Part 7

Siinä oli kokoelma dekretaaleja eli roomalaisen kirkon perustuslakeja, legendoja, messukirjoja, evankelioita ja psalttareita, toiset taiteellisemmin, toiset huonommin kirjailtuja ja koristeltuja maalattuine ja kullattuine alkukirjaimineen. Näiden aarteiden kohdalla oli erityinen pöytä ja sen edessä nojatuoli, jossa eräs harmaaveli istui ja nukkui. Hän oli kirjastonhoitaja. Levottomain aikain vaikutuksesta ja osaksi Saksassa heränneen Hussilais- ja talonpoikaissodissa ilmenneen myrskyn takia oli Harmajain veljesten päähallitus -- toivoen saavuttavansa kansan suosion, jota se tulojen takia tarvitsi -- julkisesti kuuluttanut, että luostarin kirjasto oli yleisön käytettävänä kahtena päivänä viikossa, tunnin kumpasenakin. Tätä hengellisten lahjain kaunista ja aulista tarjoilemista oli yleisö kumminkin pitänyt jommoisenakin korutekona, koska harvat saattoivat käyttää kirjastoa hyväkseen, kun se oli auki ainoastaan parhaalla työajalla, ja koska vielä harvemmat osasivat lukea, sekä vihdoin, koska oli kovin tarkoin valikoitu, mitä kirjoja pidettiin esillä yleisön käytettävänä.

Kirjastonhoitajan virka ei siis ollut rasittava, päinvastoin hyvin haluttu, sillä siinä hän sai hyvän tilaisuuden levätä häiritsemättä.

Eikä veli Martin ollutkaan rasitetun näköinen, nukkuessaan siinä istualtaan. Hänen kasvoistaan, jotka olivat valahtaneet rintaa vastaan, saattoi lukea mitä suurinta maallista tyytyväisyyttä. Terveellinen hiki helmeili kiiltävältä otsalta ja hänen leukansa lihavilla laitumilla retkeilivät kärpäset rauhassa. Väliin hän maiskautti kieltään ikäänkuin jos hän olisi nähnyt unta makeasta ruoasta, väliin kohotti hän kätensä huiskauttaakseen pois kärpäsen, joka kutkutti hänen suupieltään, mutta käsi ei koskaan kohonnut kuin puoliväliin, siitä se retkahti takasin alas polvelle. Kun sitten kärpäset jättivät hänen hetkeksi rauhaan, pannakseen pisteitään auki oleviin suuriin pergamenttikirjoihin, vaipui hän oikein syvään uneen; säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä hän hengitti, puhalsi voimakkaasti hengen ulos ja sai siten soimaan huultensa lomassa hyvin musikaalisen sävelasteikon.

Sillävälin oli mies, jolla ei ollut munkkiveljeskunnan pukua, tullut saliin ja pysähtynyt ovelle. Hän oli pitkä, voimakas, keski-ikäinen mies, tukka paksu kuin jalopeuralla ja kaunis täysiparta, joka valahti alas rinnalle. Hän näytti varakkaalta käsityöläiseltä, joka itse tekee työtään, sillä hänen kätensä olivat sangen karkeat, siellä täällä mustissa pilkuissa.

Varovasti katseli hän ympärilleen ja tarkasteli terävillä silmäyksillä nukkuvaa munkkia. Sitten hän rykäsi.

Nukkuja teki levottoman liikkeen, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin ilkeää unta. Hänen hengityksensä hiljeni ja kotvasen kuluttua hän aukasi lihavat silmänsä.

-- Mitä te tahdotte?

-- Anteeksi, hurskas isä, halusin ainoastaan katsella erästä kirjaa.

Veli Martin, joka jo oli saanut hierastuksi unen silmistään ja käynyt kärtysälle tuulelle, huomasi nyt tuon tungeskelevan miehen tomuset ja kuluneet kengät. Ahaa! ajatteli hän, siinä on taas yksi.

-- Mene ulos ja pyyhi jalkasi, huudahti hän. Mies meni oven ulkopuolelle, pyyhkäsi lakillaan kenkiään ja tuli takasin.

Tämäpä ei ollut veli Martinin tuumain mukaista. Hän haki uutta poisajosyytä.

-- Sinäkö tahdot katsella kirjaa, etkä ole oppinut pesemään käsiäsi.

Nuo kaksitoista puhtaaksikirjoittajaa, jotka kuulivat tuon muistutuksen, purskahtivat nauramaan.

Vaan mies oikasi vartensa suoraksi ja virkkoi:

-- Olen oppinut sen taidon ja käyttänyt sitä myöskin; mutta työ, herraseni, tekee käden tummaksi, eivätkä kumminkaan ole laiskan valkoset kädet aina puhtaammat.

Martin kohotti kätensä ja pureskeli lyhyviksi leikattuja kynsiään. Sitten kääntyi hän kirjurein puoleen ja virkkoi:

-- Hereticus ille! [Tuo on kerettiläinen.]

-- Licet inspiciat! Est homo impudicus et valdepeniculosus, qvam in oculis habere opus est, virkkoi kirjurien esilukija. [Antaa hänen katsella (kirjoja). Hän on häpeämätön ja vaarallinen mies, jota täytyy pitää silmällä.]

Ovella seisova mies loi katseensa alas, -- tekikö hän sen salatakseen ivahymynsä munkkien huonon latinan johdosta vaiko häveten, ettei hän ymmärtänyt tuota klassillista kieltä, sitä oli vaikea päättää.

-- Astu lähemmäs vain, saat katsella mitä täällä on esillä.

-- Onko pyhä raamattu esillä? kysyi mies nöyrästi.

Martin avasi silmänsä suuriksi, sillä raamattua pidettiin kiellettyjen ja siis kätkettyjen kirjain joukossa, mutta tätä hän ei tahtonut myöntää ja siksi lausui hän jotakin muuta.

-- Onko? Onpa kyllä! Mitä toisintoa haluatte? Septuagintaa, vulgata, kaldaica, graeca, syriaca, mikä niistä? Sanokaa vain.

-- Olen hyvin kiitollinen jos saan katsella kreikkalaista, virkkoi mies.

Martin oli sen näköinen, kuin jos hän olisi saanut iskun otsaansa ja puhtaaksi-kirjoittajat seisauttivat hetkeksi kynänsä. Johan nyt oli luostarin, korkean opin ja valkosten käsien arvo ja kunnia vaarassa. Martin koetti vielä erästä mutkaa pelastaakseen sen.

-- He kaine dietäke? kysyi hän.

-- Hä kainä diatäkä, vastasi mies oikasten munkin lausumistavan.

Nyt kävi oppinut munkki hämilleen, tuo mies varmaankin salaa oikean karvansa.

-- Se on tällä kertaa lukon takana, vastasi hän, ja pyhäin kirjain hoitaja on matkustanut pois vieden avaimet mukaansa. Mutta ettekö suvaitse katsella niitä epistoloita, jotka täällä ovat esillä.

Mies kiitti ja lähestyi äänetönnä kirjapöytää, jonka ääressä hän pian vaipui lukemaan.

Martin kävi raskasmieliseksi, mietti ja aprikoi ja olisi epäilemättä taas vaipunut unetarten valtaan, ellei äkkinäinen huuto ikkunan äärestä olisi häntä nostattanut. Veli Franciscus, joka ikkunasta oli tarinoinut mustanveljen kanssa, hypähti näet esiin ja huusi:

-- Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet? Oletteko kuulleet siitä uudesta keksinnöstä, joka on tehty Saksassa?

Ei, ei kukaan ollut kuullut.

-- Joo, saksalaiset ovat tehneet sellaisen keksinnön, ettei kirjoja enää tarvitse kopioida. Se kai teitä ilahduttaa? sanoi hän kääntyen kirjurien puoleen, jotka laskivat kynät käsistään ja olivat vilpittömän iloisen ja innostuneen näköisiä.

Kirjapöydän ääressä istuva mies jännitti kuulonsa, vaan oli kumminkin lukevan näköinen.

-- Kerro veli, kerro, huusivat kirjurit ja veli Martin, jonka tämä uutinen oli saanut liikkeelle mukavasta tuolistaan.

-- Asianlaita lienee yksinkertaisesti ainoastaan se, että leikellään kirjaimet puuhun kuin leimasimet ja niistä ladotaan sanat kokoon.

Pettymyksen ja hämmästyksen huudahdus kuului vastauksena tähän tiedonantoon.

-- Eikö muuta! Mutta varmaankin käy sittenkin kirjoittaminen nopeammin.

-- Siitäpä se nyt on kysymys, väitti Franciscus. Kun kerta on leikannut kirjaimet, niin niillä voi sitten leimata kymmenentuhatta kertaa.

Munkit puistelivat päätään ja näyttivät sangen epäuskoisilta.

-- Sitäpä sietää ensiksi nähdä, ennenkuin uskoo. Tätänykyä on ilmassa niin paljo kaikenlaista uutta.

-- Niin, se on kyllä totta, jatkoi veli Franciscus. Ette liene kuulleet arkkipiispan viime urostöistä. Se on uskomatonta, mutta totta se on. Incesteri! Ajatellappa nyt vanhaa ukonkääppänää!

Yleisellä naurulla tervehdittiin tätä uutista Ruotsin kirkon päämiehestä ja hänen hieman vapaasta elelemisestään.

Keräyttiin veli Franciscuksen ympärille saamaan lähempiä tietoja noista jännittävistä yksityisseikoista. Vaan samassa kuului kello kilahtavan.

-- Nyt uimaan, huudahtivat nuo kaksitoista ja viskasivat kynät pöydälle.

-- Ensiksi on messu luettava, muistutti isä Martin tehden ristinmerkin, joka kumminkin tuli vatsan kohealla tehdyksi.

-- Sille me nyt -- --

Martin keskeytti ajoissa nuoren munkin lauseen, sillä samassa rykäsi muukalainen kirjojen ääressä. Hänet oli keskustelun innossa kokonaan unhotettu. Nyt kävi veli Franciscus levottomaksi ja hän jatkoi toiseen suuntaan tuon katkenneen lauseen:

-- Sille me nyt, kuten ainakin, panemme suuren arvon.

Ja hän lukea lorutti siinä seisoessaan Ave Marian, joka tuli kuin myllyn torvesta, ja jonka loppusanat "secula seculorum" kaikki kertasivat langeten silmänräpäykseksi polvilleen.

Muukalainen ei tehnyt ristinmerkkiä eikä langennut polvilleen, vaan poistui hiljaa ja siivosti.

-- Mikäs piru se tuo oli? kysyi Franciscus vihasesti muukalaisen poistuttua.

-- Olipahan kirjastossa kävijä.

-- Etkö sinä voi pitää roistoväkeä loitommalla?

-- Voin kyllä, vastasi Martin hämillään, mutta tämä ei ollut roistoväkeen kuuluva. Hän osasi kreikankieltä, arvattavasti latinaa myöskin.

-- Mutta ei tehnyt ristinmerkkiä! Pitäkää silmällä sitä miestä, se on varmaankin kerettiläinen!

Verkalleen laskeusi munkkiseurue uimaan Mälariin ja sitten syömään maukkaan päivällisensä.

* * * * *

Harmaaveljekset olivat uineet, sitten menneet viileään ruokasaliin ja syöneet siellä tuoretta haukia sekä mansikkamaitoa. Ruoan jälkeen oli nuoremmille annettu viittaus, että he saisivat lähteä järvelle soutelemaan, mutta sen luvan he käyttivät siten, että menivät puutarhaan nukkumaan. Veli Martin, Franciscus ja muutamat muut vanhemmat jäivät istumaan ruokasaliin ja kannattivat sinne hyvää klarettiviiniä, jonka lääketiedettä taitava veli sanoi terveelliseksi niitä tauteja vastaan, jotka kovan kuumuuden seurauksina raivosivat kaupungissa. Viini avasi sydämmet ja hellitti kielet. Oltiin kohta vilkkaasti keskustelemassa menneistä muistoista, nykyisistä oloista ja tulevista toiveista. Ei ollut asiaankuulumatonta yhtään saapuvilla sitomassa puheen vapautta, toinen tiesi mitä toinen ajatteli, joten seurustelu kävi sitäkin herttasemmaksi. He nauttivat niinkuin taiteilija kappaleen päätyttyä, niinkuin naamioittu, kun hän saa laskea pois naamarinsa, niinkuin syömäri, kun saa hellittää suolivyötään.

-- On se sittenkin myönnettävä, että kirkko on kovin vanhentunut laitos, virkkoi Martin.

-- Semmoisena kuin se nyt on, myönnettäköön se, vastasi Franciscus, mutta sillä on ollut ajatus, silläkin, kerran. Sillä kuten keisarin tuli valvoa kansojen aineellista etua tuli paavin valvoa niiden henkistä, mutta koska maallisella vallalla on runsaampi puoli huolehdittavanaan, tulee keisari elämään kauemmin kuin paavi.

-- No niin, paavin päivät ovat luetut ja kirkon myöskin, kun ne kerran ovat niin pahasti paljastaneet itsensä. Rooman paavi julistaa Avignonin paavin pannaan ja päinvastoin; maallikkojen mielestä on hauska kuulla noita haukkumasanoja eikä kukaan nyt enää usko paavia.

-- Ihmettelenpä, ovatko ihmiset koskaan oikein uskoneet kirkkoa ja sen oppeja. Mitähän nuo, esimerkiksi, ajattelevat niistä epäsiisteistä kuvista, joita kuvanveistäjät huvikseen ovat veistelleet vanhoihin kirkkoihin, tuo munkki ja nunna esim. Linköpingissä? Ja mitä ovat he ajatelleet aasijuhlista ja karnevaalesta, joita papisto suvaitsee, ja joissa seurakunta tekee ivaa jumalanpalveluksesta aina alttariin saakka. Eikö siinä jo jotenkin selvästi tunnusteta kirkon heikkouksia. Näemmehänkin kaikkialla tuota puoleksi peitettyä epäilystä kirkon kaikkivoipaisuutta kohtaan ja kun Jumala kerran on luonut sekä lihan että hengen, niin onhan siinä jo myönnytys, että lihallakin on oikeutensa.

-- Totta puhut! Pakanuus pilkistelee taas esiin sieltä ja täältä. Sillä pakanuudessa oli myöskin ajatus, suuri ajatus, joka ei koskaan kuole pois: se palveli luonnonvoimia ja ne ovat ikuiset. Kristinusko palvelee ihmistä, joka on kuolevainen. Tiedämmehän miten ensimmäiset kristityt Roomassa rakensivat uudelleen vanhat temppelit kirkoiksi -- mitäpä kristitty kirkko onkaan muuta kuin kreikkalainen temppeli, jonka katto on tehty kupevaksi? Tehtiinhän vanhoista Apollonkuvista Kristuksen kuvia. Luonto ei suvaitse mitään jaksotonta kehitystä, sanoo vanha pakanallinen filosoofi ja hän on epäilemättä oikeassa.

-- Veljethän puhuvat kuin pakanalliset filosoofit, huomautti nyt veli Antonius, keski-ikäinen munkki, jonka piirteet olivat vilkkaat ja tarmokkaat. Jos joku meitä kuulisi, niin eipä olisi meillä pitkälti roviolle, se on varmaa.

-- Mutta nyt ei kukaan kuule, väitti Martin. Ja mitä me täällä puhumme, onhan se samaa mitä kaikki ajattelevat.

-- Niinhän se melkein Huss'kin ajatteli ja siksi hän poltettiin, vastasi Antonius.

-- Kukapa takaa ettei Huss ollut oikeassa, väitti Martin.

-- Kukapa piru sen takaa? toisti Franciscuskin ja kohotti maljansa, johon kaikki yhtyivät äänekkäästi nauraen, jotta korkeat ristiholvit kajahtelivat.

-- Maailma tahtoo tulla petetyksi, jatkoi hän yltyneenä suosiosta. No hyvä, pettäkäämme sitä. Rooman paavilla on kaksikymmentä jalkavaimoa ja Upsalan arkkipiispa on tehnyt sukurutsauksen. Mutta tämä ei estä paavia eikä piispaa antamasta syntejä anteeksi sille, joka maksaa niin taikka niin suuren rahasumman! Onhan tässä äärettömän selvä ihmisyyden piirre: minä annan anteeksi itselleni, ergo annan minä anteeksi muillekin.

-- Mutta Hussille ei annettu anteeksi, intti vielä Antonius.

-- Hän ei tahtonut anteeksi, vastasi Franciscus, eikähän lahja voi muuttua lahjaksi, ellei ole vastaanottajaa.

-- Maailma tahtoo tulla petetyksi, sanoit äsken, jatkoi Antonius. Eiköhän se mahda olla vanha vale! Eiköhän olisi oikeampaa sanoa näin: Maailma on petetty, siis pitäisi meidän sitä valaista. Sitä mieluummin, kuin maailma maksaa meille siitä, että me sitä valaiseisimme.

-- Mutta emmekö me sitä sitten tee? väitti kirjastonhoitaja Martin. Emmekö ole avanneet kirjastomme sille ja panneet esille kirjojamme?

-- Olemme, olemme asettaneet esille kirjat, joista ei meille vaaraa ole, vaan vaaralliset olemme pistäneet lukkojen taa.

-- Vaan eihän saa antaa lasten leikkiä veitsillä.

-- Ei lasten! Mutta tässä on kysymys täyskasvuisista.

-- Kuka voi sanoa minulle, keskeytti Franciscus, joka pelkäsi että keskustelu livahtaisi vaaralliselle alalle, kuka voi sanoa mitä tarkoitetaan sillä, kun paratiisin puuta kutsutaan hyvän- ja pahantiedonpuuksi?

-- Luulisinpa, vastasi Martin, sen merkitsevän sitä, että tieto tekee ihmiselle hyvää sen kautta, että se tekee hänet voimakkaaksi ja pahaa sen kautta, että se tekee hänelle -- kuinka sanoisin? -- pahaa!

-- Minä taas luulisin, väitti Antonius, hyvän- ja pahantiedonpuun merkitsevän sitä, että tieto kantaa sekä hyviä että huonoja hedelmiä, sillä mikä on yhdelle hyväksi, se on usein pahaksi toiselle. Otaksutaan, että joku menisi ilmoittamaan kansoille, ettei paavi voikaan antaa syntejä anteeksi. Se tieto tekisi kansoille hyvää, mutta paavi ei silloin voisi valloittaa eikä ryöstää kaunista Siciliaa, kuten hän nyt tekee, sillä hänellä ei olisi varoja sodankäyntiin. Eikä olisi kovin lihavat päivät meilläkään, jotka saamme osamme tuosta kannosta, mutta sicilialaisilla olisi hyvät päivät, sillä he saisivat olla rauhassa ja saisivat korjata ratsuhevosten tallaamattomina viinisatonsa. Kun siis nyt paavin lähettiläs parin viikon perästä tulee tänne myömään aneita sotaa varten Hussilaisia vastaan, olisi meidän annettava kansalle hyväntiedonpuusta hedelmät.

-- Ei ei, nyt menet Antti liian pitkälle, nyt menet hiiteen. Eihän tässä toki lie tarkoitus toisiaan kavaltaa. Pitää pysyä yhdessä. Yhdessä!

-- Niin, ei se kannata karsia vitsoja oman selkänsä varalle, kannatti Franciscuskin. Jos kirkko on mätä, niin lutistuu se itsestään kokoon, ei meidän tarvitse sitä töykätä.

-- Olisihan epärehellistä, jos me ilmiantaisimme rikostoverimme, kun itsekin olemme rikollisia, lisäsi Martin.

-- Vaan entäs jos muut sen tekevät, intti Antonius.

-- Se on taas toinen asia.

-- Minkä me ilmiantajalle siinä tapauksessa teemme? kyseli tuo itsepäinen Antonius.

-- Me? Me teemme mitä meidän on käsketty. Ei meidän ole määrättävä, mitä tehtävä on. Ja se, joka puhdas on, viskatkoon ensimmäisen kiven.

-- Silloin ei koskaan yhtään kiveä viskattaisi, jatkoi Antonius.

-- Miksikä pitäisi sitten viskellä kiviä? keskeytti Franciscus taas. Eikö tässä voi elää kiviä viskelemättä? Minä ainakin voin. Mutta jos veljet suostuvat ehdotukseeni, menemme puutarhaan viskelemään sen sijaan keiloja. Ilta rupee käymään viileäksi, liikkuminen tyynnyttää vertamme, niin että voimme hyvin nukkua. Onko kellään sitä vastaan?

Ei ollut kellään vastaan ja kohta olivat luostarin vanhimmat puistossa keiliradalla. Pallot jyrisivät ja keilat kaatuilivat hilpeästi.

Mutta selältä souti lehtipukuisia venheitä, jotka palasivat huvimatkoilta luonnon helmasta. Nuoret tytöt lauloivat ja pojat viiltelivät viulua. Vanhat miehet ja naiset kuuntelivat soittoa ja katselivat vakavina, kuinka ilta-aurinko laskeusi taivaan rannalle.

Yksi venhe souti aivan läheltä luostarin muuria.

-- Mitähän nuo pyhät miehet tekevät siellä näin kauniina iltana, arveli eräs emäntä.

-- Kuulostaa siltä, kuin vedättäisivät he halkoja puista siltaa myöten, vastasi muuan vanha mies.

-- Taikka lierittäisivät pääkalloja lautakattoa pitkin, lisäsi muuan nuorukainen.

-- Se kuuluu niin kamalalta, huomautti nuori tyttö.

-- Ei niillä raukoilla ole kovin hauska, jatkoi tuo vanha nainen ja nyökytteli merkitsevästi päätään.

Tuokion kuluttua soivat Harmaaveljesten luostarikirkon kirkonkellot. Airot seisattuvat, viulut vaikenevat ja venheet lipuvat ääneti selällä. Miehet paljastavat päänsä ja naiset tekevät ristinmerkin. Pieni kirkonkello kalkuttaa herkeämättä, ikäänkuin sillä olisi kiire, ja toinen kello Mustainveljesten luostarista vastaa sen ääneen, ikäänkuin ymmärtäen, mikä harmaaveljeksillä on mielessä. Ja yhtaikaa molemmat vaikenevat ja harmaaveljesten luostarimuurin korkeiden kivimuurien yli kuuluu iltalaulu "salve regina", terve taivaan jumalatar, nuorten munkkien sitä laulaessa. Se kajahtaa veden yli ja etelärannan vuoret vastaavat kumahdellen.

Vanha nainen venheessä pyyhkii silmänsä ja perässä istuva vanha mies nostaa kasvonsa taivasta kohden, ikäänkuin nähdäkseen noita kauniita säveleitä.

Mutta kun viimeiset säveleet ovat vaijenneet laskeutuvat airot taas veteen ja taas rupee siellä jyrinä käymään luostarin pihalla.

-- Kummapa, kun niiden täytyy tehdä työtä näin myöhään illalla, lausuu tuo vanha nainen.

-- En minä usko niiden työtä tekevän, arvelee nuorukainen.

-- Mitä luulet heidän sitten jyristävän? kysyy tyttö.

-- Minä luulen että ne peijakkaat heittävät keilaa, kuiskaa nuorukainen tytön korvaan.

* * * * *

Rautatorin varrella oli toisten rakennusten lomassa kapea, kahden ikkunan levyinen talo, neljän kerroksen korkuinen. Alimmaisessa kerroksessa oli kumminkin ainoastaan yksi ikkuna, sillä toisen tilan anasti portti, joka oli hyvin kapea ja matala ja avasi tiehyeen yhtä kapeaan ja matalaan porttikäytävään. Portin yläpuolelle oli muurattu vuolukivestä muovailtu eläimen pää, joka yhtä paljo oli lohikäärmeen kuin nahkasiipisen pään näköinen, mutta jonka silmät olivat selkiseljällään ikäänkuin ne olisivat tarkastelleet kaikkia, mitä torilla tapahtui; suu sillä oli auki juurikuin olisi aikonut puhua, mutt'ei saanut hämmästykseltä sanaa suustaan. Eniten näytti sen tuijottavain silmäin huomiota kiinnittävän kaakinpuu, joka oli keskellä toria. Tämä oli nerokas keksintö, siinä oli yhdessä häpeäpaalu, jossa pienempiä lainrikkojia piiskattiin ja hirsipuu, jossa suurempia hirtettiin.

Alakerran ikkunana oli puotinikkuna, jonka edustaiselle lavalle oli pantu näytteitä kirjapainotaidon tuotteita semmoisina kuin tämä taito esiintyi ennen Gutenbergin aikoja. Sellaisia olivat aapiskirjat, puuveistoksilla painetut raamatulliset kuvat, joiden alla oli lyhyt teksti, almanakat, korttipakat y.m. sentapaiset. Kaikki nämä olivat leikatut puutauluihin ja siitä oli painos kädellä vedetty ilman mitään painoa; tätä taidetta oli Euroopassa harjoitettu sata vuotta ennen Gutenbergia. Mutta kun tämä painotapa oli kallis ja vaivaloinen, oli se tuskin voinut kilpailla puhtaaksikirjoittajain teosten kanssa ja nämä pitivät sitä siis hyvin vaarattomana kilpailijana.

Puoti-ikkunan sisäpuolella, joka oli järjestetty tiskiksi, istui sen omistaja Hannu, ammattinimeltään "kirjemaalari" ja harjoitti ammattiaan pienen pöydän ääressä, josta hän hyvästi näki tiskille ja, tarvitsematta nousta paikoiltaan, saattoi tehdä kauppaakin ostajain kanssa. Kylttinään käytti hän seivästä, jonka nokkaan hän joka päivä ripusti uuden, tavallisesti väritetyn, painokuvan, joka veti puoleensa oppipoikain ja piikojen huomion, uudelleen joka päivä. Väliin siinä kuvattiin syntiinlankeemusta, väliin sitä tai tätä pyhimystä, kädessä haarasauva, ratas tai miekka, väliin taas aivan maallisiakin kuvia jostakin ulkomaisesta päivän tapahtumasta, joka aina keräsi ympärilleen sakean lauman uteliaita katselijoita.

Tänä aamuna, moniaita päiviä kirjemaalarin edelläkerrotun luostarissa käynnin jälkeen, oli hän ripustanut tankoonsa kuvan, jossa kaksi paavia tappeli samasta tuolista ja alempana oli kansanjoukko, jonka suista lähti suikaleita, varustettuina kirjoituksella: Anathema! Taulu kuvasi siis molempain paavien taistelua vallasta, sekä kansaa, joka vaati heitä pannaan.

Muuan porvari kävi myymälän ohi, näki kuvan, pysähtyi ja katsoi. Sitten sanoi hän kirjemaalarille:

-- Mitä julkeutta tämä on?

-- Niin, kas semmoista julkeutta ne nyt harjoittavat pyhät isät Roomassa ja Avignonissa, vastasi Hannu.

-- Minä kysyn, kuinka uskallat tehdä tällaista häväistystä, piirtää pyhän kirkon päämiesten irvikuvia.

-- Sen selitän sitten myöhemmin, vastasi Hannu.

-- Varo vain itseäsi, uhkaili porvari. Vähää myöhemmin käveli siihen tuo nuori mies joka oli istunut lehtiin puetussa venheessä nuoren tytön vieressä. Hän oli nimeltään Niegels ja oli raastuvan kirjuri.

-- Päivää, Hannu, virkkoi hän, mitä ukkoja sulla on tuossa? Ahaa, Rooman pyhät! Miks'et ota meidän omia kotoisia pyhiä?

-- Luulisin sen olevan haitaksi asialle, jos kävisi suorastaan henkilöiden kimppuun.

-- Mutta mitäpä voit asian hyväksi tehdä, kun joka paikassa on henkilö.

-- Etkö käy sisään, sanoi Hannu. Miksi siellä ulkona huutelet?

Niegels astui myymälään ja istui kohta jakkaralle Hannun viereen.

-- Oletko kuullut, että arkkipiispa on varastanut tuomiokirkonkin rahaston? puhui Niegels.

-- En ole sitä kuullut, mutta kyllä muuta inhottavaa.

-- No, luuletko asian tulevan sen kautta autetuksi, että yleensä saarnataan varkautta vastaan, luuletko siitä olevan hyötyä, että seitsemättä käskyä julkiluetaan. Ei, tässä täytyisi osottaa kansalle, että hänen pyhyytensä, joka tuomitsee ihmisiä kuolemaan kirkonvarkaudesta, itse on kirkonvaras, vaikka kansa siitä huolimatta osottaa hänelle miltei jumalallista kunnioitusta.

-- Onko hän todellakin varastanut?

-- On. Hän ei ainoastaan ole sitä tunnustanut, vaan hän kehuukin siitä. Hän väittää, että on olemassa erityinen siveyslaki niitä varten, jotka johtavat kansojen kohtaloita; hän väittää, että he ovat porvarillisten lakien yläpuolella ja että näitä lakeja voidaan "ylevämpiä tarkoituksia varten" syrjäyttää. Tiedätkö, että harmaaveljekset ovat perustaneet keiliradan ja että luostarin abotti on tullut kotiin ja pitänyt pääalttarilta messun juopuneessa tilassa, tiedätkö, että mustillaveljeksillä on roomalainen saunalaitos eräässä maanalaisessa holvissa ja että he viimeisillä pääsiäisrahoilla ovat ostaneet viisikymmentä tynnyriä parasta Espanjanviiniä? Kerro kaikesta tästä, niin teet kansalle palveluksen, josta se on sinua kiittävä.

-- Joudun roviolle. Mutta siitä vähät, vaan tällaiseen toimeen pitäisi olla suuri ja nuhteeton mies.

-- Suuria miehiä ei ensiksikään ole olemassa, sillä me olemme kaikki pieniä, ja nuhteettomia toiseksi ei löydy, sillä me olemme kaikki syntisiä, ja kolmanneksi olet sinä vähemmin syntinen kuin muut. Sinä olet paennut Varhemin luostarista -- siinä teit oikein --, mutta halpamaista tekoa et ole koskaan tehnyt.

-- En ole tehnyt, mutta en tahtoisi tuomita, ettei minuakin tuomittaisi!

-- Ei tässä ole tarkoitus tuomita, tässä on vain tarkoitus tehdä tuomarit polkeenalaisiksi. Sillä he ovat asettuneet tuomitsemaan, et sinä.

-- Pitkinä öinä olen tätä asiaa ajatellut; kuulen toisinaan äänen, joka minua kutsuu, mutta en pidä itseäni sen arvoisena, että asettuisin profeetaksi, siihen pitäisi olla pyhä mies.

-- Ei ole olemassa pyhiä miehiä! Ja vielä sanon sulle toisen asian; sinun pitäisi tuntea itsesi rikolliseksi, kun vaikenet, sillä se, joka ei ilmianna rikosta, jonka hän tuntee, hän on itse syypää.