Part 5

-- Sitäpä et voi, väitti vaimo, et niin kauan kuin pidät minusta ja kaikkein vähimmin tällä tavoin.

He kopistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaansa, jossa heitä vastaan juoksi kaksi pientä, tervettä poikaa suutelemaan isää ja äitiä. Vanhemmat olivat äärettömän tervetulleet senkin vuoksi, että maukas sunnuntaipäivällinen odotti valmiina kirkosta palaavia.

Pappi heitti päältään pitkän, ruumiinmukaisen kirkkokauhtanansa ja pukeusi porvarilliseen arkitakkiin, jossa asussa hän ei kumminkaan koskaan näyttäytynyt seurakuntalaistensa silmäin edessä. Pöytä oli katettu. Laattia oli lumivalkoinen ja siihen sirotetut havut tuoksuivat metsältä. Isä siunasi ruoan ja perhe asettui syömään, niin iloisena ja maailman tyytyväisenä, kuin jos ei sydäntä olisi koskaan särkynyt ylevämpiä tarkoituksia varten.

* * * * *

Lumi oli sulanut, maa huurusi ja uhoili siittämisen halusta. Pappila oli keskellä sitä yksitoikkoista Uplannin lakeutta, jossa Rasbon pitäjä sijaitsee. Mihin vain silmä katsoi, näkyi ainoastaan kivikkomaata, savikkopeltoa ja siellä täällä lomassa katajapehkoja, jotka näyttivät maata myöten ryömivän välttääkseen alituista tuulta. Kaukana taivaan rannassa näkyi metsänrinnan korkeimpain puiden latvoja, ikäänkuin vajoamaisillaan olevan laivan mastoja. Tupansa eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja muokannut kappaleen maata, johon hän oli kylvännyt talven yli kestäviä kukkia ja kasviksia, joita, äkkinäiset kuin olivat kylmään ilmanalaan, oli täytynyt talveksi peittää oljilla. Pieni puro, joka tuli pohjoisesta päin, metsästä, oli juuri siksi suuri, että siinä saattoi ruuhella soutaa kun pysytteli keskellä virtaa.

Rasbon pappi Dominus Pietari oli herännyt päivän noustessa, suudellut vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, siunannut päivän työn ja kävellyt iloisena ja elämänhaluisena kotiinsa. Leivot, jotka varmaankaan eivät välitä rumasta eikä kauniista, laulelivat ilmassa kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin siunatakseen laihaa maata. Vesi porisi ojissa, joiden partailla näkyi kavioiden jälkiä. Hän oli palannut kirkosta, juonut aamumaitonsa etehisessä ja seisoi nyt puutarhassa kaivamassa talvipeittoa pois kukkaispengerten päältä. Sitten haki hän kuokan ja rupesi kääntämään uinuavaa maata. Aurinko paahtoi lämpimästi, työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä liikkeeseen. Hän hengitti syvään täyteläistä kevätilmaa ja tunsi olemuksensa niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi herännyt uuteen elämään. Vaimo avasi ikkunaluukun päivän puolella ja seisoi siinä puoleksi puettuna katsellen miehensä työtä.

-- Tämä on toista kuin nyökkyä kirjojen ääressä, virkkoi mies.

-- Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sanoi vaimo.

-- Enpä saanut ruveta, eukkoseni. Tämä tuntuu suloiselta selässä ja rinnassa. Miksi olisi Jumala antanut meille kaksi pitkää käsivartta, ellemme niitä käyttäisi.

-- Niin, ei niitä lukemiseen tarvita.

-- Ei, mutta lumen luomiseen, halon hakkuuseen, maan kuokkimiseen ja lasten kantamiseen, siihen ne ovat tarkoitetut. Se tekee rikoksen, joka niitä ei käytä. Ja me hengen miehet, me muka emme saa koskea tähän syntiseen maahan!

-- Vait, virkkoi vaimo ja pani sormen suulleen. -- Lapset kuulevat!

Mies otti hatun päästään ja kuivasi hiestyneen otsansa.

