Part 4

Sten meni pajaan, vaan nyt oli rauta mustaa. Hän polki palkeita ja sai sen taas punaseksi. Sitten otti hän sen pihtien väliin ja kantoi alasimella. Mutta ennenkuin hän ehti moukariin tarttua, oli se musta. Tätä kävelyä Sten jatkoi, kunnes väsyi. Silloin meni hän taas Klaun luo. Tämä kuorsasi ääneensä, pajanahan oli hän vetänyt päänsä päälle, ettei häntä päivän valo häiritseisi. Sten valitti kyvyttömyyttään. Klaus kävi kärsimättömäksi.

-- Voipa piru kuinka olet tuhma. Etkö voi pidellä pihtiä toisessa kädessä ja moukaria toisessa.

Ei, sitä ei Sten voinut.

-- No, hae nyt edes kannullinen olutta, sinä perhanan poika!

Steniä hävetti lähteä kadulla olutkannua kantamaan, vaan kun Klaus äkäsenä uhkaili, juoksi hän tottelevana asialle.

Aamu oli kaunis, päivä paistoi kadulle, jota myöten rouvat ja neitoset kävelivät torille. Kun Sten tuli kapakasta oluthaarikko kädessään, pysähtyi hän äkkiä kuin kivettyneenä; hän näki edessään kasvot, jotka katselivat häntä säälillä ja hämmästyksellä. Hän yritti palaamaan takasin, vaan ei voinut ahdingolta, hän yritti tervehtimään, vaan kädet olivat kannussa kiini.

Tyttö jatkoi matkaansa ja Sten juoksi itkien sepän pihalle.

-- Mitä hittoja sinä itket, vetelys? virkkoi Klaus, joka oli tullut pihalle vastaanottamaan aamuryyppyään.

Sten ei vastannut. Klaus asetti laudan istuimekseen seinän vierelle, niin että hänellä siitä oli selkänojaa, ja istui siihen.

-- Nyt tehdään työtä, virkkoi hän, pani kädet ristiin ja nojausi mitä mukavimpaan asentoon. -- Saat aluksi takoa kylmää rautaa, että totut moukaria pitelemään.

Sten nosti moukarin. Se oli hänelle liian raskas. Hän löi alasimelle ja Klaus laski:

-- Yks ja kaks -- ja yks ja kaks -- ja yks ja...

-- Niin, niin, siinä sen nyt tunnet, minkälaista on työmiehen tehtävä. Se on toista kuin makailla höyhenpatjoilla ja syödä vasikanpaistia!

-- Yks ja kaks -- yks ja kaks -- -- Vai luulet sinä, että voipi tottua seisomaan päivänpaisteessa, kun ahjo hehkuu vasten silmiä ja savu pursuaa nenään. Ei poikani, ei siihen totu. -- Ja mitä luulet kauniin tytön sanovan, kun seppä tulee nokikourineen ja tahtoo häntä tapailla vyötäreiltä? Älä koske minuun, ilkiö, sanoo hän. -- Saattaa sitä mennä naimisiin jos tulee muutamia kolikkoja kerätyksi, mutta silloin saakin tyytyä rumimpaan, josta ei kukaan muu huoli. -- Kaks ja yks ja...

-- Kuule, muistatko, kun istuit ja söit kananpoikaa kastikkeen kanssa kievarissa? Mulla oli suolanen silakka pussissani! Sinulla oli hevonenkin, muistaakseni, perhana vie, ja samettinen takki! Missä on nyt hevosesi? Hä! Vieläkö se seisoo isäsi linnantallissa ja syö kauroja? Ja muistatko, kun minä sulle kuvailin, miten herra Vulkanis oli neuvonantaja Rooman keisarin hovissa? Ja sinä uskoit sen todeksi! Hahaha! Ei, se joka on seppä, se ei ole muuta kuin seppä. Siinä sen kuulet!

Sten väsyi.

-- Laiskuttaako sinua, perhanan poika? virkkoi Klaus.

