Part 1

MENNEIDEN VUOSISATAIN VAIHEITA

Kirj.

Aug. Strindberg

Suomentanut Santeri Ingman [Ivalo]

Helsingissä, Söderström ja Kumpp. Kustannusosakeyhtiö, 1895.

Victor Pettersson Ja Kumpp. Kirjapaino-Osakeyhtiö.

SISÄLTÖ:

Sananen suomalaiselle lukijalle. Viljelty hedelmä. Ylevämpiä tarkoituksia. Hyvän ja pahan tiedon puu. Paavo ja Pekka.

Sananen suomalaiselle lukijalle.

August Strindbergin teoksia ei ole tähän syksyyn asti yhtään suomeksi ilmestynyt ja kumminkin on tämä ruotsalainen kirjailija myönnetty ja myönnettävä maansa viimevuosikymmenien kaunokirjallisuuden edustajista lahjakkaimmaksi, terävimmäksi ja säkenöivimmäksi. Tämä omituinen seikka, joka on sitä merkillisempi, kun ruotsalaista kaunokirjallisuutta kumminkin maassamme vuosittain koko joukko suomennetaan, riippuu epäilemättä suurimmaksi osaksi siitä pelottavasta huudosta, minkä Strindberg on nimelleen hankkinut muutamilla myöhemmillä teoksillaan.

Mutta hänen kirjallinen tuotantonsa on ollut siksi rikasta, että siinä on varaa valita useammankinlaisten suuntain välillä. Onpa Strindberg, paitsi aikansa olojen monipuolisena kuvaajana ja kuvittajana, ehtinyt työskennellä m.m. myöskin todenperäisenä, intohimottomana menneiden aikojen ja vaiheiden kertojana ja osottaa tälläkin alalla tuota hänelle omituista, perinpohjaista ja syvällistä aineensa tutkimista, joka antaa hänen historiallisille tuokiokuvilleen sitä suuremman sivistyshistoriallisen merkityksen. Hänen etupäässä, 14:ltä ja 15:ltä sataluvulta ottamansa kuvaukset, jotka hän on koonnut kolmiosaiseen sarjaan nimeltä "Svenska Öden och Äfventyr", ovat siitä omituiset, että niissä, samalla kuin ne ovat aikansa mitä uskollisimpia kuvia, ilmestyy eteemme yhteiskunta arkiasussaan, ihmiset ihmisinä, talonpojat, porvarit, soturit ja munkit eläen ja toimien kulloinkin aikansa olojen vaikutuksen alla, kärsien niistä ja käyttäen niitä hyväkseen. Ne ovat todellisia ihmisiä, joita Strindberg luo eteemme noissa pienissä, sievissä ja hauskoissa kertomuksissaan, ja siksi nuo kertomukset juuri niin välittömästi ja täydelleen asettavat lukijan käsittämään ja tuntemaan niitä oloja ja aikoja, joilta ne ovat.

Strindbergin historialliset kertomukset, joista nämä neljä tähän kirjaan suomennettua kappaletta ovat valikoidut, ovat siis kokonaan erillään hänen muusta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan. Ja myöskin useampain muiden historiallisten kirjailijain teoksista ne edellämainittujen ominaisuuksiensa kautta suuressa määrin eroavat. Kertomukset ovat otetut Ruotsin yhteiskunnallisista oloista; mutta koska kehitys Ruotsissa ja Suomessa noihin aikoihin on käynyt ainakin johonkin määrin käsikädessä, valaisevat nuo kuvat siis myöskin meidän maassamme vallinneita oloja. Ja siltäkin kannalta ovat nämä kertomukset myöskin suomalaiselle lukijakunnalle yhtä hauskoja kuin opettavia.

_Suomentaja_.

