Part 10

Reki on mahtavan suuri, tilava kuin purjevene; kolme on istuinlautaakin. Etummaiseen asettuvat isä ja äiti ja pikku Sven, toiseen Karina ja Olli ja takimmaiseen, taappäin istuttavaan, renki Juho ja Liisa, jotka pitävät tulisoihtoja käsissään. Isä istahtaa viimeiseksi, sillä hänen on ensin tarkastettava, että rinnukset ovat hyvin kiini ja että suitset ja mäkivyöt ovat kohallaan; kun hän sitten istahtaa rekeen, niin reuna rasahtaa. Hän ottaa suitset käsiinsä, kysyy vielä, onko mitään unhotettu, heilauttaa ruoskaa, katsoo päätään nyökäyttäen vanhan puutarhansa ikkunoihin ja niin sitä lähdetään. Ensin Suurtorille, siellä on kokouspaikka, johon on määrä saapua Tukholman hevosia omistavain porvarien, kaikki keskenään hyviä ystäviä. Tuollahan nuo jo istuvat reissään lihavat oluenpanijat ja laihat leipurit; koko torin valaisevat heidän savuavat tulisoihtonsa. Piiskat läiskivät, kulkuset kilisevät ja niin lähtee koko saattokulkue liikkeelle katua alas ja ulos kaupungin pohjoisesta portista.

-- Saapa nähdä, miten veli Pekka ottaa meidät vastaan tänä vuonna! lausuu Paavo eukolleen kun on vähän tyynnytty ja tasaannuttu ajavissa riveissä.

-- Miten niin? kysyy eukko hiukan huolissaan.

-- Eihän sillä mitään syytä ole, mutta saattaa olla, että minä otin häneltä hyvänlaisen hinnan keväillä suoloista ja hän kuuluu siitä olleen hiukan myrkyissään, ovat ihmiset puhuneet.

-- No, vaikka niin olisikin, niin tokko tuo tuota nyt osottanee. Ettehän te niin usein tapaa toisianne ja olettehan aina veljeksinä pitäneet toisianne, vaikk'ette oikeita veljeksiä olekaan.

-- Mutta Pekka on pitkämielinen ja jos hän kerran on päässyt suuttumaan, niin tuskin siitä mitään tulee Karinan ja Matin aijotusta liitosta. Saa nyt nähdä.

Pikku Sven istuu heiniin vaipuneena keskessä ja pitelee kiini suitsiperistä, luulotellen että hän se siinä ajaa. Puotipoika Olli koettaa panna vireille lämpöisiä keskusteluja Karinan kanssa, vaan tämän ajatukset pyörivät toisaalla eikä hän vastaa paljo mitään. Mutta Liisa antaa kursailematta rekitoverinsa pistää hänen kätensä omaan suureen rukkaseensa ja pitelee toisin ajoin tulisoihtoa, kun Jussin kättä rupee kylmämään.

Ajetaan Brunckebergin harjua alas, siitä järvelle ja niin eteenpäin Upsalan tietä pitkin ja kohta rupeevat aamupimeässä männikön lomitse vilkkumaan tulet Solnan kirkosta, kauppias Paavo eroo toisista porvareista, hän näet lähtee ajamaan Vesteråsin tietä pitkin Spångan kirkolle. Svenillä on kohta hyvin paljo ihmeellistä nähtävänään; suuria joulukuusia on molemmilla puolin tietä ja niitä tulisoihtu aina toisinaan valaisee, vaan sitten ne taas häipyvät pimeään; hän luulee näkevänsä keijukaisia puunrunkojen takana, jossa ne heiluttavat punasia hattujaan, vaan isä kertoo hänelle, että se on ainoastaan soihdun punertava valo, joka siellä heijastelee, isä on näet valistunut kaupunkilainen, joka ei enää usko keijukaisia. Mutta Svenin mielestä nuo suuret joulukuuset juoksevat kilpaa reen rinnalla ja tähdet tanssivat niiden latvoissa, mutta äiti kertoo, että Jumala asuu tähdissä ja että tähdet tänään siitä syystä iloisina tanssivat, koska Jesuslapsi on syntynyt, ja sen Sven varsin hyvin oivaltaa.

