Part 8

-- Miksi juuri minun pitäisi se tehdä?

-- Siksi että sinä olet saanut lahjat! Luuletko ihmisille annettavan lahjoja hänen omaksi huvikseen? -- Vaan mikä sulla tuossa on?

Hannu oli koko keskustelun ajan sahaillut kaiverrettua puutaulua pieniin palasiin.

-- Se on uusi keksintö, josta luultavasti tulee olemaan hyötyä meidän asiallemme. Sanon meidän, Niegels, koska luotan sinuun! -- Näetkös näitä pieniä puuneliöitä, joita sahailen irti. Kun ne makaavat noinikään sekasin yhdessä läjässä, eivät ne ole vaarallisemmat kuin epäjärjestyksellinen kansanjoukko, jonka pari tusinaa ratsumiestä voi polkea jalkoihinsa. Mutta jos järjestän nämä riveihin ja ladon yhteen ne, jotka yhteen kuuluvat, niin käyvät ne peljättäviksi kuin kansallinen sotajoukko ja jos sitten panen lipunkantajan huippuun, rientävät ne rohkeina ja halukkaina taisteluun. Ne tulevat aina voittamaan, jos niitä hyvin johdetaan.

-- Ne ovat kirjaimia, vai miten?

-- Ne ovat kirjaimia. Kirjaimista syntyy sanoja ja sanojen kautta lausutaan ajatuksia.

-- Niin yksinkertaista! Eikä sitä kukaan ennen ole keksinyt!

-- Olisi se kai keksitty jo ennenkin, jos sitä ennen olisi tarvittu.

-- Mistä olet tämän oppinut? kysyi Niegels, joka kävi miettiväksi ja hypelteli punasta partaansa.

-- Olen oppinut sen paikassa, jossa muuten ollaan tiedoistaan hyvin ahnaina. Harmajainveljesten luostarin kirjasalissa. Ja samassa paikassa kuulin kirjurien riemastuvan.

-- Miksi riemastuvan?

-- Koska he luulevat kirjoitustyön nyt loppuvan.

-- Eikö sitten enää tarvitseisi kirjoittaa, sepä olisi mainiota? Vieppäs tuo keksintösi kaupungin pormestarille, niin pääsen minä kirjoittelemasta heidän julistuksiaan ja taksojaan. Siitähän koittaa ihana aika!

-- Sen teenkin, mutta mulla on sillä toiset tarkoitukset, suuremmat tarkoitukset!

Mustaveljesmunkki kulki myymälän ohi ja pysähtyi katsomaan paaveja kuvaavaa taulua. Hän loi Hannuun vihaisia silmäyksiä, joita tämä ei kumminkaan huomannut, repäsi äkkiä taulun alas ja käveli tiehensä.

-- Sinä, Niegels, jatkoi Hannu, sinä olet nuori ja uskollinen. Oletko varma, että aina tulet pysymään yhtä herkkänä ja palavana? Etkö pelkää, että tulet katsomaan asioita toiselta kannalta, kun joudut naimisiin tuon rikkaan porvarin tyttären kanssa?

-- Minä? En koskaan. Sanonpa sulle vielä seikan. Siinä taistelussa, jota olen kehottanut sinua alkamaan mädännyttä kirkkoa vastaan, joka levittää oppeja, joita papit eivät itsekään usko, siinä ovat sinun puolellasi kaikki valistuneet kansalaiset, niin onpa mulla mahtavia ystäviä itse munkkienkin joukossa. Tapaan toisinaan erään fransiskaanimunkin nimeltä Antonius; hän puhuu paljo näistä asioista... Vaan sitä ei tarvita. Käy eteenpäin sinä ja saat nähdä, kuinka joukot järjestyvät perässäsi, ja niiden joukossa näet ensimmäisinä Niegelsin. Vaan minun täytyy lähteä, näen morsiameni tulevan tuolta katua alas. Jää hyvästi!