VILJELTY HEDELMÄ

Kaksikymmenvuotias herra Sten Ulffot, viimeinen perillinen vanhaa Ulffot sukua, joka on omistanut Uplannissa kolme suurta tilaa, Väringen, Hofstan ja Löfsalan, herää eräänä päiväpaisteisena aamuna 1460-luvun lopulla makuuhuoneessaan Hofstan tilan kartanossa. Hän on nukkunut moniaita tunteja syvää, rauhallista unta, ja nyt hänen levännyt päänsä rupee tarkastelemaan eilispäivän tapahtumia, joilla on ollut siihen määrään ratkaiseva merkitys nuoren herran vaiheisiin, että hän vieläkin on ikäänkuin huumauksissaan, voimatta käsittää, että tuo isku on kohdannut juuri häntä. Hän muistelee ihmetellen noita eilisiä tapahtumia. Nimismies ja vouti olivat tulleet taloon; he olivat kirjoittaneet kirjoihinsa koko talon ja kaikki sen kalustot; olivat lukeneet pergamenttilevystä pitkän jutun ja loppupäätös oli ollut, että Sten herra isäinsä ja omain velkojensa vuoksi oli perin köyhtynyt ja koska Stenin isä ei ollut aikoinaan ollut armelias muita kohtaan, määrättiin pitemmittä mutkitta, että nuoren herran jo seuraavana päivänä tuli muuttaa pois talosta, joka ei enää ollut hänen omansa. Ja Sten herra, joka ei koskaan ollut tottunut käsittämään elämää raskaalta kannalta siitä yksinkertaisesta syystä, että eläminen hänelle aina oli ollut kevyttä, hän ei osannut panna tätäkään sydämmelleen. Köyhyys oli hänelle vielä ainoastaan sana, jolta puuttui vastaavaa todellisuutta; hilpeällä mielellä hän siis nyt hyppäsi vuoteeltaan ja riipasi päälleen ainoan komean samettitakkinsa ja ainoat brabanttiverkaiset housunsa.

Hän laski kultarahansa ja kätki ne povelleen, sillä nyt häntä rupesi aavistuttamaan, että niillä oli jokin merkitys. Sen jälkeen laskeusi hän arkitupaan. Se oli aivan tyhjä; tämä ei häneen kumminkaan muulla tavoin vaikuttanut, kuin että hän nyt mielestään hengitti siellä keveämmin. Seinään kiinnitetyllä pöydällä näkyi pyöreitä renkaita merkkeinä oluthaarikkaista, joista toimitusmiehet siellä edellisenä päivänä olivat juoneet olutta. Hän ajatteli, että olisipa renkaita voinut olla useampia, jos hän itse olisi ollut mukana, tuo nyt oli niin itaran näköistä. Päivä kuvasi kivilaattialle ikkunain värikkäitä kuvioita, joten laattia oli mitä ihanimman mosaiikkiteoksen kaltainen; hänen sukuvaakunansa, sudenkäpälä [ulf = susi], loisti kuudessa eri kuviossa punasten neliöiden keskessä ja Stenin teki hyvää polkasta noihin punasiin neliöihin, juuri käpälän kohdalle, tunnustellakseen eikö käpälä värähtäisi; mutta aina kun hän asetti jalkansa kehään, kuvautui käpälä hänen keltaisen, hirvennahkaisen kenkänsä kaudolle ja kun hän astui askeleen eteenpäin, siirtyi se hänen rinnalleen, punaisen täplän veripilkkuna helottaessa hänen valkoiselta samettitakiltaan; musta käpälä haarallaan olevine kynsineen ikäänkuin raastoi veristä sydäntä. Silloin tunsi nuorukainen sydämmensä valtavasti sykähtävän ja hän meni ulos huoneesta. Kapeita kiviportaita myöten kapusi hän yläkertaan, jossa hänen vanhempansa eläessään olivat asuneet. Kaikki mitä irtonaista ja kodikasta siellä oli ollut, joka juuri kodin kodiksi tekee, se oli poissa, kannettu, kiskottu, lakastu pois. Olipa koko asunto kuin kallioon veistetty kokoelma hautakammioita, mutta valmistettuja ruumiittomia sieluja varten, joilla ei enää ole ruumiillisia tarpeitakaan.