-- Otsasi hiessä täytyy sinun syödä leipäsi, niin on kirjoitettu. Kuinka ihanaa onkin tämä hikoileminen. Se on toista kuin se kylmä tuskan hiki, joka tukan kautta nousee, kun ei voi keksiä selitystä jollekin hämärälle ongelmalle taikka kun epäilyksen henget polttavat verta, niin että se valuu suonissa kuin kuuma hiekka. Näetkö, kuinka käsivarren lihakset jännittyvät halusta saada liikkua; näetkö, kuinka sinertävät suonet paisuvat, kuin keväiset purot jään sulattua; rinta laajenee niin suureksi, että se pingoittaa puseron ompeleita... Niin tämä on toista...

-- Vait, sanoi vaimo taas varotellen ja lisäsi johtaakseen keskustelun toiselle, vaarattomammalle tolalle: -- Olet vapauttanut kukkaset pakkokahleista, vaan oletpa unhottanut elukkaraukat, jotka ovat olleet kytkettyinä pimeään omettaan koko pitkän talven.

-- Niin, oikein, virkkoi pappi laskien kuokan kädestään, mutta nyt lapset ulos näkemään niiden iloa!

Viipymättä meni pappi omettaan, joka oli rakennussarjan päässä. Hän irroitti molemmat lehmät kytkyistään, avasi lammaskarsinan ja vasikkain soimen sekä siirtyi sitten toiselle puolelle avaamaan sikoläätin. Kellokas tuli ensiksi ulos ja asettui ometon ovelle; valo näytti huikasevan sen silmiä, kun se ojensi päänsä eteenpäin ja tunnusteli kuonollaan päivänpaistetta. Sitten se varovasti laskeusi portaita alas, henkäsi syvään, jotta kylkilihakset pullistuivat; haisteli sitten maata ja ikäänkuin heränneenä iloisiin menneenkesäisiin muistoihinsa, heilautti se häntänsä ylös ja laukkoi hyppien pihatantereelle, siitä mäelle kivien ja pensaiden poikki laskien yhdellä hypyllä kaivoluukun yli. Samassa tuli jo kirjolehmäkin ulos ja vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat. Mutta niiden jälestä juoksi pappi karahka kädessä, sillä hän oli unhottanut sulkea puutarhan veräjän; ja nyt alkoi kilpajuoksu, johon molemmat pojatkin sydämmensä innolla ottivat osaa, ajaakseen elukat pois aituuksesta. Mutta kun vanha palvelijatar sai nähdä Dominus papin juoksevan puseroisillaan elukkain jälestä tanhualla, säikähti hän, että mitähän ihmiset sanovat, ja hyppäsi ulos ikkuna-aukosta; vaimo seisoi portailla ja nauroi koko tapaukselle, nauroi niin herttaisesti, että koko piha kajahteli. Nuori pappi oli yhtä iloinen kuin nuo irtilasketut elukat, hän nautti kuin lapsi nähdessään näiden riemun talvivankilan auettua ja unhotti siinä riemussa sekä seurakunnan että piispan, juoksi vain semmoisenaan kylätietä pitkin estääkseen elukkoja menemästä toukopellolle.

Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan häntä nimeltään ja näki käännähtäessään vieraan naisen seisovan tämän rinnalla etehisen portailla. Hämillään ja suuttuneena korjasi hän pukunsa, suki hiukset hatun alle ja palasi kotiin päin, taivuttaen matkalla kasvonsa juhlallisen näköisiksi.

Kun hän tuli lähemmäs, tunsi hän tuon hennon naisen samaksi, jota hän kirkossa oli varottanut epäsovusta avioliitossa. Hän oivalsi, että nainen tahtoi häntä puhutella, ja pyysi hänen astumaan sisään. Lupasi itse heti tulla sinne, muutettuaan toisen takin päälleen.

Toiseen takkiin puettuna ja toisessa mielialassa astui hän tuokion kuluttua tupaan, jossa tuo epäsopuinen aviopuoliso odotti. Hän kysyi vaimon asiaa. Tämä kertoi sopineensa miehensä kanssa, että hän, vaimo, lähtisi pois kotoaan, koska ei avioeroa muulla ehdolla myönnetty. Pappi kävi kärsimättömäksi ja rupesi juuri vetämään esiin kirkkolakia ja Korintilaisepistoloita, kun hän avonaisen ikkunan kautta kuuli hiekan narahtelevan puutarhankäytävällä: hän tunsi niin hyvin nuo kepeät, pehmeät askeleet ja hiekkajyväin narina tunkeutui hänen sydämeensä saakka.