Kumina kuuluu hevosten kavioiden alla, ajetaan sillan poikki; metsä harvenee, tasanko leviää esiin ja sen keskessä siellä täällä pieniä koivikkokunnaita. Näkyy tuli erään tuvan ikkunasta, tulisoihtu näkyy tuolla rientävän eteenpäin jo kaukaa aavikon yli loistaa kointähti suurena ja kauniina. Olli kertoo Karinalle, että se oli juuri tuo tähti, joka opasti paimenet Betlehemiin, mutta sen tietää Karina ennestään, kauppakaupungissa tiedetään kaikki ja Olli on maalta.

Viimeisen kerran kääntyy tie ja hoikkasten, lehdettömien lehmuspuiden lomitse näkyy kirkko loistossaan. Kirkonmäelle on yleisö heittänyt tulisoihdut suureen rovioon, jonka ääressä ajurit lämmitteleivät vietyään hevoset kirkontalliin. Paavo ukko huiskasee ruoskalla kauniissa kaaressa ylös rovion ympäri, antaen raudikkojen, komeain rotuhevosten, korskahdella ihmetellen katselevain talonpoikain edessä.

Kirkon ovella he jo tapaavat Pekan ja hänen vaimonsa ynnä heidän pitkän poikansa. Siinä tervehditään ja syleillään, toivotetaan hyvää joulua ja kysellään voimisia. Vähän vielä lörpötellään yhtä ja toista, sitten soivat kellot yhteen ja silloin menevät kaikki kirkkoon. Kylmä on, kuin jos istuisi meressä, mutta se ei tunnu, sillä täällä palelee hyvässä seurassa; eikähän sitä jouda pakkasta muistamaan kun kuuntelee saarnaa ja veisuuta; nuorilla sitäpaitse on niin paljo katsomistakin, kynttilöitä ja ruunuja ja he pistäytyvät käytävän poikki salavihkaa tuttaviaan tervehtimässä.

Kun aamujumalanpalvelus vihdoin on päättynyt ja ihmiset lappavat ulos kirkkomäelle, ovat tähdet sammuneet, mutta itäinen taivas on punasenkellertävä niinkuin kypsä kesäomena. Kaupunkivieraat kävelevät reippain askelin veli Pekan kotiin.

Kivenheiton päässä kirkosta on näet verotalonpojan Pietari Matinpojan suuri talo, jossa on leivintupa, vierastupa ja erityinen makuutapa. Veräjänpatsaaseen on kiinnitetty puimaton ohralyhde, josta varpuset jo ovat rientäneet saamaan jouluruokaansa. Tuvan ovella on kaksi paksussa kuurassa olevaa kuusta. Pekka asettuu juhlallisesti ovipieleen ja lausuu velipuolensa ynnä tämän vaimon ja perheen tervetulleiksi ja sitten astuvat kaikki tupaan ja heittävät turkit yltään. Emäntä on jo etukäteen juossut kotiin ja seisoo takan ääressä lämmittämässä olutta; poika Matti auttaa Karinalta raskaat matkaturkit ja pikku Sven vyöryy jo jouluolissa, jotka puolen kyynärän korkuudelta peittävät luvan laattian. Isäntä vie kauppiaan ja hänen vaimonsa kunniapaikalle pöydän päähän ja he istahtavat siellä niiden sinipunaisten verhojen alle, joihin on kudottu Kristuksen talo Jerusalemiin ja tietäjät itäisiltä mailta.

Komean näköinen on tuo pitkä ruokapöytä, siinä ei ole käden levyistä täplää, jota ei jokin malja tai kuppi peittäisi. Se on katettu siihen koko jouluksi ja kaikki talossa olevat ruokavarat ovat siihen asetetut näkyviin. Kokonainen sianpää irvistelee punaselta puulautaselta ja sen ympärillä on monenlaisia herkkuja, paisteja, rintalihoja, kieliä, maksoja. On suolakalaa, on kuivaakalaa, on voiastioita ja suola-astioita ja leipää on monenlaista, joulukakkuja pieniä ja suuria; kuohuvaa jouluolutta on lemuavissa katajakipoissa, joilla on luonnonkäyrät kääkät. Aamurusko punoittaa pieniä, viheriäisiä, jääkuurassa olevia ikkunoita, tuntuu melkein siltä kuin olisi kesä ulkona, mutta sisässä levittää suuri pystyvalkea ihanata lämpöään. -- Isäntä ottaa puukkonsa, leikkaa viipaleita leivästä, viiltää peukalolla voita päälle ja kehottaa vieraitaan tekemään samoin. Ja kun on juotu tuopillinen lämpöstä olutta, silloin avaa harvasanainen Pekka keskustelun, -- Paavo on hieman hämillään istunut siinä miettien, mistä hän sen alkaisi.

-- Hyvä kai oli keli kaupungista vai miten?

-- Mainio, vastaa Paavo. -- Nämä minun raudikkoni juoksevatkin kuin siivillä lentäen.

Mutta Pekka ei pidä kaupunkilaisten tavasta pitää komeita syöttiläshevosia eikä ole koskaan tietääksenkään, kun Paavo niillä ajaa ja niitä kehuu.

-- Onko ostettu paljo ohria jouluksi? jatkaa Pekka.

-- Hinta on huokea, nuo perhanan Liiviläiset saivat erinomaisen sadon viime syyssä.

-- Ja sitä et soisi heille! Elä sadattele vuodentuloa, veljeni, et tiedä vielä milloin sinäkin sitä tarvitset.

-- Mutta onhan minunkin elettävä!

-- Kynnä, karhitse ja kylvä, niin saat sinäkin sadon!

-- Joko taas jouduttiin kiistaan?

-- Siitä joudumme aina kiistaan. Pappi rukoilee kirkossa Jumalalta hyvää vuodentuloa ja kaupunginkauppias se nurkuu, kun Jumala sadon antaa. Hyi sellaista väkeä, joka elää toisten hädästä!

Paavo aikoi vastata, vaan silloin ehtivät molempain eukot väliin ja rukoilivat, että miehet muistaisivat pitää joulurauhaa arvossa.

Velipuolet vaikenivat, vaan katselivat tuimin silmin toisiaan. Mutta Matti ja Karina joivat tuopin samasta reunasta ja eukot katselivat myhähdellen toisiaan.

-- Annappas mulle suola-astia, virkkoi Pekka ja oikasi käsivartensa. Matti ojensi isälleen suola-astian, vaan sattui varistamaan vähän laidalta pöydälle.

-- Elä kaatele jumalanviljaa, virkkoi Pekka, suola on tänä vuonna kovin kallista.

Paavo tunsi pistoksen, vaan malttoi vielä mielensä. Eukot rupesivat keskustelemaan muista asioista ja myrsky meni ohi. Kun oli heretty syömästä, menivät Paavo ja Pekka pihalle jalottelemaan ja katselemaan vainioita ja karjataloja. Ensiksi he pistäysivät ometassa.

-- Mitäpä tästä maksat? kysyi Pekka vetäen sonnia hännästä.

-- Jos teet siitä härän ja tuot sen keväillä kaupunkiin, niin silloin sanon.

-- Ei se mutka vetele, minun sonniani ei viedä kaupunkiin.

-- Saadaanpa nähdä, virkkoi Paavo.

-- Saadaanko nähdä, hä? Olen kyllä kuullut teidän elkeistänne, vaan ei ne vielä ole onnistuneet. Elä nuolase ennenkuin tipahtaa.

-- Saadaan nähdä, saadaan nähdä! Pekka ei tahtonut kysellä tarkemmin. He jatkoivat kävelyään talliin.

-- Entä tästä, mitä tästä maksat? kysyi Pekka ja nosti mustan oriinsa takajalkaa. -- Kymmenen korttelia lanteilta.

-- Minun oikeapuolinen raudikko on yksitoista ja vasemmanpuoleinen puoliyhdettätoista korttelia, kehahteli Paavo.

Sitä ei Pekka kuullutkaan, hän avasi oriin suun näyttäen sen terveitä hampaita.

-- Tuo hevonenpa on kuin lammas, virkkoi Paavo. -- Noin jos tekisit raudikolleni, niin et kuuntelisi enää käen kukuntaa.

-- Kukin puhuttelee vertaistaan, sanoi mylläri kun puhutteli emäsikaa.

Keskustelu ei päässyt vauhtiinsa. Katseltiin lampaita, katseltiin porsaita, mutta Paavo oli kovin arvostelevalla päällä tai siirtyi keskustelu raudikkoihin ja se vaikutti aina häiritsevästi. Jouduttiin vihdoin taas ulkoilmaan ja tehtiin retki pelloille. Lumi peitti maan, ei siis voinut lausua mitään viljelysten laadusta, vaan Pekka osotti mihin syysvilja oli kylvettynä, mihin hän aikoi touon panna ja missä kesanto tulisi olemaan. Katsottiin sitten kuinka kuivia halot olivat ja koetettiin olkia, olivatko nuo hapanneet. Vielä silmäiltiin kanakoppiin ja arvosteltiin oliko hanhilla tarpeeksi lämmin vai liiaksiko oli.

Tällävälin oli tullut aamupäivä ja kohta soitettiin päiväjumalanpalvelukseen. Silloin mentiin taas kirkkoon ja otettiin siellä pienet unet päivällisen alle ja taas oli ruoka-aika käsissä. Syötiin pitkään ja vahvasti, kolme tuntia kesti ateriaa ja sen päälle vietettiin hämärähetkeä. Ukot lepäsivät kumpanenkin eri penkillä puolinukuksissa; eukot istuivat takan ääressä, jonka hiilos valasi parahiksi, ei ollut liian valoisa eikä pimeä, ja tarinoivat leipomuksistaan ja kuteistaan. Matti ja Karina istuivat siimeksessä vierekkäin pienellä arkulla ja kuiskailivat siellä omista asioistaan. Puotipoika Olli oli turvautunut Liisaan ja renki Jussi talon piikaan ja he istuivat olissa laattialla ja arvuuttivat toisilleen arvoituksia, jotka panivat pikku Svenin pään vallan pyörälle.

Vaan takan hiilos kävi yhä unisemmaksi ja keskustelut verkkasemmiksi. Ukkojen penkiltä kuului kuorsauksia, eukotkin nyökyttivät päätään istualtaan ja Matti ja Karina vetäytyivät yhä lähekkäämmäs. Rengeiltä ja piioilta olivat arvuutukset loppuneet ja koko talo lepäsi kohta mitä suloisimmassa iltapäiväunessa.

Talon emäntä heräsi ensimmäisenä ja silloin oli jo pilkkosen pimeä. Hän puhalsi takkaan, sytytti siitä päreen ja pani tulet kynttilöihin. Ukot heräilivät vähitellen ja liikettä rupesi kuulumaan. Pojat, tytöt ja eukot istuivat uudelleen sytytetyn takkavalkean ympäri syömään pähkinöitä ja kertomaan satuja. Paavo haki esiin mukanaan tuomansa viininassakan, josta he Pekan kanssa ottivat kulauksia keskustellessaan ja korttia iskiessään -- sehän oli sopivin keino pitkäin talvisten iltain viettämiseen. Täytettyään maljansa ja kipattuaan -- Pekka huomautti ohimennen, että tämä Espanjanviini oli hänestä liian imelää -- puuttui Paavo rohkeasti ja suoraan siihen keskustelukysymykseen, joka olisi ollut selville saatava.