Ainoastaan jälkiä oli elämästä jälellä. Neljästä nelikulmaisesta harmajasta täplästä sillalla saattoi vielä nähdä, missä sänky oli ollut, kaksi mustaa viirua merkitsi pöydän sijan ja niiden välinen laattia oli kenkäin kuluttama ja kantanaulojen kuopille painama. Tummahtava täplä seinässä osotti mihin vanhuksen oli ollut tapana nojata päätään, kun hän levähtääkseen oikasi sen taaksepäin. Liedestä oli sinkoillut hiiliä ja ne olivat polttaneet laattian mustankirjavaksi. Äidin huoneessa oli vielä seinään kiinnitetty kivitaulu, joka kuvasi neitsyt Maariaa lapsi sylissään; Maaria katselee siinä toivokkailla silmillä lastaan, aavistamatta, että hänellä on polvellaan vastainen rangaistusvanki. Sten herran valtasi omituinen ahdistus tuota katsoessaan ja hän käveli edelleen. Salaoven kautta nousi hän ullakolle ja sieltä katolle. Allaan näkee hän sieltä koko tuon laajan maa-alueen, jota hän äsken on omakseen sanonut: lehteväin kunnasten keskessä vihantina lainehtivat pellot, joissa touko vielä äsken häntä varten kasvoi helimoidakseen ravinnoksi kaikille niille, joiden tuli laittaa hänelle vaatteet ja ruoan, hoitaa hänen hevosensa, hänen koiransa, hänen haukkansa, hänen karjansa. Edellisenä syksynä hän tässä seisoi katsomassa, miten hänen väkensä häntä varten kylvi ruista; nyt oli vennon se siitä leikattava ja korjattava aittoihin. Äsken sai hän määrätä, milloin tuon välkkyvän virran kalojen elinmitta oli täysi; äsken sai hän vielä käskeä, koska petäjän tuolta aholta tuli kaatua ja koska oli pyydettävä riista metsästä; kuuluivatpa itse tuon äärettömän avaruuden eläjät, linnutkin, hänelle, vaikka olisivat lentäneet itse Itävallan mahtavan keisarin alueelta. Vielä hän ei voinut käsittää, ettei hänellä enää ollut mitään tästä kaikesta, sillä hän ei ollut koskaan ollut mitään vailla eikä hän siis tiennyt mitä omistaminen on; sanomatonta tyhjyyttä hän vain tunsi ja synkältä kajasti hänelle maisema. Vasta saapuneet pääskyt liitelivät viserrellen hänen ympärillään ja uusivat vanhoja pesiään räystään alla; toiset löysivät pesänsä, toiset eivät; näiltä oli syksyinen sade ja talvinen tuisku särkenyt hapraat savimajat ja pudottanut ne taloa ympäröivään suojahautaan; mutta olipa savea pellolla, vettä virrassa ja kortta joka mättäällä ja kodittomuuden aikana oli heillä koti joka pensaassa ja joka ladossa katto-olkien alla; huoletta ne metsästelivät ilmavassa alueessaan, valitsivat itselleen puolisot ja viettivät hilpeät häänsä sinervässä kevätilmassa, jossa lemusi lehteensä puhenneiden koivujen ja kukkivain havupuiden tuores tuoksu, tuulahdus laihon vehmasta kasvua ja pientareen pajukon hunajaisia helpeitä. Hän käveli kattoharjaa pitkin ja asettui seisomaan viiritangon varaan. Ja katsellessaan siitä valkoisten keväthattarain vilkasta kulkua, tuntui hänestä, kuin olisi hän lennellyt satujen ilmalaivassa pilvien keskitse ja kun hän siitä taas katsoi maahan tuntui se hänestä multaläjän ryhmäkkeeltä, joka oli viskattu alas jostakin taivaan riinteeltä. Mutta hänessä kyti epämääräinen tunne, että hänen nyt juuri täytyi lähteä tuonne alas kaivelemaan mullikkoon etsiäkseen ruokaansa; hän tunsi, että hän jaloiltaan oli kiinni maassa, vaikka hänen harhailevat katseensa valloillaan purjehtivat ylhäällä hopeankuultavain pilvien keskessä.

