Part 6

Sillävälin levisi seurakuntaan tieto paavin käskykirjeestä ja jonkinlaisella vahingonilolla sitä kuunneltiin. Osaksi syystä, että seurakuntalaiset kernaasti soivat henkisten herrainsa kerran joutuvan pieneen kiirastuleen, osaksi taas, koska he luulivat pappien nyt tulevan huokeammiksi, kun näiden täytyi elää ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita ihmisiä, jotka pitivät kaikkea, mikä lähti piispasta ja paavista, suoraan taivaasta lähteneenä. He keskustelivat asiata puolelta ja toiselta ja tulivat siihen johtopäätökseen, että papin ja naisen välisen lihallisen liiton täytyi olla syntiä. Nämä hurskaat ihmiset, jotka heti käskykirjeen saavuttua olivat odottaneet näkevänsä syntisten naisten poistuvan pappiloista, rupesivat pitämään nurinaa, kun ei heidän paimenensa ollenkaan ollut asiasta tietääkseen. Nurina kasvoi yhä yleisemmäksi sen jälkeen kuin salama syyskesällä sattui iskemään kirkon torniin. Syksyllä tuli kato. Silloin kuului julkihuutoja ja hurskaat lähettivät lähetyskunnan pappilaan ilmoittamaan, että he eivät aikoneet nauttia sellaisen papin tarjoamia sakramentteja, joka eleli synnissä. He vaativat, että hän heti herkeäisi makaamasta vaimonsa vieressä, jolle hän ei enää saanut tehdä lapsia, koska näitä tietysti oli pidettävä äpärinä; ja he uhkasivat tulella puhdistaa pappilansa, ellei se vanhan vuoden päättyessä olisi puhdas.

Osottaakseen seurakuntalaisilleen, ettei hänen avioliittonsa enää ollut lihallista liittoa, siirrätti pappi suuren kahdenmaattavan sänkynsä ulos tanhualle ja nukkui näistä puolin keittiössä.

Hetkeksi vaikeni napina, mutta papissa rupesi näkymään ilmeinen muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin tarve vaati ja viipyi siellä iltamyöhään asti. Vaimoaan kohtaan hän kävi kylmäksi ja suljetuksi, hän ikäänkuin pelkäsi tavata tätä. Tuntikausia saattoi hän istua lapset polvellaan hyväillen niitä, mutta virkkamatta sanaakaan.

Pyhäinmiesten päivän seutuvissa kävi tuomiokapitulin diakooni uudelleen herra Pietarin luona ja he keskustelivat hyvin kauan. Yön lepäsi Pietari sen jälkeen ullakossa ja nukkui siellä seuraavinakin öinä. Vaimo ei sanonut mitään, hän näki kaikki muutokset, voimatta puuttua mihinkään. Hänen sielunsa ylpeys kielsi häntä lähestymästä miestään ja kun mies rupesi syömäänkin eri ajoin, tapasivat he harvoin toisensa. Pietari herra kävi kasvoiltaan harmajaksi ja silmät vajosivat syvälle päähän. Iltaruokaa hän ei syönyt koskaan ja makasi laattialla, ainoastaan hylkeennahka alustanaan.

Joulu joutui. Pietari herra tuli muuanna iltana paria päivää ennen jouluaattoa tupaan ja asettui lieden ääreen. Vaimo korjaili lasten vaatteita. Kauan vallitsi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Vihdoin virkkoi mies:

-- Lasten pitäisi saada jotain jouluksi. Kukahan lähtenee kaupunkiin?

-- Minä lähden, vastasi vaimo, ja otan lapset mukaani. Tahdotko niin?

-- Olen rukoillut Jumalaa, että hän ottaisi tämän kalkin minulta, mutta hän ei ole tahtonut. Ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.

-- Tiedätkö varmasti, että se on Jumalan tahto? kysyi vaimo nöyrästi.

-- Niin varmaan kuin sieluni elää!

-- Minä matkustan huomenna isäni ja äitini luo, he odottavat minua, sanoi vaimo sieluttomalla, mutta varmalla äänellä.

