Part 2

-- Teidän kunniaksenne, nuori herra! Ja nyt hän joi muutamain minuuttien ajan niin että kaulajäntereet olivat kireällä kuin silahihnat. Lopetettuaan kaatoi hän viime pisarat kynsilleen, iski haarikan pöytään ja huusi tupaan:

-- Kaksi täyttä! Nyt minä tarjoan.

-- Ja nuori herra maksaa? kysyi kapakoitsija. Sten herra nyökäytti päätään ja sälli jatkoi:

-- Sama se kuka maksaa. Communum bonum, kuten meidän on yhdistyksessä tapana sanoa. Tänään minä, huomenna sinä.

-- Istu tähän sälli, virkkoi Sten, ja ruvetkaamme juttuamaan. Sinä olet kuulemma seppä.

-- Lukkoseppä ja Tukholman arvoisan seppäkomppaniian lipunkantaja, kunnia olkoon pyhän Mikaelin ja pyhän Loyoksen.

-- Sanoppas, onko vaikeaa tuo ammattisi?

-- Vaikeaa, niin, ei siihen joka mies kykene. Se on ammateista vaikeinta. Se on virka maailmassa tärkeimpiä, hienoin maallikkovirka, yhteiskunnan tuki ja turva. Eihän sepättä kukaan voi toimeen tulla. Uskokaa minua kun sen sanon. Alkujaan se oli erään Rooman keisarin neuvonantaja nimeltään Vulkanis, joka sepäntaidon keksi, -- ja te kysytte, onko se vaikeaa!

-- Mutta voineehan sitä oppia, kysyi Sten herra, jota sällin puhe enemmän huvitti kuin vakuutti.

-- Oppia? Ei nuori herra ja jalosukuinen, ei sitä voi oppia.

-- Oletpahan sinäkin sen oppinut?

-- Niin minä? Se on toinen asia, vastasi sälli syvämietteisesti ja katseli kuin kuvia haarikan pohjasta.

-- Mutta miksi ei se voi minullekin olla toinen asia, intti Sten herra.

-- Ojentakaapa kouranne tänne, minä pyydän, nuori herra.

Sten laski pöydälle hentoset, valkoset kätensä. Sälli nauroi:

-- Ei kelpaa. Katsokaapas näitä.

Hän ojensi esiin jättiläiskäpälänsä ja puristi sillä tinaista haarikkaa, niin että se keskikohdalta kävi ohkaseksi kuin tuntilasi.

Sten herra ei ollut sittenkään vakuutettu.

-- Ethän liene syntynyt semmoisilla käsillä.

-- Olenpa herraseni, noine käsineni juuri olenkin syntynyt. Minä olen syntynyt sepäksi samoin kuin te olette tyhjäntoimittajaksi, -- anteeksi. Mihin te luulette tuollaisilla eväsillä kykenevänne tässä maailmassa? Heh! Onni teille, ettette tarvitse tehdä mitään, sillä kaikenlaatuiseen työhön te olisitte liian köykänen.

-- Ja minä tässä juuri tuumin ruvetakseni sepäksi, virkkoi Sten viattomasti.

-- Ei saa tehdä pilkkaa arvokkaasta ammattikunnasta, nuori herra. Sanonpa teille muuten, että meillä on toiset ajat nyt kuin ennen; sepästä voi tulla pormestari ja raatimies ja se herra Vulkanis, josta äsken mainitsin, oli Itävallan keisarin neuvonantaja. Ei pidä ylhäisenkään olla ylpeän, -- onhan tuommoista ennenkin nähty. Lyypekkiläiset ovat kauppiaita ja ammattilaisia, vaan he hallitsevat itsensä ja kuningas Kaarlo Knuutinpoika oli toisena päivänä kuningas, toisena ei mitään. Jos hän olisi jotakin oppinut, olisi hän jotakin taitanut.

-- Juuri sitähän halusin sanoa, seppä kulta. Voinpa ilmoittaa, etten enää ole mikään aatelisherra, vaikka kuljenkin samettitakissa.