Kun hän laskeutui alas ahtaita ullakon portaita myöten, tuntui hänestä kuin hän olisi laskeutunut johonkin puristavaan purasimenreikään, jossa hän hiertyi yhä tiukemmalle ja tiukemmalle. Hän kävi puutarhassa ja katsoi kuinka omenapuut tekivät kukkaa. Kuka oli poimiva hedelmän näistä puista, jotka hän oli istuttanut, ja joiden hedelmänkantoa hän vuosikausia oli odotellut? Hän pilkisti tyhjään talliin; kaikki hevoset olivat poissa, paitsi yhtä pattijalkaista raudikkoa, jolla hän ei koskaan ollut viitsinyt ratsastaa. Koiratarhassakin hän kävi, mutta näki siellä ainoastaan kymmenen tyhjää koppia. Silloin hänen sydämmensä katkeruus kuohahti, sillä hän tunsi, että häneltä oli riistetty ne ainoat elävät olennot, jotka häntä olivat rakastaneet. Kaikki muut, ystävät, vanhat palkolliset, mökkiläiset ja päiväläiset, olivat vähitellen, sitämukaa kuin talo köyhtyi, kylmenneet, vaan nämä olivat pysyneet entisellään. Hän ihmetteli, ettei hän ollut tuota kaipuuta tuntenut itse päärakennuksessa, mutta hän unhotti, että hän siellä oli kaipuuseen vähitellen tottunut.

Sten herra käveli pihalle. Siellä hän näki näyn, joka tuota pikaa palautti hänet olevaan todellisuuteen. Nelipyöräisissä, kahden härkäparin vetämissä vankkureissa oli vuorenkorkuinen kasa talouskapineita ja huonekaluja; alimmaisena oli vanha, taideleikkauksilla koristettu tammisänky, mahtavat vaate- ja tavarakaapit, jotka olivat raudoitetut kuin linnat varkaiden varalle, sekä työpöydät ja ruokapöydät; niiden päällä arkituvan penkit, kukkamaalauksilla koristetut, äidin kangaspuut ja isoisän korkeaselkäinen nojatuoli ja ylinnä hänen oma kätkyensä sekä pieni rukousjakkara, johon polvistuneena äiti niin monaste oli rukoillut kehdon vieressä; oli kasottain keihäitä, miekkoja ja kilpiä, joiden avulla esi-isät kerran olivat valloittaneet ja puolustaneet koko tätä vihannoivaa maata, josta hänen nyt oli määrä lähteä ulos avaraan maailmaan ansaitsemaan leipänsä otsansa hiessä. Kaikki nämät kuolleet esineet, jotka paikoillaan ollen olivat olleet osia hänestä itsestään, makasivat nyt siinä kuin ruumiit, kuin juurineen maasta kiskotut puut; siinä oli ääretön muistojen rovio, jonka hän olisi tahtonut sytyttää palamaan.

Jo narahti portti, nostosilta laskettiin, ajaja iskee piiskallaan etuparia, aisat ja hihnat risahtelevat ja tuo mahtava kuorma lähtee raskaasti rämistämään pihamaan kivitystä pitkin ja kun se kulkee puisen sillan yli, jymisee alusta kuin ontto hautaholvi.

-- Viimeinen kuorma? kysyy portinavaaja ajajalta.

-- Viimeinen kuorma, huutaa tämä vastaan kuorman huipulta.

