Part 11

Niin ehtivät he vihdoin Suurtorille. Tähän Pekka pysäytti mustan ja nousi reestä. Pojat olivat tyytymättömät, kun eivät saaneet kauemmas ajaa, mutta Pekka pyysi nöyrimmästi anteeksi. Hän haki jotakin, johon hän sitoisi hevosensa siksi aikaa, kun hän tiedusteli veljensä Paavon asuntoa, jota hän ei enää muistanut. Silloin näki hän keskellä toria paalun, jossa oli rengas ja se hänestä oli mainio keksintö, siihen sitoi hän katselijain nauraessa mustan kiini, ollen välittämättä noitten joutilaitten pilkkapuheista. Sitten kääntyi hän sen puoleen, joka vähimmin nauroi ja kysyi kauppias Paavoa. Mutta kaupungissa oli viisikymmentä Paavo nimistä kauppiasta, joten siitä oli mahdoton saada selvää. Pekalla ja Matilla oli nälkä ja he lähtivät ensi hätään hakemaan kapakkaa syödäkseen, ainahan sen Paavon sitten löytää, onhan se siksi suuri kauppamies.

Kävellessään siinä tulivat he rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat ja paljo nähtävätä.

-- Mutta katso isä, sanoi Matti, eivätkö olekin tuossa sedän roturaudikot?

Pekka katseli suurin silmin. Olivat kuin olivatkin ne veli Paavon roturaudikot, jotka niin usein olivat hänen silmissään kummitelleet. Hänessä heräsi syntinen halu ostaa elukat ja hän kysyi hintoja. Hinta oli sangen korkea. Mutta miten riemastuisikaan hänen sydämmensä, jos hän saisi ajaa näillä veljensä portille ja huutaa rengille: riisu roturaudikot valjaista, vie roturaudikot talliin, anna roturaudikoille kauroja! Olisipa myöskin soma nähdä talonpoikain hämmästystä, kun hän niillä ajaisi kotiinsa ja musta juoksisi irtaaltaan perästä. Hän antoi myöjälle käsirahaa, lupasi illemmalla tulla perimään hevoset. Kaupan vahvikkeeksi syötiin vähän ruokaa ja juotiin hiukan olutta Rautatorin varrella olevassa kapakassa ja myöjältä sai Pekka senkin tietää, missä Paavo asui: seitsemäs poikkikatu vasemmalla kädellä. Pekka ja Matti rupesivat laskemaan poikkikatuja Pitkänkadun varrella, vaan he eivät ehtineet koskaan puoliväliinkään, sillä heidän täytyi myötään pysähtyä katsomaan sisään myymälöihin, joissa näkyi niin paljo outoa tavaraa. Kadulla oli sitäpaitse hyvin ahdas ja vaikea päästä eteenpäin, he töksähtelivät sekä jalka- että hevosmiehiin ja usein heitä töykittiin kylkeen tai selkään, niin että he joutuivat laskuissaan sekasin ja saivat palata Rautatorille alkamaan alusta. Kun he sitä väliä olivat muutamia kertoja kävelleet, rupesi heitä väsyttämään ja janottamaan ja he pistäysivät kapakkaan. Vaan kun he tulivat sieltä ulos, eivät he tienneet missä oli oikea, missä vasen, oli näet jo ruvennut hämärtämäänkin. Silloin muisti Pekka mustan, joka ei ollut saanut mitään syödäkseen eikä juodakseen ja kauan kyseltyään osasivat he vihdoin Suurtorille. Mutta hevosen ja reen sijalla odotti siellä kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan kirjoihinsa Pekan ja Matin nimet, veivät heidät putkaan talteen yöksi. Pekka tahtoi puolustaa vapauttaan väkivaltaa vastaan, vaan silloin hän viskattiin kumoon ja kädet sidottiin selän taa. Hän pyysi selitystä, vaan se luvattiin hänelle seuraavana päivänä, luvattiinpa niin että tuntui.