Pappi nousi ja meni äkkiä ulos, ikäänkuin kuultuaan kuolemantuomionsa. Oli pakkasilta, tähdet liekkivät kalpeansinervällä taivaalla ja ääretönnä levisi luminen lakeus tuon toivottoman kulkijan eteen, jonka tie näytti kulkevan suoraan noiden alimpana taivaan rannalla olevan tähtien luo, jotka tuntuivat nousevan ylös valkosesta maasta. Hän käveli, käveli, pois, pois, kauas; vaan hänessä oli tunne kuin liekoon sidotulla hevosella, joka juoksee nuoran pituudelta ja sitten äkkiä tempautuu takasinpäin juuri kun se luulee olevansa vapaa. Hän meni valoisten majojen ohi ja näki miten niissä pestiin ja puhdistauttiin, keitettiin ja leivottiin lähenevän joulun varalle. Hänessä heräsi ajatus millaiseksi hänen oma joulunsa muodostuisi. Koti tyhjä, kylmä, valoton, poissa vaimo, poissa lapset. Hänen jalkojaan poltteli, mutta ruumista paleli. Hän käveli, käveli, tietämättä minne. Vihdoin hän tapasi itsensä seisomassa erään tuvan edustalla. Ikkunaluukut olivat suljetut, mutta hieno valonviiru tunkeusi ulos, luoden kellertävän valon lumikkoon. Hän meni lähemmäs, katsoi sisään raosta. Hän näki huoneen, jossa pöydille ja penkeille oli ladottu vaatteita: pieniä lapsenpaitoja, sukkia, puseroita. Arkku oli auki ja sen kannelta riippui valkonen naisen puku, jonka kapea mieluista herätti hänen huomiotaan: sen rinnustassa näkyi neitseellisen poven painama pyörylä; toiseen olkapäähän oli kiinnitetty viheriä seppele. Oliko tuo hautapuku vaiko hääpuku? Omituista, miksi morsiamia ja vainajia puetaan samaan pukuun. Varjon näki hän kuvastuvan seinää vasten; se oli väliin pitkä, joten se taittui ja hävisi kattoon asti, väliin se vaipui alas aina laattiaan saakka. Vihdoin pysähtyi varjo valkoselle puvulle. Pieni pää kuvastui niin selvästi vaalealle taustalle. Tuon otsan, tuon nenän, suun ja leuvan oli hän nähnyt ennen. Missä hän sitten oli? Varjo vaipui arkkuun ja valon eteen ilmenivät kasvot, niin kalpeat, ettei ne voineet olla elävän kasvot, niin kalpeat, niin sanomattoman kärsivän näköiset. Kasvot kääntyivät häntä kohden ja katsoivat hänen silmiinsä niin syvästi, että ne tuntuivat polttavan ja hän tunsi kyynelien valuvan poskiltaan ja sulattavan lunta ikkunalaudalta. Silloin kävivät silmät tuolla sisällä niin lauhkeiksi, niin rukoileviksi, että hän, luuli näkevänsä pyhän Katariinan rukoilevan armoa keisari Deciuksen vaunujen ääressä. Niin, sehän se olikin ja hän itse oli keisari. Pitikö hänen antaa tuolle armo? Ei, antakaa keisarille mikä keisarille tulee, sanotaan sanassa, ja taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei koskaan huku. Ei armoa! Mutta hän ei voinut kestää noita katseita taipumatta ja hänen täytyi olla väkevänä; siksi oli hänen pakko poistua.

Puutarhassa, jossa lumi oli peittänyt hänen pienet kukkaispenkereensä, niin että ne olivat pienten lastenhautojen näköiset, kuljeskeli hän edestakaisin. Ketähän lepäsi noissa pienissä haudoissa? Hänen lapsensa! Hänen terveet, punaposkiset lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt hänen uhrata, niinkuin Abraham uhrasi Iisakin. Mutta Abrahamia Jumala vain pelotteli, hänen ei tarvinnut uhrata poikaansa! Oliko se sama Jumala, joka opetti ihmisille rakkautta, mutta käyttäytyi näin säälimätönnä? Hänen täytyi lähteä hakemaan tuota Jumalata, hakemaan sitä sen omasta huoneesta ja pyytämään siltä selitystä. Hän käveli ulos puutarhasta, käveli tanhuan poikki tietä kohden. Siinä hän jysähti tavattoman suurta ruumisarkkua vastaan, kahden hengen ruumisarkkua. Ei, sehän oli sänky. Siihen oli tehty vuode hempeimmästä, äsken sataneesta lumesta, joka oli pehmoista kuin untuvat ja lämmintä kuin elävän sydän. Sepä oli hekkumallinen vuode, siinä olisi Cleopatran sopinut viettää häitä Goliathin kanssa. -- Hän puri hampaillaan sängyn laitaa niinkuin koira, jonka nuoret hampaat kutkuvat. Tummaihoinen Cleopatra tuota valkoista lumea vastaan, sitä sopisi nähdä! Edelleen käveli hän kinosten halki ja tapasi pienen näreen, joka oli nojallaan halkopinoa vastaan. Se oli joulukuusi, sen ympärillä lapset olisivat tanssineet, jos olisivat eläneet. Mutta samassa hän muisti, että hänen oli mentävä hakemaan sitä Jumalaa, joka oli riistänyt häneltä hänen lapsensa. Kirkko ei ollut kaukana, vaan kun hän saapui sen ovelle, oli se lukittu. Silloin hän suuttui, potki lunta maasta, kunnes sai käsiinsä kiven ja sillä rupesi hän jyskyttämään ovea, niin että kirkko kumeasti kajahteli kuin ukkosen jyristessä. Ja sillävälin hän huusi:

-- Ulos sieltä sinä Molok, joka lapsia syöt, ulos te pyhät Katariinat ja kaikki muut pyhimykset, tulkaa esiin, niin saatte otella ottelun Rasbon keisari Deciuksen kanssa! Hä! Tuletteko te sieltä takaapäin, te manalan laumat!

Hän kääntyi selin kirkkoon ja asteli hautuumaalle päin, jossa hän vimmatulla voimalla taittoi kasvavan lehmuksen! Tämä aseenaan lähti hän taistelemaan niitä pieniä puuristejä vastaan, jotka hänestä sotajoukkona ryntäsivät häntä vastaan. Ne eivät väistyneet ja hän käveli kuin kuoleman viikate niiden keskessä ruhjoen niitä maahan; eikä hän herennyt, ennenkuin hän oli kaatanut jokaikisen, niin että maa oli hautaristien peitossa.

Vaan vielä eivät hänen voimansa olleet lopussa. Nyt hänen piti kerätä kokoon kaatuneet ja haavoitetut -- taitetut ristit. Kuorman toisensa perästä hän kantoi kirkon seinustaa vastaan ja pinoi sinne erään ikkunan alle. Sitten kiipesi hän sen pinonsa päälle, löi lasisen ikkunan rikki ja meni kirkkoon. Revontulet valaisivat kirkon aivan kirkkaaksi, ja niiden valossa ryhtyi hän uuteen taisteluun. Rukousjakkarat pieksi hän sälöiksi ja sitten osuivat hänen katseensa alttarille, jonka kohokuvassa Isä Jumala istui valtaistuimellaan pilven sakarella, kädessään lain salama. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen, katseli silmästä silmään tuota ankaraa miestä, joka istui pilvien päällä:

-- Tule alas, niin taistellaan! huusi hän.

Kun ei vastausta kuulunut hänen kehoitukseensa, tarttui hän särettyyn jakkaraan ja viskasi sen alttarikuvaa kohden. Se sattui erääseen kipsiseen koristukseen, joka romahtaen putosi maahan, levittäen pölypilven pudotessaan.

Hän otti toisen kalikan, viskasi sen epätoivon kiihtyvällä raivolla ja jo putosi pilvi maahan hänen ääneensä nauraessa, salama tipahti kaikkivaltiaan kädestä ja tuokion kuluttua jysähti itse raskas kohokuva kamalasti kolisten alttarille, särkien siellä kynttiläjalat.

Mutta silloin säikähti itse pilkkaaja, pakeni ja juoksi ulos ikkunasta.

* * * * *

Aamulla jouluaaton edellisenä päivänä oli eräs pitäjäläinen nähnyt pappilan tiellä omituisen näyn. Reki oli lähtenyt pappilasta, siinä oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki ja se oli ajanut länttä kohden. Idästäpäin oli neljänneksen matkaa reen jälestä juossut pitäjän pappi, joka kovasti huutaen oli pyytänyt rekeä pysähtymään. Mutta tämä oli jatkanut matkaansa pitkin maantietä ja hävinnyt tien mutkaukseen. Silloin oli pappi langennut kinokseen, vielä kaatuessaan nyrkki pystössä taivasta kohden.