Sana "viimeinen" vihlasee syvästi Sten herraa, sillä nyt tuntee hän itse olevansa viimeinen isäinsä talossa. Mutta pitkäksi aikaa hän ei jouda tämän mielialan haltuun antautumaan, sillä outo mies lähenee häntä taluttaen raudikkoa, jonka hän pysäyttää siihen viereen.

-- Linna on suljettava, sanoo mies.

-- Miksi suljettava? kysyy Sten muuten vain kuullakseen oman äänensä kaikua.

-- Siksi, että se on revittävä! Kuningas ei suvaitse niin monia linnoja valtakunnassaan.

Sten tarttui raudikon suitsiin ja viskautui satulaan. Kepeästi kohottautui hän jalustimille ja ajoi pää pystössä porttiholvin kautta ulos. Siellä ottaa hän esille kultarahan, jonka hän viskaa jälkeensä tielle; portinvartija ja tallirenki juoksevat sitä kilvan kaappaamaan.

Kun hän on ratsastanut laskusillan yli, seisottaa hän hetkeksi hevosensa, odotellen kunnes kuorma on kääntynyt mutkauksen taa. Sitten kääntää hän ratsunsa metsäpolulle ja häviää koivujen lomiin.

-- Ihmettelenpä, mikähän tuostakin mahtaa tulla, tuumii portinvartija.

-- Kuninkaan mies, knihti, vastaa tallirenki.

-- Ee-ei, siihen hänestä ei ole, ei ole sellaiseen opetettu, lukemaan vain ja kirjoittamaan.

-- Sitten hänestä kai tulee kuninkaan kirjuri.

-- Ei tämän kuninkaan, sillä hänen isänsä oli kuninkaan luona epäsuosiossa, syystä, että hän ei tahtonut taistella kansalaisiaan vastaan.

-- No ruvetkoon sitten miksi haluaa.

-- Ee-ei, ei miksi haluaa. Hänen on ruvettava sellaiseen toimeen, jota hän osaa, ja jos hän ei osaa mitään, niin hänestä ei tule mitään.

-- Juuri niin, juuri niin. Vaikken sentään tiedä, mitä pitäisi osata esimerkiksi portinvartijan toimeen!

-- Ooh, siihen pitää olla malttia ja voimia, pitää jaksaa valvoa öitä -- ei sitä tuollainen aatelispoika voi.

-- Hm, kyllä aatelispojat osaavat öitä valvoa, se on nähty, mutta siksi juuri taitaakin olla voimien laita niin ja näin.

-- Mutta muuten, toverini, pitäköön hän huolen itsestään. Nyt suljen minä portin ja lähtekäämme sitten yhdessä särkemään kultarahamme.

-- Tehdään se, hän tehköön mitä tahtoo.

-- Mitä osaa, toverini; hän ei saa tehdä mitä tahtoo.

-- Aivan niin, aivan niin.

Vitjat rasahtivat, laskusilta nousi ylös ja portti sulkeusi kumeasti kolahtaen.