Niegels meni, vaan kun hän tuli kadulle, huomautti hän Hannulle, että kuva oli poissa tangon päästä. Hannu synkistyi, vaan kiinnitti heti tankoon toisen samanlaisen taulun.

Ja sitten istui hän taas työhönsä, järjesti riveihin noita pieniä puupulikoita erään matalan laatikon pohjalle.

Myymälästä pihalle päin vievä ovi aukesi ja sieltä astui sisälle hänen vanha sisarensa, joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti taloutta hänelle ja hänen pojalleen.

-- Oliko tuo Niegels taas täällä? kysyi sisar. Kuulin hänen kavalan äänensä.

-- Oli hän täällä. Mutta elä ole epäluuloinen häntä kohtaan.

-- Varo itseäsi, hän on kettu. Te puhelitte niin äänekkäästi, että minä kuulin joka sanan. Hän kyllä tarkoittaa mitä hän sanoo, mutta huomenna hän peruuttaa kaikki. Elä luota häneen. Mutta minä tiedän, että mitä teet, se on oikein; ja jos teet oikein, voit tehdä tehtäväsi yksin. Kärsi Kristuksen vuoksi, mutta elä kärsi toisten koston puolesta eläkä ajattele tulevaa voittoa.

-- Ei niin, Katri kulta, elä niin puhu. Sen kärsimme, minkä tekomme ovat ansainneet, emme enempää. -- Oletko nyt hyvä ja istut täällä myymälässä, kunnes minä pistäyn pormestarin luona tunniksi, pariksi. Ja pidä silmällä kylttiä, sitä tänään näkyy ihmisillä tekevän mieli.

Hän vaihtoi takkia ja meni raastupaan, jossa hän pian tapasikin pormestarin. Tämä oli hyväntahtoinen mies, joka kernaasti olisi tahtonut, vaan ei voinut, tehdä mitään valaistakseen kansaa näkemään kaikkia niitä petoksia, joita papisto ja munkit totuuksina tarjoilivat. Hän kuunteli tarkkaavasti Hannun kertomusta uudesta keksinnöstä ja sen eduista ja lupasi heti koettaa käyttää sitä raastuvan tarpeisiin. Sitten siirtyivät he vakavimpiin keskusteluaineisiin.

-- On kuulunut valituksia sinun kylttikuvistasi, virkkoi pormestari. Sinun täytyy olla varovainen.

-- En voi olla.

-- Ystäväsi sanovat, että turmelet asiasi piirustuksillasi.

-- Jos kansa osaisi lukea, kirjoittaisin sille kirjoja; minun täytyy puhua sen kieltä, jotta se minua ymmärtäisi.

-- Aijot nyt siis kirjoja myöskin?

-- Niin aijonkin.

-- Hannu, tiedätkö mikä kohtalo sinua uhkaa?

-- Tiedän! Yhtä asiaa vain pelkään. Poikani...

-- Kuule ystäväni! Tiedäthän salaisen veljesliiton valan auttaa toinen toistaan; etkö luota meihin?

-- Toisinaan luotan, toisinaan en. Kaikki tahtoisivat kirveen heiluvaksi, vaan ei kukaan halua olla varressa. En minäkään halua, mutta käyn kuitenkin varteen vastoin tahtoani. Minä tunnen kuinka ne, jotka ovat takanani, tunkevat minua eteenpäin ja minä en vetäydy syrjään. Sano mulle, veli, jos tapaat murhaajan, ethän tyydy siihen, että luet hänelle asianomaiset pykälät rikoslaista. Etkö ota murhaajaa lujille ja hirtä häntä? Tai voitko rangaista murhaa muulla tavoin? Tapahtuuko murhaa ilman murhaajaa? En pyydä vastausta tähän kysymykseen, sillä oikeastaan kysynkin itseltäni. Ajattelen näin: enhän oikeastaan aijo hävittää itse laitosta, sillä kirkko on itsessään hyödyllinen laitos, ei, miesten kimppuun minun täytyy käydä, laitoksen kelvottomain hoitajain. Enhän tahdo sanoa, että kaikki arkkipiispat ovat lurjuksia, sillä se ei olisi totta, vaan minä tahdon osottaa sormellani juuri tätä erityistä arkkipiispaa, sukurutsaajaa ja ryöväriä. En käy paavin kimppuun sen vuoksi, että hän on kirkon päämies, sillä olkoon mielellään kirkolla, kun se on yhteiskunta, päämies, ei, minä tarkoitan erityisesti Benedictusta, siveetömyydessä eläjää, julmuria, jolla kumminkin on pyhyyden arvonimi.