Vangittuina vietiin molemmat erääseen raastuvan alla olevaan pitkään holvikattoiseen huoneeseen, jossa oli ihmistä kaikenikäistä ja näköistä. Sarvilyhdystä heijasti heikko valo putkassa oleviin, jotka istuivat taikka loikoivat penkeillä pitkin seiniä. Talonpojat eivät koskaan ennen olleet nähneet tämänkaltaisia ihmisiä eikä tämmöisessä tilassa olevia, repaleiset vaatteet, revityt kasvot, hurjat liikkeet. Mutta kuinka kurjia ja masennettuja nuo ihmiset lienevät olleetkin, yhdessä seikassa he olivat kuitenkin yksimielisiä, nimittäin halveksiessaan ja sättiessään viimeksi saapuneita. He puhuttelivat heitä haukkumalla ja remahtivat pilkalliseen nauruun, aina kun Pekka avasi suunsa, vaikka he juuri itse puhuivat huonoa, turmeltunutta kieltä.

-- Ottakaa tuoli ja istukaa, huusi muuan puolijuopunut jätkä heille heidän tullessaan.

Pahaa aavistamatta kiitteli Matti ja rupesi katselemaan missä tuolia olisi, vaan silloin kaikki pärskähtivät nauramaan.

Jätkä, joka nähtävästi suurten ruumiinvoimiensa ja liikkuvan kielensä perustuksella oli valinnut itsensä puheenjohtajaksi, rupesi nyt tulokkaita tutkimaan.

-- Mitä olette tehneet, talonpojat, koska teille on suotu kunnia astua tähän jalosukuiseen seuraan?

-- Emme ole mitään tehneet, vastasi Matti, vaikka isä viittaili häntä olemaan vaiti.

-- Aivan samasta syystä siis kuin mekin, virkkoi jätkä. Mutta jos me emme tee mitään, niin se on meidän oikeutemme, mutta te, talonpojat, te olette luodut työtä tekemään! Vaan te ette tee työtä, ette viitsi. Pengotte hiukan maata kevätpuoleen, viskaatte sinne muutamia kourallisia ohria ja kuljeskelette sitten joutilaina katsellen miten se kasvaa. Onko se työtä? Tulee sitten kesä: silloin pidätte talkoita, tuotte tanssimalla heinän latoihin ja panette toimeen juomingit! Syksy kun tulee niin te menette maata, ja makaatte siinä koko pitkän talven! Onko tämä työtä? Kunpa teidät vietäisiin Elfsborgin vankilaan kiviä louhomaan, silloin saisitte tuntea työtä.

-- Jos kateeksesi käy, niin rupea talonpojaksi, virkkoi Pekka.

-- Minä talonpojaksi? Hyi hittoja, rupeaisinpa sitten mieluummin pyöveliksi. Kateeksi --, sanotko kateeksi? Käykö minun kateeksi? Tulkoonpa joku sitä väittämään! Tiedättekö miksi täällä istun? Jos sen sanoisin, niin saisitte nähdä käykö minun talonpoikaa kateeksi!

-- No sano, sano, kehotti Pekka.

-- Sanonko, hä, sinä sen ruissäkki! Se on sinun vikasi, juuri sinun! Tunnetko kauppias Paavo Hörningin, et, häntä et tietysti tunne. No hyvä, hänellä on viljakauppa ja viime kevännä antoi hän erään talonpojan petkuttaa itseään ja uskoi täydellä todella, että nyt tulisi katovuosi, osti viljaa minkä vain ostaa sai, niin että hänellä on aitat täpösen täydet. Mutta sitten tuli talonpoika taas ja valehteli, että siitä tulikin hyvä satovuosi; viljan hinta laskeusi niin, että kauppias Paavo joutui ahtaalle, hänen täytyi myödä hevosensa ja laskea pois työväkensä. Ja siten minä jäin työttä, olin irtolaisena ja jouduin tänne. Kas, ne ovat kaikki talonpoikaislurjusten juonia!

Matin silmät olivat suurina ja Pekka kävi alakuloiseksi.

-- Ikävätä on kuulla mitä sanot, mutta eihän se minun vikani ole, että Jumala antaa hyvän vuodentulon, puhui Pekka.

-- Pidä suusi aivan lukossa. Eikö ole sinun vikasi, että sinä kylvät niin tuhottoman paljo viljaa, että kauppiaat menevät nurin. Ole tyytyväinen siihen, mitä sulla on, niin saavat muutkin elää. Tekisipä hieman mieleni sinua löylyyttää, kun tuota kaikkea ajattelen. Löylyytänkö häntä, hä?