Myöhemmin saatiin tietää, että pappi oli huonona sairaana ja kerrottiin, että paholainen, kiukussaan kun ei ollut voittanut Herran palvelijaa lankeamaan hänen viettelyksiinsä tuossa taistelussa avioliiton purkamisesta, oli mitä kamalimmalla tavalla raivonnut kirkossa; mutta saadakseen valtaa Herran huoneessa, oli hän ensiksi särkenyt ristit vainajain haudoilta. Ja tämä kaikki kohotti Pietari herran papillista arvoa, tuottipa se hänelle melkein pyhän miehen leiman, ja pitäjän hurskaat olivat siitä erittäin hyvillään, koska saattoivat kehua itseään, että he olivat olleet vaikuttimena pappilan puhdistumiseen.

* * * * *

Kolme kuukautta makasi hän sairaana ja vasta huhtikuussa hän sai käydä ulkoilmassa. Mies oli tällävälin vanhentunut. Kasvot olivat ankarapiirteiset ja teräväkulmaiset, silmät olivat kiillottomat, suu puoliauki ja selkä kumarassa. Tuvan eteläseinustalla oli hänellä penkki, jossa hän istuskeli päiväpaisteessa vaipuneena menneisyyden unelmiin; noilta unelmilta puuttui jo kaikkea todellisuutta, varsinkin kun hän ei ollut koko aikana saanut sanakaan viestiksi niiltä, joita hän kerran oli kutsunut omikseen.

Ja taas tuli toukokuu, toi mukanaan kukkia ja linnunlaulua. Pietari herra käveli puutarhassaan ja näki miten siellä rikkaruoho rehotti. Hänen rakkaat, paljolla työllä kasvattamansa talven yli kestävät kukkaset olivat paleltuneet ja lakastuneet, kun ei kukaan ollut pitänyt huolta niiden peittämisestä. Siinä roikkuivat ne nyt maatumaisillaan vetelinä limoina. Ei hänen pälkähtänyt päähänkään ruveta muokkaamaan multapenkereitä, kylvääkseen niihin jotakin, sillä eihän ollut kenen edestä hän nyt olisi tehnyt työtä, eikä ollut hoitavaa kättä, joka olisi luvannut pitää huolen kasvavista taimista. Hän pysähtyi aidan luo ja katseli poikki maiseman. Aava tasanko kylpi päiväpaisteessa, pieni puro porisi hilpeästi sen halki ja houkutteli hänen silmäänsä seuraamaan lainevähäisten loiskintaa; ne ikäänkuin vetivät puoleensa ja kutsuivat häntä seuraamaan mukana etelää kohden, sinne, jossa ne yhtyivät pääjokeen. Hän irroitti venheensä ja istuutui siihen sekä antoi sen, airoihin koskematta, virran mukana vieriä alaspäin. Ja niin kului pari tuntia.

Äkkiä tunsi hän lehteä tekeväin koivujen raikasta tuoksua ja kevätkukkain lemua. Hän kohotti alas vaipuneen katseensa; tasanko oli loppunut ja hän oli tuon pienen koivikkokunnaan juurella. Selvinä virkosivat hänessä menneenkesäiset muistot: ne olivat kepeitä, valoisia kuvia, jotka pilkistivät esiin vuokkojen ja voikukkien lomitse. Hän nousi maihin ja astui kummulle. Tässä he olivat päivällistä syöneet. Tässä, tällä oksalla, oli virkatakki riippunut, jota pojat pitivät pilkkanaan jousipyssyllä ampuessaan. Hän näki puukkonsa kärjen tekemän reijän koivun kyljessä, josta hän oli vuodattanut mahlaa, pienokaisten maatessa suut auki siinä alla. Hän löysi puunuolen ruohokosta; tätä nuolta he silloin olivat miehissä hakeneet, se oli paras nuoli, minkä hän oli tehnyt, lensikin yli korkeimman koivun latvan. Innostuen käveli hän ympäriinsä ja haki kuin lintukoira pensaissa ja ruohokossa; käänteli kiviä, siirteli oksia, kaivoi kuivuneiden lehtien alustaa. Mitä hän haki, sitä hän ei tiennyt, mutta hän tahtoi löytää jotakin, jotakin, joka olisi muistuttanut tuota lempivää naista. Vihdoin pysähtyi hän vaarainpensaan luo; muutamasta oksasta riippui pieni kaistale punasta villavaatetta; tuuli sitä heilutti ja se lepatti siinä kuin kaunis perhonen -- neulaan pistetty perhonen; tuli toinen tuulenpuuska, käänteli sitä, joten se muuttui verisen sydämmen muotoiseksi, -- sydämmeksi, joka oli rinnasta irti kiskottu ja ripustettu oksalle uhrilehtoon. Hän otti rievun käteensä, piti sitä suunsa edessä, hengitti sitä vastaan, suuteli sitä ja kätki sen povelleen. Tällä paikalla oli äiti juossut väkisillä poikainsa kanssa, he olivat tuossa juuri polkasseet hänen helmalleen.

