Part 3

-- Valitseisitte toisen toimen, virkkoi Sten ystävällisesti ja lapsellisesti.

-- Valitseisin? Ei niitä valita, nuori herra. Kaupunkiyhteiskunta on rakennus, jossa jokainen on paikalleen muurattu kivi; jos hän liikahtaa, niin koko rakennus romahtaa. Mutta yhteiskunta teki varomattomuuden, kun ei kieltänyt minun ammatissani olevia ihmisiä menemästä naimisiin, sillä kun ihminen ei voi mennä naimisiin ennenkuin kolmenkymmenen ijässä ja hänen jo täytyy kuolla kuudenneljättä vanhana, niin joutuvat lapset tuonne alas.

Hän viittasi sormellaan laattiata kohden.

-- Katsokaas, ihmisluonteessa on pyrkimystä ylöspäin, -- ylöspäin, sillä tarkotetaan, että hän pääsisi työtä tekemästä. Sinne me rientoilemme ja ähertelemme. Kahdella tavalla voi päästä ylöspäin: rehellisellä ja epärehellisellä. Jälkimmäinen keino on mukavin, vaan se voi päättyä äkkijyrkänteesen. Minä olen aina ollut rehellinen.

Rummunsoittaja rämäytti korkealta tynnyrilavaltaan muutamia rummunpäräyksi, joka merkitsi, että joku tahtoi puhua.

Ylös köynnöksillä koristetulle tynnyrille nousi nyt kookas olento, puettu nahkoilla reunustettuun vaippaan, jossa oli punanen verkavuori, ja päässään pyöreä karvalakki. Se oli kaupungin pormestari.

-- Nyt hän esittää kuninkaan maljan, kertoi vaatekirjuri. Kolmatta kertaa hän jo pitää tämän maljapuheen, kolme kertaa hän on kironnut kuninkaan ja juonut arkkipiispan ja Tanskan kuninkaan kunniaksi! Todellinen kaupungin kansalainen, nähkääs, juo aina sen kunniaksi, jolla valta on, sillä se, jolla kulloinkin on valta, se pystyy suojelemaan kauppaa ja kaupungin asukkaina ovat kauppiaat, -- muita ei oteta laskuun.

Sten kuuli sanan sieltä, toisen täältä pormestarin puheesta, sillävälin kuin keltaihoinen mies kuiskaili hänen korvaansa:

-- Kauppias istuu lämpösessä huoneessaan! Hän kirjoituttaa kirjeen myöjälle ja kysyy mitä tavara maksaa. Sitten kirjoituttaa hän kirjeen ostajalle ja kysyy paljoko tämä tavarasta antaa. Ja sitten ostetaan ja sitten myödään. Se on: toinen voittaa ja toinen tappaa. Jos ostaja ja myöjä saisivat tavata toisensa ja sopia kaupasta, ei tarvittaisi ketään kauppiasta, mutta he eivät saa tavata toisiaan, sillä on olemassa jotakin sellaista, jota kutsutaan privileegioiksi. Ja privileegiot johtuvat vallasta.

Riemuhuudot katkasivat sekä pormestarin puheen että kirjurin kuiskaukset; ja kun huudot olivat tauonneet, silloin kohottivat kaikki lasinsa ja huusivat hurraata, kaikki, paitsi kirjuri, joka nousi ylös ja hiivasi lasinsa sitä tynnyriä vastaan, jolla puhuja seisoi.

Innostuneesta juhlajoukosta kuului tämän johdosta huudahdus kuin ikään tulen irtipäästyä ja jo seuraavassa tuokiossa viskoivat voimakkaat kädet kirjuriraukan kellarin portaita kohden, johon Sten näki hänen häviävän yhä ryiskellen; rykivän käheä ääni kaikui miesten huutojen ja rumpujen pärinän keskitse.

Pormestari vaati vielä kerran sananvuoroa, -- tällä kertaa teki hän sen kaupungin torvenpuhaltajan välityksellä -- ja hän ilmoitti, että kaupungin neuvosto oli päättänyt tarjota viiniä yleisölle sen ilahduttavan tapahtuman johdosta, että kuningas oli palannut pääkaupunkiinsa.

Viinitynnyri vyörytettiin esiin, nostettiin jalustalle ja ilo oli parhaillaan. Mutta taas tuli uusi käänne. Eräästä pienemmästä sivuhuoneesta, joka oli vuokrattavana yksityisiä pitoja, häitä y.m. varten, tuli ulos hääsaattue, huilunsoittajat ja lipunheiluttajat etunenässä; saattueen piti suurten salien läpi kulkea ulos, vastanaineiden kotiin. Mutta siitäpä ei päässytkään. Mieliala oli kellarissa liian repäsevä, tällaista tilaisuutta ei jätetty käyttämättä.

-- Piiriin, tanssimaan morsiamen ruunusta! kaikui moniääninen kehoitus ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat jo kaikki nuoret miehet kiertäneet kehän morsiamen ympäri, joka oli kiskastu irti sulhonsa rinnalta. Morsian oli kukoistava kaksikymmenvuotias, sulho kuihtunut kolmikymmenvuotias, kalpea ja sairaloisen näköinen kuin tuo äskeinen kirjuri.

Stenin huomio kääntyi hyljättyyn sulhoon eikä hän käsittänyt, miksi hänen kävi miestä sääli, vaikka olihan nyt miehen onnellisin päivä. Sillävälin oli kumminkin sitastu huivi morsiamen silmille, piiri tempasi Steninkin mukaansa ja huimaavassa pyörteessä kierrettiin nyt nuorikon ympärillä muutamia tanssin kehiä, kunnes äkkiä pysähdyttiin. Morsian ojensi käsivartensa ja kietoi ne haparoiden Stenin kaulaan; nuorukainen laskeusi punastuen polvilleen, suuteli nuorikon kättä ja meni, seppeleen saatuaan, piirin sisään tanssimaan morsiamen kanssa, joka oli vallan hurmaantunut sellaisesta kohteliaisuudesta. Tanssittuaan meni Sten sulhon luo, lausui tälle muutamia kohteliaisuuksia hänen morsiamestaan ja pyysi saada juoda heidän onnekseen. Vaikkakin halaten pois räyhäävästä seurasta ei tämä voinut olla vastaamatta maljaan ja ilmaisi ohimennen olevansa kaupungin vaatevaraston kirjuri. Sten ei voinut pidättää tuskansekaisen hämmästyksen huudahtusta sen kuullessaan, mutta enempiä mietteitä hän ei siitä ehtinyt lausua, sillä samassa tempastiin sulho piirin keskelle, hänen täytyi siinä tanssia nuorikkonsa kera. Sten kävi raskaaksi mieleltään, hänelle palasi muistoon ennen kuvissa näkemänsä kuolemantanssi. Mies raukka, ajatteli hän, mies raukka ja tyttö parka!

Mutta ilo oli tänä iltana rajaton. Kohta raivattiin pöydät ja penkit syrjälle, pitihän morsiuspiikainkin saada tanssia; ehdotettiin soihtutanssia, joka oli häissä tavallinen. Tytöt saivat tulisoihdut käsiinsä ja heidän tuli nyt, tarjoamalla soihdut nuorukaisille, kutsua näitä tanssimaan.

Sten oli vetäytynyt sivummas levähtämään ja seisoi siinä kylmää seinää vastaan nojaantuneena, katsellen kaiholla, miten sulho, poskillaan viinin kypsyttämät syysruusut, hääri rauhatonna morsiamensa ympärillä, jonka joukko nuoria miehiä piiritti. Taas tunsi hän itsensä niin yksinäiseksi tässä hulmuavassa joukossa; kaikki ne vaikutukset, jotka viime vuorokaudella olivat häneen tarttuneet, nousivat haamuina hänen muistoonsa ja järkyttivät hänen väsynyttä mieltään. Hän sulki silmänsä ja kohta kävi kaikki pimeäksi; hänestä tuntui, kuin laattia olisi vajonnut hänen altaan ja korvissa humisi kuin vesi hukkuvan ympärillä. Voimakkaasti hänen täytyi ponnistaa pysyäkseen pystössä, hän avasi silmänsä, mutta ei nähnyt aluksi muuta, kuin tumman, epämääräisesti liikkuvan esineryhmän. Vaan vähitellen se järjestyi ja hänestä näytti, kuin valkonen pilkku olisi syttynyt liekkimään mustaa taustaa vastaan; se laajeni, se läheni, sille kasvoivat muodot ja ikäänkuin vaippa äkkiä olisi vedetty syrjään kuvan edestä, ilmeni hänen eteensä valkopukuinen nainen. Se oli aivan valkoinen, silmät lempeät kuin Neitsyt Maarian, hapset hopeaa ja kultaa, varmaan ei voinut sanoa kumpaako, kasvoilla lämpönen, valkonen ja pehmyt väri kuin villan hienolla nukalla; toisessa kädessä oli tytöllä soihtu, jonka hän ojensi Stenille; tämä otti sen itsetiedottomasti käteensä, tarttuen samassa vapaalla kädellään tytön kämmeneen, jonka tämä hänelle tarjosi. Se oli kaunista nähdä. Kun Sten tarkasteli tytön pientä, pehmoista kättä, jonka tämä niin ystävällisesti laski hänen kouraansa, oli hänestä hänen oma kätensä sen rinnalla suuri ja karkea kuin pesijättären saunassa.

Stenin täytyi johtaa tanssi. Tilaa aukeni ja hän lähti tyttönsä rinnalla kävelemään aaltoilevain väkijoukkojen keskitse; milloin he erkanivat silmänräpäykseksi toisistaan, milloin yhtyivät taas; milloin kietoutui hänen käsivartensa tytön vyötäreille, jota se puristi ja veti lähelleen, milloin tuli toinen poika ja vei hänet loitommalle, mutta kuinka siinä kierreltiinkin, aina he löysivät toisensa ja nuorukainen valaisi tytölle tien kohottamalla soihtunsa korkealle. Mieli teki pojalla sanoa tytölle jotain kaunista aina kuin he tapasivat toisensa, mutta hän ei saanut sanoja esille, hän ei voinut muuta kuin vaijeta katsellessaan tytön silmiin. Sitä hän ihmetteli, mistä oli kotosin tuo noin valkoinen käsi ja noin pieni jalka, joka pistihe esiin hameen helman alta ja jonka sirot muodot selvästi kuvastuivat silkkisen kengän kautta, niin että saattoi lukea nuo somatekoiset varpaat, joita kukkaiskedoilla kasvatetun prinsessankin olisi sopinut kadehtia.

Mutta kun tanssi taukosi ja Sten oli heittänyt tulisoihdun kädestään, viipyi tyttö vielä hetkisen hänen rinnallaan, ikäänkuin sanoakseen jotakin taikka odotellen, että Sten jotain virkkaisi. Mutta nuorukaisen kieli oli kuin halvattu; vaan nopeana kuin salama ja arvelematta mitä hän teki tarttui hän tytön kaulaan ja suuteli hänen molempia poskiaan, niinkuin veli suutelee sisartaan. Hälinä nousi koko hääjoukossa ja Steniä ympäröivät äkkiä uhkaavat nyrkit ja kostoisat katseet. Mutta muitten vieraitten mielestä nuo molemmat nuoret olivat niin kauniit ja Stenkin niin viattoman näköinen, punastuessaan siinä rohkeata tekoaan, että he astuivat väliin sovittamaan. Häärahvas vaati rangaistusta. Silloin astui esille iloluontoinen vanha ukko, tunnettu kaupunginneuvoston jäsen, ja selitti, että pahantekijä oli hetipaikalla rangaistava; mutta katsoen siihen vapauteen, joka päivän merkityksen johdosta oli myönnetty, sai laki jäädä unhotuksiin ja itse loukattu neito, arvokkaan vaakamestarin tytär, olla tuomarina jos hän -- lisäsi ukko leikillisesti, -- tunsi itsensä niin syvin loukatuksi. Tämä hyväksyttiin yleisellä riemulla. Mutta Sten seisoi siinä hämmästyneenä, voimatta käsittää, että hänen prinsessansa äkkiä olikin muuttunut työmiehen tyttäreksi.

Nuori tyttö oli niin hämillään, että milteipä itku tunkeutui kurkkuun eikä hän saanut sanaa sanotuksi; vihdoin eräs hänen nuorista ystävättäristään tunkeusi esiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tuo hädän hetkenä annettu hyvä neuvo näytti tekevän hämilleen joutuneen tuomarin taas iloiseksi ja tuskin kuultavalla äänellä lausui hän tuomion:

-- Nuoren herran pitää laulaa!

-- Laulaa, niin laulaa hänen pitää, huusi hyväksyen tuo hilpeä joukko ja Sten herra oli tuomittu.

Voimakkaat käsivarret nostivat hänet pöydälle ja sinne hänelle ojennettiin kilpikonnan luusta tehty kitara, jonka eräs kaupungissa oleskeleva italialainen maalari oli tuonut mukanaan. Ei ollut kukaan kysynyt osasiko tuomittu laulaa, otaksuttiin vain, että sitähän toki jokainen aatelisherra lie saanut oppia.

Hiljaisesti näppäili Sten ensiksi muutamia säveliä kitaralla toipuen sillävälin hämmästyksestään; ihmisjoukko hänen ympärillään asettui kuin meri myrskyn jälestä. Mitäpä hän laulaisi? Alhaalta nousi kuumia huuruja häntä kohden, oluen, viinin ja palaneen vahan katkua, joten hän meni melkein huumauksiinsa; silmäinsä edessä näki hän yhdessä mylläkässä punaisia kasvoja, valonvälkettä, tynnyreitä, köynnöksiä ja kukkia. Hänen sormensa hivelivät kitaran kieliä eikä hän voinut löytää, mitä hän etsi; alhaalla laattialla vallitsi vihdoinkin täysi äänettömyys, mutta saattoihan jo seuraavassa tuokiossa tuo monipäinen peto pitkästyä odottamiseen, käydä kärsimättömäksi ja hyökätä hänen kimppuunsa. Silloin sattuivat hänen katseensa noihin sinisiin silmiin ja pehmosiin, valkosiin poskiin, joissa vielä oli punaisia täpliä, jälkiä hänen suuteloistaan, kitaran äänet rupesivat soimaan ja hän tunsi vastakaikua omassa rinnassaan. Soitettuaan hetkisen helakasti rupesi hän heikolla äänellä, joka kumminkin vähitellen sai vahvuutta, laulamaan lapsena oppimaansa romanssia, provenkalisten lemmenlaulujen tapaan. Hän innostui omasta laulustaan ja oli ennen pitkää täydellisesti laulunsa mielialan vallassa.

Hän kuvaili siinä muinaisajan ritaria, joka asui linnassaan jylhän vuoren rinteellä ja sieltä ankaruudella ja säälittä kohteli ympäristön asukkaita. Ritarilla oli poika, jota hän aikoi samanlaiseksi jälkeisekseen. Vaan lumivyöry tuli, hautasi linnan ja sen haltijan alleen, -- poika vain pelastui; mutta hän ei ollut mitään, ei omistanut mitään, rakastui lopuksi mökin tyttöön ja hänestä tuli mökin onnellinen asukas.

Vaatimaton laulu, mutta sydämmeen käypä. Kuulijat olivat liikutetut, ja Sten sai täydellisen anteeksiannon. Toiset tytöt tosin arvelivat, että siinä olisi voinut olla enemmänkin rakkautta, mutta Sten vastasi, että sitä kyllä tulee jälestäkäsin. Vaan samassa astui tuo hyvänluontoinen neuvosmies laulajan luo, kiitti laulusta, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja lähti hänen kanssaan kävelemään erääseen sivuhuoneeseen, jossa hän istutti Stenin penkille ja itse asettuen kädet ristissä hänen eteensä lausui teeskennellyllä tuomarinpontevuudella:

-- Se oli laulu se, herrani, vaan nyt on luulemma puheenkin vuoro! Teillä on suru sydämmessänne, ettekä ole oikealla retkellä. Luikahdittehan passitta sisään kaupunkiin, niin, niin, te näette, että täällä kyllä pidetään miehistä huoli eikä niitä niin paljo olekaan, ettei niitä lukea jaksaisi.

Sten säikähti jo aivan pahanpäiväiseksi, vaan tuo hyväluontoinen neuvosmies tyynnytti häntä, pyysi häntä istumaan ja kertomaan vaiheensa, sitten heistä tulisi ystävykset.

Huomaten, että hänen tarinansa kaikissa tapauksissa täytyi tulla kerrotuksi, suostui Sten mielellään kertomaan sen kahdenkesken ystävälliselle henkilölle, jolta siltäkin ystävällinen mieliala saattoi olla poissa jo huomenna, kun viini oli lakannut vaikuttamasta. Hän kertoi senvuoksi kaikki, salaamatta mitään. Kun hän oli lopettanut, virkkoi neuvosmies:

-- Nyt siis haette tointa, voimiinne ja kykyynne soveltuvaa; te osaatte kirjoittaa, hyvä, kaupunki tarvitseekin juuri kirjurin, sillä tänä iltana tuli yksi paikka aukinaiseksi.

-- Vaatevarastossako? kysyi arasti Sten, synkästi aavistaen, että kohtalo hänelle oli juuri sen paikan valmistanut.

-- Siellä juuri.

-- Tuo miesparka erotetaan siis virastaan varomattomuutensa takia?

-- Luonnollisesti. Kaupunki on valtakunnan avain. Niiden joukossa, jotka vartioivat avainkaappia, ei saa olla pettureita.

-- Sitä paikkaa en voi ottaa vastaan, selitti Sten muistaen sitä ystävyyttä, jota onneton kirjuri oli häntä kohtaan osottanut.

-- Toisen kuolo, toisen leipä! Häpeättekö astua ruumiin yli? Mitäpä on vaelluksemme täällä muuta, kuin taistelua hengestä; istumme ja vaanimme, että toinen kuolisi ja kannettaisiin edestämme pois? Kuinka tuli minusta neuvosmies? Joo, minä odotin, että kuusi neuvosmiestä edestäni kuoli. Kuinka pääsen pormestariksi? Niin, minä saan odottaa kunnes hän, joka on tuolla etuhuoneessa, kuolee edestäni. Ja sitä saan ehkä odottaa kauan, lisäsi hän huoaten. -- Mitä tuohon eron saaneeseen tulee, tunnen vilpitöntä sääliä häntä kohtaan, mutta samalla olen iloinen, että te pelastutte pulasta.

-- Mutta hänellähän on vaimo ja lapsia?

-- Hyvin surullinen on heidän laitansa! Vaan kun mies nyt itse tavallaan on luopunut toimestaan, niin on se vapaa ja jos te ette halua ottaa sitä vastaan, niin ette suinkaan tee itsellenne ettekä hänelle palvelusta. Meidän kesken sanoen, ajattelimmehan kyllä vähän kukin mielessämme samoin kuin hän, mutta sellaista ei saa tuoda ilmi. Minä olen vanha mies, herraseni, ja olen jo nähnyt elämää. Se on nyt kyllä nurinkurista ja kieroa, mutta eihän sitä pirukaan voi auttaa. Vielä on samettitakkinne puhdas, vaan huomenna se on jo likanen, ylihuomenna repaleinen ja tiedättekö mikä sitä seuraavana päivänä olette? Ette enää aatelisherra, vaan seikkailija, löysäläinen. Totelkaa neuvoani, nuori mies! Hankkikaa leipää niinkauan kuin sametti kestää, ja koettakaa sitten pitää puolianne. -- Miettikää nyt päivän ehdotustani ja tulkaa maanantai aamuna raastupaan. Hyvää yötä, olkaa ymmärtäväinen!

Sten nousi ja meni suureen saliin. Mutta siellä oli hänestä nyt autioa ja tyhjää, kun jo häärahvas oli poistunut. Väsyneenä ja monenlaisten mielenliikutusten masentamana, päätti hän mennä kotiinsa.

Majataloon päästyään ja makuuhuoneeseen kiivettyään rupesi hän tarkastelemaan samettitakkiaan. Viiniä oli sen päälle kaadettu, maantien tomu oli siihen painanut ruskean leimansa, kainalojen alta oli sen hiki syönyt, -- se oli sangen surkean näköinen. Hän meni maata ja nukkui ihmetellessään, missähän kaupungin rautavaaka mahtoi siaita. Yöllä hän näki unta tanssivansa kuolemantanssia vaatekirjurein kanssa, tappelevansa raadoista, -- heräsi, nukkui taas rautavaakaa ajatellen, ajatellen helliä jäähyväisiä samettitakilleen ja päättäen varmasti hankkia leipää ensiksi yhdelle suulle ja sitten kahdelle.

* * * * *

Kaunis toukokuu ei pitänyt lupauksiaan. Vielä satoi lunta omenakukkain päälle eikä aurinkoa näkynyt kahteen viikkoon. Kaksi kamalaa viikkoa on Sten, Ulffot suvun, Väringen, Hofstan ja Löfsalan tilusten omistajain, viimeinen jälkeläinen, seisonut kylmässä, kosteassa vaatevarastohuoneessa merenpuoleisen sataman varrella. Aikuisesta aamusta myöhään iltaan on hän seissyt siinä, kynä kovettuneiden sormien lomassa, ja kirjoittanut paperille kaikkia vaatteita ja vaatelajeja, joita äsken avautunut laivaliike oli ruvennut tuomaan kaupunkiin. Ei hän oikeastaan ymmärrä, miksi ne ovat muistiin kirjoitettavat, miks'ei yhtähyvin kirjoiteta katukiviä, lumihiuteita taikka vedenpisaroita; mutta hän on noudattanut vanhojen neuvoa ja hän puristaa huulensa kokoon aina kun hänet valtaa kysymisen halu. Läpi sen huoneen, jossa hän seisoo, kulkee myötään kantajia ja kauppiaita, joiden jaloissa kulkeupi lunta ja lokaa sisään ja joiden matkassa raaka ulkoilma vapaasti virtaa huoneeseen. Vaatemytty toisensa perästä viskataan suunnattoman suurelle pöydälle ja niistä pölähtää ilmaan pilvellinen tupehduttavaa tomua. Vielä häntä ei ryvitä, mutta hän tuntee, että hengitys käy vaikeammaksi eikä se kevene siitä, että hän näkee, miten vilu on polttanut rakoille hänen valkoset kätensä ja muuttanut ne punasiksi pahkaroiksi. Eräänä päivänä hän meni parturiin ja sai siellä kuvastimessa nähdä kasvonsa. Hän luuli, että siinä hänen edessään oli toinen ihminen, sillä eipä hän tuntenut omikseen noita laihtuneita, kellertäviä kasvoja, täynnä ihonäppylöitä ja pörröttävää parransänkeä. Hänen jalkansa oli lumi räntä ja kosteus niin turmellut, ettei hän voinut käyttää tavallisia kenkiä, vaan täytyi hänen kulkea kallokkaissa. Valkosen takkinsa oli hän vaihtanut pitkään ruskeaan kauhtanaan ja töyhtölakin asemasta oli päässä leveälierinen hattu. Kun palkka oli huono, täytyi hänen syödä hyvin huokeahintaisissa ruokapaikoissa ja niissä sai ainoastaan suolaista ruokaa, johon tottumatonna hän rupesi potemaan keripukkia. Kerran hän siitä valitti eräälle vanhemmalle toverilleen, mutta silloin tämä nuhteli häntä, sanoi, että oli ihmisiä, jotka tekivät enemmän työtä kuin Sten eivätkä saaneet palkkaa ollenkaan, itse hän ei ollut syönyt tuoretta ruokaa sittenkuin jouluksi. Tämä toveri, sama mies, joka vietti häänsä raastuvan kellarissa, kadehti Steniä siksi, että tämä jo niin nuorella ijällä oli saanut samanlaisen paikan, jota hän itse oli odottanut kymmenen vuotta.

-- Toiset ihmiset saavat kaikki ilmaiseksi tässä maailmassa eivätkä kumminkaan ole tyytyväisiä.

Sten kadehti miehen verrattain lujaa terveyttä, hänen paleltumattomia käsiään ja jalkojaan, ja hänen talttunutta maailmankatsantoaan. Hän taas selitti, että Stenin kaikki kärsimykset johtuivat siitä, että poikaa oli kasvatuksessa hemmoteltu eikä opetettu työtä tekemään, ja sen vakuutuksensa uudisti hän kerran toisensa perästä.

Elämäntaistelussaan tunsi Sten ruumiinvoimainsa lopulleen riutuvan; toveri selitti, että jos hän kaatuikin, niin kaatui hän rehellisessä taistelussa, jota ei aatelisritarin suinkaan tarvinnut hävetä. Stenin mielestä hänen sielunvoimansakin höltyivät tässä alituisessa, murhaavassa numerojen kirjoittamisessa, vaan toveri väitti, että syy ei ollut työn, vaan kasvatuksen.

Kaikki vika siis kasvatuksessa! Ja kumminkin hänellä oli ollut kaksi hoitajatarta ja kotiopettaja, opettaja rooman ja kreikan kielissä, opettaja tanssissa, soitannossa ja runonteossa! Tuota hän ei voinut käsittää! Mutta onneton hän oli, siitä hän ei päässyt.

Nyt hän jo tiesi, missä rautavaaka siaitsi. Mutta mitäpä siitä apua! Hän oli erään messun aikana tavannut tytön kirkossa, mutta tämä oli säikähtänyt hänen muuttunutta muotoaan ja toverit vaatevarastossa kertoivat sittemmin, että tyttö oli sanonut Stenin niin pahasti kuihtuneen. Vielä lisäksi he kertoivat, että rautavaa'an hoitajalla oli vähän rahaa koolla, hän antoi tyttärelleen huolellisen kasvatuksen ja tahtoi häntä hyviin naimisiin, joten siellä ei kirjuripojan kannattanut kenkiään kuluttaa.

Eräänä päivänä Sten lopullisesti kyllästyi numerojen kirjoittamiseen tuossa pimeässä putkassa. Mieluummin mitä ruumiintyötä tahansa kuin tätä loppumatonta kirjoittamista, josta ei koskaan näkynyt jälkiä eikä tullut päätä! Hän jätti paikkansa. Se tapahtui keskellä kuuminta kesää. Hän käveli katua ylös, toista alas, ilman päämäärää ja ilman toivoa. Ajattelematta mitään, tarkasteli hän teloja ja kylttejä, ikäänkuin niistä hakeakseen selvitystä hämärälle elinkysymykselleen. Hänen katseensa kiintyivät suureen hevosenkenkään, joka riippui tangon nenässä. Vanhat muistot heräsivät hänessä, muistot kievarista, raudikosta ja maantiestä. Pihalta kuului vasarain kalsketta. Hän pistäysi pajaan ja näki rotevakasvuisen miehen, joka sepitti hevosenkenkää. Hidasta työtä se oli, mies läähätti ja hikoili vasaraa heiluttaessaan. Mutta Stenistä oli hilpeän näköistä, kun säkeneet räiskivät alasimen ympäri ja lämmin siinä myös näytti olevan. Mutta sepästä ei se näyttänyt olevan hauskaa, hän keskeytti työnsä, istahti hirren pätkälle ja katseli synkin silmin miten rauta alasimella jäähtyi. Ja taas, ikäänkuin pahan omantuntonsa ajamana, haki hän ahjosta tulisen raudan ja tuli takasin vielä alakuloisempana. Hän laski raudan alasimelle ja istahti sitä katsomaan, ikäänkuin odotellen että se itsestään siinä olisi muuttanut muotoaan. Sitä tehdessään käännähti hän niin päin, että Sten näki hänen kasvonsa ja samassa hän tunsi Klaun. Heti meni hän tämän luokse ja tervehti tuttavallisesti. Klaus katseli häntä ensiksi kummastellen ja tunnettuaan vihdoin Stenin, heittäysi hyvin kylmäksi. Vaan äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, ikäänkuin hänessä olisi syntynyt uusi ajatus:

-- Kuules, vieläkö sinä olet vapaana? Vapaanahan Sten kylläkin oli.

-- Sinusta täytyy pyhän Ansgariuksen nimessä tulla seppä. Nyt vasta näen sinusta, että olet sepäksi syntynyt. Ihme, miten sitä toisinaan voi nähdä hullusti. Sullehan on kasvaneet kädet, sittenkuin viimeksi tavattiin ja kätevyyden saavutat pian.

-- Eiköhän se ole kovin vaikea ammatti mulle, joka en ole siihen nuoruudestani harjaantunut.

-- Vaikeaa! Mitä hittoja, ei se ole vaikeampaa kuin mikä muu ammatti tahansa. Sille nimittäin, jolla on siihen taipumusta. Kuules, meidän täytyy ruveta hyviksi ystäviksi. Me laitamme, että täällä tulee oikein hauska. Mestari istuu kapakassa kaiket päivät ja me saamme täällä työskennellä kahden.

Stenistä oli tämä tarjous niin hyvä kuin joku toinenkin ja hänestä Klaus tuntui olevan kuin tuki. Hän suostui siis.

-- No, sitten mennään suoraa päätä sällien majataloon ja ilmoitetaan sinut asianomaisella tavalla oppilaaksi.

He kävelivät puheenjohtajan luo, joka otti Klaun vastaan sellaisella halveksivalla käytöksellä, että Steniltäkin rupesi kunnioitus tätä kohtaan horjumaan. Mutta hän otettiin oppilaaksi ja sen uuden arvon kunniaksi juotiin useampia oluthaarikkoja muutamassa kapakassa; illalla juopunut mestari hyväksyi hänet palvelukseensa. Yön makasi Sten pajassa.

Aamulla, kun Avemariaa soitettiin Mustainveljesten luostarissa, herätti Klaus Stenin kovasti tutistamalla.

-- Laita tuli ahjoon ja herätä minut kun se palaa. Lepään vielä vähän.

Sten puhalteli ja lietsoi puolentunnin ajan ja kun hän vihdoin oli saanut ahjon hehkumaan, meni hän herättämään Klauta.

-- Pane rauta tuleen ja herätä minut sitten kun se on punanen. Vetäsen vielä tässä pienen unen, virkkoi Klaus, ja kääntyi seinään päin.

Kun rauta oli tulipunainen, meni Sten herättämään Klauta.

-- Tao sinä rautaa, tao se sormen hienoiseksi, sillaikaa kuin minä tästä nouseskelen, virkkoi Klaus haukotellen.