-- Herkeä kutsumasta minua perhanan pojaksi, siihen en ole tottunut.

-- Ehkä hänen armonsa on tottunut kutsuttamaan itseään enkeliksi, ivasi Klaus.

Sitä nimeä oli Sten todella aikoinaan tottunut kuulemaan, mutta siitä hän ei puhunut mitään. Hän takoi taas.

-- Yks ja kaks -- ja yks ja kaks ja yks ja... Ei, kyllä tätä jo riittää, sen osaamme. Kavenna nyt rautatanko; jos se ehtii jähtyä, on työ vaikeampaa, mutta iskettävä on sittenkin. -- Juoksen tästä vähän asialle, ja jos ukko tulee pajaan, niin sano hänelle, että lankomieheni on tullut maalta käymään. Mutta jos et ole kaventanut rautatankoa siksi kuin palaan, niin minä kaventelen takajalkojasi, niin että saat sillinä uida, muista se.

Sten oli perin väsynyt, ja vakuutti, ettei hän voinut työskennellä yksin. Ja hän sanoi suoraan, ettei hän ollut tullut tänne Klaun edestä työtä tekemään sillaikaa kuin tämä loikoi kapakassa.

Silloin Klaus tulistui:

-- Oletpa ukkoseni, juuri sitä varten olet tänne tullut. Juuri sitä varten. Katsos, minä olen tehnyt työtä kolmekymmentäviisi vuotta ja sinä et ole tehnyt mitään: nyt olen minä aatelismies ja annan sinun tehdä edestäni työtä! Eikö se niin ole tapana suuressa aatelismaailmassa?

Klaus ojentausi penkillään, nojasi seinää vastaan ja pani kädet ristiin rinnalle sekä jatkoi:

-- Niin, minä olen nyt sellainen perhananmoinen aatelismies! Saatpa nähdä, millaiset herranpäivät mulla tulee olemaan. Rikas minusta ei tule, mutta lihava. Sinä katselet minua ikäänkuin et hyväksyisi mielipiteitäni. Etkö ymmärrä! Herrat tämän tavan itse ovat keksineet. Se on vallan mainio mielipide.

Sten lausui vereksimpänä mielipiteenään, että Klaus oli lurjus.

-- Käy hakemassa väkimoukari, niin saat sillä takoa rangaistukseksesi.

Stenissä veri lähti kiehumaan ja hän kohotti rautakangen Klauta vastaan. Mutta samassa hän tunsi jotain ruumiissaan repeävän ja hän kaatui taijotonna maahan.

* * * * *

Kun Sten heräsi tajuihinsa, makasi hän sairaalan vuoteella ja oli tuomittu pariksi kuukaudeksi liikahtamatta makaamaan, sillä eräs verisäiliö oli haljennut ja parantuminen oli hyvin epätietoista. Siinä samassa suuressa salissa oli vuode vuoteen vieressä ja kohta kun niistä yksi tyhjeni, oli aina toinen odottamassa sille paikalle päästäkseen. Täällä hän näki miten ruumiillisen työn tekijöillä aina oli tapaturmia tarjolla, joista eivät ylemmät luokat tienneet mitään. Milloin oli haava kirvesmiehen jalassa, milloin oli muurari pudonnut telineiltä. Eräänä päivänä tuotiin sinne oluenpanijatar, joka oli kaatanut iholleen kuumaa panosta, toisena tinavaluri, joka valaessaan oli polttanut polvensa.

Ei ollut hän ennen koskaan käsittänyt, että ihmisellä voisi olla niin monenlaisia kärsimyksiä ja kun hän vertasi entistä elämätään näiden elämään, rupesi hän aavistamaan miten oli syntynyt tuo legenda, että rikas mies oli mahdoton pääsemään taivaan valtakuntaan.

Täällä hän nyt siis makasi koko kesän näkemättä ilmaa ja luonnon vehreyttä. Katkeralla mielellä hän ajatteli, miten vuoden kauniin aika kului ja hän muisteli mitä milläkin ajalla ja minäkin päivänä toimitetaan maalla. Huoneessa vilisi munkkikaapuja, risti kohotettiin miltei joka päivä jonkun vuoteen luona kärsivän lohduttamiseksi. Sten keskusteli usein munkkien kanssa, eikä hän voinut olla yhtymättä heidän lausuntoon, että maailma oli viheliäisyyden laakso; ja kun hänellä tuskat kävivät koviksi, oli helpotus tarkastella ristiinnaulittua, joka kiemurteli tuskissaan ja nyt hän ymmärsi, miten kristinusko oli voinut saavuttaa niin paljo kannattajia.

Eräänä päivänä kun hänen tuskansa olivat kovimmillaan, tuli Klaus häntä tervehtimään. Tämä oli saanut kuulla, että Sten makasi kuolemaisillaan ja tunsi tarpeen puhutella potevaa jos mahdollista lohduttaakseen häntä. Mutta karastakseen luontonsa meni hän ensiksi kapakkaan, joten hän saapui sairaalaan jotenkin toisella kymmenellä.

Kun hän sai nähdä Stenin, jonka hipiä taas oli käynyt valkoseksi ja jonka kädet olivat hienot kuin ennen, heräsi hänessä vanha kunnioituksen tunne ja hänen täytyi itsekseen myöntää, että kumminkin oli olemassa ihmisiä parempia ja huonompia. Hän nimitti Steniä nuoreksi herraksi, käski hänen ajatella sielunsa tilaa ja katua syntejään; ei ollut Stenin syytä surra kuolemaansa, sillä seppäin ammattikunta tulisi saattamaan hänet hautaan ja sitten viettämään hautajaiset, joiden vertaisia ei ennen ole nähty. Sitten puhui hän kautta rantain kuinka sääli olisi, jos sairashuone saisi Stenin vaatteet hänen kuoltuaan sekä kehui ohimennen hänen takkinsa vaatetta erinomaiseksi; housujakin voi varsin helposti vähän muuttaa. Muuten käski hän Stenin tarkoin katsomaan, oliko taskuissa mitään. Sitten siirtyi hän puhumaan siitä, kuinka anteeksiantamatonta on, että vanhemmat rupeavat hankkimaan kasvatusta lapsilleen; siten tekevät he nämä kuin vaivaisiksi. Stenistä olisi tullut hyvä seppä, jos häntä olisi lapsuudesta opetettu vasaraa käyttämään ja siinä tapauksessa olisi hän jo tässä ijässä voinut mennä naimisiin vaakamestarin tyttären kanssa; tämä on nyt sen sijaan mennyt kihloihin erään soturin kanssa, mutta siitä Stenin ei pidä välittää, eihän hänellä kumminkaan enää ole pitkää elämisen aikaa ja hän, Klaus, tulisi kyllä kantamaan lippua ruumissaaton edessä osottaakseen, että hän puolestaan oli vainajalle antanut kaikki anteeksi.

Tämä viimeinen ajatus pani Klaun jalot tunteet siihen määrään liikkeeseen, että hän purskahti itkemään ja itki niin, kuin ainoastaan juopunut sen tehdä voi.

Mutta Klaus ei koskaan saanut kantaa lippua Stenin hautasaatossa ensiksikään syystä, ettei hän ollutkaan lipunkantaja ja toiseksi syystä, että Sten kostui.

Eräänä syyspäivänä laskettiin hän sairaalasta pois sillä todistuksella, ettei hän enää ollut sairas, mutta ettei hän myöskään koskaan voinut tulla niin terveeksi, että hän olisi saanut tehdä työtä. Nyt hän tunsi koko sen totuuden, jonka Klaus oli lausunut: kasvatus oli riistänyt häneltä keinot elättää henkeään. Hän kulki turhaan ympäriinsä tässä jo valmiissa yhteiskunnassa hakien paikkaansa; uinailijalle ei ollut paikkaa ollenkaan tässä mehiläiskeossa. No, hyvä, eipä siis muuta kuin paeta koko tästä keosta ja hakea toinen, jossa työmehiläiset elättävät kuhnureita. Hän rupesi ajattelemaan luostarilaitosta, jossa ei tehty työtä, mutta sillä elettiin hyvin hyvästi ja jossa sai käyttää aikaansa sellaisiin yleviin rientoihin kuin taiteeseen ja kirjallisuuteen; hän ihmetteli, ettei hän jo ennen ollut heittäytynyt luostarin helmaan.

Kepein askelin käveli hän Mustainveljesten luostariin Itäisen Pitkänkadun varrelle ja soitti. Porttiluukku aukesi ja muuan palveleva veli kysyi Stenin nimeä ja asiaa. Sten sanoi nimensä ja pyysi puhutella luostarin päämiestä luostariin tulonsa johdosta. Portti aukesi ja Sten pääsi puutarhaan, jossa hänen käskettiin odottaa.

Priori istui parastaikaa konttorihuoneessa ja tarkasteli taloudenhoitajan kanssa vero- ja maakirjoja; monet huolestuttavat merkit osottivat luostarin tulojen vähentyvän. Tuumittava oli, miten nämä taas saataisiin kohoamaan entiselleen; se oli vaikeaa, kun alituisesti vaadittiin uusia apurahoja sotaan harhaoppisia vastaan. Silloin ilmoitettiin hänelle Sten Ulffotin asia ja pyyntö.

-- Ulffot, Väringen, Hofstan ja Löfsala tilojen omistaja, sekö? huudahti priori ja teki ristinmerkin. Hänhän tulee kuin itsensä pyhän Dominikon lähettämänä. Minä tunnen Löfsalan mainiot tilukset: tuhatkaksisataa tynnyrinalaa viljeltyä maata, paitsi niittyjä ja metsiä, sahoja ja myllyjä ja erinomaista kalavettä. Laskekaa hänet sisään, laskekaa kaikin mokomin! Ja sanokaa hänet tervetulleeksi Herran nimessä!

-- Herra priori, virkkoi taloudenhoitaja, malttakaa vähän. Löfsala on kyllä kaunis, vahinko vain, ettei sen nykyisellä omistajalla ole halua hengelliseen säätyyn.

-- Nykyisellä?

-- Niin, Ulffotin suku on saanut väistyä kaikista tiluksistaan ja suvun viimeinen jäsen lienee seikkailija, joka on koetellut yhtä ja toista, pystymättä mihinkään.

-- Mitä sanot, mitä? Hm, se on toinen asia, mitä sellaisella voi tehdä?

-- Ei siitä ei ole hyötyä eikä kunniaa; suita meillä on kyllin syömässä eikähän tämä ole mikään ruokkimislaitos.

-- Niin juuri, virkkoi priori. -- Mutta kuka hänelle sen sanoo. Tyytymättömänä ei saa koskaan laskea ketään luostarista, se oli pyhän Dominikon viisain ja kauniin sääntö. Tahdotko sinä, veli Franciscus, mennä puutarhaan puhuttelemaan tuota nuorta miestä? Selitä hänelle vähän, varota häntä, niin, sinä ymmärrät! Mutta me jatkakaamme, taloudenhoitaja!

Veli Franciscus oli pitkä mies, uhkaavan näköinen ja tuumiltaan tympäsevä, jota käytettiin vierottamaan luostarista sellaisia pyrkijöitä, jotka eivät olleet, kuten palvelevain veljesten oli tapana sanoa, "tuottelijaita". Sillä dominikaanein munkkikunta oli valtava valtiollinen mahti, jonka myötään täytyi olla ruhtinaiden kanssa riidassa vallasta ja tavarasta, eikä se ollut mikään hengellinen kasvitarha taivaan valtakuntaan valmistamista varten.

Kun Franciscus sai nähdä Stenin, vähäpätöisen, kuihtuneen miehen, arveli hän voivansa kaikessa lyhykäisyydessä suoriutua koko tehtävästä.

-- Mitä haette täältä luostarista? kysyi hän pitkittä valmistuksitta.

-- Haen rauhaa, jota ei maailma anna, vastasi Sten.

-- Harhaan käytte silloin. Tämä on taistelevan kirkon asesali eikä täällä saavuteta rauhaa koskaan.

-- Mutta taistelun jälkeen tulee lepo, pisti Sten väliin, vaan tämä ärsytti munkkia, joka tahtoi pitkittä selityksittä suoriutua tästä palkattomasta työstä.

-- Sanokaa suoraan mitä haette ja puhukaa totta. Sanokaa näin: En jaksa kaivaa enkä kehtaa kerjätä, siksi tahdon tulla tänne syömään. Sanokaa siten, niin ette valehtele.

Sten tunsi munkin osuneen johonkin määrin paikoilleen ja vastasi koristelematta:

-- Olette valitettavasti oikeassa.

Hämmästyen tästä odottamattomasta myöntymisestä ja hieman mieltyen Stenin lapselliseen käytökseen, vei munkki Stenin peremmäs puutarhaan ja jatkoi keskustelua:

-- Tunnen elämänvaiheenne ja ymmärrän mielialanne ja olemuksenne salaisuuden. Kun luonto saa itsekseen vaikuttaa, syntyy siitä loistavia tuloksia; kun ihminen sekaantuu asiaan ja tahtoo auttaa, tulee siitä epäonnistunut tekele. Te luulette, että viljelys on kehitystä; se on ainoastaan sairaloista kehitystä. Katsokaa tätä päärynäpuuta. Se on vesa eräästä päärynäpuusta Santa Luciasta Espanjasta, jossa sitä on viljelty viisisataa vuotta. Teistä on mainiota, että se voi kasvaa kauniita hedelmiä, jotka meistä hyvältä maistuvat. Mutta niin ei luonto ajattele; se on luonut makean hedelmätertun siementen vuoksi, joiden tulee lisääntyä ja jatkaa sukua. Katsokaas tätä hedelmää, kun halkasen sen! Näettekö siinä siemeniä! Ette. Viljelys on riistänyt siltä siemenet. Ja katsokaa tuota omenaa, joka loistaa noin punakylkisenä! Se on englantilaisen omenapuun sekaletta. Siinä on vielä siemeniä, vaan jos niitä kylvän, ei niistä koskaan kasva hedelmääkantavaa puuta. Ja jos tulee kylmä talvi, paleltuu tämä arka sekakasvi, mutta kotiperäinen, happamen hedelmän kasvava omenapuu säilyy. Ei pidä ruveta ihmisiä viljelemään, varsinkin kun se aina tapahtuu muitten kustannuksella. Meidän maamme, meidän karu ilmanalamme, ei se sovi sellaiseen hedelmäviljelykseen! Olenko puhunut kylliksi selvään? Surkuttelen teitä, nuori mies, mutta auttaa teitä en voi! Beati possidentes, onnelliset ne, jotka ovat ehtineet pitää varansa. Vanhempanne pitivät kerran varansa, vaan eivät kyenneet saavuttamaansa säilyttämään.

Sen jälkeen kääntyi hän puhumaan jokapäiväisistä asioista kuljettaen Steniä porttia kohden.

-- Näkyy tulevan aikuinen talvi tänä vuonna, ainakin pihlajanmarjoista päättäen.

Oli saavuttu portille, munkki avasi sen kohteliaasti ja virkkoi:

-- Hyvästi, herraseni!

Kun portti pamahti kiinni Stenin selän takana, tunsi hän, että hän nyt oli ainaiseksi suljettu ulos yhteiskunnasta ja hän kokosi sielun ja ruumiin voimansa viimeiset tähteet, tehdäkseen lopullisen päätöksen. Mutta hänen tahtonsa oli lamaantunnt ja ajatuksensa seisahtunut. Oli tullut hämärä. Hän jatkoi kulkuaan kaltevaa katua alas merenpuoleiseen rantaan päin, aivan kuin jos häntä olisi johtanut maan vetovoima, joka veti alaspäin. Hänen jalkansa osuivat kulkemaan kapeaan solaan, joka oli aivan pimeä, likanen ja haiseva. Mutta hän käveli edelleen, käveli ohkasta valonviirua kohden, joka loisti solan päästä. Hän saapui vesiportille, joka oli jätetty raolleen ja jonka läpi kuun säteitä pääsi tunkeutumaan katveikkoon. Avattuaan portin seisoi hän laajan vedenkalvon reunalla, jota Siklasaaren päältä nouseva kuu hopeoi. Veden loivat laineet leikkivät tasaisesti kuutamossa ja hienonen, mereltä päin käyvä tuuli toi raittiita lehahduksia ulapalta. Sten astui portin edustaiselle kapealle kynnykselle ja veti portin taakseen lukkoon, ajattelematta tarkemmin mitä hän teki. Samalla rupesivat kaikki kaupungin kellot läppäämään iltasoittoa ja muureilla oleva vahti pärisytti rummulla iltataptonsa, kehottaen ihmisiä käymään levolle. Sten otti lakin päästään, lankesi polvilleen ja rukoili. Rukoiltuaan nousi hän seisomaan, käänsi selkänsä meren puolelle, laski käsivarret ristiin rinnalleen ja ojentaen katseensa tähtiä kohden antoi hän ruumiinsa vaipua taaksepäin, ikäänkuin levolle laskeutuessaan.

Kimalteleva vedenkalvo avautui kuin musta hauta, joka heti taasen sulkeutui, ja pinnassa näkyi suuri pyöreä kehä, kuin gloria pyhimyskuvissa; se laajeni, siitä kasvoi useampia renkaita, jotka ohentuivat ja tasoittumistaan tasoittuivat. Aavikon loivat laineet palasivat kohta takasin ja leikkivät hyppien kuutamossa kuin eivät äsken olisi säikähtäneetkään.

YLEVÄMPIÄ TARKOITUKSIA

Niin oli kylmä pienessä maalaiskirkossa, että hengitys huurusi savuna papin ja laulavain kuoripoikain suusta. Olkia oli levitetty kirkon savilaattialle, että sanankuulijat, jotka seisaaltaan messua kuuntelivat, tarkeneisivat myöskin polvistua, jota heidän täytyi tehdä aina kun pojat pientä tiukua soittivat. Paljo oli kirkossa väkeä tänään, sillä odotettiinpa harvinaista tapausta jumalanpalveluksen jälestä. Papin piti näet varottaa kahta riitaista aviopuolisoa, jotka elivät epäsovussa, mutta jotka eivät saaneet erota, kun eivät olleet tehneet varsinaista aviorikosta; kumpanenkaan ei myöskään tahtonut karkurina luopua kodistaan eikä lapsistaan. Messu-uhri oli päättynyt ja kirkuvalta kaikui "miserere" vilusta väriseväin äänien sitä laulaessa. Punasena helotti päivänpaiste jäisiä ikkunoita vastaan, sytytettyjen vahakynttiläin valoa ei näkynyt ollenkaan, ne kuultivat vain keltasina täplinä, jonka ympärillä lämmennyt ilma huurusi kuin keväinen auer.

Agnus Dei, qvi tollis peccata mundi, veisasi pappi ja pojat lauloivat, seurakunnan yhtyessä: miserere! Siinä kuului syviä, karkeita miesääniä ja kimeitä, hentoja naisääniä. Miserere, armahda meidän päällemme!

Epätoivoisena hätähuutona kaikui viimeinen miserere, ja samassa astuivat molemmat aviopuolisot katveesta esiin ja lähtivät kävelemään suurta käytävää myöten alttaria kohden. Mies oli pitkä ja romuluinen, ruskea parta, keinuva käynti. Nainen pieni, hentonen olento, sirot piirteet ja pehmoset, sulavat liikkeet. Huntu peitti puolittain hänen kasvonsa, joten näkyvissä oli ainoastaan surevannäköiset, siniset silmät ja palanen kalpeita poskia.

Pappi rukoili hetkisen ääneti itsekseen ja kääntyi sitten seurakunnan puoleen. Hän oli nuori mies, vielä vajaata kolmenkymmeninen, jonka terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät oikein näyttäneet soveltuvan hänen papilliseen pukuunsa eikä niihin ankariin sanoihin, joita hän lausui. Molemmat aviopuolisot olivat jo aikuisemmin ripittäneet itsensä hänelle ja piispan erityisestä käskystä hän nyt piti nuhdesaarnansa. Riitaiset puolisot olivat näet käyneet piispan luona ja pyytäneet, että heidän avioliittonsa purettaisiin, mutta tämä ei ollut voinut siihen suostua, kun kanooninen laki myönsi eron vasta synnin tapahduttua, hedelmättömyyden perustuksella muutamissa tapauksissa, sekä jos toinen aviopuolisoista oli karannut kodistaan ja perheestään.

Pappi alkoi puheensa kuivalla, sisällöttömällä äänellä, ikäänkuin hän ei olisi itsekään uskonut mitä hän sanoi.

Avioliiton, sanoi hän, on Jumala itse rakentanut, hän, joka miehen kylkiluusta teki vaimon miestä varten, tälle avuksi. Koska siis mies on ensiksi luotu ja vaimo myöhemmin, pitää vaimon olla miehelleen alamaisen ja totella häntä herranaan.

(Tällä paikalla teki tuo pieni hunnutettu pää liikkeen, ikäänkuin haluten sanoa jotakin).

Miehen puolestaan täytyy kohdella vaimoaan arvokkuudella, koska vaimo on miehen kunnia ja mies siten kunnioittaa itseään vaimossaan. Niinpä sanoo Paavalikin kirjeessään Korinttilaisille, seitsemännessä luvussa, neljännessä värsyssä, johon Grationon kirkkosääntö juuri perustuu: Vaimolla ei ole itsellään valtaa ruumiinsa yli, vaan miehellä.

(Huntupäinen ruumis vavahti kiireestä kantapäähän saakka, vaan mies nyökytti hyväksyvästi papin sanoihin. Pappi, joka nyt loi katseensa vaimoon, muutti äänensä sydämmellisemmäksi.)

Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luo ja kysyivät, saisiko mies erota vaimostansa, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihmiset älkööt erottako. Ja siitä syystä ei kirkko myönny avioliiton hajoittamiseen. Kun maallinen laki nyt myöntää eroa muutamissa tapauksissa, on se tullut tavaksi ihmisten pahuuden tähden eikä sitä kirkko voi hyväksyä.

Elämä ei ole mikään kukkaistarha eikä meidän pidä siltä liikoja vaatia. Hän itse, joka siinä nyt saarnasi, oli myöskin naimisissa. (Tähän aikaan oli katoolisten pappien vielä lupa mennä naimisiin.) Siksi hän saattoikin olla ratkaisijana tässä kysymyksessä; hän tiesi, miten toisen aina täytyy mukautua toisen mukaan, jos mieli välttää riitaa ja toraa. Hän oli itse vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt heidän ensi lempensä onnen, hän oli ristinyt heidän lapsensa ja nähnyt isyyden ja äitiyden pyhittävän heidän rakkautensa. Hän palautti heidän muistoonsa noita haihtumattomia hetkiä, jolloin he eheimmiten nauttivat elämästä ja tulevaisuus oli koittavana kesäpäivänä heidän edessään. Näiden muistojen nimessä pyysi hän heitä ojentamaan toisilleen kätensä ja unhottamaan kaiken, mikä oli tapahtunut sittenkuin eripuraisuuden henki oli päässyt heidän sydämmiinsä. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa pyysi hän heitä uudistamaan sen liiton, jonka he itsekkäisyydessään olivat koettaneet rikkoa.

Hetken ajan vallitsi nyt kirkossa syvä äänettömyys ja jännityksellä odottava seurakunta siirtyi tungeskellen lähemmäs alttaria.

Aviopuolisot seisoivat liikkumattomina.

Silloin näytti pappi käyvän kärsimättömäksi ja äänellä, joka vapisi surua ja vihaa, alkoi hän taas puhumaan.

Hän puhui vanhempain velvollisuudesta lapsiaan kohtaan, Jumalan vihasta leppymättömiin sydämmiin, ja hän sanoi suoraan, että avioliiton tarkoitus ei ollut ensinkään olla huvitteluna kuumaverisille ihmisille, vaan keinona suvun lisääntymiseen ja -- tähän pani hän erittäinkin painon -- kasvatukseen. Sitten antoi hän heille viikon miettimisaikaa ja käski heidän mennä rauhassa.

Tuskin oli hän viime sanansa lausunut ja viitannut kädellään jäähyväisiksi, kun jo tuo nuori nainen käännähti ja lähti. Kylmänä ja tyyneenä hän kulki väkijoukon keskitse ja katosi suuren käytävän kautta.

Mies viivähti tuokion ja kääntyi sitten ristikäytävää kulkemaan, josta päästiin ulos pienen portin kautta.

Kun pappi asteli kotiinsa vaimonsa rinnalla, joka oli kuunnellut messua, kysyi häneltä hänen vaimonsa lauhkealla, mutta nuhtelevalla äänellä:

-- Uskotko itse tuota mitä sanoit?

-- Sinä olet omatuntoni, eukko rakas, ja tunnet ajatukseni. Säästä siis minua hiukankaan, sillä nuo lausumani sanat lyövät minua kuin ruoskat.

-- Ota vain vastaan se kuritus. Sinä tunnet ripistä, että näiden aviopuolisojen liitto ei ole oikea avioliitto. Sinä tiedät, että nainen tuo on marttyyri, jonka henki voidaan pelastaa ainoastaan sen kautta, että hän saa eron miehestään; sinä tiedät sen, ja kehotat häntä kulkemaan turmiotaan kohden.

-- Kirkolla näetkös, on ylevämmät tarkoitukset, jotka eivät salli sen ajatella pikkuihmisten mukavuutta ja hyvinvointia.

-- Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, heidän onnellisuutensa, olisi kirkon ylevin tarkoitus. Mikä on sitten kirkon ylevämpi tarkoitus?

-- Jumalan valtakunnan lisääntyminen maan päällä, vastasi pappi vähän mietittyään.

-- No niin, Jumalan valtakunnan, virkkoi vaimo. Mutta Jumalan valtakunnassahan on ainoastaan onnellisten asuinsijat -- siis pitää kirkon tehdä ihmiset onnellisiksi?

-- Niin, korkeammalta kannalta katsoen!

-- Korkeammalta? Voiko sitä katsoa kahdelta kannalta?

-- Pikkunen hupakko voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta voi vastata, virkkoi pappi, painaen vaimonsa kättä.

-- Mutta huonostihan on silloin laita viisaiden viisauden, sillä mitä he sitten vastaavat, kun viisas kysyy, kun kaikki maailman viisaat tulevat kysymään, intti vielä tuo pikkunen hupakko.

-- Silloin ne vastaavat, että he eivät tiedä mitään, kuiskasi pappi.

-- Olisit sanonut sen ääneen, olisit sanonut sen tänään kirkossa. Eihän omatuntosi kumminkaan ole tyytyväinen sinuun tänään.

-- Siis täytyy minun saada omatuntoni vaikenemaan, sanoi pappi, ja suuteli vaimoaan, joka juuri oli ehtinyt etehiseen.