli tullut vakuutetuksi, ettei kumpasenkaan niistä, joita hän enin oli rakastanut, enää tarvinnut peljätä maailman pahuutta, tyyntyi hän ja jättäysi mielellään järjestysmiesten valtaan.

* * * * *

Linnankirjurien tuvassa istui Niegels, joka kiitettäväin ansioittensa vuoksi oli nimitetty linnankirjuriksi, kirjoittaen puhtaaksi kuninkaan ja hänen neuvostonsa säätämää julistusta. Julistus sisälsi armollisen kiellon, ettei kukaan yksityinen saisi ilman kuninkaan erityistä lupaa käyttää sitä uutta keksintöä, joka äsken oli tullut Saksasta ja jonka hyötyä epäiltiin, koska se oli voinut antaa aihetta sellaiseen julmaan väärinkäytökseen, kuin viime päivinä oli nähty (tällä tarkoitettiin Hannun kirjoitusta arkkipiispaa vastaan eikä Niegelsin kirjoitusta Hannua vastaan).

Ylikirjuri istui saman pöydän ääressä Niegelsiä vastapäätä katsellen kuinka tämä kirjoitti ja syrjemmässä uunin luona istui ylimmäinen kirjuri pitäen silmällä, että ylikirjuri valvoi Niegelsiä.

-- Missä aijot sinä saada paikan? kysyi ylikirjuri Niegelsiltä.

-- En tiedä saanko paikkaa ollenkaan, vastasi Niegels. Olen muuten aikonut seistä vahtien joukossa.

-- Jos tahdot, saat minun vintinluukkuni, sanoi yläkirjuri. Sieltä voit nähdä paremmin kuin kukaan muu -- ikkunoihin ei sovi, ne olen luvannut muille, kuten tiedät.

Niegels kiitti ja lupasi saapua niin hyvissä ajoin kolmantena joulupäivänä, että hän ehtisi ylikirjurin luo Rautatorin varrelle ennenkuin vahti tuli sulkemaan portit. Sillä rautatorilla oli Hannu kirjeenmaalari poltettava.

* * * * *

Päivää ennen jouluaattoa käveli pormestari sillan yli pohjoiselle rannalle ja ohjasi kulkunsa Pyhän Jaakopin kirkkoa kohden. Oli hyvin kylmä, lumi risahteli kuin sirkka hänen astuessaan. Ihmiset kääntyivät häntä katsomaan, ihmetellen mihinkähän pormestari meni. Kun hän saapui Brunkebergin vuoren rinteelle, pysähtyi hän ja silmäili varovasti ympärilleen, näkisikö kukaan hänen kulkunsa; ja kun hän luuli olevansa turvassa, pujahti hän äkkiä kaalimaiden lomitse kulkemaan sivupolkua myöten ja seisattui vihdoin hyvin sievän, punaseksi maalatun, tuvan eteen, jonka ympärillä kasvoi pieni puutarha. Veräjän edessä oli suuri häkkireki täynnä koivuisia varpukimppuja ja kuorman huipulla joulukuusi.

Pormestari koputti ovelle ja ulos astui pieni, kuiva ukonkääppänä, hyvin ystävällisen näköinen.

-- Kas, herra pormestari, käykää sisään, elkää seisoko ulkona pakkasessa.

Pormestari esteli, ei tahtonut käydä sisään. Hän osotti sormellaan kuormaa ja virkkoi:

-- Se on siis tässä?

-- Tässä on. Ja siinä onkin oikein mainioita, kuivia koivunvarpuja, joita toimme Soimasta, -- tuon kuusen otin mukaani lapsille joulukuuseksi, se ei kuulu asiaan. Halot ovat rannassa rautavaakan vieressä, kuuden korttelin pituisia kuusihalkoja, kuivia kuin lastuja, kesällä jo hakattuja.

-- Se on hyvä, virkkoi pormestari. Mutta kuulkaas nyt vielä eräs asia. Halot ja varvut palavat kyllä hyvin, mutta tässä tapauksessa, kun nyt sekä sattuu olemaan joulu, että paavin lähettiläs on saapuvilla, pitäisi saada jotakin erinomaista, harvinaista toimeen. Siitä on tehtävä oikein komea rovio, jotakin, joka silmäänkin vaikuttaa ja jää mieleen.