-- No, veli Pekka, jos nyt tahdot puhua itse asiallisesta asiasta, niin elä enää ääneti istu, vaan avaa sanalippaasi.

-- Se on minusta oikea tuuma, virkkoi Pekka. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että kun oikea Abraham tulee, niin silloin Saara tanssii. Hyvä! Paljoko lyöt pöytään pojasta?

-- Saman minkä sinä tytöstä.

Pekka kynsi korvallistaan.

-- Se riippuu siitä, minkälainen vuosi nyt saadaan. Häävalmistuksiin tarvitaan rahaa ja jos ei tule hyvää vuotta, ei tule myöskään rahoja. Ei tiedä ollenkaan miten käy, lumeni satoi syksyllä rukiinlaiholle pellon vielä ollessa aivan sulana.

-- Aivan niinkuin tahdot, vuodentulosta riippuu mullakin rahantulo, annetaan vain olla syksyyn, puhui Paavo. Ja silloin pannaan molemmat sama mitta pöytään ja lyödään tuumat lukkoon, siitä se onni lähtee nousemaan.

-- Hyvä, hyvä, nyt annetaan sen asian olla; tyttö ja poika saavat odottaa kunnes ruis on heilimoinut.

Ja he ottivat taas ryypyn. Vaan nuoret olivat työntäneet oljet syrjälle ja ruvenneet leikkimään laattialle.

Pekka ja Paavo istuivat hetkisen ja katselivat leikkiä, haukkasivat ryypyn aina väliin. Viini reipastutti vähitellen Paavon mielen ja hänessä heräsi halu saada vireille vilkkaampi keskustelu. Ja hän tiesi kyllä mistä päästä hänen oli alotettava.

-- Noo, Pekka, alkoi hän, tuletko kaupunkiin tämän talven kuluessa?

Pekka irvisti kuin vihanen koira, luimistellen kulmain alta Paavoa, puhuisiko tuo vakavalta kannalta, ja vastasi:

-- E-en, luultavasti en tule.

-- Olet siis vielä yhtä vihanen kaupungille kuin kymmenen vuotta sitten. Hä? Et tahdo nähdä koko paikkaa, niinkö?

-- En tarvitse sitä, mutta se ei voi elää ilman minua.

-- Niin, eikö totta!

-- Totta se on. Lihaa ja heiniä mulla on, olutta ja leipää mulla on, on hedelmiä, halkoja, vaatteita, huoneita. Mihin minä kaupunkia tarvitsen? Rakennan taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukko kehrää lankaa, kutoo vaatteet, leipoo ja panee olutta. Entä sinä? Sinä verotat viljaani, tullaat metsääni, tyhjennät aittani. Sinä asetut kalliolle, joka on paljas kuin tuo kämmeneni; et kynnä, et kylvä, mutta siltä niität ja kokoot aittoihisi. Syöt minun leipääni, juot oluttani, poltat halkojani, kehräät villojani, -- istut kuin munkki laiskana ja perit kymmenyksen. Mitä annat siitä mulle takasin?

-- Kuules nyt veli, alkoi Paavo. Etkö saa multa suoloja, sokuria...

-- Suoloja! Sinä et valmista suoloja ja ellet olisi vääryydellä vikuroinut, niin ettemme sinun välitystäsi tarvitseisi, et saisi niilläkään meitä nylkeä. Entä sokurisi? En tarvitse sokuriasi, mulla on mehiläisiä!

-- Etkö saa multa rautaa?

-- Rautaa! Mistä otat sinä rautasi, katuojista, vai?

-- Etkö saa multa viiniä?

-- Missä on sinun viinitarhasi, hä? Katoilla, hä?

-- Etkö saa multa hopeaa, kultaa?