-- Teko, joka teillä on mielessänne, vaimo, on epätoivoisen rohkea, mutta se on sittenkin rikos.

-- Ei ole rikos, te vain sanotte sitä siksi, vastasi vaimo niin varmasti, kuin jos hän toivottomina öinä ja päivinä jo olisi sen asian kyllin selväksi miettinyt.

Pappi suuttui ja tapaili jo joitakin ankaroita sanoja masentaakseen niskottelijan, vaan samassa hän taas kuuli hiedikon merkitsevästi risahtavan puutarhassa.

-- Te annatte seurakunnalle huonon esimerkin, sanoi hän siis ainoastaan.

-- Huonomman annan, jos paikoilleni jään, vastasi vaimo.

-- Te jäätte perinnöttömäksi.

-- Sen tiedän.

-- Te turmelette maineenne.

-- Senkin tiedän, vaan kestän sen, tietäen olevani viaton.

-- Entä lapsenne?

-- Sen otan mukaani.

-- Mitä sanoo miehenne siitä? Ei teillä ole oikeutta ottaa lastanne lähtiessänne karkuun kotoanne.

-- Eikö oikeutta ottaa omaa lastani?

-- Lapsen omistajia on aina kaksi.

-- Mutta eihän silloin Salomonin viisaus riitä riitaamme ratkaisemaan. Vaan minä ratkaisen sen sittenkin, kunhan vain saan tämän jutun päättymään. Tulin luoksenne pyytämään valoa, ja te johdatte minut pimeään käytävään, jossa sammutatte tulet ja menette tiehenne. Yhden asian minä sittenkin tiedän: missä rakkaus loppuu, siellä on jälellä ainoastaan syntiä ja alentumista, minä en tahdo elää synnissä, ja siksi lähden.

Ulkopuolelta kuului kiivasta hengitystä, kuin jos joku olisi hillinyt mielenliikutuksensa. Papin sydämmessä oli ankara taistelu. Sitten hän virkkoi:

-- Kirkon palvelijana voin vedota ainoastaan Herran sanaan ja se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan sen, mihin sydämmeni kehottaa, mutta mikä ehkä on syntiä, sillä ihmissydän on horjuva ja heikko. Mene rauhassa äläkä hajoita, mitä Jumala on yhdistänyt.

-- En mitä Jumala on yhdistänyt, vaan mitä aviopuolisojen vanhemmat ovat yhteen nitoneet. Eikö sanaakaan ole teillä mulle lohdutukseksi antaa sille raskaalle tielle, jota lähden kulkemaan?

Pappi pudisti kiellellen päätään.

-- Jumala suokoon, ettei teille koskaan annettaisi kiviä, kun te pyydätte leipää, virkkoi vaimo melkein uhaten ja lähti.

Pappi viskasi päältään virkatakin, huoahti ja koetti vapautua tuon keskustelun jättämistä raskaista tunteista. Kun hän tuli ulos, tapasi hän vaimonsa ja virkkoi tälle, että hän sydämmestään sääli tuota vaimoparkaa.

-- Miks'et sitä sanonut hänelle? kysyi vaimo, joka näytti tuntevan keskustelun.

-- On asioita, joita ei saa sanoa, vastasi mies.

-- Kenen vuoksi niitä ei saa sanoa?

-- Kenen vuoksi? -- Kirkko samoin kuin valtio ovat, ystäväni, Jumalan säätämiä laitoksia, mutta epätäydelliset, sillä niitä hoitavat heikot ihmiset. Ei saa siis ihmisille myöntää, että nämä laitokset ovat epätäydelliset, sillä siten he joutuisivat epäilemään näiden jumalallista alkuperää.

-- Mutta jos nyt ihminen, nähden niiden epätäydellisyyden, sittenkin rupeaisi epäilemään niiden jumalallista alkuperää ja jos hän vielä tutkimalla saisi selville, ettei sitä jumalallista alkuperää olisi olemassakaan...