-- Luuletko sinä, että minä tuomarina olen iloissani tuomitessani ketään kuolemaan; enhän minä kumminkaan tuomitse, heidän rikokset ovat tuominneet heidät ja minä julkiluen ainoastaan tuomion. Pyöveli, joka panee kuolemantuomion toimeen, ei ole murhaaja, mutta hän ei siltä nuku rauhallisesti.

-- Niin, ei ole hauska olla pyövelinä.

-- Mutta jonkun siinä toimessa täytyy olla. Koko tämä yhteiskunta, jota kutsutaan kirkoksi, on satapäinen peto: yhdeksänkymmentä yhdeksän sen päistä kasvaa uudelleen, yksi ainoa on kuolevainen. Iske se poikki! Se on ylinnä!

-- Minä isken. Ja nyt hyvästi. Muistele poikaani, minä muistelen sinun neljää lastasi ja multa saavat riistää kielen suusta, ennenkuin ketään petän.

-- Mene rauhassa, veljeni. Ainoastaan me, jotka olemme valheen nähneet, mutta uskaltamatta sitä ilmaista, ainoastaan me tunnemme, miten me olemme taistelleet, sen on ainoastaan taivas nähnyt, ja mitä me olemme rikkoneet salatessamme totuuden, sen on Jumala meille anteeksi antava. Mutta pitemmälle tämä ei saa mennä, sillä silloin meistä tulee valehtelijoita. Alttari on rakennettu, uhri on siihen nostettu ja kansa odottaa, että taivaan tuli on sytyttävä alttarin. Tempaa nyt käsinesi tuli alas, niin kansa on uskova ja vapautuva. Amen Jeesuksen nimeen.

Amen, toisti Hannu ja meni.

* * * * *

Turhaan oli koko syyskauden odotettu paavin lähettilästä, mutta nyt marraskuussa hän tuli. Hän tuli kuin mahtava maallinen ruhtinas, seurassaan parisataa ratsumiestä ja suuri parvi munkkeja. Tukholma oli pukeutunut juhlapukuun; ikkunoista riippui kirjavia vaatteita, liput liehuivat talojen räystäiltä. Kirkot olivat auki, kellot soivat, urut pauhasivat, messuja laulettiin ja poltettiin pyhää savua! Tukholman suurkirkko oli puettu juhlapukuun; kynttilöitä paloi kaikilla alttareilla, joka kappelissa pidettiin jumalanpalvelusta, niissä kihisi pappeja kuin mehiläiskeoissa ja paksu savu nousi kuin pirtistä, joten pyhäinkuvat tuskin hämärsivät savupilvien keskitse. Kynttiläjalat olivat koristetut vaatekukkasilla ja havunoksilla ja holveista näkyi riippuvan lippuja, joihin oli kuvattu pyhäinkuvia; alttari oli peitetty punasella vaatteella. Kuninkaallinen vahti seisoi jo kirkon portilla; sen oli estettävä kansaa tulvaamasta kirkkoon, ennenkuin ne, joilla oli etuoikeus, olivat päässeet paikoilleen.

Ensiksi tulivat ammattikunnat puheenjohtajineen ja lipunkantajineen; he kävelivät avopäin ja pitivät kynttilää kädessään; sitten tuli kirkollisia seurueita, jotka esiintyivät suurella mahtipontisuudella. Jokainen yhdistys asettui kappelinsa edustalle. Sitten tulivat mustatveljekset eli dominikaanit luostaristaan kantaen edessään mustasta puusta veistettyä ja harsolla peitettyä ristiinnaulittua Kristusta; munkit mustanvalkoisissa pukimissaan olivat yöperhosten näköiset, jotka lepattivat siipiään kynttiläin ympärillä. Sitten kuninkaallinen seurue juhlapuvussa, mutta kuningas itse oli poissa sodassa. Sen jälkeen pormestari ja raati ja lopuksi taas sotilasvahti. Kun kirkko oli täysi, rupesi koko seurakunta veisaamaan mahtavaa misereereä, -- Herra armahda meitä!

Nyt astui arkkipiispa esiin pääalttarin eteen. Hän oli viidenkymmenen vuotias mies, kasvot kalman kalpeat. Silmät olivat ikäänkuin laskosten peitossa ja silmännurkista lähti leviämään tummahtavia juovia. Suu oli kuin veitsellä viilastu ja kun ääni sen avasi, loistivat sieltä hampaat valkosina ja terävinä kuin suden kidasta.

Laulu vaikeni ja urut yksin soittivat pauhaavaa "jubilate"-säveltä, johon rummut, pasuunat ja puusoittimet yhtyivät ja samassa astui suuresta portista sisälle paavillinen lähettiläs seurueineen. Arkkipiispa astui alas alttarilta ja kävi lähettilästä vastaan ja kun he käytävällä tulivat vastakkain, lankesivat he polvilleen ja suutelivat toisiaan. Arkkipiispa nousi ensiksi ja huusi: Tehkäät ovet korkeiksi ja portit laveiksi, että kunnian kuningas mahtuu temppeliimme. Siunattu olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen, Hosianna!

Urut vaikenivat ja arkkipiispa piti tervehdyspuheensa Kristuksen edustajan apostolille, joka on kuunnellut Vapahtajan kehoitusta ja käynyt kaikkeen maailmaan julistamaan totuutta ja antamaan syntejä anteeksi. Rooman pyhä isä on vihdoinkin kuullut pienen pohjoisen kansan huokaukset päästä osallisuuteen Kristuksen armosta ja lähettänyt opetuslapsensa tätä armoa anniskelemaan. Sitten kuvasi arkkipiispa niitä luuloteltuja vaivoja ja vaaroja, joita tämän Herran palvelijan on ollut kestettävänään tällä pitkällä ja vaarallisella matkalla ja päätti puheensa vielä laulettavaan Hosiannaan.

Paavin lähettiläs vastasi ja kutsui arkkipiispaa totuuden todistajaksi, ei siksi, että tämä oli kutsunut häntä apostoliksi, vaan siksi että hän, arkkipiispa, oli totuuden totuuden todistaja. Sitten kertoi hän tulonsa syyt. Kerettiläiset, anttikristukset, jotka eri nimellisinä ovat kohottaneet päätään Saksassa, ovat käyneet pyhän isän ja pyhän kirkon kimppuun, vaikka jo viisikymmentä vuotta sitten on poltettu eräs heidän päämiehistään, Huss niminen. Surulla on pyhä isä nähnyt sen epäuskon, joka tällä aikakaudella puhaltaa kuin jäinen tuuli hänen viinitarhansa ylitse, hän on itkenyt verikyyneleitä kansojen puolesta; mutta nyt on hänet vallannut pyhä viha, hänellä ei enää ole oikeutta tuota kärsivällisesti sietää, nyt täytyy hänen kurittaa uppiniskaisia vitsoilla ja ruoskilla, hän on polkeva jalallaan käärmeen päätä. Siksi levittää hän nyt kehoituksen koko kristikuntaan, vaatii kaikkia nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan maallisia tavaroitaan Kristuksen jalkain juurelle, siten hankkien itselleen katoomattomia tavaroita taivaassa.

Tämän puheen loputtua nousivat molemmat korkeat papit alttarille, suuri käytävä tyhjeni, sen molemmille puolille asettui munkkeja ja porvaristoa. Mustainveljesten luostarin priori meni lähettilään luo ja julkiluki tervehdyskirjoituksen, jonka hän sitten antoi lähettiläälle.

Kun tässä aika rupesi käymään pitkäksi, alkoi odottavissa ryhmissä kuulua kuiskaavaa keskustelua. Mustaveljes Andreas, jota kutsuttiin "suureksi kalastajaksi" ja johon tutustuimme hänen ollessa onkimatkalla Harmajainveljesten luostarin edustalla, kääntyi toverinsa puoleen ja kuiskasi:

-- Onko sinusta arkkipiispa totuuden todistajan näköinen?

-- Hän on minusta palovartijan näköinen, vastasi toinen.

-- Palovartijan?

-- Niin, hänellä on niin mustat silmäin ympärystät.

Nyt lähti Harmajain veljesten priori viemään tervehdystään. Veli Martin, kirjastonhoitaja, loi katseen pitkin tasasta kivilaattiaa, nojasi päänsä veli Franciscuksen puoleen ja kuiskasi:

-- Tuopa olisi mainio keilirata.

Sitten oli pormestarin vuoro tulla esiin. Hän kävi vapisevin askelin ja katseet maahan luotuina. Koska hän ei taitanut latinan kieltä, oli hän saksaksi kirjoituttanut puheensa. Siinä hän lausui kaupungin tervehdyksen, selitti että kaupunki on hyvin onnellinen, kun se on saanut nähdä apostolin, jota se on kauan odottanut, ja että kaupunki tulee tekemään kaiken voitavansa avustaakseen totuutta sen taistelussa valhetta vastaan.

Tällä paikalla hän kohotti silmänsä, mutta sattui katsahtamaan syrjään ja näki muutaman pylvään takana Hannun, jonka silmistä singahteli ikäänkuin tulisia nuolia häntä vastaan. Hetkeksi kävi kirkossa kaikki aivan äänettömäksi, pormestari seisoi siinä mykkänä ja vasta arkkipiispa sai kuivasti rykäsemällä hänelle hänen puhelahjansa takasin. Pormestari jatkoi puhettaan. Porvaristo, joka aina on ollut kuninkuuden vankin tuki, on myöskin oleva kirkon, ainoan autuaaksi tekevän kirkon, vartija. Sitä pitemmälle hän ei voinut lukea, sillä hänen silmiään samenti. Jättäen kirjoituksensa kumarsi hän ja palasi paikoilleen. Taas alkoivat urut soida ja laulajat yhtyivät niiden säveliin; mutta se tuntui laimealta ja hengettömältä, tuo laulu, ihmiset olivat jo väsyneitä ja nälkäisiä.

-- Tiedätkö mitä meille tänään annetaan päivälliseksi? kysyi Martin Franciscukselta.

-- Syntein anteeksi antamusta!

-- Mutta sepä osasi valehdella, tuo pormestari.

-- Tottapa sillä oli pakko.

Jubilate, recordate et earum potestate, niin kaikui laulu, jolla aikaa kirkon palvelijat kantoivat esiin suurta arkkua, johon seurakunnan tuli uhrata rahojaan pyhän kirkon puolustukseksi ja saada niistä syntinsä anteeksi. Portit avattiin ja vahdit laskivat yleisön sisään. Kirkon loistava komeus heitä häikäisi, savustushuurut huumasivat heitä, laulu ja urkujen ääni tempasi heidät mukaansa ja heidät valtasi pelko ja kunnioitus Kristuksen apostolia kohtaan, joka seisoi arkkipiispan vieressä alttarin edustalla. He lankesivat polvilleen, valittivat ja huokasivat ja ryömivät niin eteenpäin käytävää pitkin. Se oli liikuttavaa nähdä ja nuo molemmat alttarin edustalla seisovat Auguuritkin näyttivät hetkeksi joutuvan haltioihinsa nähdessään tämän ihmissielujen virran, naisia, ukkoja ja lapsia, vierivän heitä kohden, siihen missä he seisoivat Kristuksen ristin juuressa, raha-arkku edessään. Mutta tottuneet kun olivat toimittamaan temppelivirkaa, pääsivät he kohta taas viralliseen mielialaansa, oikasivat vartalonsa suoriksi ikäänkuin jumalankuviksi, joiden edessä kansan tuli polvistua uhraten alttarille, -- arkkuun.

Kolmen tunnin ajan vieri virta eteenpäin ja pääsi taas juoksemaan ulos pienestä kuoriovesta; lähettiläs ja arkkipiispa olivat väsymyksestä ja nälästä kalpeat kuin liina, niin että heidän toisinaan täytyi nojautua alttarin aitaa vastaan levähtääkseen, ja heidän täytyi myötään vaihtaa toista ja toista jalkaa, joita kansa tuli suutelemaan.

Laulajat olivat uupumuksesta vaijenneet ja ainoastaan uruista lähti vielä verkalleen valittavia ääniä. Munkit keskustelivat puoliääneen ja porvaritkin olivat väsähtäneet hartauteen, sillä he istahtivat portaille, pylväiden jalustoille, muurinreunoille ja mihin pääsivät.

Vihdoin väsyi vahtikin ja portit suljettiin. Silloin näkyi vihdoinkin virralle pää tulevan. Taas päästiin hengittämään; arkku oli täysi, niin täysi, että erään diakoonin täytyi lähteä kantamaan pienempään hopea-astiaan viimeisiä antimia.

Kun urkujen ja laulajain viimeinen ääni oli haihtunut ja lähettiläs ja arkkipiispa lankesivat polvelleen, lopettaakseen juhlan hiljaisella rukouksella, silloin juuri, kun he olivat nostamassa käsivaatteen peittääkseen kasvonsa siihen, rupesivat molemmat vapisemaan, niin että he tuskin polvillaan pysyivät ja toinen katsoi toistaan ikäänkuin epäillen omia silmiään. Heidän pukunsa liepeestä oli rukousjakkaralle pudonnut kaksi paperilehteä, joissa oli suurilla kirjaimilla luettavana: "Voidaanko ostaa syntejä anteeksi?" ja sen alapuolella: "Helpompi on rikkaan tulla taivaan valtakuntaan kuin neulan mennä kameelin silmän läpi".

Ikäänkuin saman ajatuksen valtaamana kätkivät he paperit taskuihinsa ja kääntyivät siunaten seurakunnan puoleen. Vaan silloin kuului yltyleensä koko kirkossa kahiseva ääni, ikäänkuin tuulen heilutellessa kuivunutta lehdikköä; sihistiin ja kuiskattiin ja joka toisella munkilla oli kädessään paperi jonka hän oli löytänyt laattialla taikka tavannut poistuvan kansanjoukon jaloissa ja johon oli painettu: "Voidaanko ostaa synnit anteeksi?" Arkkipiispa ja lähettiläs menivät sakaristoon. Silloin vasta kohosi kirkossa kova surina, se yltyi, paisui kohinaksi ja kohta kuului huutojakin.

Puolta tuntia myöhemmin oli kirkko tyhjä. Vaan sen laattialla oli yltänään valkosia paperilappuja.

* * * * *

Kun Hannu iltapäivällä tuli kotiinsa, istui hänen sisarensa pienessä kamarissaan ja ompeli. Myymälä oli suuren anejuhlan johdosta suljettu, luukut kiini ja takassa paloi tuli.

-- Niegels oli täällä, puhui sisar.

-- Vai niin, vastasi Hannu. No mitä hän tahtoi?

-- Hän oli hyvin pahoillaan, koska hän on menettänyt virkansa.

-- Onko hän menettänyt virkansa?

-- On. Kun julistukset nyt painetaan, on viisi raastuvan kirjureista joutunut joutilaiksi. On lyöty arpaa, kenen pitäisi erota ja arpa on määrännyt hänet. Mutta pahempi on, että hänen tuleva appensa on purkanut kihlauksen.

-- Poika raukka! Ei niin hyvää, ettei se tuottaisi jotakin pahaakin. Toisen leipä toisen kuolo.

-- Niin, sinä olet ollut aina hyvä häntä kohtaan, senhän hän itse myönsi, kun kävi täällä lainaamassa sinun painolaatikkosi.

-- Lainaamassa? Minun painolaatikkoni?

-- Niin, hän sanoi sinun luvanneen.

-- Minun?

Hannu meni nopeasti myymälään ja haki. Sitten tuli hän taas kamariin.

-- En ole koskaan antanut hänelle lupaa. Kummaa, miten hän niin saattoi sanoa! Onneksi otti hän pienemmän.

-- Niin, niin, minä varotin sinua luottamasta häneen. No, miltä näytti kirkossa?

-- Loppu oli hyvä.

-- Ehkä ei ole vielä loppua nähtykään?

-- Missä on poikani?

-- Hän on naapurissa leikkimässä.

-- Haluaisin nähdä häntä.

-- Tuon hänet heti. Sinä olet niin murheellisen näköinen, rakas veli.

-- Olen murheellinen kuollakseni, sillä pelkään, että taakkani käy liian raskaaksi.

-- Ajattele Kristusta!

-- Minä ajattelen, mutta sydämmeni tuntuu kutistuvan rinnassani, kun ajattelen lastani ja sinua!

-- Poika kulta, jos asiasi on oikea, ei voi sinua mikään murjoa, ja minä tiedän, että se on oikea. Jos olen nurkunut ja nuhdellut sinua, on se tapahtunut syystä, että olen ollut peloissani sinun puolestasi. Jos pahimminkin kävisi, olethan toki kuollut hankkiaksesi vapautusta muiden sydämmille. Mutta Hannu, elä horju, sillä ihmiset ovat pahoja. Elä näytä että vapiset, sillä silloin he sanoisivat, että sinä kadut. Muista, että ehkä kohta saat tavata lapsesi äidin.

-- Mutta mitä hän mulle sanoo, kun olen menettänyt poikanikin?

Vanha nainen nousi ja vastasi säihkyvin silmin:

-- Hän on sanova sulle näin: sinä kävit katkeraan kuolemaan pelastaaksesi poikasi ja muiden pojat valheen kahleista ja siksi saat istua Karitsan valtaistuimen vieressä. Niin on hän sanova.

Sisar meni ulos ja palasi sieltä tuoden kahdeksanvuotiaan pojan, joka oli leikistä punottavana ja joka vastenmielisesti oli katkaissut leikkinsä tullakseen kotiin. Hän istui nurjamielisenä nurkkaan eikä tahtonut tervehtiä isäänsä ja kun isä pyyhki kiharat hänen otsaltaan ja tahtoi häntä hyväillä, nykäsi hän olkapäitään ja kääntyi poispäin. Sanomattoman tuskan katse näkyi silloin isän silmässä ja siitä sisar niin heltyi, että hän tahtoi torua poikaa. Mutta isä tyynnytti häntä ja virkkoi ainoastaan:

-- Ihmisluonne! Semmoisia olemme kaikki olleet!

Hän meni pieneen myymäläänsä ja sytytti lamppunsa. Nyt sen piti tapahtua! Täällä ahtaassa kammiossa piti noiden pienten sotajoukkojen järjestyä ja sieltä ne olivat ohjattavat tuohon suureen taisteluun. Hän heitti takin päältään ja rupesi latomaan ilman käsikirjoitusta, sillä hän ajatteli lauseen samalla. Eilen oli hän käynyt laitoksen kimppuun, nyt piti käydä laitoksen hoitajain.

Hän teki keskeyttämättä työtä koko yön. Puolenyön aikana meni hän kamariin, jossa vanha sisar ja poika nukkuivat. Siinä makasi hänen poikansa niin punaposkisena, uneksi kai leikeistään, koska hymyili ja heilutti käsiään. Isä katseli häntä kauan. Julmia ajatuksia, katkeroita nuhteita nousi hänen mielessään. Hän muisti, kuinka hän kerran viivottimella oli lyönyt näitä hentoja pikku sormia, kun ne olivat tuhrineet hänen työpöytänsä ja turmelleet kokonaisen yön työn. Sitä hän nyt katui. Hän nojautui alaspäin ja suuteli tuota pientä kättä, joka näytti pitelevän kiini joistakin näkymättömistä suitsista ja ajavan pienten punaisten puuhevosten ilmavaa valjakkoa poikki sinervillä tekokukilla peitetyn niityn ja läpi metsien, joissa kasvoi omenia kantavia joulukuusia.

Sitten kääri hän peiton tarkemmin pienokaisen ympäri ja korjasi patjan pään alle; luki hiljaisen rukouksen ja meni työhönsä taas.

* * * * *

Samainen yön pimeys, joka peitti vaippaansa vanhan kivitalon Rautatorin varrella, vallitsi myöskin Harmajainveljesten luostarin ympärillä. Mälarilta tuleva kylmä lounaistuuli pieksi lumihiutaleita pitkäin rakennusten seiniä vastaan ja heilutti vanhaa, ravistunutta sarvi-ikkunaa pohjoisella sivustalla. Se loisti kuin yöllä hehkuva hukansilmä, tuo punankellervä ikkuna, sillä sisällä paloi tuli. Ja sen valossa istui tuossa pienessä, lämpösessä kamarissa kirjuri Niegels hypistellen punasta partaansa, nojautuneena Hannu kirjemaalarin pienen painolaatikon yli. Mutta hän ei ollut yksin, sillä hänen rinnallaan seisoi kirjastonhoitaja Martin ja kopioitsija Franciscus, molemmilla lasillinen punasta reininviiniä kädessään.

-- En huomaa mitään keinoa, miten hänen kimppuunsa pääsisi, sanoi Niegels. Hän ei ole mikään pyhimys, mutta ei ole myöskään koskaan tehnyt halpamaista tekoa.

-- Ei ole nyt siitä kysymys, väitti Martin. Hänellä on kansa puolellaan, sillä hän on oikeassa, siitä ei ole eri mieltä. Meidän on vain riistettävä häneltä tuo hänen arvonsa ja vaikutusvaltansa.

-- Se on totta, sanoi Niegels. Vaan ovatko kaikki keinot luvallisia?

-- Kaikki keinot ovat luvallisia.

-- Minun sydämmeni tuskin myöntyy siihen, sanoi Niegels.

-- Eihän nyt ole vielä monta tuntia kulunut anteeksiannosta, arveli Franciscus.

-- Heretkää lörpöttelemästä! virkkoi Martin. Aika kuluu ja huomenna hänen täytyy kukistua. Asiaan siis. Mitä on meidän kirjoitettava? Eikö hän elä yhdessä sisarensa kanssa? Hyvä, kirjoita siis: Hän elää yhdessä sisarensa kanssa.

-- Mutta sehän on epäilyttävää, kaksimielistä, huomautti Niegels.

-- Minusta se on kylliksi selvää. -- Jatkoa vain. Hän on poistunut Varnhemin luostarista, siinä hän tietysti teki oikein, vaan kirjoita: Hän on ajettu pois luostarista ja nyt hän kostaa häväistyskirjoituksilla. Entä sitten? Eikö voi sanoa että hän on Hussilainen?

-- Kyllä hän on Hussin kirjoituksia lukenut, vaan jos häntä sanoo Hussilaiseksi, joutuu hän roviolle.