-- Mitäs sillä tekisin jos sitä sulla olisikin? Voinko tehdä siitä veistä, sahranterää, lapiota, hevosenkenkää -- hopeasta tai kullasta? Höpsistä! En huoli siitä. Se on tarpeetonta kaikki tuo ja ellei olisi niin monta hullua, jotka ostavat romujasi, niin nälkään kuolisit. Ajatteleppas, jos kaikki maalaiset yhtäkkiä palaisivat järkiinsä eivätkä näkisi vaivaa vaihtamalla viljaansa sinun rihkamiisi, mitäpä silloin söisit? Hä?

-- Söisin! Eihän sitä syömistä varten eletä.

-- Mutta syödään elämistä varten. Vaan se, joka syö toisen leipää, sillä on myös varoja pitää kilparatoja ja kapakoita, sillä on varoja painattaa kirjoja, joissa opetetaan, että kaikki, minkä laiska tekee, on hyvää ja että on kunniallista varastaa, kunhan vaan ottaa viikatteen käteensä, sitoo rievun riuvun nenään, kulkee vieraaseen maahan ja huutaa: nyt on sota!

-- Aina sinä mainitset tuon kilparadan! Maksammehan siitä itse kuninkaalle, saanemme siis pitää sen rauhassa!

-- Vai itse maksatte! Kuinkas se olikaan? Kun se ensiksi oli rakennettava, oli kaupungin se määrä maksaa; mutta te valititte aikoja huonoiksi, talonpoika ei tahtonut ostaa rihkamaanne. Mitäs silloin teitte? Joo, silloin korotitte suolan hinnan -- elä kieltelekään, minä muistan sen, muistan sen peto soi vielä kerran! Siten sai talonpoika maksaa kilparadan ja muut huvituksenne, sillä teidän täytyy huvitella, kun nyt kerran asutte siellä kuin mehiläiset keossaan näkemättä aurinkoa tai kuuta.

Viini rupesi nousemaan päähän ja Pekan silmissä nuo vihattavat roturaudikot rupesivat häämöittämään jonkinlaisina kaupunkilaiskomeilun sormiintuntuvina esimerkkeinä.

-- Ja vaikkei sulla ruohoa ole sen vertaa, mitä voisi leuvallasi kasvaa, on sulla siltä varoja pitää kahta rotuhevosta. Mitähän nuo mahtanevat syödä? Sokuriako vai suoloja? Rusinoitako vai manteleita? Ja mitä tekevät nuo hevosesi? Vetävätkö auraa, vedättävätkö hirsiä? Kuljettavatko kuormia? Ei, siihen ne eivät kelpaakaan. Tiedän kyllä, mitä ne vedättävät, vaikken sano, mutta tiedän myös, että katunne eivät ole minun naurismaitani pitemmät. Ka niin, laiskojen se kannattaa! Minunkin tekisi, hitto soi, mieli heittäytyä laiskaksi. Kuule muori, haluttaako sinunkin ruveta laiskaksi, niin saadaan rotuhevoset, joilla on lankkinahkaiset silat ja längissä hopeanappulat? Hei, muori, ruvetaan laiskoiksi, niin saamme ajaa sinisessä saanireessä piikoinemme, renkeinemme ja pistää jalkamme saukonnahkaisiin pusseihin, saamme nukahtaa aamupäivillä samettilakit päässä ja juoda Espanjanviiniä sokurin kanssa. Se sopii, muori, me ruvetaan laiskoiksi!

Paavoa suututti.

-- Minä luulen, että espanjanviini maistuu ja vaikuttaa, vaikket ole sitä istuttanut etkä puristanut, virkkoi hän.

Pekka tunsi, että tuossa tuli jotakin hävitöntä, mutta oli liiaksi innostuneella päällä keksiäkseen heti, mitä se oli.

-- Viini, sanot sinä. Kuule, minä luulen sinä lenkoilet tässä. Muistappas poika, että sulla on selkänahkaa! Jos toinen niistää räkänsä silkkihuiviin, toinen kankaalle, niin voivat he siltä samasta kupista syödä. Ja vaikka muutamalla onkin poimukaulusta hartioilla, niin saa sitä siltä puhua ihmisiksikin. On tässä kummempia nähty, saattaisi tuota herrastella vähän pienemmällä kepillä kuin korennolla! Olenko minä sinun suuhusi katsonut? Etkö luule, että mulla on juomista itsellänikin. Vie viinisi ja viruta! Ja tule ulos pihalle niin koetellaan!

Pekka viskasi maahan tähteen pikaristaan ja nousi ulos mennäkseen. Eukot pitelivät Paavoa kiinni ja rukoilivat, että hän Herran tähden pysyisi erillään. Pian Pekka leppyy, joulurauhaa ei saa häiritä. Pekka on kateellinen, siinä koko syy. Paavo aikoi heti palata kotiinsa kaupunkiin, vaan taipui vähitellen jäämään ja otti osaa nuorten leikkiin sillaikaa kuin Pekka oli ulkona vilvoittelemassa.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin ikkunalle kopautettiin ja hetken kuluttua myöskin ovelle ja kun avattiin ovi, tuli Pekka sisään, puettuna nurin käännettyyn lammasnahkaturkkiin ja hyppeli joulupukkina tasakäpälin tuvassa, niin että olet pärisivät yltympäriinsä. Sisässä olijat pakenivat muka tuoleille ja penkeille ja ilo oli kohta taas ylimmillään, syötiin ja juotiin kaikessa sovussa yöhön asti. Ja sitten mentiin maata.

Kun joulupäivät olivat kuluneet, matkusti Paavo perheineen takasin kotiinsa ja Matti ja Karina olivat silloin kihloissa. Häät olivat pidettävät ensi syksynä, jos saatiin runsas sato ja kauppa kävi hyvin. Ja siten alkoi uusi vuosi toivorikkaana nuorukaisille, vanhoille se alkoi tuoden uusia ponnistuksia.

* * * * *

Kun marraskuussa satoi ensimmäisen lumen, valjasti Pekka mustan oriinsa saanireen eteen ja lähti Matin kanssa ajamaan kaupunkiin, kuulustellakseen miten häitten laita oli. Sato oli saatu verrattain hyvä, joten Pekka saattoi nuorten myötäjäisiksi uhrata aika sievän summan. Keli oli mainio, Pekka oli hyvällä tuulella, vaikkei voinutkaan salata vähäistä levottomuutta, kun taas kymmenen vuoden perästä piti ajaa tuonne kaupunkiin, jossa hänellä viimeksi oli ollut kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä, jotka olivat tehneet koko kaupungin hänelle vastenmieliseksi. Siitä syystä ei Mattikaan ollut saanut koskaan käydä kaupungissa, vaan oli nyt ensikertaa näkemässä niitä kaikenmoisia ihmeellisiä asioita, joita kaupungista palaavat maalaiset olivat lisäellen ja koristellen hänelle kertoneet ja jotka olivat tuntuneet saduilta.

Matka kului nopeasti, musta oli hyvä juoksijahevonen eikä kulunut aikaakaan, ennenkuin he kuulivat Norrbro-sillan jymisevän hevosen kavioiden alla. Matti oli vallan huumauksissaan kaikesta minkä näki. Millaisia taloja, vuorein korkuisia, ja noin aivan toinen toisensa vieressä!

-- Kumma, miten ne voivat olla hyviä naapureita, me maalla tuskin neljänneksen matkan päässä pysymme riitelemättä! Ja kuinka paljo kirkkoja, jo nämä ihmiset mahtavat olla hurskaita! Ja raatihuoneko tuo keskellä kylää; siellähän saa oikeutta joka päivä!

Mutta Pekka vain virnisteli eikä vastannut.

He tulivat tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin ilman että reestä tarvitsi nousta. Matista se oli kaunis tapa, hän tiesi kuinka vaivaloista on aina nousta veräjiä aukomaan. Pekka löi ruoskalla hevosta, jotta se lähti juoksemaan, sillä pitihän komeasti kaupunkiin. Mutta silloinkos remahti huuto heidän takanaan ja heidän eteensä työntyi kaksi sotilasta keihäät ojossa, kolmas tarttui mustan kuolaimiin ja pysäytti reen.

-- Aijotko paeta, kirotun talonpojan lurjus! huusi portinvartija, joka nyt oli ehtinyt perille.

-- Paeta? kysyi Pekka nöyrästi, muistaen muinaisia tapaturmiaan.

-- Suus kiini ja seuraa mukana! Ja niin talutettiin musta, takasin portinpieleisen talon eteen, jossa matkustajat saivat odottaa puolen tuntia, ennenkuin reki oli tarkoin tutkittu ja heidän nimensä kirjoihin pantu. Heitä varotettiin ajamaan käyden ja niin saivat he vihdoin lähteä.

Kun he saapuivat kaduille, rupesivat jalakset piirtämään kiviin, sillä lumi oli kulunut pois. Musta veti ja ponnisti, mutta askel askeleelta vain päästiin eteenpäin eivätkä he käsittäneet, miten se saattoi olla niin raskasta. Pekka löi mustaa selkään, mutta tämä veti minkä jaksoi, reidet olivat pingoitetut ja tulta iski jalasten alla. Matti istui ja katseli korkeita talorivejä ja ihmetteli niitä merkillisyyksiä, joita seinissä näkyi; tuossa hevosenkenkä, tässä vaununpyörä, viulu tai pasuuna, täällä vaatteita, haarniskoita, pyssyjä, tässä leipurin rinkilä, tässä puusepän pöytä, tässä teurastajan lammas! -- Niillä kai mahtaa olla niin ahdasta taloissaan, virkkoi Matti isälleen. Vaan samassa kävi lumipallo hänen lakkiinsa, joka lensi reestä, ja ennen pitkää olivat reen kannakset täynnä huutavia poikia.

-- Menettekö vai... virkkoi Pekka.

Pojat vain härnäsivät näyttämällä kieliään. Silloin huiskasi Pekka ruoskallaan, vaan huiskasi niin onnettomasti, että ruoskan letka kävi erään leipurioppilaan kasvoihin, jolla oli vehnäsvakka käsivarrellaan; tämä pudotti vakan ja rämähti kamalasti ulvomaan. Ihmisiä hyökkäsi siihen ja muuan julmistunut seppä nousi rekeen, löi Pekkaa vasten kuonoa ja nenää, niin että tulta iski silmissä.

-- Lyötkö sinä poikaa, sinä tolvanan maamoukka, huusi hän.

Matti yritti menemään väliin häätääkseen sepän pois isänsä kimpusta, vaan silloin asettui ihmisjoukko tämän puolelle ja siitä syntyivät yleiset pieksäjäiset Matti ja Pekka olivat jo saaneet aimo selkäsaunan kun kaupunginpalvelijat vihdoin ehtivät hätään, panivat kirjoihinsa maalaisten nimet ja kutsuivat heidät raastupaan.

-- Täällähän on surkeampi olo kuin vihollisen maassa, sanoi Pekka, täällähän ei edes saa puolustautua.

-- Mitä sinä sitten täällä teet, lannanvetäjä, rähisi seppä.

-- Minäkö. Minunhan sitä täytyy tuoda teille ruokaa, sillä muuten kuolisitte nälkään, vastasi Pekka.

-- Kuulkaapa sitä toukkaa, ihmetteli seppä. Ei ne tiedä hävystä mitään, nuo tunkionnuolijat, kun tulevat ihmisiin. Mutta kyllä minä...!

Musta pääsi taas jatkamaan matkaansa ja vaikka reki oli poikia mustanaan, täytyi sen vetää kitkutta katua ylös.

-- On se merkillistä, virkkoi Matti, että poikaviikarit täällä saavat ilmaiseksi ajella.

-- Kas, se on semmoinen tämä kaupungin laki.

-- Mutta ei maalaki semmoista suvaitse.

-- Maalakipa ei olekaan voimassa täällä.