* * * * *

Mutta Sten herra ratsasti tuntikausia edelleen tietämättään minne hän ratsasti. Hän tiesi vain, että tie kävi ulos maailmaan, pois kodista ja sen suojasta. Hän näki auringon asemasta, että päivä kääntyi iltapuolelle ja raudikon riippuva pää kertoi hänelle, että ratsu oli uupunut. Silloin hän laskeusi selästä, kierasi suitset höllästi pariin kertaan hevosen etujalkain ympäri ja jätti sen polun viereen rehevään nurmikkoon laitumelle. Itse hän laskeusi levolle lehmuksen alle. Mutta kun maa hänestä tuntui kostealta, taittoi hän muutamia tuoreita koivuja, teki vuoteen niiden pehmeälehtisistä lehvistä, repipä vielä vähän tuohtakin alustakseen. Ja siihen hän nukkui. Vaan kun hän heräsi, tunsi hän tuimaa nälkää; kitalaki oli kuiva ja kieltä ja kurkkua kirveli. Raudikkoa ei näkynyt missään; ei hän tiennyt missä hän oli, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä eikä hänellä ollut toiveita ehtiä kievariin ennen yön tuloa. Silloin hän laskeusi polvilleen ja rukoili apua suojelusjumalaltaan ja kun hän tätä puhutteli nimeltään, pyhä Blasius, muistui hänelle mieleen, miten tämä pyhimys samanlaisissa oloissa oli elättänyt itsensä juurilla ja marjoilla. Rukouksen vahvistamana katseli hän ympärilleen, mistä hän löytäisi jotakin syödäkseen ja juodakseen. Hänen katseensa siirtyivät koivuun. Oli juuri se aika, jolloin koivuista mahla juoksee. Veitsellään kuori hän tuohta rungosta, pisti tuohen päät limittäin kiinni puupuikoilla, joten siitä syntyi vedenpitävä rove. Sitten kaiversi hän reijän puuhun ja sen kovasta rungosta lähti nyt juoksemaan nestettä, väriltään kirkasta kuin Reiniläinen viini. Sillävälin kun neste juoksi ropposeen, katseli hän ympärilleen ja näki metsistyneen omenapuun, jossa oli pieniä, talventakaisia omenoita, mustuneita jo tosin ja paleltuneita, vaan vatsantäytteeksi kumminkin syötäviä. Muutamia hän puuhun noustuaan niistä poimi ja söi ja sitten puisteli hän puuta, joten hedelmiä enemmältä tipahteli maahan. Juuri oli hän tästä keksinnöstään ihastumaisillaan, kun hän kuuli takaansa äänen, joka tylysti hänelle huusi:

-- Kuuleppas varas, mitä teet sinä siellä?

-- Ei ole varasta täällä, vastasi Sten herra.

-- Joka varastaa, se on varas, vastasi ääni. Laskeudu heti alas puusta taikka makaat vielä tänä yönä vainajana.

Sten herra päätti laskeutua maahan ja koettaa selittää asiansa. Hänen edessään seisoi ankaran näköinen mies, suuri koira seurassaan.

-- Ensiksikin -- rupesi tuo virallinen mies nyt ankarasti sanelemaan -- olette raiskanneet hedelmää kantavaa puuta: sakotettakoon kolme markkaa ja menettäköön kirveensä, seitsemästoista luku rakennuskaaressa.

-- Luulin, että ihmisellä on oikeus poimia yleisen metsän hedelmiä, vastasi Sten, jota ei koskaan ennen oltu tällä tavoin puhuteltu.

-- Ei ole mitään yleisiä metsiä, niitä oli ainoastaan Aatamin ja Eevan aikoina. Muuten olin juuri säästänyt nuo omenat hapattaakseni niillä kaalini. Mutta toiseksi olette leikelleet ja turmelleet kauniin aisani.

-- Aisanne?

-- Niin, koivusta tuosta olin aikonut tehdä aisan. Ja te olette kiskoneet tuohta toisen metsästä, sakotettakoon kolme markkaa, sama luku rakennuskaaressa Kristoffer kuninkaan maalaissa.

-- Luulin olevani Luojan vapaassa luonnossa ja arvelin oikeuteni olevan säilyttää henkeni, vastasi Sten herra hiljaisesti.

-- Luojan vapaassa luonnossa -- missä se on? Minä en tunne muita kuin rälssitiloja, verotiloja ja ruununtiloja. Kolmanneksi: Se on luultavasti -- minä sanon luultavasti, sillä todistuksia puuttuu vielä -- se on teidän hevonen, joka niitylläni käy laitumella!

-- Minun se on hevonen; eihän sen toki lie tarvinnut nälkään kuolla, kun ympärillä kasvoi vihanta nurmi!