-- Minä luulen, keskeytti pappi, kaikki pyhät siitä varjelkoot, että epäilyksen viettelijä on päässyt hallitsemaan aikakautemme ilmassa. Etkö tiedä, että se oli ensimmäinen kysyjä, joka syöksi ihmisen kadotukseen. -- Eipä suotta ole paavin lähettiläällä ollut syytä viime kirkolliskokouksessa kutsua tätä maata turmeltuneeksi.

Vaimo katsoi miestään tutkiskellen, laskiko tuo leikkiä, ja mies vastasi hymähdellen merkiksi, ettei se ollut kokonaan tottakaan.

-- Älä laske tällaista pilaa, virkkoi vaimo. Voinhan uskoa sinun puhuvan vakavasti. Enkäkä tiedä koskaan, milloin vakavalta kannalta puhut, milloin leikin. Sinä uskot osaksi mitä puhut, vaan osaksi et. Sinä olet niin horjuva kuin jos itse olisit noiden epäilyksien vallassa.

Päästäkseen vaipumasta syvemmälle tähän kysymykseen, jota hän tahtoi välttää, ehdotti pappi, että he lähtisivät venheellä soutamaan virtaa alas erääseen kauniiseen paikkaan, jossa oli lehtimetsää ja jossa syötäisiin päivällinen.

Kohta istuikin pappi airoissa ja viheriä ruuhi lipui poikki veden kalvon; lapset koettivat venheestä tapailla menneenkesäisiä rytejä, joiden kuivissa lehdissä kevättuuli lauloi ikäänkuin heräämistään talven unesta. Pappi oli pukenut päälleen tuon kepeän arkipuseron, jota hän kutsui "vanhaksi ihmisekseen" ja hän souti voimakkaasti tuon puolen penikulman matkan pienelle koivikkokunnalle, joka oli saarena siinä kivikko-ahojen keskessä. Sillaikaa kuin vaimo laittoi esiin ruokaa, juoksi hän lasten seurassa poimimassa vuokkoja ja voikukkia, opetti poikia ampumaan jousipyssyllä ja teki heille pajupillejä. Hän kiipesi puissa ja piehtaroi nurmessa niinkuin poikanen, juoksi hevosena suitset suussaan lasten raikkaasti sille nauraessa. Hän kävi yhä rajummaksi ja kun pojat rupesivat ampumaan pilkkaan siihen siniseen virkatakkiin, jonka hän oli ripustanut puuhun, nauroi hän aivan haletakseen. Vaan vaimo silmäili varovasti ympärilleen, näkyisikö ihmisiä ketään, jotka tuota katseleisivat.

-- Ah, anna minun olla ihmisenä Luojan vapaassa luonnossa! huudahti mies, eikä vaimollakaan ollut siihen mitään sanomista.

Päivällinen oli asetettu ruohokkoon ja papilla oli niin nälkä, että hän unhotti lukea ruokarukouksen, josta syystä lapsetkin muistuttivat:

-- Isä ei lue pöytälukua.

-- Minä en näe mitään pöytää, vastasi pappi ja kahmasi peukalollaan voita. Tälle nauroivat pienokaiset äärettömästi.

-- Pidä jalat pöydän alla, Pekka, sanoi isä. -- Älä nosta jalkojasi pöydälle, Niilo, virkkoi hän toiselle. Ja pienokaiset nauroivat, nauroivat niin että olivat syödessään läkähtyä; ei ollut koskaan ennen ollut näin hauska, isä ei ollut koskaan ollut näin iloinen ja hänen täytyi lausua sukkeluutensa uudelleen ja uudelleen ja aina ne herättivät saman riemun.

Mutta ilta läheni ja täytyi lähteä kotiin päin. Tavarat kerättiin kokoon ja mentiin veneeseen. Vielä kesti iloa hetkinen, mutta sitten uupui nauru ja pienokaiset nukkuivat äitinsä polvelle. Isä kävi äänettömäksi ja vakavaksi, niinkuin liian naurun jälestä aina käydään, ja kuta lähemmäs kotia tultiin, sitä vakavampana hän istui. Koetti hän toisinaan lausua jotain iloista, mutta se tuntuu sekin nyt surunvoittoiselta. Aurinko loi viistoon säteensä laajojen ketojen poikki, tuuli oli tyyntynyt, hievahtamaton hiljaisuus ja rauha vallitsi luonnossa, silloin tällöin vain kuului karjan ammontaa tai käen intohimoista kukuntaa.

-- Käki kuuluu pohjoisesta, ennustaa surua, virkkoi pappi, siten ikäänkuin tulkiten tuota pitkällistä, alakuloista mielialaa.

-- Ei ole merkitystä muuta kuin sen ensi kukunnalla ja aamulla se jo kukkui auvoa idästä, lohdutteli vaimo.

Jo näkyivät ometan katot ja niiden päällitse kirkon torni. He laskivat valkamaan, isä otti molemmat nukkuvat pienokaiset käsivarsilleen ja kantoi heidät tupaan. Suuteli sitten vaimoaan ja kiitti hauskasta päivästä, -- hänen oli vielä mentävä kirkkoon iltamessua lukemaan.

Otti kirjansa ja läksi. Tielle tultuaan soivat jo iltakellot. Hän joudutti askeleitaan. Kirkon pihalla hän näki ihmisiä liikkuvan. Se oli jotain harvinaista, sillä tavallisesti oli lukkari yksin kuuntelemassa iltamessua. Pappi rupesi ajattelemaan, oliko joku nähnyt hänet koivikossa taikka oliko kukaan kuullut hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Oikein hänet tuska valtasi tullessaan kirkon portille, sillä siinä hän näki kaksi hevosta komeissa satulatamineissa sekä Upsalan hiippakunnan arkkidiakoonin palvelijoineen. Diakooni näytti odottaneen häntä ja pyysi saada puhutella häntä messun jälestä.

Ei ollut pappi koskaan rukoillut iltarukoustaan niin palavalla innolla ja tuska sydämmessään pyysi hän kaikkia pyhiä suojelemaan itseään ja seurakuntaa tuntemattomia vaaroja vastaan. Tuon tuostaankin hän silmäili ovelle, jossa diakooni seisoi kuin pyöveli uhriaan odotellen ja lausuttuaan aamenen meni hän tyynein askelin vastaanottamaan iskua, sillä hän oli jo varmana, että jotain onnetonta tulisi tapahtumaan.

-- En tahtonut tulla teitä kotoanne tapaamaan, niin rupesi arkkipiispan lähettiläs puhumaan, koska asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhaisen ja pyhitetyn paikan, joka vahvistaa sydämmiämme ja mieliämme. Minun on ilmoitettava teille eräs kirkolliskokouksen päätös, joka syvästi tulee koskemaan papiston yksityisen elämän sisällisimpiin oloihin.

Hän keskeytti puheensa nähdessään uhrinsa tuskan ja antoi hänelle pergamenttikäärön, jonka tämä kehitti auki ja luki:

Dilectis in Christo fratribus! -- rakkaille veljille Kristuksessa!... Episcopus Sabiniensis, apostolicae sedis legatus -- Sabinian piispa, paavillisen istuimen lähettiläs...

Silmät lensivät sirotekoisten kirjainten poikki kunnes ne äkkiä pysähtyivät erääseen riviin, joka näytti olevan tulella kirjoitettu, sillä nuoren papin kasvot muuttuivat tuhan karvaisiksi ja silmät näyttivät sammuvan.

Diakoonin näkyi käyvän miestä sääli ja hän virkkoi:

-- Kuten näkyy, kirkon vaatimukset ovat ankaria; ennen vuoden loppua tulee kaikkien pappien avioliitojen olla purettuja; sillä oikea Herran palvelija ei voi elää lihallisessa liitossa naisen kanssa saastuttamatta sitä pyhää virkaa, jota hänen on hoidettava, hänen sydämmensä ei voi jakautua Kristuksen ja vaimon siemenen synnillisten jälkeläisten välille.

-- Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä älkööt ihmiset erottako, huoahti pappi, saatuaan kiini ensimmäisen selvän ajatuksen.

-- Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa. Kun kristillisen kirkon ylevämmät tarkoitukset sitä vaativat, muuttuu rikoskin laiksi. Huomatkaa tarkoin tämä erotus: "älköön _ihminen_ sitä erottako". On siis kysymys ainoastaan ihmisen esiintymisestä erottajana. Mutta tässä on erottajana Jumala, palvelijainsa kautta, hän erottaa mitä Jumala on yhdistänyt. Tässä tapauksessa ei siis ole sama laki kuin kaikissa muissa tapauksissa.

-- Mutta onhan Jumala itse aviokäskyn säätänyt? väitti murtunut mies.

-- On kyllä, mutta siksi hänellä onkin oikeus purkaa se.

-- Vaan eihän Herra vaatine tätä uhria heikoilta palvelijoiltaan?

-- Herra vaati Abrahamin uhraamaan poikansa Iisakin.

-- Mutta siinä sydämmiä murtuu.

-- Niin, sydämmiä murtuu, niiden täytyy murtua, että ne olisivat Herralle sitä palavampia.

-- Voiko tämä olla laupiaan Jumalan tarkoitus?

-- Laupias Jumala jätti ainoan poikansa ristinpuuhun naulittavaksi! Maailma ei ole pyrintöjemme päämäärä. Turhuutta, katoovaisuutta! Ja voitte lohduttaa itseänne lukemalla kirkkomme antamia ohjeita...

-- Ei, kaikkivaltias Jumala, älkää viitatko minua ohjeisiin. Taivaan nimessä, herra diakooni, antakaa mulle kipene toivoa; kastakaa sormenne pää ja sammuttakaa tämä epätoivon tuli, jonka olette sytyttäneet. Sanokaa, että se ei ole mahdollista, sanokaa että tämä kaikki on ehdotus, jota ei ole hyväksytty.

Diakooni osotti sinettiä ja virkkoi:

-- Presentibus consulentibus et consentientibus... se on päätetty ja vahvistettu. Ja kirkon ohjeissa on, nuori ystäväni, sellainen viisauden aarre, että ne kyllä voivat valaista sokaistuneen mielen; hyvän neuvon tahdon antaa hyvälle ystävälle: lukekaa niitä aikuisin ja myöhään ja saatte nähdä, että te tyynnytte ja tasotutte.

Nuori pappi ajatteli niitä kiviä, joita saman päivän aamuna oli tarjonnut epätoivoiselle vaimolle ja hän notkisti päänsä kohdanneen iskun alle.

-- Nauttikaa siis lyhyttä lupa-aikaanne, virkkoi diakooni. Kesätuuli on taas tuntunut, maa on pukeutunut kukkasiin ja suvilinnut laulavat maassamme. Pyhän Sylvesterin päivänä, joulukuun viimeisenä, tulee talonne olla puhdas juurikuin itse Herraa Kristusta vastaanottamaan, -- tämä on määrätty pannan uhalla. Voitte sillävälin tutkia tuota sinetöittyä käskykirjettä -- älkääkä unhottako kirkon ohjeita.

Hän nousi valkosen hevosensa selkään ja ratsasti pois, ehtiäkseen vielä ennen yön tuloa toiseen pitäjään levittämään kuin kalman sanansaattaja surua ja kurjuutta.