-- Kannatte pukua, hä, olematta aatelisherra?

-- Olen ollut, mutta nyt en ole mitään. Kisälli repäsi silmänsä suuriksi, vetäytyi lähemmäs ja tarkasteli tyystin Steniä.

-- Luistaa alaspäin, niinkö? Takaperin, hä? Kovat ajat! Kun varkaat tappelevat, saa talonpoika lampaansa takasin. Niin, niin. Ei ole olemassa ylhäisiä sukulaisia? Eikö hienoja ystäviä edes? Siis yksin maailmassa? Täytyy ruveta sepäksi, kun ei muuksi voi ruveta!

-- Niin, jos voin ruveta sepäksi.

-- Vai ei mitään! no se on vielä huonompi kuin sinun virkasi, Klaus. Minun nimeni on nähkääs Klaus. No nythän voit olla ylpeä, Klaus. Mutta minä en ole ylpeä ja suon siis mielelläni, että tarjootte mulle haarikkaan, viimeiset olivat minun. -- Miltä tuo kana maistui? Se on minusta sitkeän näköistä.

Klaus hiasi hiukan hampaitaan, ikäänkuin ollen purevinaan jotakin sitkeää. Sten vastasi:

-- Hyvä kana oli, tahdotteko jotakin pureskeltavaksi?

-- Jos voisin olla varmana, että se on syötävää, muuten en siitä välitä. Sillä kun minä jostakin rahan maksan, niin tahdonpa silloin, että se on kelvollista ja maukasta.

Sten tilasi kananpaistia ja uusia oluvia ja jatkoi katkennutta keskustelua:

-- Tahdotteko siis suosittaa minua ammattikunnallenne?

-- Koetanpa tehdä mitä voin, mutta helppo juttu se ei ole saavuttaa vaikutusalaa sen isäntäin luona. Sattuipa onni teille, että tulitte tutustuneeksi seuran lipunkantajaan, sillä hänen sanallaan on toki merkitystä, vaikka hän kulkeekin pussi hartioilla, kun hän on retkillään.

Sten herra, joka ei ollut tottunut niin paljoon olueeseen eikä varsinkaan niin huonoon, kuin täällä tarjottiin, rupesi käymään uniseksi ja nousi lähteäkseen matkustajaintupaan. Mutta Klaus ei millään ilveellä suostunut hänen ehdotukseensa.

-- Ei, istu poikani, ja juo maljallinen viiniä minun seurassani; onhan ilta mitä ihanin eikä ole pitkä matka vuoteellekaan. Jos sinua rupee nukuttamaan, niin keveästi minä sinut kannankin rappusia ylös.

Mutta Sten herra ei voinut juoda enempää. Klaus suuttui ja kysyi, kieltäytyikö Sten juomasta lipunkantajan kanssa. Sten pyysi anteeksi, mutta hän ei voinut. Klaus piti häntä ylpeänä ja varotti häntä siitä, se koituu omaan nilkkaan. Sten tuskin unelta enää erotti mitä siinä puhuttiin ja kiipesi tupaan, jossa hän nousi makuulavalle; haki siellä haparoimalla polsterin päänsä alle ja nukkui siihen hetipaikalla. Kauan oli hän mielestään nukkunut, kokonaisen vuorokauden, kun hän heräsi ja tunsi polton kasvoissaan, ikäänkuin olisihan ollut keskellä säkenikköä. Hän kohottautui ja kuuli, että koko tupa soi yhtä pirullista sääskenlaulua; sääskiä oli aivan sakeasti huoneessa. Hieman koottuaan ajatuksiaan saattoi hän alhaalta kuulla ihmisääniä ja kaikkien ylinnä kaikui Klaus ystävän karkea passo:

-- Niin, sellainen perhanan sukkela poika se on. Vanhat, vanhat tutut me muuten ollaan. On häntä hieman pilattu hienoilla vaatteilla ja muulla sellaisella, mutta kyllä se lähtee. -- Kievari, lisää viiniä! -- Niin, katsos, hänen isänsä oli mulle vanhastaan vähän velkaa ja nyt minä käytin tilaisuuden sen kuittaamiseen. Juo terveydeksesi, lukkari.

Sten hypähti pystöön ja katsoi muutamasta raosta, josta näkyi miten Klaus istui pöydän päässä ja johti keskustelua, rinnallaan kievarin isäntä ja toisella puolella toinen mies, nähtävästi lukkari. Pöytä oli tuoppeja ja haarikkoja kukkurillaan eikä näkynyt vierailla olleen jano.

Lukkari, joka arveli sällin jo kylliksi puhuneen, korotti nyt äänensä.

-- Kuules Klaus, sinä sanot että hän ei ole mitään, ei ole missään toimessa ja on rahaton. Tiedätkö miksi sellaista kutsutaan?

-- En.

-- Se on irtolainen. Tiedätkö mitä laki säätää kiertelevistä irtolaisista?

-- En, en. --

-- Joo, se säätää, että kuka tahansa saa tarttua sellaisen maankulkijan kaulukseen, ja viedä hänet lääninputkaan, niin säätää laki. Ja se on oikein. Sillä Jumala on alkujaan luonut ihmisen tekemään työtä, tekemään jotakin hyödyllistä.

-- Taikka sitten olemaan rikas, pisti kapakoitsija väliin.

-- Vaiti, älä keskeytä minua. Tekemään jotakin hyödyllistä, tavalla taikka toisella, millä tahansa. Pax!

Lukkari keskeytti saarnansa ja pistäysi nurkan taa.

-- Sillä miehellä on pää paikoillaan, virkkoi kievari, ja nyökäytti päätään lukkariin päin, joka jo samassa tuli takasin ja istahti paikoilleen.

-- Otaksutaan nyt, jatkoi tämä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tahdo tehdä työtä; otaksutaan, että on ihmisiä, jotka mieluummin tahtovat elää muiden kustannuksella...

Klaus katsoi ylöspäin eikä ollut huomaavinaankaan, mitä puhuttiin. Mutta lukkari nielasi kulauksen ja jatkoi:

-- Silloin kysyn minä: mitä on sellaisille ihmisille tehtävä? Voiko siihen kukaan vastata?

Kievarin isäntä yritti vastaamaan siihen, vaan lukkari esti sen viuhtasten vasemmalla kädellään.

-- Voiko siihen kukaan vastata? Ei. Meidän täytyy vastata ei, sillä me tiedämme sen osittain ja osittain ennustamme. Mutta minä vastaan näin: Cur tuus benevolentium! Pax!

Hän joi pikarin pohjaan ja nousi kävelemään, päästäkseen turmelemasta puhettaan loppusanojen huonolla käännöksellä.

Sten herra viskausi uudelleen vuoteelleen ja kätki päänsä patjan alle. Hänestä tuntui, että hän oli maannut jo toisen vuorokauden, kun hän heräsi siitä, että joku jalka sangen tuntuvalla tavalla liikuskeli vuoteella. Sten hypähti istualleen ja näki seinäaukosta pilkoittavan aamusen sarastuksen valossa ystävänsä Klaun, joka nähtävästi ei uskaltanut nojautua alaspäin, seisovan yhdellä jalalla ja, pidellen kurkihirrestä kiini, toisella jalallaan etsivän vuoteelta nukkuvaa ystävätään. Hakiessaan hän ähkyi ja hoki: missä sinä! missä sinä! Ja kun hän vihdoin näki hämärikössä Stenin kasvot, asettui hän seisomaan molemmille jaloilleen ja virkkoi:

-- Tiedätkö sinä mikä sinä olet, hä? Tiedätkö sinä, että olet löysäläinen? Löysäläinen juuri, irtolainen, joka joudut putkaan, jos et syö toisen leipää, koska sulla ei ole omaa, hä? Tiedä siis, että nimismies on kintereilläsi ja jos et ennen päivän valkenemista ole matkoissasi, niin olet putkassa. Ymmärrätkö?

Sten ymmärsi, että putkasta oli puhe; olihan hän jo yöllä siitä jotakin kuullut. Mutta hän ei ymmärtänyt, miksei ollut lupa kulkea maantietä työnhaussa ja turhaan koki Klaus panna parastaan selittääkseen hänelle, että hänellä täytyi joko olla työtä taikka omaisuutta sen ja sen verran. Sten herra, joka vankilaa kammoi kuin kuolemaa, suostui kumminkin kohta ottamaan hevosensa tallista, jättämään harvoista kultarahoistaan muutamia Klaulle, joka lupasi suorittaa maksut kievarin isännälle; tämä taas ei muuta toivonutkaan, kuin että Sten lähtisi matkoihinsa, koska on rangaistus sillekin, joka irtolaisia pitää talossaan. Sten sanoi sepälle jäähyväiset ja lupasi käydä hänen luonaan Tukholmassa.

Taas istui hän hevosen selässä; kesken unensa oli hänen täytynyt lähteä, lähteä ajettuna majatalosta, paeta vankilaan joutumista. Ja hän päätti vahvasti ajaa pysähtymättä, ennenkuin tuli pääkaupunkiin.

* * * * *

Kahta vuorokautta myöhemmin, eräänä lauvantai-iltana, pysäytti Sten raudikkonsa Brunkebergharjun korkeimmalle kunnaalle, sillä kohdalla, jossa sen katkasee Norrström virran pohjoinen haara. Ensi kertaa näki hän edessään pääkaupungin, tuon merkkipaikan, jossa mahtavat alituiseen taistelivat vallasta. Molempain virranhaarain välisillä pienillä kalliosaarilla lepäsi tuossa tornien ja muurien ympäröimänä se yhteiskunta, johon hänen nyt oli pyrittävä jäseneksi. Taistelu kuningas Kaarlo Knuutinpojan ja arkkipiispa Jöns Bengtinpojan välillä oli kuumimmillaan, mutta Stenille oli yhdentekevää, kumpi heistä oli voitolla, sillä hänen isänsä oli ollut kuninkaan epäsuosiossa ja arkkipiispan suvun ja hänen sukunsa välillä oli vallinnut vanha vihainen riita. Kun nyt iltapäivän aurinko loi vaakasuoria säteitään lippuun, joka liehui linnan korkeimmasta tornista, näki hän siinä Bonde-suvun vaakunan, venheen, kuvastuvan valkoista pintaa vastaan ja siitä hän älysi, kuka sillä hetkellä oli isäntänä. Rauha näytti tosin tällä hetkellä vallitsevan, vaan vaikeaa oli siltä päästä sisään kaupungin portista. Hänen oli kai kaikissa tapauksissa ilmaistava nimensä kirjoihin pantavaksi, ehkä piti hänen tehdä selko matkansa tarkoituksesta, miksi hän tuli ja mistä hän tuli.

Hän oli perin uupunut ja siksi tuntuivat vaikeudet kahta suuremmilta, muurit ylikäymättömiltä. Hän oli kuin piirittäjä, joka siinä mietti parhaita keinoja päästäkseen tuohon kaupunkiin, jossa hän luuli löytävänsä ainoan paikan, missä hän saattoi ansaita leipänsä sillä, mitä hän oli oppinut, kirjallisilla tiedoilla.

Istuessaan siellä kukkulalla vakavissa mietteissään, kuulee hän äkkiä vuoren juurelta iloisten äänien rähinän, johon sekaantuu rumpujen ja huilujen pärinää. Klaaran luostarista tulevan tien mutkauksesta lainehtii esiin iloinen joukko, joka vuoroin häviää vuoren eteläisellä rinteellä olevain vihantain puutarhain taakse, vuoroin taas tulee näkyviin. Saattue lähenee. Etummaisena ratsastaa nuorukainen, seppele otsallaan ja kädessä köynnöksillä kierretty keihäs; hänen perässään huilunsoittajia ja rummunlyöjiä koristettuina tuoreilla lehvillä ja niiden jälessä parvi naamioittuja nuorukaisia, puettuina mitä hullunkurisimpiin roomalaiskreikkalaisiin pukimiin. Mutta viimeisenä ajaa hevoskaakin seljässä turkkiin puettu poika, tuuhea tekoparta leuvassaan ja valkonen tukka, -- esittäen talvea. Se oli toukokuujuhlan kulkue, joka oli Klaaran metsikössä käynyt kevättä tervehtimässä. Sten päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen, ajaa rinnettä alas ja yhtyy juhlakulkueesen sekä saapuu sen keskessä kaupunkiin kenenkään estämättä, vaikka hän tosin olikin huomaavinaan, että itse porttiholvissa terävä silmäpari häntä tyystiin tarkasteli. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka vahdin ymmärrettävä johtopäätös: iloiset ihmiset eivät ole vaarallisia, oli koitunut hänen hyödykseen, hänen, joka ei suinkaan ollut erittäin iloinen. Saavuttuaan molempain siltojen yli ja niiden porttien läpi, tuntui hänestä olo turvallisemmalta.

Juhlakulkue pysähtyi Suurtorin partaalle ja siellä se hajaantui, kokoontuakseen taas illemmalla Raatihuoneen kellariin, jolla oli erityinen lupa olla auki koko tämän yön, koska myöhäsen kevään ja kuninkaan voiton johdosta nyt vietettiin näin myöhänen toukokuunjuhla.

Sten herra meni asumaan erääseen ravintolaan Mustainveljesten kadun varrelle; talossa oli pyhän Laurentiuksen kuva portin päälle maalattuna. Hevonen vietiin talliin ja mies ohjattiin makuutupaan. Siellä oli ääretön joukko vuoteita, mutt'ei istuimia ensinkään ja kun Sten herrasta ilta oli liian kaunis paneutuakseen heti maata, meni hän ulos kaupunkiin hakemaan saunaa tai uimapaikkaa. Kadulle tultuaan masentui hänen mielensä ensiksi nähdessään nuo kapeat solat, joita kaduiksi kutsuttiin ja joita myöten kulki kalpeita ihmisiä, verettöminä, ummehtuneen ilman heikontamina; siellä ne astelivat likalätäköissä, joihin porttien kautta kaikki liiat vedet juoksutettiin.

Ihmisiä virtaili edestakaisin, edestakaisin; hän ihmetteli, ettei tuo virta koskaan päättynyt, ettei nuo ihmiset koskaan väsyneet. Itse kadulla, joka oli pyöreistä mukulakivistä laskettu, oli raskas kävellä eikä hän voinut käsittää, miksi ihmiset olivat vedättäneet kokoon sellaisia kiusankappaleita ja tehneet tien kivisemmäksi kuin se oli. Taivasta ei näkynyt kuin vaaleanharmaa viiru talorivien lomassa ja nuo korkeat porraskäytävät tuntuivat Jaakopinportailta, joita sielut turhaan kokevat kiipeillä ylös noista löyhkivistä, mustista haudoista. Stenin pää kävi pyörälle, häntä häirittiin myötään: milloin jokin kantaja töykkäsi häntä, milloin ehti hevonen polkasemaan hänen jalkaansa, milloin jysähti hän päistikkaa jotakin ikkunalautaa vastaan. Kaikki nämä ihmiset olivat keräytyneet tälle pikkuiselle saarelle, rakentaneet asuntonsa päällekkäin niinkuin mehiläiset kekonsa -- miksi? Auttaakseenko toisiaan? Sitä hän ei uskonut.

Kun hän oli kyselemällä ehtinyt Itäisen muurin vieressä olevan saunan luo, valtasi hänet hillitön halu kylpeä ja peseytyä puhtaaksi kaikesta tuosta ryönästä, jota hän täällä milteipä hengitti sisäänsä. Yhteisessä riisumishuoneessa näki hän suuren joukon ihmisiä, kaikensäätyisiä, sillä nyt oli lauvantai-ilta. Hämärikössä hän ei voinut erottaa, minkä näköisiä ne olivat, vaan häntä puistatti se kitkerä hien haju, joka seuraa ruumiillista työtä. Riisuuduttuaaan otti hän liinan vyötäreilleen ja meni saunaan. Keskellä saunaa oli tavattoman suuri, muurattu liesi, jossa paloi mahtava lieska; tämän ympärillä katon rajalla oli puisia lauteita, joilla istui miehiä, toiset vitsoen toisiaan vastoilla, toiset juoden olutta. Muutamat kookkaat, karkealuiset naiset, hameet vyötäreille käärittyinä, viskasivat vettä kuumuneelle uunille, josta suitsusi huurupilviä, mihin kylpevät nauraen ja kirkasten ikäänkuin kietoutuivat. Siellä melkein kuin kiehui alastomia ruumiita, tuuheita partoja, hehkuvia katseita. Mutta millaiset olivat nuo ruumiit! Hän oli näkevinään metsistyneiden petojen lauman, karvaisia rintoja ja raajoja, jotka tuskin olisivat tarvinneetkaan vaatteita peitteekseen ja kun ne, jotka odottivat lauteille pääsöään, tanssivat tulen ympärillä, muistui hänelle mieleen vanhat noitasadut, joissa kerrottiin männingäisten kantavan päätään kainaloissaan ja katselevan ympärilleen ainoalla otsassa olevalla suurella silmällään. Ei yhtään heistä voinut hän ruveta puhuttelemaan, vaikka he olivatkin ihmisiä niinkuin hänkin; mutta eiväthän he kumminkaan olleet hänen kaltaisiaan, eivät puhuneet eivätkä nauranneet kuten hän eikä ollut heillä ruumiskaan hänen ruumiinsa näköinen. Sääret olivat näillä leipureilla käyrät kuin lehmällä, jalkaterät olivat sisäänpäin taipuneet niin että varpaat kävivät yhteen; kasvoista oli yön valvonta ja kuumuus riistänyt kaikki lihakset ja kaiken rasvan. Uhrautuivatko nämä ihmiset todellakin kanssaihmistensä puolesta, kun he rupesivat tällaisiksi vaivasiksi, vai pakottiko heitä siihen hätä? Sepillä olivat olkapäät kuin lapion laatat, käsivarret pitkät kuin moukarinvarret ja jalat ulospäin taipuneet, niin että heidän täytyi vuoron päältä viskata toinen ja toinen jalka eteenpäin päästäkseen kulkemaan; räätäreillä kapeat rintakehät, kaarenmuotoiset, puikon levyiset sääret, selät koukussa. Tiesivätköhän nuo kaikki, että he tekemällä itsensä näin vaivaisiksi antoivat muille tilaisuuden pysymään kauniina? Hänen kauneusaistinsa loukkautui jo niin, että hän tahtoi mennä tiehensä, mutta sitten hän muisti, että täytyihän hänen itsensä myöskin alistua saman kohtalon alaiseksi täyttääkseen velvollisuutensa tässä yhteiskunnassa, johon hän oli tuomittu jäseneksi, maksaakseen esi-isiensä ajattelemattomuuden, he kun olivat riistäneet häneltä sen kohtalon, jonka osallisuuteen hän oli syntynyt, -- hän muisti sen ja jäi. Mutta, ajatteli hän tuota laumaa katsellessaan, eivät kalastajat, maanviljelijät eikä metsästäjät siellä kotona maalla olleet tuon näköisiä. He olivat kuin metsän puut, suorat joskin oksaiset. Tässä kaupunkilaistyössä oli tehty jokin virhe, mutta hän ei voinut keksiä mikä.

Sten kävi ujosti erään jättiläisnaisen luo ja kysyi, voisiko hän saada vannaskylvyn. Akka katseli hänen valkohipiäisiä kasvojaan ja hänen pieniä käsiään ja työnsi hänet toiseen pienempään huoneeseen, jossa oli muutamia tyheitä kylpyammeita.

-- Oikeahan tämä on herraslapsi, virkkoi eukko ja katseli häntä kauan tutkistellen. Varmaankin on tuo tullut väärään paikkaan, vaan sama se, kyllä täällä puhdas tulee.

Ja kuin lapsen laski hän nuorukaisen kylpyammeeseen ja rupesi häntä pesemään.

-- Mitäs hittoja, milt'eipä ettei hivuttaessa nahka kulu puhki. On se ero ihmisten välillä, -- kas tätäkin. Jalka kuin neitosella, melkein näkee miten veri suonissa virtaa. Olenpa varma, ettei näillä hienoilla ihmisillä ole verikään samanlaista kuin meillä. Entä kädet! Ikäänkuin tuolla pyhän Johanneksen kuvalla Neitsyt Maarian kirkossa, -- ei ne ole työtä tekemään luodut, ei totta tosiaan.

Pestyään nuorukaisen nosti eukko hänet varovaisesti jakkaralle, jossa hellävaroen häntä pyyhki, ikäänkuin peljäten jonkun jäsenen taittuvan. Otti sitten kamman ja rupesi sukimaan hänen vaaleita kiharoitaan, puhellen itsekseen.

-- Silkinhienoa ja kullankarvaista. Siitä voisi kutoa messurinnustan itse piispalle.

Sääski lensi avatusta ikkunaluukusta sisälle ja asettui Stenin paljaalle olkapäälle; eikä sen kauan tarvinnut hakea, ennenkuin löysi kohdan, mihin upottaa imukärsänsä, sillä iho oli maidonvalkoinen ja pehmyt lämpösen kylvyn jälestä. Eukko keskeytti työnsä ja katseli melkein hämmästyen, miten tuo kutsumaton vieras imi verta nuoresta herrasta; hän näki, miten vaalenpunerva veri täytti sääsken läpikuultavan ruumiin ja miten tämä iloisesti kohotteli etujalkojaan ikäänkuin pidelläkseen kiini saalistaan. Silloin tarttui pesijätär hyppysten päillä kiini sääsken siipiin ja piti sitä valoa vastaan.

-- No mikä se on? kysyi Sten herra käännähtäen jakkaralla.

Eukko oli kovin innoissaan, joten hän ei heti ehtinyt vastaamaan. Vihdoin hän virkkoi:

-- Sääski se on.

-- Joka on saanut sisäänsä aatelisverta, niinkö? Luuletko nyt, muija, että se on muita sääskiä parempi?

-- Sitäpä ei tiedä, virkkoi eukko, vielä tarkastellen uhriaan. Veri on vettä sakeampi. Paljo olen ikänäni sääskiä nähnyt, mutta tämä on jotain erinomaista. Tekisipä mieleni antaa sen jäädä eloon.

-- Katsellaksesiko, miten se käyttäytyisi toisia sääskiä kohtaan? Tahtoisit ehkä nähdä, miten se synnyttäisi pieniä jalosukuisia sääskiä, aatelisherroja ja neitosia, jotka lepäisivät silkillä ja antaisivat muitten elättää itseään! Ei, saatpa nähdä, että se on yhtä aateliton kuin kaikki muut, että sillä on veri samanlainen kuin toisilla ja että, se on yhtä herkkä kuolemaan kuin tavallinen kisällisääski.

Sten herra hosasi kädellään eukon hyppysiä kohden ja jälelle jäi ainoastaan pieni vaaleanpunainen pilkku eukon etusormelle.

-- Kas, enkö sitä juuri sanonut, se on vaaleaa kuin pellava.

-- Se on vain ohkasempaa, se on kohta kuin silkka vesi ja juuri siksi, näetkös, tulevat aateliset kuolemaan, mutta orjat tulevat elämään.

Siihen päättyi keskustelu. Sten herra kiitti ja meni takasin saunaan, jossa meteli nyt, oluen ja kuumuuden vaikutuksesta, oli huumaava. Kiireesti hän pujottelihe kylpeväin lomitse pukuhuoneeseen, jossa vaivoin löysi vaatteensa nahkahousujen, puserojen ja paitojen korkeiden kasojen alta.

Kadulle tultuaan ohjasi hän taas askeleensa Suurtorille. Raatihuone oli valaistu. Suuri porttikäytävä, joka vei kellariin, oli köynnöksillä, vaakunoilla ja lipuilla koristettu. Huilujen ja rumpujen iloisten sävelien houkuttelemana laskeusi hän leveitä portaita myöten alaspäin. Vaikka hänestä tuntui mahdottomalta, että ihmiset keräytyivät huvittelemaan maan alle, kun maa oli suuri ja kaunis, täytyi hänen kumminkin myöntää, että raatihuoneen kellari mahtavine, köynnöksillä kierettyine pilareineen oli komean näköinen; sinne tänne oli pistetty vihkonen vuokkoja, kieloja ja voikukkia. Suuret viini- ja oluttynnyrit muodostivat pitkiä käytäviä ja tiskiä koristi äärettömän suuri tynnyri, jonka seljässä Baccus ratsasti. Hiekoitettuja sivukäytäviä varjostivat nuoret kuuset ja katajat ja laattialle oli yltyleensä sirotettu havuja. Soittajat istuivat korkealla jättiläistynnyrillä ja ristiholveista riippui tynnyrinvanteita, joissa paloi öljylamppuja ja vahakynttilöitä. Ääretön ihmisjoukko, osaksi naamiopukuisena, osaksi juhlapukuisena, oli ryhmittynyt pöytien ympärille taikka kuljeskeli tynnyrien välisiä käytäviä pitkin. Ilo näytti yleiseltä ja vilpittömältä, olihan siihen luonnollinen aihe, kevään tulo, joskin toinen vähemmin luonnollinen, kuninkaan kolmas paluu.

Sten kulki yksin iloisten ryhmien keskitse toivomattakaan tapaavansa yhtään ystävää. Janoissaan oli hän saunan jälestä, mutta ei pyytänyt juotavata, sillä hän ei kehdannut juoda yksin. Kävellessään siinä tunsi hän äkkiä, että joku häntä katseli. Hän kääntyi ja näki pienen, kellertävän, kuivuneen, kapearintaisen miehen, joka pöydän puutteessa oli istahtanut kumotun tynnyrin ääreen ja hakenut kapanmitan tuolikseen; miehellä oli edessään ruukullinen reiniläistä viiniä ja vieressä kaksi viheriää lasia. Hän oli yksin ja joi toisesta lasista. -- Ettekö suvaitse istua tähän, nuori herra? kysyi hän heikolla, sihisevällä äänellä ja rupesi samassa rykimään. -- Näen, että te olette yksin ja niin olen minäkin.

Sten katseli kysyvin silmäyksin tyhjää lasia; rykivä mies kaatoi viiniä siihen ja haki tyhjän nassakan, jolle kutsui vierastaan istumaan. Sten kiitti, istui ja joi kellertävän miehen kanssa.

-- Minua ryvittää äärettömästi, virkkoi tämä, mutta älkää olko siitä millännäkään. Kevät on pahin aika rintatautisille. -- Niin, taas on kevät, jatkoi hän sitten surunvoittoisesti, aivan kuin toinen sanoisi: niin, taas on syksy!

-- Joisitte makeita viinejä happamain asemesta, virkkoi Sten, jotakin sanoakseen.

-- Ei, rintatautini ei ole sitä laatua. -- Ja hän todisti väitteensä uudelleen rykäsemällä. -- Olen kirjuri kaupungin vaatevarastossa ja siellä tämmöisen yskän saa. Villasta lähtenyt pöly tunkeupi keuhkoihin ja kasautuu sinne, -- sillä paikalla ei elä koskaan kuuttaneljättä vuotta vanhemmaksi. Minä olen nyt viidenneljättä ikäinen, sanoi hän katkerasti hymähtäen ja tyhjensi lasinsa.