Seurakunnassa olivat mielipiteet eroavia. Muuan suutarinsälli vastusti ehdotusta, koska oli huomannut, että leipä huoistui kun talonpojat saivat runsaasti viljaa. Muuan rihkamakauppiaan palveluksessa oleva saksalainen puotipoika oli hyviin vuosiin tyytyväinen, sillä silloin ostivat talonpojat niin mielellään hänen rihkamiaan. Muuan huilunsoittaja, joka liikkui ympäriinsä apina selässään, ei kyllä vastustanut talonpojan pieksämistä, mutta hyviä vuosia hän suosi, koska silloin oli mainiot markkinat. Eräs teurastaja tarjousi auttamaan talonpojan pieksämistä, sillä kun nämä saavat hyvän sadon, nousee härkäin hinta korkeaksi. Muuan halkokauppias ei tahtonut lyödä ketään, mutta sen hän oli huomannut, että kun talonpoika saa hyvän sadon, käy hän ylpeäksi eikä tahdo myödä halkoja; toisin katovuosina, silloin saa syödä lihaa joka päivä ja halkoja saa miltei ilmaseksi. Suutari tahtoi nyt korjata äskeistä lausuntoaan siihen nähden, että hän nyt halkokauppiaan huomautuksen johdosta muisti nahan hinnan aina huoistuneen, kun talonpojan täytyi teurastaa karjansa. Rihkamakauppias korjasi myöskin edellisen lausuntonsa, sillä kaupunkilaiset, hänen varsinaiset ostajansa, ostavat saman verran olipa hyvä vuosi tai kato, sillä aina he jollain mutkalla korjaavat kärsimänsä tappion.

Jätkä, joka ristiin käyvistä lausunnoista ei päässyt mihinkään johtopäätökseen, arveli omasta puolestaan, että talonpoika kaikissa tapauksissa tarvitsi rökkiinsä, periaatteen kannalta, eihän selkäsauna ainakaan haitaksi ole. Mutta kun hän horjuvin askelin läheni Pekkaa, löi Matti, joka oli astunut väliin, yhdellä iskulla kurittajan maahan. Ja tämä, joka ei tarvinnut muuta kuin päästä pitkäkseen levätäkseen sameaa päätään, hän käytti nyt tilaisuutta ja jäi siihen makaamaan ja kun muiden ei tehnyt mieli kulkea samaa tietä, vallitsi kohta holvissa äänetön rauha.

Pekka ja Matti riisuivat turkit yltään ja tekivät vuoteen, levätäkseen yönsä.

-- Tämähän on aivan kuin olisi joutunut tanskalaisten käsiin, tuumasi Pekka turkkiin kääriytyessään, ja kumminkin täällä ollaan olevinaan omain maamiesten joukossa. Mutta saatanee kai oikeutta huomenna.

Matti oli siitä hyvin epätoivoisena, ei hän uskonut, että kaupungin laki voisi antaa heille oikeutta ja hän pysyi siis hyvin nolona. Tavallisuuden mukaan luki hän iltarukouksensa ääneensä. Rukoili äidin ja morsiamen puolesta, pyysi Jumalaa suojelemaan heitä tulelta ja muilta vaaroilta, rukoili hyvää vuodentuloa ja hyvää esivaltaa ja lopuksi pyysi hän Jumalaa varjelemaan kaikkia ihmisiä, hyviä ja pahoja.

Tämä harvinainen tapaus herätti taas vireille läsnäolevan seurakunnan eroavat mielipiteet. Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi rukoilla vihollistensa puolesta, sillä vihollista vastaanhan täytyy puolustautua, sehän on jokaisen velvollisuus. Suutari teki myrkyllisiä huomautuksia rukouksen johdosta hyvän sadon puolesta, sehän oli yhtä kuin rukoilla kanssaihmistensä häviötä, sanoi hän, viitaten äskeiseen kertomukseen kauppias Paavosta. Huilunsoittaja arveli, että esivallan puolesta ei pitäisi rukoilla, sillä sehän se rakentaa vankilat, jotka ovat kalliit ja tarpeettomat. Hän ei käsittänyt, mitä vankiloilla tehdään, kun ihmisellä on luonnollinen oikeus nauttia vapauttaan korkeimpana onnenaan. Hänellä ja hänen apinallaan ei ole koskaan ollut kotia, vaan he voivat hyvin, kunhan vain saavat olla vapaina. Halkokauppiaan mielestä ei ollut oikein rukoilla Jumalaa puuttumaan tulipaloasioihin; maksetaanhan palovartioille palkka, -- talonpojat ovat kai sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi uskaltaa polttaa tulta takassaan, josta taas halonkauppias piti. Esivalta hänestä oli aivan tarpeeton, sillä jos eivät ihmiset tahdo pitää huolta itsestään ja omaisuudestaan, niin olkoot pitämättä, esivalta vain joutavastaan sotkeutuu muitten asioihin.

Pekka ja Matti, jotka olivat väsyneitä ponnistuksistaan ja huolistaan, nukkuivat näiden käsittelyjen vielä kestäessä ja kohta nukkui koko seurakunta. Kuului vain nukkujain huokauksia ja kuorsauksia. Multa apina ei voinut nukkua. Se juoksi ympäriinsä ja haki kaikista mahdollisista taskuista leipäpalaa, mutta ei löytänyt mistään. Se haki olkien alta ja tukisti muuatta nukkujaa, joka kirosi unimielissään ja nukkui taas. Se kiipesi ylös ja sammutti lyhdyn. Mutta silloin se säikähti pimeätä, haki kopeloimalla huilunsoittajan ja rupesi puhaltamaan hänen pilliinsä, mutta sai sutkauksen isäntänsä kädestä. Nyt sen päähän näkyi pälkähtäneen uusi ajatus. Se haki juopuneen jätkän, puri tämän takista kaikki napit irti ja viskeli niitä ilmaan, niin että ne sataa rapisivat nukkujain päälle. Hetkeksi syntyi siitä levottomuutta ja liikettä, vaan kun tämä oli tyyntynyt, rupesi apina repimään jätkän takkia pieniksi rievuiksi, jotka se sitten kehritti kokoon keräksi. Sen tehtyään lankesi se polvilleen ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt isäntänsä tekevän, kun ansio oli ollut huono. Sitten pani se kerän päänsä alle ja nukkui siihen.

Kun Pekka ja Matti aamulla heräsivät, seisoi vanginvartija vieressä, viedäkseen heidät oikeuden eteen. Pekka luotti vielä oikeuteen, mutta Matti epäili sitä suurimmassa määrin. Kun he tulivat tuomarin eteen oli tällä kova kiire eikä hän muuta kuin luki tuomion, jonka mukaan talollinen Pekka Spångan pitäjästä oli syytetty: 1:ksi siitä, että hän oli koettanut välttää tullitarkastusta kaupungin portilla, 2:ksi siitä, että hän oli ruoskalla lyönyt erästä poikaa ja 3:ksi siitä, että hän oli sitonut hevosensa torille kaakinpuuhun. Hän tuomittiin näistä rikoksista maksamaan sakkoja. Pekka pyysi saada selittää asiansa. Tuomari käski hänen vaikenemaan, ei ole lupa puhua omassa asiassaan. Pekka kysyi, kuka sitten saisi puhua, mutta hän vietiin ulos ja sai maksaa sakot.

-- Se on kaupunginlakia tämä! sanoi hän Matille, kun he olivat tulleet ulos ja saaneet hevosensa ja rekensä. Mutta nyt me istumme rekeen ja ajamme kotiin. Roturaudikot lähetämme noutamaan toisella kertaa ja veli Paavo saa odottaa ja sinä myös, Mattiseni. Pian yksi vuosi kuluu kun mies on nuori.

Matti napisi ja pyysi, että hän edes saisi käydä tervehtimässä morsiantaan, mutta Pekka oli taipumaton. He ajoivat kotiin päin. Mutta kun he olivat ehtineet kaupunginportin ulkopuolelle, kääntyi Pekka selin reessä ja ojensi kieltään:

-- Ähäs, sinä vietävä! Mutta jos vielä kerran jalallani tuon portin sisäpuolelle astun, niin vieköön minut paholainen. Jos teillä on minulle asiaa niin tulkaa luokseni maalle.

Kun he ehtivät ulkopuolelle kaupunkia, Solnan tielle rupesi Pekka äkkiä tirkistelemään hyvin tyystin eteensä hevosen korvien lomitse.

-- No vie sun vietävä, jos minä keskellä päivää näkyjä näen. Kuules Matti, vilkkuuko sinusta jotakin punasta tuolla edelläpäin?

Vilkkui Matistakin siellä jotakin punasta. He läiskäsivät Mustaa ruoskalla ja pian he olivatkin tavanneet hevoskauppiaan, joka kaupungissa turhaan oli odottanut raudikkojen ostajaa.

Siinä maantiellä tehtiin kaupat ja ylpeänä kuin kauppias Paavo konsanaankin valjasti Pekka raudikot rekensä eteen, sitoi Mustan taakse ja lähti tuhannen viuhkaa ajamaan kotiinsa. Ja kun he ajoivat pihalle, seisoi eukko tuvan ovella ja luuli että sieltä vävy ajoi, mutta kun hän sai kuulla miten asianlaita oli, virkkoi hän mielipahoissaan:

-- Enkö sitä sanonut! Kunhan ihmiset pääsevät kaupunkiin, niin ne kohta ylpistyvät.

Mutta ukko oli iloissaan, enin iloissaan siitä, että hän taas oli kotonaan ja raudikot tekivät hänet vielä sitäkin iloisemmaksi. Ja ajatellessaan, että Paavolle oli käynyt vähän ohraisesti, hykerteli hän hyppystään ja taluttaessaan rotuhevosia talliinsa, puheli hän itsekseen: sen sait veli lenkoudestasi!

Mutta Matti ei ollut iloinen. Vuosi on odottavalle pitkä aika ja hän kyllä tiesi, että kun maito kerran rupee myrtymään, niin on se ennen pitkää aivan hapan.

* * * * *

Tänä jouluna ei Paavo tullut Spångaan viettämään joulupyhiä, vaikka Pekka oli tarjoutunut hakemaan hänet roturaudikoilla; kauppiailla on nyt niin paljo työtä, sanoi hän.

Tuli kevät ja vilja kasvoi kauniina niityllä. Vaan syksyllä, heinänteon aikana, rupesi satamaan, satoi yöt päivät yhtenään, niin että vilja märkäni ja heinät happanivat, -- siitä tuli täydellinen kato.

Pekan täytyi lähettää rotuhevoset kaupunkiin myötäviksi. Vaan ei ollut apua siitäkään; kun oli rehun puute, täytyi myödä nautaeläimiäkin. Renki vei härät kaupunkiin, vaan toi ne takaisin, hinta oli näet kovin huono kun kaikki ihmiset toivat sinne elukkansa myötäviksi. Silloin kävi Pekka levottomaksi, sillä hän odotti Paavon tulevan Mikonpäivän tienoissa. Hän ajatti siitä syystä härkänsä Dannemooraan, jossa hinta vielä oli parempi.

Mikon päivä, syyskuun 29:s, oli käsissä. Emäntä seisoi takan ääressä keittäen makkaroita. Matti muutti ullakossa juhlavaatteet päälleen. Mutta Pekka juoksi levottomana edestakaisin, pistäysi aina väliin tien mutkaan katsomaan, eikö renkiä jo näkyisi palaavan rahojen kanssa, sillä tänään oli Paavo luvannut tulla ja tänään siis olisi rahojen pitänyt olla pöydällä. Pieniä vastoinkäymisiä oli Pekalla ollut pitkin vuotta ja hänessä kyti aavistus, ettei tästäkään tulisi aivan iloinen päivä.

Päivä paistoi kauniisti, mutta syksyinen pohjoistuuli puhalteli vinhana, joten lämmin oli yhdellä puolella tupaa ja kylmä toisella; ja niin tuntui Pekasta sisällisestikin olevan. Olihan hän aivan varma siitä, että renki oli saanut härät kaupaksi, mutta tämä viipyminen häntä kumminkin huoletti. Hän odotti Paavon tuloa, että kerrankin päästäisiin naimiskaupoista selvilleen, vaan hän pelkäsi sitä myös. Ja niissä tunteissa hän käveli maantietä edestakaisin, silmäili pohjoiseen päin, eikö renkiä näkyisi ja silmäili etelään päin, joko velipuoli sieltä ajaisi; toisen vuoron puhalsi pohjoistuuli rintaan, toisen selkään, toisen vuoron paahtoi päivä selkään, toisen rintaan. Vihdoin hän etelästäpäin kuuli vaununpyörien sillalla kumajavan ja hetkisen oli kaikki äänetöntä. Hän seisoi liikkumatonna ja katseli kaupunkiin päin, varjosti silmiään kämmenellään ja katseli. Se tuli, jota hän pelkäsi, täytyihän sen tulla. Hän näki kaksi punertavaa hevosenpäätä lehdikon lomassa ja niiden takaa näkyi kuin talon katto liikkuvan. Se oli Paavo, joka tuli ajaen roturaudikkojen vetämissä vaunuissa. Hänellä oli siis vaunut! Ne hän oli ansainnut katosyksynä; nälänhätä oli lahjoittanut hänelle takaisin hänen roturaudikkonsa.

Pekan teki mieli juosta kotiin ja mennä uunin taa maata, mutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo huomanneet hänet ja liehuttivat jo liinojaan hänelle. Pekka nosti lakkiaan ja oli arastelevinaan päivän säteitä. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi niinkuin tavallisesti eteisen portailla ja rupesi nöyrästi tervehtimään, kun näki vaunut. Tultiin niin tupaan, jossa muori oli vieraiden varalle leiponut ja laittanut herkkuja monenlaisia. Paavo kertoi kelistä ja tuoreimmista sotauutisista, Pekka lausui mielipiteensä kirkon kymmenyksistä, muori piti huolta makkarankeitosta ja Matilla ja Karinalla oli niin paljo keskenäistä tarinaa, ettei jouduttu puhumaankaan kadosta, ei raudikoista eikä muista rauhalle aroista asioista.

Syötyään menivät ukot ulos. Mutta Pekan ei tehnyt mieli näytellä karjaansa eikä aittojaan ja Paavo vältti tarkasti koskettelemasta rotuhevosiin. Vaan vihdoin tuli itse pääasia puheeksi, jota Pekka juuri enin pelkäsi. Paavo näet alkoi puhumaan:

-- No Pekka, oletko valmis nyt kauppoihin? Lapset kulkevat täällä ja lakastuvat ja aika kuluu hukkaan.

Pekka silmäili tietä pitkin pohjoiseen päin ikäänkuin odotellen sieltä vastausta.

-- Viipynet kai täällä iltapäivään, saadaan sitten puhella tarkemmin.

-- Ehkä et saa summaa kokoon. Se olisi vahinko, sillä moni muu on kysellyt tyttöä.

-- Minäkö kokoon! Sepäs nyt! Ei minun tavarani niin valeen ruostu ja vaikken rikastukaan katovuosista, niin enpä juuri köyhdykkään. Ainahan niitä tuloja on.

-- No, koska niin on, niin ole hyvä ja lyö lautaan, minun pitäisi ehtiä kotiin päivälliselle.

Pekka kävi levottomaksi.

-- Iltapuoleen, vastasi hän tyyneesti. Kun kerran on näin kauan odotettu, niin voidaan vielä hetkeksi tyyntyä, eihän sullakaan toki hengen hätä liene.

Samassa kuului kavioiden kopsetta pohjoisesta päin. Sieltä ratsasti renki ilman härkiä, siis rahat ovat tuossa. Pekalla mieli riemastui ja hän virkkoi:

-- Vaan jos olet pulassa, veli, niin voinhan antaa vaikka paikalla.

Renki tuli lähemmäs, vaan hän ei ollut yksin. Hänen rinnallaan ratsasti aseellinen mies, joka piti kädessään köyden toista päätä, jonka toinen pää oli sidottu rengin kalvosten ympäri.

Hevoset saapuivat veräjälle ja pysähtyivät. Pekka seisoi äänettömänä.

-- Hoi, kuulkaapa miehet! huusi aseellinen voutirenki. Verotalonpoika Pekka on vastoin lakia lähettänyt renkinsä kulkukaupalle maaseudulle. Mitä hän siihen vastaa?

-- Missä ovat härkäni? kysyi Pekka.

-- Ne ovat menetetyt! vastasi voutirenki. Toiselta kerralta menee 400 markkaa sakkoja, kolmannelta kerralta kuolemanrangaistus.

-- Kuka sen lain on säätänyt?

-- Sen on säätänyt kuningas!

-- Ennenmuinoin me itse laadimme lakimme. Koska olemme siitä oikeudesta luopuneet?

-- Silloin kun neuvosto ja herrat luopuivat.

-- Heille ei ole koskaan annettu valtuutta luvata kuninkaan varastaa härkämme.

-- Punnitse sanasi, Pekka, punnitse Herran tähden, varoitti Paavo.

-- Suus kiini, Paavo. Se olet juuri sinä ja sinun kumppanisi, jotka vehkeilette siellä kaupungissa ja kirjoittelette lakeja omaksi eduksenne. Näin siellä hommataan: kuningas tarvitsee rahaa kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin hän ottaa kauppiaalta ja kauppias ottaa talonpojalta. Kuka voi estää minua myömästä missä tahdon?

-- Laki, vastasi nihti. Mutta älä rähise siinä äläkä nalkuta, vaan päästä renkisi irti ja anna hevosilleni ruokaa.

Pekka suuttui silmittömäksi. Hän juoksi tupaan ja raivosi. Hän otti leipilaipion ja pyyhkäsi sillä kaikki pois pöydältä, niin että kupit ja kipot kirpoilivat maahan. Hän särki ikkunat, ajoi tuvassa olijat pellolle ja ruhjoi murusiksi pöydät ja penkit. Vuoroin oli hän orsilla, vuoroin uunilla. Ja koko ajan hän sadatteli ja ulvoi, niin että vaahto tirskui suusta. Hän pureskeli lasia, taittoi tinalautasia kappaleiksi ja potki voipyttyjä pitkin laattiaa. Ja sitten asettui hän ovelle huutamaan:

-- Ulos, pois, te helvetin varkaat! Ennen maailmassa oli lakina oikeus, nyt on vääryys lakina. Varkaat laativat lakia rehellisille ihmisille ja varastavat sitten lain turvissa! Sinäkin rihkamasaksa, joka et tee työtä et hölynpölähdystä, mutta syöt minun leipääni, tiedätkö, että sinä siis olet minun leivässäni? Mulla olisi oikeus pieksää sinut, kun olet huonekurini alainen. Ja sinä, varkaiden kätyri, kuninkaan virkamies! Mitä teet _sinä_ leipäsi edestä? Sinä perit veroja, juuri niin. Minä teen työtä ja sinä perit! Ja niin te teette kaikki! Te peritte, te viette kaikki. Jos ajan tiellä, jos pysähdyn lepäämään, jos sidon hevoseni, jos puolustan itseäni, jos kuritan poikavekaraa, niin te kirjoitatte sen kirjoihinne ja peritte multa maksun. Pyhä isä, neitsyt Maaria ja kaikki pyhimykset, varjelkaa järkeäni! Vie sinä Paavo, vie rotuhevosesi ja naaraksesi, vie pois ja vie pian! Ja jos rohkenette näyttäytyä minun taloni seutuvilla, niin muistakaa missä minä olen! Osta sinä itsellesi vävy kaupungista, jossa saat kaikesta hyvän hinnan, voit ehkä siinä kaupassa petkuttaa jonkun hyvistä ystävistäsi! Jos minut olette saaneetkin vaivaseksi kerjäläiseksi, niin en minä tähän happane. Sen minä sanon ja sitten sanon amen, kiitän Jumalaa hyvästä ja pahasta, amen!

Mutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo tuon kamalan saarnan kestäessä valjastaneet raudikot, kiivenneet vaunuihin ja ajoivat veräjän kautta maantielle. Sinne päästyään, virkkoi Paavo:

-- Pekka raukka, josta tuli hullu!

Sen koommin eivät Pekka ja Paavo tavanneet toisiaan. Eikä Matti koskaan saanut Karinaa, sitä ei voitu auttaa, hän ei saanut. Sillä asiat olivat nyt kerran sillä kannalla eikä niitä kukaan voinut muuttaa. Eikä niitä ole muutettu vieläkään.