Rasbon pappi, herra Pietari, oli murtunut. Hän ei uskaltanut mennä kotiinsa, hän hyökkäsi kirkkoon ja lankesi polvilleen alttarin eteen. Auki olivat kullatun alttarikaapin ovet ja illan punertavat säteet valaisivat Vapahtajan kulkua Golgatalle. Tällä kertaa ei pappi ollut uhkaavan ja rankaisevan Jumalan välikappale, vaan hän makasi rangaistuna seurakuntana kasvoillaan ja huusi armoa. Hän kohotti silmänsä Kristukseen, vaan hän ei löytänyt sääliväisyyttä. Vapahtaja joi kalkin, mikä hänelle tarjottiin ja joi sen pohjaan; hän kantoi ristin rikkirevityssä selässään ylös jyrkkää rinnettä, jossa hän oli mestattava. Mutta ristinpuussa riippuvan yläpuolella avautui taivas. Oli siis olemassa jotain näiden kärsimysten yläpuolella, niiden takana. Pappi rupesi tutkimaan syitä tämän suuren ihmisuhrin, jonka nyt piti tapahtua yli kaikkien maiden. Kirkko oli nähnyt, miten ihmiset rupesivat epäilemään pappien oikeutta olla rankaisijoina ja tuomareina, sillä ihmiset olivat huomanneet nämä tuomarit inhimillisiä heikkouksia täyteläisiksi. Nyt tuli papiston osottaa, että se saattoi Kristuksen vuoksi repiä sydämmen rinnastaan ja laskea sen alttarille. Mutta, niin jatkoi hänen kapinoiva sydämmensä, onhan kristinusko hävittänyt ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omia teitään ja hän mietti: ehkäpä oli jokin ajatus noissa muinoisten pakanain uhreissa. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta, ja hän oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät marttyyrit uhrattiin, miksi oli häntä siis säästettävä? Eihän ollut siihen mitään syytä, ja hänen täytyi myöntää, että jos mieli voida vaatia, että kansa häntä uskoi, täytyi sen myös voida vaatia häntä uhraamaan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja hänen vaimonsa, olivathan he yhtä. Se hänen täytyi myöntää ja hän tunsi omituisen uuden nautinnon ajatellessaan niitä kauheita kärsimyksiä, jotka hänellä olivat odotettavissa; siihen tuli ylpeys lisäksi, joka tarjosi marttyyrin ruunua; se kohotti hänet korkealle tämän seurakunnan yläpuolelle, jota hän oli tottunut katselemaan ylhäältä alttarilta, mutta joka nyt oli ruvennut kohottelemaan päätään ja uhkaavasti lähentelemään tätä ylevätä paikkaa.

Tämän ajatuksen vahvistamana nousi hän ja meni alttarikehän sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu syntinen, vaan vanhurskas, jolla oli oikeus seistä Kristuksen rinnalla, koska hän oli kärsinyt yhtä paljo kuin tämä. Hän katseli ylpeästi noita rukousjakkaroita, jotka pimeässä näyttivät polvistuneilta rukoilijoilta ja hän singautti vanhurskaan rangaistustuomion heitä kohtaan, koska he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnaansa. Hän tempasi takkinsa auki ja näytti heille verisen rintansa, jossa oli tyhjä paikka, koska hän siitä oli lahjoittanut sydämmensä Jumalalle. Hän käski epäuskoisten pistää kätensä hänen kylkeensä ja uskoa. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksestä ja hänen kiihoittunut mielikuvituksensa sai hänet horrostilaan, niin että ajatus hetkeksi seisattui ja hän luuli olevansa sama kuin Kristus. Etemmäs hän ei voinut päästä ja hän lupsahti kokoon kuin purje, jonka tuuli on repinyt rikki ja kiskonut irti mastosta. Samassa tuli suntio sulkemaan kirkkoa. Kotiin kävellessään tunsi hän itsensä onnettomaksi, kun oli kadottanut tuon rohkean mielialansa ja hän olisi palannut kirkkoon takasin, ellei joku epäselvä velvollisuuden tunne olisi vetänyt häntä kotiin. Kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän horjui hänen äsköinen vakuutuksensa, sitä köykäsemmäksi hän tunsi itsensä. Mutta kun hän astui tupaansa ja vaimo avatuin sylin otti häntä vastaan ja huolestuneena kysyi, miksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi lämmön lehahtavan vastaansa liedestä ja näki ruusuposkisten lastensa rauhaisan unen, silloin hän tunsi minkä arvoista oli se, josta hänen tuli luopua. Ja hän avasi selkiseljälleen sydämmensä, johon hänen nuori verensä tulvi. Ja hän tunsi taas ensi lempensä kaikkea murtavan voiman, joka voi kestää kaikki ja myötään virkistyä uuteen voimaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan hylkäisi sydämmensä lemmittyä. Molemmat aviopuolisot tunsivat itsensä nuortuneiksi, he istuivat rinnakkain puoleen yöhön ja puhuivat tulevaisuudestaan luoden rohkeita tuumia, miten he välttäisivät uhkaavan vaaran.

* * * * *

Kesä kului onnellisilta aviopuolisoilta kuin ihana unelma, jonka kestäessä he aivan unhottivat, että heidän oli siitä herättävä.