-- Ei kenenkään tarvitse kuolla nälkään. Jokaisella on oikeus syöttää maantien varrella, jokainen saa poimia kahmalollisen pähkinöitä ja jokainen matkustaja saa kaataa itselleen puun kärryn akseliksi, jos hän on joutunut hätään. Mutta te olette joutuneet kiini nelikertaisesta varkaudesta ja siis pidän minä hevosen.

-- Ja jätätte minut yksin yöksi metsään, jossa mulla tuskin on oikeus tehdä tulta edes lämpimikseni!

-- Joka kaataa polttopuita toisen metsästä maksakoon sakkoa kolme markkaa... ei, sitä oikeutta teillä ei suinkaan ole. Minä huomaan, että te ette koskaan ole omistanut mitään.

-- Ei näin menetelty ikinä isäni talossa. Siellä ei tiettykään moisista kaarista eikä luvuista. Minun talo-oikeuteni ei ollut koskaan niin pikkumainen kuin sinun lakisi.

Silloin tapahtui ankarassa miehessä äkkimuutos. Varsinkin näyttää sinuttelu mieheen mahtavasti tepsineen. Hän talutti raudikon Stenin luo, piti jalustinta varalla ja notkisteli polvensa astuinportaaksi.

-- Anteeksi, jalosukuinen nuori herra, te olette huvimatkalla ja teette pilaa vanhasta lainlukijasta. Mutta muutamat mustuneet omenat eivät voine väliämme turmella.

Sten herra, joka rakasti totuutta, epäili vähän tätä uutta ystävyyttä, vaan kun hän kernaasti halusi päästä seikkailusta erilleen, viskausi hän satulaan.

-- Kuule, virkkoi hän virallisesti, missä on lähin kievari?

-- Puolen penikulman matka etelään päin, jos teidän armonne ajaa Tukholmaan.

-- Hyvä. Nyt kiitän sinua kestistä ja teen sulle pienen kysymyksen. Sano minulle: jos hädässään varastaa, niin sehän on varkautta; mutta jos huvikseen varastaa, mitä se on?

-- Se on pilantekoa.

-- Hyvä. Mistä tietää tuomari, onko se pilaa vai totta?

-- Sen hän kyllä näkee.

Sten herra kannusti raudikkoa, nojautui eteenpäin ja virkkoi mennessään:

-- Ei ukkoseni, sitä hän ei näe.

Ja raudikko lähti nuolena ravaamaan pois hämmästyneen lainlukijan ja hänen aisapuunsa äärestä.

Mielessään tämä hauska juttu ja ajatellessaan pian pääsevänsä katetun pöydän ääreen, ajeli Sten herra hilpeänä ja iloisena edelleen ja puolentunnin kuluttua lasketti hän puomin yli kievarin pihalle, jossa hänet herrana vastaanotettiin. Hän heittäytyi istumaan pöydän ääreen tuvan ulkopuolelle, tilasi kanaa kastikkeen kanssa ja Travelaista olutta, jota isäntä lupasi hankkia, vaikka hänen olisi läpi koko kylän sitä haettava.