Murheellinen mies vaipui istumaan ruohokkoon ja itki. Hän huusi nimeltään rakasta puolisoaan, heittäysi suulleen ja nyyhki siinä siksi, kunnes vaipui puolihorroksiin.

Herättyään jäi hän vielä hetkeksi suljetuin silmin makaamaan ruohikkoon ja kohotettuaan väsyneen päänsä osuivat hänen katseensa pitkään, korkeaan jokiruokoryhmäkkeeseen, joiden kellertävät tertut kuultivat kultaisilta tähkäpäiltä päiväpaisteessa. Itku oli tyynnyttänyt häntä ja vaikuttanut ruumiissa jonkinlaista helpotuksen tunnetta; suru ja ilo oli lakannut ja hänen sielunsa oli rauhallinen ja välinpitämätön. Jokiruokovihkoa hän tarkasteli ainoastaan siksi, että se juuri sattui hänen silmäinsä näköviivan kohdalle. Hienonen tuuli heilutti vihkoa ja sen liikenne vaikutti virkistävästi itkeneisiin silmiin. Mutta äkkiä herkesivät ruo'ot heilahtelemasta, kuului risahdus ja käsi näkyi taivuttavan syrjälle korkeita ruokoja, päivän valo lankesi samassa hentosille naisen kasvoille, joita korkean ruo'on pehmeät tertut hivelivät. Paikoillaan makasi mies ja katseli tuota viehättävää näköä, niinkuin katsellen kaunista taulua. Silloin osuivat heidän katseensa vastakkain -- nuo katseet sytyttivät ikäänkuin tulen hänen sammuneisiin kasvoihinsa. Hänen ruumiinsa kohosi kuin itsestään maasta ja hänen jalkansa veivät häntä eteenpäin; hänen käsivartensa oikenivat syleilyyn ja seuraavassa tuokiossa tunsi hän pienen, lämpösen olennon lepäävän vasten hänen kovaa rintaansa, jonka taas täyttivät elämän henkäykset, ja pitkä suutelo sulatti jään, joka niin kauan oli pitänyt hänen henkeään vankina.

* * * * *

Viikkoa, paria myöhemmin tuli arkkidiakooni käymään Rasbon pappilassa. Hän tapasi Pietari herran kukoistavana ja elämäänsä tyytyväisenä. Diakoonilla oli Pietari herralle asiaa, jota hänen oli vähän vaikea tuoda esille ja hän alkoi hiukan hämillään:

-- Seurakunnassa on liikkunut huhuja, jotka ovat ehtineet aina piispan kuuluville saakka. Kaikkia huhuja tosin ei pitäisi uskoa, mutta onhan puoleksi todistusta jo siinä, että huhu sellainen voi päästä liikkeelle. Suoraan asiaan käydäkseni, -- kerrotaan, että teillä olisi ollut yhtymys jonkun naishenkilön kanssa. Arkkipiispa on kyllä huomannut sen myrskyn, jonka paavin antama käsky avioliittojen purkamisesta on synnyttänyt. Pyhä isä itse on myöntänyt, että tuo uusi laki on kova ja on hän sen vuoksi ajatellut erityisen salaisen myönnytyksen, -- licencia occulta, -- kautta hieman lievittää pappien elämää. Nainen on nyt kerran kodin hyvä haltija.

Tässä ääni tyrehtyi kurkkuun ja hiljaisella, tuskin kuultavalla äänellä kuiskasi piispan lähettiläs salaisen myönnytyksensä.

Pietari herra vastasi:

-- Kirkkoko ei salli papin pitää vaimoa, vaan kyllä jalkavaimoa?

-- Ei niin raakoja sanoja. Me kutsumme sitä forsiaksi, emännöitsijäksi.

-- No hyvä, jos minä tahtoisin ottaa vaimoni jalkavaimokseni, eikö kirkolla olisi mitään sitä vastaan?

-- Ei niin, ei niin. Minkä muun tahansa, häntä ei. Kirkon ylevämpi tarkoitus, muistakaa sitä!

-- Niin, niin, kirkon _ylevämpi_ tarkoitus! Siis ainoastaan perintöoikeuden kumoamista varten ja saadakseen haltuunsa papiston tilukset vaatii kirkko tätä avioeroa, se ei siis ollutkaan synnin takia. Te pidätte siis ylevämpänä tarkoituksena toisen omaisuuden väkivaltaista anastamista. Hyvä, sen kirkon kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä. Pankaa minut pannaan: minä tulen pitämään kunnianani, että minut suljetaan tämän mainion kirkon yhteydestä. Pankaa minut viralta pois: ennenkuin olette kirjoittaneet erokirjan, olen minä jo niin kaukana, ett'ette löydä minun jälkiäni.

Herra diakooni, viekää terveiseni pyhälle isälle, sanokaa, että minä en suostu hänen likaseen tarjoukseensa, sanokaa, että ne jumalat, joita esi-isämme palvelivat, olivat paljo suuremmat, kuin nämä roomalaiset parittajat ja veronperijät; kertokaa hänelle, että tapasitte miehen, joka tulee pyhittämään koko jälellä olevan ikänsä käydäkseen ristiretkeä tätä paavillista kirkkoa vastaan, joka tahtoo uhrata ihmisiä elävältä, kuin pakanatkin tyytyivät ensiksi tappamaan uhrinsa. Ja nyt, herra diakooni, ottakaa kirkolliset ohjeenne ja laputtakaa tiehenne. Te olette näennäisillä "ylevämmillä tarkoituksillanne" olleet tappaa kaksi ihmistä yksin tällä paikkakunnalla, koko valtakunta huutaa kirousta teidän päällenne. Viekää minun kiroukseni mukananne, taittakaa niskanne matkalla, iskeköön teihin pitkäisen salama ja raastakoot teitä maantierosvot. Vaivatkoot teitä painajaisina pahat tekonne ja hävittäkööt ilkeät ihmiset teidän talonne ja tavaranne. Sillä minä suljen teidät ulos kaikkien rehellisten ihmisten yhteydestä, samoin kuin suljen itseni pois roomalaisen kirkon yhteydestä. -- Ulos!

Diakooni ei viipynyt kauan pappilassa eikä Pietari herrakaan jäänyt sinne moneksi hetkeksi hänen jälkeensä. Sillä häntä odottivat hänen vaimonsa ja lapsensa koivikkokunnaalla, matkalla siihen uudisasuntoon, jonka Pietari aikoi perustaa metsien syvyyteen Vestmanlannin rajoille.

HYVÄN JA PAHAN TIEDON PUU

Kesäkuun aurinko paahtoi kuumasti Harmajain veljesten luostarin suvenpuoleiseen seinään; luostari sijaitsi sillä saarella, joka nyt kantaa Ritariholman nimen. Tuo eteläinen seinä oli rakennettu kivijalalle, joka oli pystytetty aivan vesirajaan rannalle. Seinässä oli ikkuna-aukko ja siinä makasi veli Franciscus ryntäillään, puoli ruumista seinän ulkopuolella. Hän antoi päivän makeasti paistaa ojennetuille raajoilleen ja katseli, miten piki suli lastukatolta ja tippui alas veteen; aina kun vesipisara räiskähti vedenkalvoon, hyökkäsi siihen salakkaparvi katsomaan, olisiko siitä syötäväksi, mutta eihän siitä ollut; vedenkalvoon muodostui vain joukko rasvaisia renkaita, jotka kimaltelivat kaikilta vesikaaren väreiltä. Tätä veli Franciscus katseli mahallaan maaten, päivän paahtaessa hänen ajettua päälakeaan. Mutta hänen selkänsä takana itse suuressa salissa istui pitkän pöydän ääressä kaksitoista nuorta munkkia, joiden piti kirjoittaa kaksitoista kappaletta erästä anekirjaa, sen mukaan kuin veli Franciscus heille saneli. Mutta veli Franciscuksella ei ollut kiirettä eikä nuorilla munkeilla myöskään, sillä olipa viljalti aikaa luostareissa tänä rappeutumisen aikakautena, jolloin papit ja ritarit taistelivat valtakunnasta ja voittaja aina oli valmis jättämään sen enintarjoavalle, etupäässä ulkolaiselle.

-- Litteris, -- saneli veli Franciscus aukosta Mälarille päin, niin kovalla äänellä, että salakat säikähtyneinä lähtivät kuin nuolet pakoon joka taholle.

-- Emme kuulleet, vastasivat nuo kaksitoista kirjuria salista.

-- Litteris... huusi munkki uudelleen käännähtämättä paikaltaan.

Nyt kitisivät hanhenkynät vasikannahkaa vastaan ja taas oli salissa kaikki äänetöntä sangen pitkän ajan. Mutta ulkopuolella luostariseinää vilkastui elämä. Pieni venonen lipui hiljalleen sen puomin reunalle, joka kierti Harmajain veljesten luostaria; venettä meloi eräs mustaveljesmunkki, jolla oli veneessään vesikippo ja onkivapa. Tultuaan puomin luo, sitoi hän venheensä paaluun kiini, pujotti lieron onkeensa ja viskasi sen veteen. Tämä huvitti veli Franciscusta suuressa määrin.

-- Nykkiikö? kysyi hän. Mustaveljes katsahti ylös.

-- Ka, päivää Frans, mitä sinä siellä teet?

-- Me kirjoittelemme tätä siunattua anekirjaa niitä varten, jotka tulevat ilmiantamaan hussilaisia. Eikö teillekin ole laitettu tätä kesähuvitusta?

-- On, siellä ne poikaraukat kirjoittelevat minkä ehtivät, vaan minä luikahdin vesille. Onhan nyt niin kuuma, ettei pysy koossa.

-- Pyh, kauhean kuuma! -- Inspecturis -- huusi hän saliin päin kun kuuli sieltä kasvavaa kohinaa.

-- Emme kuulleet! vastattiin sisältä.

-- Inspecturis -- senkin kuurokorvat! Ettekö kuule, mitä minä sanelen. -- Et sinä siinä ahvenia saa, melo tänne lähemmäs seinää, niin saat nähdä toisen metelin.

Mustaveli irrotti venheensä ja solautti sen puomin alitse sisäpuolelle, jääden aivan sen ikkunan alle, jossa veli Franciscus loikoili.

-- Onko teidän kummisetä kotona? kysäsi onkija viskattuaan taas siimansa ulos.

-- Ukko on Uplannissa häissä, on ollut siellä jo kaksi viikkoa ja häitä kestää kolme. Kyllä hän mahtaa olla komean näköinen, kun hän sieltä vihdoin koteutuu.

-- Noo, oletko kuullut? Olet kai kuullut? kuiskaili musta veli.

-- Mitä, mitä? vastasi Franciscus ja pujottautui kauemmas ikkunasta.

-- Arkkipiispa...

-- Odota vähän, sanoi Franciscus ja saneli taas. Amici sincerrimi... Mitä hän on tehnyt?

-- Ah, sehän on vallan kamalaa!

Hän pani kätensä torveksi suun eteen ja kuiskasi:

-- Incesteri, violatio!

-- Mitä, virkkoi Franciscus ja terotti korvansa. -- Ei, onko siinä perää. Kerroppas lähemmin! -- Odotahan, tulen heti.

Hän hävisi hetkeksi huoneeseen ja jätti siellä paavillisen anekirjeen eräälle noista kahdestatoista saneltavaksi. Palasi sitten takasin ikkunaan ja jatkoi keskusteluaan mustanveljen kanssa, jolla lienee ollut hyvin huvittavaa kerrottavanaan, koska Franciscus väliin nauroi niin ääneensä, että hän hytkähteli ikkunalaudalla; mustaveli oli niin innostunut kertomiseensa, ettei hän huomannut, miten pikeä tippui hänen valkoselle vaipankaulustallen.

Kopioimista jatkettiin sillävälin entisellä hitaisuudella kirjoitussalissa. Se oli suuri huone, yhdistetty yhdeksi kahdesta eri huoneesta; vielä näki muurikaaren seinässä, joka, samoin kuin kaksi pilaria, osotti missä väliseinä oli ollut. Eteläisen seinämän viereisen pöydän ympärillä istuivat, kuten on mainittu, nuo kaksitoista jäljentäjää, mutta peremmässä osastossa oli luostarin kirjasto. Pitkillä, kapeilla pöydillä oli siellä muutamia satoja kirjoja, vitjoilla kiinnitettyinä pöydän jalkoihin.