-- Oikea joulunuotio, virkkoi mies, ikäänkuin tutkiskellakseen pormestarin sisimmäisiä tarkoituksia.

-- Niin. Laita siis rovio näin: Pohjalle kaksi kuormaa olkia.

-- Rukiinolkia, vai?

-- Se on sama. Sitten viisi puutaa tulikiveä, joka on tasasesti kylvettävä olkien väliin.

-- Ettei näykään. Jaha!

-- Sitten varvut! Halot ladot pohjustan neljään nurkkaan ja joka pinon väliin panet kaksi tervatynnyriä. Saat ottaa kuusi miestä avuksesi, että koko rovio syttyy yhtaikaa.

-- Komealta se tuo kuuluu, mutta minäpä en usko, että ympärillä olevat talot sietävät sellaista kuumuutta. Kahdeksan tervatynnyriä!

-- Mutta onhan siinä kivitaloja yltympäriinsä.

-- No niin, olkoon menneeksi. Mutta hän ei ennätä sanoa sanaakaan, ennenkuin hän on tupehtunut ja kansasta on aina hauskaa, kun ne ensiksi vähän puhuvat.

-- Mutta hänhän on juuri kielletty puhumasta, sitävartenhan pannaankin oljet ja tulikivi. Tee nyt niinkuin olen käskenyt, eläkä poikkea käskyistäni. Oletko ymmärtänyt?

Hän oli ymmärtänyt.

-- Hauskaa joulua ja jää hyvästi, virkkoi pormestari mennessään.

Pyöveli kumarsi ja jäi miettiväisenä seisomaan eteisen portaille.

* * * * *

Kova oli pakkanen ja selkeä ilma kolmantena joulupäivänä. Rautatori oli muuttanut muotonsa. Hirsipuu oli siirretty pois ja sen sijalle rakennettu äärettömän suuri rovio keskessä olevan paalun ympärille. Katujen suissa oli sotilasvahdit ja kaikki torille johtavat kadut olivat väkeä täynnä. Talojen portit olivat suljetut, mutta ikkunoissa istuivat neuvosten ja ylimysten rouvat turkiksiin puettuina, sillä nuo viheriästä lasista ja sarviaineista tehdyt ikkunat olivat otetut pois, että paremmin näkisi. Katoilla istuivat porvarit vaimoineen, lapsineen, sällineen ja palvelijoineen, heillä oli vielä eväät ja juomapullot mukana, ettei tulisi kylmä eikä nälkä odotellessa. Torin keskellä kulki pyöveli ynnä hänen kuusi renkiään, kaikki puetut punaisiin vaatteisiin, tulukset ja taula kädessä.

Tori oli sangen pieni, joten toiselta puolen kuuli mitä toisella puhuttiin.

-- Kuulkaas nyt, virkkoi eräs leipurinsälli, joka istui korkealla katonharjalla ja puhalsi käsiinsä, jos ette kohta tee tulta, niin menen minä tieheni, sillä täällä pian paleltuvat sormet. Ja kaikilla katoilla sille naurettiin, mutta rouvat ikkunoissa kätkivät kasvonsa turkinkaulustoihinsa.

Rautavaakan kello, joka oli rannan puolella toria, löi kahtatoista. Mustainveljesten luostarista, jonka pää oli pohjoisen syrjäkadun varrella, rupesi samalla kuulumaan urkujen soittoa, mutta rähinä sekotti säveleet kuulumattomiin.

Nyt avautui ylikirjurin talon päädyssä ullakon luukku ja sieltä pistihe esiin punapartainen pää; se oli linnankirjuri Niegelsin.

-- Elkää sytyttäkö ullakkokamaria, huusi eräs satulasepän sälli vastapäiseltä katolta, viitaten siten Niegelsin punaseen partaan, ja nyt kohtasi nauru Niegelsiä joka taholta; tuo häneen kiintynyt huomio nähtävästi ärsytti häntä, koska hän ollen mistään välittämättä ojensi ruumiinsa kauas ulos katsoen ylös taivaalle, kuinka selkeä se oli. Silloin hän näki hirrenpään, joka pistihe ulos seinästä juuri ullakonaukon yläpuolelta. Turhamaisuus sai hänessä vallan ja herättääkseen vielä enemmän huomiota, päätti hän tehdä uhkarohkean tempun. Hän oli taipusa ruumiiltaan, notkeasti tarttui hän hirteen kiini ja viskausi ylöspäin, jotta hän tuli istumaan kahenreisin hirren päähän.

Kuului hyvähuutojen humina ympäröiviltä katoilta ja rouvat liehuttivat nenäliinojaan, joten satulaseppä kävi kateelliseksi ja virkkoi:

-- Lähdetkö ajamaan puuhevosella tässä pakkasessa!

Vaan Niegels pani kätensä ristiin rinnalleen ja nojautui taapäin seinää vasten.

Nyt avasivat vahdit käytävän ja harmaaveljekset marssivat sisään. Martin ja Franciscus tervehtivät rouvien ikkunaan päin.

-- Kas piru kun on kaunis tuo voudin rouva, virkkoi Martin.

-- On, sen kyllä tiedän, ja tuo karvalakki pukee häntä vielä mainiosti, sillä muuten hänen otsansa on ruma, huomautti Franciscus.

-- Tässä käy kylmäksi seistä, virkkoi Martin ja kätki kätensä kauhtanan alle.

-- Arkkipiispa ei kuulu tulevankaan saapuville, sanoi Franciscus tömistellen jalkojaan.

-- Hän kai pitää itseään muulla tavoin lämpimänä.

Rumpujen ääni rupesi kuulumaan, yhä kasvaen läntiseltä kadulta päin. Knihtijoukko liikahti tietä tehdäkseen ja yleisö koetti kurottaa kaulojaan nähdäkseen tulevia. Ääni läheni, rivit aukesivat ja kuolemaan tuomittu tuli näkyviin. Hänen pukunsa päälle oli pujotettu kellertävä liinapusero, johon oli ommeltu punasia tulenliekkejä; hänen päässään oli korkea pergamenttihattu ja siihen oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Hereticus". Hänen takanaan astui mustiaveljeksiä peitetyin kasvoin, kädessä kynttilöitä ja ristejä. Niiden jälessä pormestari, vouti ja sotaväkeä. Heidän torille saavuttua suljettiin katu taas, Hannu talutettiin roviolle ja sidottiin vitjoilla paaluun kiini. Vouti astui esiin ja julkiluki tuomion. Hannu seisoi hyvin tyyneenä ja hänen katseensa olivat alaspäin luodut, joten hän ei näyttänyt enää ollenkaan ajattelevan tätä näkyväistä maailmaa.

Rummut pärähtivät, pyöveli ja hänen renkinsä iskivät tulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä rupesivat pienet, keltaset liekit nuoleskelemaan tuomitun jalkoja. Hän rykäsi kerran, kohotti päätään ja vaipui kokoon riippumaan vitjojen varaan, -- rikkihöyryt olivat tukehduttaneet hänet.

Suhinana kuului pitkin katsojain joukkoja tyytymättömiä pettymyksen huudahduksia. Raivostuneina ja kuin merkin annettua viskasivat mustatveljekset palavat kynttilänsä roviolle. Oljet leimahtivat ilmiliekkiin, varvut räiskivät, tervatynnyrit rupesivat palamaan ja katoilla olevan yleisön riemuksi täytti koko torin yksi ainoa savun ja tulen sekainen patsas. Mutta tätä riemuhuutoa seurasi kamala tuskanhuuto, jonka päästi Niegels hirrenpäästä. Tuuli oli viskannut liekit hänen puolelleen ja kun hän yritti pelastautumaan ullakon luukusta sisään, olikin tämä tupsahtanut kiini. Hän ei ylettynyt kurottamaan katon harjalle ja jäi käsivarsistaan riippumaan tuossa paahtavassa kuumuudessa. Märkä nahka hänen saappaidensa ympärillä paloi ja kutistui puristaen hänen varpaitaan kuin ruuvipenkki, vaipan solki poltti hänen kaulaansa ja tuli pusersi silmät ulos hänen nokisista kasvoistaan. Punanen parta hiiltyi juuriaan myöten ja kynnet irtausivat sormista. Vihdoin hän tuskasta huudahtaen hellitti hirrestä irti ja putosi maahan, kolistellen matkalla päänsä kylttien rautatankoihin.

Mutta ei ollut siinä aikaa ajatella häntä, joka jo oli kuollut maahan ehtiessään. Kuumuus kiihtyi äärettömäksi. Palaneen kerettiläisen ruumis roikkui mustana möhkälennä tulipunaisista rautavitjoista, kuusiset halot olivat syttyneet palamaan, tuuli kiihtyi ja levitti yltympäriinsä pilvittäin säkeniä ja savua. Munkit, jotka seisoivat lähimpinä, yrittivät pakoon, mutta talojen asukkaat olivat jo hyökänneet pois ikkunain äärestä eikä ollut ketään, joka olisi avannut heille portit. Nihdit seisoivat liikkumattomina, heitä tunki toiselta puolen ahtava ihmisjoukko, joka täytti torille laskevat kapeat kadut ja joka ei voinut päkähtää paikaltaan. Tuli kiihtyi ja hätähuudot kaikuivat yhä korkeammalle. Läheiset talot rupesivat hiiltymään, kyltit syttyivät palamaan ja rautavaakan kello, jonka vitjoja kuumuus oli kutistanut, rupesi surisemaan ja lyömään tunteja ja puolia juurikuin tuomiopäivän lähetessä ja ajan loppuun kuluessa. Kivinen pää Hannu kirjeenmaalarin portin yläpuolella halkesi ja paukahti alas, kattotiilet lohkeilivat ja kalkki irtausi seinistä. Kun tuli vihdoin talttui ja knihdit keihäillään saivat väkijoukkoon avatuksi lomaa, pelastaakseen munkit, makasi likasella lumella yltänään kuolleita ja kuolevia, harmaita kaapuja ja mustia kaapuja.

* * * * *

Mutta kansa, joka myöhemmin keräysi kapakoihin juttelemaan tapahtumasta, tarinoi yhtä ja toista.

-- Olipa vahinko, ettei arkkipiispa ollut mukana!

-- Hänelle ehkä jo etukäteen haisi käry.

-- Säälipä harmaita veljeksiä, jotka paistuivat juuri päivällisajan lähetessä.

-- Säälikö heitä? Hehän sen itse sytyttivät! Ei, enemmän sääli oli kirjeenmalaria! Muistatteko, kuinka kauniita pelikortteja hän teki! Saattepa nähdä, että häntä tulette kaipaamaan.

PAAVO JA PEKKA

Purevan kylmänä, kuoleman hiljaisena peittää jouluyö pääkaupungin; kaikki elämä on kuin paleltunutta, tuulikaan ei pääse liikahtelemaan ja tähdet tuikkivat kuin läähättäen pieninä liekkeinä ylläpitääkseen henkeään. Yksinäinen yövahti hölkkäilee lämpimikseen kadulla, vanhat puurakennukset paukahtelevat, kun pakkanen puristelee hirsiä kokoon.

Kauppias Paavo Hörningin talossa Draktorille vievän sivukadun varrella on emäntä jo noussut vuoteeltaan, mutta ei uskalla sytyttää kynttilää eikä panna takkaan tulta, sillä vielä eivät ole soineet aamukellot; mutta hän odottaa joka hetki saadakseen kuulla kaupungin kirkon pikkukellon läppäävän, hän tuntee näet ruumiissaan, että kellon pitäisi käydä neljättä, joten jo kyllä olisi aika ruveta tulen tekoon. Koko perheen on näet määrä lähteä Spångan kirkkoon aamujumalanpalvelukseen ja sitä ennen on sille ehdittävä saada syötäväksi jotakin lämmintä. Hän hakee pimeän päässä esiin juhlavaatteensa, jotka hän illalla laski eräälle tuolille, ja sonnustakse pimeässä niin hyvin kuin voi. Mutta kun odotusaika tuntuu käyvän liian pitkäksi ja pimeys häntä kiusaa, pistää hän tulen pieneen sarvilyhtyyn, luottaen siihen, etteivät vartijat rupea sen vuoksi metelöimään eikä joulurauhaa rikkomaan, ja hän sipsuttelee nyt siellä ympäriinsä pienissä matalissa huoneissa.

Isä nukkuu vielä kissanunta ja pikku Sven on vielä aivan unelmiensa vallassa, vaikka hänellä onkin päänsä alla puuhevonen ja kädessä höyhenpallo. Karina, joka syksyllä pääsi ripille, nukkuu myöskin uudinten takana ja hän on ripustanut uuden samettiröijynsä ja Böhminkristallista tehdyn helminauhansa sängyn nurkkapatsaaseen. Joulupuu punaisine omenoineen ja Espanjan pähkinöineen heittää pitkän repaleisen varjonsa huoneeseen, joten siellä tuntuu melkein kamalan näköiseltä puolipimeässä. Mutta äiti menee keittiöön ja herättää Liisan, joka nukkuu seinänviereisellä penkillä ja tämä lennähtää tuiskuna pystyyn ja sytyttää kynttilän, hän näet ei pelkää, sillä hän on hyvä tuttu yövahdin kanssa ja keittiö onkin sitäpaitse pihan puolella. Vaan äiti koputtaa luudan varrella keittiön kattoon herättääkseen Ollin, puotipojan, joka nukkuu siellä ullakkokamarissa ja Olli vastaa jymäyttäen kolme kertaa saappaallaan laattiaan.

Sitten menee äiti takaisin perheen makuuhuoneeseen ja ompelee napin isän kiilloitettuun pyhäpaitaan, jossa on suuri, kova ja poimureunainen kaulusta, ottaa sen jälkeen kaapista Svenin punaset sukat, tarkastelee niitä valoa vastaan ja pistää neuleen sinne, toisen tänne. Herättää sitten Karinan, joka pistää pienet, sievät, kylvyn jälestä puhtoset jalkansa olkitohveleihin ja rupee pukeutumaan uutimen takana, -- asutaan näet hyvin ahtaalla. Ja nyt herää Sven, jolla on poskessa puuhevosen painama punanen jälki, ja hän rupee heti heittelemään palloaan, joka lentää uutimen yli, mutta tulee sieltä heti takasin, vaan lennähtääkin palatessaan isän kasvoille; isäkin siitä herää, rupee haukottelemaan, toivottaa hyvää huomenta ja hyvää joulua suuresta sängystään, joka on tehty pienen talon malliseksi.

Pikkuveli tahtoo juosta uutimen taa katsomaan sisaren joululahjoja, vaan sisar huudahtaa, kieltää tulemasta, hän parhaillaan peseytyy.

Nyt vasta soi kirkossa aamukello ja kaikki toivottavat toisilleen Jumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa huoneessa ja Sven tulee sinne, istuutuu paitasillaan joulukuusen alle ja kuvittelee itselleen ja muille, että hän on metsässä; ohimennen purasee hän erästä omenaa takapuolelta, ettei sitä muka nähtäisi, vaan omena rupeekin pyörimään narun päässä ja silloin tulee äiti ja sanoo että hän antaa piiskoja, ellei poika heti mene pukeutumaan.

Vaan Liisa tekee tulen takkaan, liekki humajaa piipussa ja samassa pannaan maitopannu tulelle; äiti levittää liinan arkihuoneen suurelle ruokapöydälle ja asettaa kuppeja esiin; mutta isän paikalle asettaa hän kiilloitetun hopeamaljan. Hän tasottaa ja poimuttaa voin voiastiassa, leikkaa esiin joulukakkua ja joulusilavaa, sillä pitäähän saada palan purastuksi ennenkuin lähdetään joulukirkkoon.

Olli on jo hyvän aikaa ollut jalkeilla, käynyt tallissa, herättänyt rengin ja sukinut raudikot. Yhdessä vetävät he reen liiteristä ja pölyyttävät vällyt. Ennen pitkää ajavat he jo kirkkoreen kadulle ja Olli sytyttää tulisoihdon, joka niinkuin tulipalo valaisee huonerivit. Renki läiskäyttää piiskallaan merkiksi, että valmiita ollaan ja raudikot, parihevoset, korskuvat ja kaappivat kavioillaan maata, siten ilmaisten kärsimättömyytensä. Sisällä kauppiaan tuvassa juoksevat ihmiset edestakaisin hakien päällysvaatteitaan; pukeudutaan turkkeihin ja kallokkaihin, vyöt vyötetään vyötäreille ja karvakintaat käteen. Karina, joka ensiksi on valmiina, saa mennä ulos tarjoamaan miehille lämpöstä olutta. Isäkin on valmiina, kulauttaa pikarillisen lämmitettyä ranskanviiniä ja astuu pihalle. Äiti sulkee ja lukitsee kaikki ovet ja tulee viimeisenä ulos Svenin ja Liisan kanssa ja niin ollaan kaikki kadulla.