Kaunis oli kevätilta, Sten herra söi ja joi mitä parhaalla ruokahalulla, vaikkei hänestä nälän kanssa tykkänään lähtenytkään se säikähdys, jonka hän äsken oli tyhjän vatsan ahdistaessa niin ikävässä muodossa tuntenut. Hänen ajatuksensa eivät päässeet erilleen lainlukijan käytöksestä ja hän aavisti, että kunhan hänen kaunis samettitakkinsa ei enää ollut häntä suojelemassa, niin täytyi hänen, samoin kuin jokaisen aatelittoman miehen, alistua välttämättömyyden kovan lain alle. Hän käsitti, että hänen välttämättä täytyi yhtyä työtätekeväksi jäseneksi yhteiskuntaan ja liittyä johonkin sen monista ammattikunnista, jos hän aikoi elää; sillä maa kaikkine lahjoineen oli jo muiden haltuun joutunut ja sarottain jaettu, jopa siihen määrään, että luomisen herra sai kuolla nälkään hedelmäpuun alle, ellei hän tahtonut hirttäytyä siihen, jotavastoin taivaan linnuilla oli oikeus samasta puusta vapaasti hankkia ravintonsa. Hän ihmetteli, miten ihmiset antoivat oravain ja ruisrääkkäin vapaasti verottaa pähkinäpuita ja rukiintähkiä ja säilyttää kunniansa ja vapautensa, kun ihmiselle ainoastaan hätätilassa myönnettiin oikeus ottaa ravinnokseen kahmalollisen pähkinöitä. Tässä oli hänestä julma ristiriita: hän sai pelastaa henkensä, mutta ei säilyttää sitä; olihan kumminkin jokainen uusi ateria uusi hengenpelastus. Mutta olivathan toiselta puolen hänen omat esi-isänsä säätäneet nämä lait ja olihan hän itse ollut mukana niitä käyttämässä. Ketä hän sitten moitti? Eiköhän syy ollut osaksi hänen omansa ja olivathan seuraukset varsin luonnollisia.

Näitä miettiessään keksivät hänen katseensa ihmisolennon, joka suurelta maantieltä ohjasi kulkunsa suoraan kievaria kohden. Olento tuli lähemmäs ja Sten näki tulijan olevan kolmenkymmenvuotisen mustapintaisen miehen: pitkät käsivarret, käyrät polvet ja jalkaterät kuin lapiot. Hartioilla roikkui haarapussi ja kädessä heilui kyhmysauva. Kallistamalla olkapäätään viskasi mies pussinsa Sten herran viereiselle pöydälle, istahti penkille ja kolkutti sauvallaan pöytälautaan, joka paukahti kuin laukaus. Ja hän huusi sisään:

-- Hei, kapakoitsija, kanna tänne haarikallinen olutta arvokkaalle sällille Tukholman seppäin ammattikunnasta.

Kievarin isäntä, joka luuli jonkun ylhäisen herran saapuneen, riensi ulos, vaan kun hän näki kisällin, kääntyi hän selin ja virkkoi halveksivalla äänellä Sten herralle:

-- Tuollaisella ei ole koskaan rahaa. Ei anneta.

-- Kuule kapakoitsija, jos et pyhän Miikaelin nimessä kanna mulle olutta, niin lähetän korkean ruunun sinun kimppuusi, virkkoi sälli sauvaansa kohotellen.

-- Jos uhkaat, pääset hirteen kotirauhan rikkomisesta, vastasi kievari. Et maksanut viimeksi täällä ollessasi, kerää vain pussisi kokoon ja ala laputtaa maantielle, lautamies istuu tuolla sisässä.

-- Minä maksan sällin oluen, virkkoi Sten, joka rupesi tuntemaan myötätuntoisuutta tuota paljastettua isoäänistä kohtaan.

-- Nuori herra on ystävällinen mies ja näkyy käsittävän mitä matkustaja tarvitsee. Mitä maksuun tulee, niin onhan se minusta sama kuka maksaa. Tänään minä, huomenna sinä. En kieltäydy koskaan hyvässä seurassa. Ja onhan lukkoseppä arvokkaasta seppäammattikunnasta yhtä hyvä kuin toinenkin matkustaja, teidän luvallanne.

-- Oikein, sälli. Ja jos oikein tuumataan, niin olemmehan kaikki matkustajia ja kun matkustamme, niin olemmepa kaikki samanarvoisia. Kukin kantaa omaisuutensa mukanaan.

Sälli, joka oli saanut haarikan, pyyhkäsi lakin päästään ja lausui juhlallisesti:

-- Pyhä Mikael ja pyhä Loyos! Sen sanottuaan taivutti hän päänsä taaksepäin ja nielasi muutamia valtavia kulauksia, niin että kaulalihakset aaltoilivat kuin käärmeen selkä. Sitten henkäsi hän, kohotti haarikan toistamiseen ja virkkoi: