Part 2

Chapter 2 2,706 words Public domain Markdown

Itse asiassa tekee jokainen näistä pienistä miltei liikkumattomista marjasista lakkaamatta työtä erilaista ammattia harjottaen. Ei yksikään tiedä levosta, ja niillä, jotka meistä näyttävät uneliaimmilta ja riippuvat ikkunoissa kuolleina rypäleinä, onkin kaikkein salaperäisin ja väsyttävin tehtävä. Ne valmistavat ja erittävät vahan. Mutta pian saamme tutustua tämän yksimielisen toimeliaisuuden yksityiskohtiin. Toistaiseksi riittää, jos kiinnitämme huomiomme mehiläisen luonteen tärkeimpään piirteeseen, joka selittää tämän sekavan toiminnan erinomaisen yhteen-kasaantumisen. Mehiläinen on ennen kaikkea, ja vielä suuremmassa määrin kuin muurahainen, joukkoeläin. Se saattaa elää ainoastaan joukossa. Lentäessään pesästä, joka on niin ahdas, että sen täytyy puskemalla raivata itselleen tietä sitä ympäröivien elävien muurien läpi, se jättää varsinaisen elinalansa. Se sukeltaa hetkeksi kukkastuoksuiseen avaruuteen, niinkuin sukeltaja helmirikkaaseen valtamereen, mutta aika-ajoin täytyy sen henkensä uhalla palata pesään hengittämään joukkoelämää, samoin kuin sukeltaja, joka nousee veden pinnalle raitista ilmaa nauttimaan. Yksinänsä se kuolee muutaman päivän kuluttua, vaikka sillä on runsaasti ravintoa ja mitä suotuisin lämpömäärä,--ei nälkään eikä kylmään, vaan yksinäisyyteen. Joukko, yhteiskunta erittää sille näkymättömän ravinnon, joka on sille yhtä välttämätön kuin hunaja. Tätä tarvetta tulee pitää lähtökohtana, jos tahtoo ymmärtää pesän lakien hengen. Pesässä yksilö ei merkitse mitään; sillä on ainoastaan ehdollinen olemassaolo, se on vain yhdentekevä yksityisseikka, suvun siivekäs elin. Koko sen elämä on kauttaaltaan uhrautumista sen lukemattoman, ikuisen olennon hyväksi, josta se on osa. Omituista kyllä saattaa näyttää toteen, ettei asian laita aina ole ollut näin. Vielä tänäkin päivänä tapaa hunajaa tuottavien kalvosiipisien keskuudesta meidän kotimehiläisemme kaikki kehitysasteet. Tämän kehitysjakson alkuasteella ollessaan se työskentelee yksin, kurjuudessa; usein se ei edes saa nähdä jälkeläisiään (Prosopis, Colletes suvut); joskus se elää ahtaan, joka vuosi muodostamansa perheen piirissä (kimalaiset). Sitten se muodostaa vähäaikaisia liittoumia (Panurgus, Dasypoda, Halictus y.m.), saapuakseen vihdoin aste asteelta meidän mehiläispesiemme miltei täydelliseen, mutta säälimättömään yhteiskuntalaitokseen, missä yksilö täydellisesti häviää kokonaisuuteen ja missä kokonaisuus vuorostaan säännöllisesti uhrataan tulevaisuuden ajatusperäisen ja kuolemattoman yhteiskunnan hyväksi.

VIII

Älkäämme näistä tosiseikoista tehkö ennenaikaisia ihmiseen sovitettavia johtopäätöksiä. Ihmisellä on kyky olla luonnon lakeihin alistumatta; tieto siitä, tekeekö hän oikein vai väärin tätä mahdollisuutta hyväkseen käyttäessään, se se on hänen moraalinsa tärkein ja hämärin kohta. Ei ole senvuoksi vailla mielenkiintoa tarkastella luonnon tahtoa toisin muodostuneessa maailmassa. Ja koska kalvosiipiset lähinnä ihmistä ovat ymmärryksen puolesta parhaiten varustetut kaikista tämän maapallon asujamista, ilmenee tämä tahto niiden kehityksessä sangen selvänä. Se pyrkii nähtävästi lajin jalostamiseen, mutta osottaa samalla sitä haluavansa tai voivansa siihen saapua ainoastaan yksilön oman vapauden, oikeuksien ja onnen kustannuksella. Mikäli yhteiskunta järjestäytyy ja kehittyy, sikäli jokaisen sen jäsenen yksilöllinen elämä rajottuu rajottumistaan. Missä vain huomaa jonkun edistyksen, on tämä tapahtunut vain yksilöllisten etujen yhä täydellisemmän yhteiseksi hyväksi uhraamisen kautta. Ensinnäkin täytyy jokaisen luopua niistä paheista, jotka ovat riippumattomuuden ilmauksia. Täten kimalaiset, jotka vielä muistuttavat meidän ihmissyöjiämme ovat mehiläiskehityksen alhaisimman jälkeisellä asteella. Täysikasvuiset työkimalaiset kuljeksivat lakkaamatta munien ympärillä ahmiakseen ne, joten emon täytyy kiivaasti niitä puolustaa. Sitten täytyy jokaisen vaarallisimmista paheistaan päästyänsä hankkia joku määrä yhä vaikeampia hyveitä. Niinpä eivät työkimalaiset ajattelekaan kieltäytyä rakkauden nautinnosta, jotavastoin meidän kotimehiläisemme elää iäti neitsyellisenä. Opimme muutoin piankin tuntemaan, miten paljon tämä viimemainittu uhraa pesän menestyksen ja turvallisuuden hyväksi, jotta sen rakenne, sen taloudellinen ja valtiollinen tila saavuttaisi täydellisyytensä. Kalvosiipisten ihmeteltävään kehityskulkuun palaamme myöhemmin lajin kehitykselle omistetussa luvussa.

* * * * *

II KIRJA

PARVEILU

Valitsemamme pesän mehiläiset ovat siis pudistaneet talvisen horroksen ruumiistaan. Kuningatar on jälleen ryhtynyt munimaan jo helmikuun ensi päivinä. Työmehiläiset ovat vierailleet vuokkojen, imikkäin, orvokkien ja paju- ja pähkinäpensaiden luona. Sitten on kevät vallannut koko maan; aitat ja kellarit ovat täpösen täynnä hunajaa ja siitepölyä. Joka päivä syntyy tuhansittain mehiläisiä. Lihavina ja paksuina astuvat kuhnurit suurista kammioistaan ja kömpivät kennokakkujen ympärillä; ja pian tuon liiaksi hyötyvän yhteiskunnan väkiluku karttuu niin suureksi, että sadat myöhästyneet työmehiläiset illalla palatessaan kukkien kemuista eivät löydä sijaa pesän sisältä, vaan ovat pakotetut viettämään yönsä pesän kynnyksellä, missä monikin joutuu pakkasen uhriksi. Jonkunmoinen levottomuus horjuttaa koko kansan, ja vanha kuningatarkin käy huolestuneeksi. Hän tuntee, että uusi kohtalo on valmistumaisillaan. Tunnollisesti hän on täyttänyt velvollisuutensa hyvänä, luovana äitinä; ja nyt tuo täytetty velvollisuus aiheuttaa vain suruja ja vaikeuksia. Vastustamaton voima uhkaa hänen lepoaan; pian hänen täytyy jättää hallitsemansa kaupunki. Ja kuitenkin tämä kaupunki on hänen työnsä hedelmä, se on kokonaan hän itse. Hän ei ole sen kuningatar siinä merkityksessä, jonka ihmiset antavat kuningatar sanalle. Hän ei anna käskyjä, vaan alistuu halvimman alamaisensa tavoin tuon salaisen ja tuiki viisaan voiman alaiseksi, jota voimme sanoa "pesän hengeksi", siksi kunnes koetamme oivaltaa, missä se todella asustaa. Mutta kuningatar on pesän äiti ja ainoa rakkauden välikappale. Hän on sen perustanut epävarmuuden ja köyhyyden vallitessa. Lakkaamatta hän on sen uudistanut lihallaan ja verellään; ja kaikki ne, jotka siinä elävät, työmehiläiset, kuhnurit, toukat, kotelot ja nuoret ruhtinattaret, joitten lähestyvä syntyminen tulee jouduttamaan hänen lähtöänsä ja joista "Lajin" kuolematon ajatus on valinnut yhden hänen seuraajakseen, kaikki ne ovat saaneet alkunsa hänen kohdustaan.

Missä ilmenee "pesän henki" ja kenessä se ruumiillistuu? Se ei ole linnun erityisen vaiston kaltainen, joka saattaa sen rakentamaan taidokkaasti pesänsä sekä etsimään toisia taivaanääriä muuttoajan lähestyessä. Se ei myöskään ole mikään lajin koneellinen tottumus, siten että laji vain sokeasti tahtoo elää ja että se törmää sattumuksen kaikkia kulmia vastaan, niin pian kuin odottamaton asianhaara rikkoo ilmiöiden tavallisen sarjan. Päinvastoin se seuraa askel askeleelta kaikkivaltiasten asianhaarojen vaihtelevaa kulkua älykkäänä ja neuvokkaana orjana, joka saattaa hyväkseen kääntää herransa arveluttavimmatkin käskyt.

Se hallitsee ja vallitsee säälimättä, mutta tunnollisesti ja ikäänkuin jonkun suuren velvotuksen alaisena, kokonaisen siivekkään kansan rikkauksia, onnea, vapautta ja elämää. Se järjestää päivästä päivään synnytyksien lukumäärän ja sovittaa sen säntilleen ketoja koristavien kukkien runsauden mukaan. Se julistaa kuningattaren valtansa menettäneeksi sekä ilmottaa hänelle lähdön välttämättömyyden, pakottaa hänet synnyttämään tulevia kilpailijoitansa, kasvattaa näitä ruhtinaallisesti, suojelee niitä niiden äidin valtiollista vihaa vastaan. Kirjavien kukkasien runsaudesta, kevään aikaisemmasta tai myöhemmästä tulosta ja häälennon mahdollisista vaaroista riippuen se joko sallii neitseellisten ruhtinattarien esikoisen surmata nuoret, kuningattarien laulua hyräilevät sisarensa niiden kehdoissa, taikka kieltää niiden surmaamisen. Toisinaan, kun vuodenaika on kulunut pitkälle, kun kukkien aukiolon hetket ovat lyhenneet, se käskee työmehiläisiä itse surmaamaan koko kuninkaallisen sukukunnan, siten lopettaakseen vallankumousten aikakauden ja jouduttaakseen hyödylliseen työhön ryhtymistä.

Tämä henki on varovainen ja säästäväinen, ei kuitenkaan saita. Se tuntee nähtävästi luonnon tuhlaavaiset ja hieman hullut lait kaikesta mikä koskee rakkautta. Siksipä se myös sallii kesän ylellisten päivien kestäessä kolmen- tai neljänsadan, paljon tilaa vaativan kuhnurin olla ja elää, niin huimia, taitamattomia, tyhjää toimittavia, vaativaisia, hävyttömän laiskoja, meluavia, ahnaita, raakoja, siivottomia, kyllästymättömiä ja suunnattoman suuria kuin ne ovatkin, sillä niiden joukostahan vasta syntyvä kuningatar on valitseva rakastajansa. Mutta sitten, kun kuningatar on hedelmöittynyt, kun kukat avautuvat myöhemmin ja sulkeutuvat aikaisemmin, se säätää kylmäkiskoisesti jonakuna aamuna, että ne ovat kaikki samalla kertaa surmattavat.

Se järjestää jokaisen työmehiläisen työn. Niiden iän mukaan se määrää niille eri tehtäviä: sen määräyksestä lastenpiiat hoitavat toukkia ja koteloita, hovinaiset pitävät huolta kuningattaren ravinnosta ja pitävät häntä alinomaa silmällä; tuulettajat viilentävät tai lämmittävät pesää siipiään räpyttelemällä sekä jouduttavat hunajassa olevan liian veden haihtumista; sen määräyksestä arkkitehdit, muurarit, vahanmuovailijat ja kuvanveistäjät ryhmittyvät ketjuun ja rakentavat kennokakut. Sen määräyksestä saaliin kokoojat hakevat kedoilla kukista hunajaksi valmistettavaa mesinestettä, siitepölyä toukille ja koteloille ravinnoksi, kittausvahaa (propolis) rakennuksien tiivistämiseksi ja vahvistamiseksi sekä suvun kasvavalle polvelle tarpeellista vettä ja suolaa. Tämä sama henki säätää tehtävän kemisteille, jotka tiputtamalla pistimistään pisaran muurahaishappoa hunajaan tekevät sen säilytyskelpoiseksi, ja samoin kannentekijöille, jotka umpeen tukkivat niiden kammioitten suut, joiden sisällys on tuleentunut, lakaisijoille, jotka pitävät huolta katujen ja torien mallikelpoisesta puhtaudesta, ruumiinkantajille, jotka vievät kauas pois kuolleitten ruumiit, päävahdin naissotureille, jotka päivin ja öin valvovat pesän suulla sen turvallisuutta, kuulustelevat tulevia ja meneviä, tarkastavat nuoria neitosia niiden ensi kertaa pesästä lähtiessä, pelottavat irtolaisia, maankiertäjiä ja rosvoja, karkottavat pesään tunkeutuneita muukalaisia, kootuin joukoin ahdistavat pelättäviä vihollisia ja, jos niin tarvitaan, sulkevat pesän suun vallituksella.

Vihdoin määrää "pesän henki" hetken, jolloin vuotuinen suuri uhri on toimitettava suvun hyväksi--tarkotan parveilua--jolloin kokonainen kansa, saavuttuansa onnensa ja valtansa kukkuloille, äkkiä jättää nousevalle sukupolvelle kaikki rikkautensa, linnansa, asuntonsa ja vaivojensa hedelmät lähteäkseen kaukaa muualta maailmasta etsimään uutta isänmaata, jossa sitä odottaa epävarmuus ja puute. Tämä on teko, joka, tietoisena tai tiedottomana, varmaankin on inhimillistä moraalia korkeammalla. Toisinaan se johtaa perikatoon, se köyhdyttää joka tapauksessa, se hajottaa onnellisen kaupungin totellaksensa lakia joka on yhteiskunnan onnea korkeampi. Missä tuo laki on säädetty, joka, niinkuin piakkoin saamme nähdä, ei suinkaan ole niin tuhoisa ja sokea kuin voisi luulla? Missä paikassa, missä lainsäätäjäkokouksessa, missä neuvostossa, millä yhteisellä alalla se asustaa, tuo henki, jota kaikki tottelevat ja joka itse vuorostaan on sankarillisen velvollisuuden ja alati tulevaisuutta tähtäävän järjen määräysten alainen?

Mehiläisten laita on sama kuin useimpien tämän maailman ilmiöitten. Tarkastelemme muutamia niiden tapoja ja sanomme: näin ne tekevät, sillä tavoin ne työskentelevät, näin niiden kuningattaret syntyvät, niiden työntekijät pysyvät impinä, ne parveilevat siihen ja siihen aikaan. Luulemme ne tuntevamme emmekä pyydä enempää. Näemme niiden rientävän kukasta kukkaan, huomaamme pesän hyörinän ja pyörinän; niiden elämä tuntuu meistä hyvin yksinkertaiselta, ja arvelemme sen niinkuin muittenkin olijain elämän rajottuvan vain ravinnon hankkimisen ja suvun lisäämisen vaistomaisiin huoliin. Mutta antakaamme katseemme tunkeutua syvemmälle ja koettaa saada asiasta selkoa: näemme edessämme luonnollisimpienkin ilmiöiden pelottavan monimutkaisuuden, näemme edessämme järjen, tahdon, tarkotusperien, loppumäärän, keinojen ja syitten arvotuksen, pienimmänkin elämäntoiminnan käsittämättömän järjestyksen.

III

Pesässä valmistaudutaan siis parveiluun,--tuo suuri uhri suvun vaateliaille jumalille on tehtävä. "Hengen" käskyä noudattaen, joka meistä tuntuu sangen selittämättömältä, se kun on suoraan ristiriidassa sukumme kaikkien vaistojen ja tunteiden kanssa, lähtee kuusi-, seitsemänkymmentä tuhatta mehiläistä niistä kahdeksasta-, yhdeksästäkymmenestä tuhannesta, jotka koko kansan muodostavat, määrättynä hetkenä synnyinkaupungistansa. Ne eivät lähde minään tuskan puuskan hetkenä, ne eivät pakene äkillisestä pelokkaasta päätöksestä nälänhädän, sodan tai kulkutautien ahdistamasta ja hävittämästä isänmaasta. Ei, kauan ne ovat maanpakoansa miettineet, kärsivällisesti ovat odottaneet suotuisaa hetkeä. Jos pesä on köyhä, jos kuninkaallista perhettä kohdanneet onnettomuudet, epäsuotuisat säät tai ryöstöt ovat sitä etsiskelleet, ne eivät sitä hylkää. Ne jättävät sen vasta kun se on onnensa kukkuloilla, kun kevään uutteran työn jälkeen tuo suunnaton satakaksikymmentä tuhatta hyvin järjestettyä kammiota sisältävä vahalinna on tulvillaan tuoretta hunajaa ja häivehtivää siitepölyä, jota sanotaan "mehiläis-leiväksi" ja käytetään toukkien ja koteloiden ravinnoksi.

Ei milloinkaan pesä ole ollut niin kaunis, kuin tämän sankarillisen kieltäytymisen aattoiltana. Silloin on sillä täydellisen ylellisyyden ja riemun verraton hetki, eloisa, kuumeinen, mutta samalla ylevän suruton. Koettakaamme kuvailla sitä mielessämme,--en tahdo sanoa sillä tavoin kuin mehiläiset kaiken tämän käsittävät, sillä emme voi kuvitellakaan, millä tenhoisalla tavalla ilmiöt ja tapaukset kuvastuvat niiden kummallakin puolen päätä olevien verkkosilmien kuuteen tai seitsemääntuhanteen särmään ja otsan kolmenkertaiseen kyklooppisilmään,--vaan sellaisena kuin me sen käsittäisimme, jos olisimme niiden kokoiset.

Holvikuvusta, joka on vielä suurempi kuin Rooman Pietarinkirkon kupu, kulkee pesän pohjaan lukuisia pystysuoria ja yhdensuuntaisia, ikäänkuin pimeydestä ja tyhjyydestä riippuvia, vahasta muovailtuja jättiläismuureja, geometrisiä laitteita, joita ei voisi--kaikki suhteet säilyttäen--tarkkuuteen, rakenteen uskaliaisuuteen ja suunnattomaan suuruuteen nähden verrata mihinkään inhimilliseen rakennustuotteeseen.

Jokaisessa näistä muureista, joiden aine vielä on aivan uuden uutukaista, neitsyellisen puhdasta, hopeankarvaista, tahratonta ja tuoksuavaa, on tuhansia kammioita ja niin paljon ravintoainetta, että se riittää koko kansaa viikkomäärät ravitsemaan. Tuossa loistaa punaisia, keltaisia, sinipunervia ja mustia siitepölytäpliä, kaikkien kevään kukkien lemmenvoimaa, jota on koottu läpikuultaviin soluihin. Ylt'ympärillä, pitkinä, komeina, jäykkiä, liikkumattomia laskoksia muodostavina kultaverhoina, on huhtikuun hunaja, kaikkein kirkkain ja tuoksuavin, kahdessakymmenessätuhannessa suljetussa säiliössään, joiden sinetti murretaan auki ainoastaan suurimman hädän aikana. Ylempänä kypsyy toukokuun hunaja vielä avoinna olevissa astioissaan, joitten reunoilla valppaat joukot pitävät huolta keskeymättömästä ilmanvaihdosta. Pesän keskellä, sen lämpimimmässä osassa, kaukana valosta, jonka timanttisäteet tunkeutuvat sisään yhdestä ainoasta aukosta, uinailee eloon herätäkseen tulevaisuus. Tämä on sikiöiden kuninkaallinen alue, joka on varattu kuningattarelle ja hänen seuranaisilleen. Siellä on suunnilleen kymmenentuhatta kammiota munia varten, viisitoista-, kuusitoistatuhatta huonetta toukille ja neljäkymmentätuhatta taloa, joissa asuu vahankalpeita, tuhansien lastenpiikain hoitamia koteloita.[4] Näitten kehien kaikkein pyhimmässä näemme vihdoin kolme, neljä, kuusi tai kaksitoista verrattain laajaa, umpinaista linnaa, joissa nuoret ruhtinattaret, jonkunmoiseen käärinliinaan verhottuina, kalpeina ja liikkumattomina, pimeydessä elätettyinä odottavat hetkeänsä.

"Pesän hengen" määräämänä päivänä siis luovuttaa samojen järkähtämättömien ja varmojen lakien mukaan tarkoin määrätty osa kansasta paikkansa noille vielä elonhaamua vailla oleville tulevaisuuden toiveille. Nukkuvaan kaupunkiin jäävät koirakset, joiden joukosta kuninkaallinen rakastaja on valittava, hyvin nuoret työmehiläiset kuninkaallista lapsilaumaa hoitamaan sekä muutama tuhat muuta työmehiläistä, jotka jatkavat ravinnon kokoamista kaukaa kedoilta, vartioivat kertyneitä aarteita ja ylläpitävät pesän siveellisiä perintötapoja. Jokaisella pesällä on näet oma moraalinsa. On sangen korkealla siveellisellä kannalla olevia pesiä, ja on sangen turmeltuneitakin. Varomaton mehiläishoitaja voi helposti turmella tuommoisen kansan, saada sen kadottamaan kunnioituksen toisen omaisuutta kohtaan, kiihottaa sitä ryöstöön, totuttaa sitä vallotuksiin ja joutilaisuuteen, siten tehden siitä vitsauksen kaikille lähiseutujen pienille yhteiskunnille. Jos mehiläinen on tullut huomanneeksi, että vaivalloinen työ kaukana kedon kukkasten keskuudessa, joita täytyy verottaa satoja saadakseen kokoon yhdenkään hunajapisaran, ei ole ainoa eikä mukavin rikastumisen keino, jos se oivaltaa, että on helpompi hiipiä varkain huonosti vartioituihin kaupunkeihin, tai väkivallalla tunkeutua heikkoihin, puolustukseen kykenemättömiin, niin se piankin kadottaa käsityksen suurenmoisesta, mutta säälimättömästä velvollisuudestaan, joka tekee sen kukkien siivekkääksi orjaksi luonnon sopusointuisessa hääjärjestyksessä; ja silloin on useinkin vaikea johdattaa turmeltunut kansa jälleen oikealle tielle.

Kaikki osottaa, ettei kuningatar, vaan pesän henki määrää parveilun. Kuningattaren laita on sama kuin johtavien henkilöiden ihmisten keskuudessa. Ne näyttävät antavan käskyjä, mutta tottelevat itse korkeampia ja selittämättömämpiä käskyjä kuin ne, joita itse jakelevat alamaisilleen.--Kun tämä henki on hetken määrännyt, on sen täytynyt julistaa päätöksensä aamun koittaessa, kenties päivää tai kahta ennen lähtöä, sillä tuskinpa aurinko on juonut kasteen ensi pisarat, kun ylt'ympäri surisevaa kaupunkia huomaa erinomaista levottomuutta, jonka suhteen mehiläishoitaja harvoin erehtyy. Toisinaan miltei tekisi mieli sanoa siinä olevan taistelua, epäröimistä, peräytymistä. Sattuu todellakin, että useita päiviä perätysten tuo kullankarvainen, läpikuultava parvi kohoaa lentoon ja laskeutuu jälleen ilman näkyväistä syytä. Muodostuuko kenties sinä hetkenä taivaalla pilvi, jota me emme näe, mutta jonka mehiläiset huomaavat, vai nouseeko heidän mielessään katumus? Keskustellaanko surisevassa neuvottelukokouksessa lähdön välttämättömyydestä? Emme tiedä siitä mitään, emme myöskään, millä tavoin pesän henki ilmottaa päätöksensä joukolle. Jos kohta onkin varmaa, että mehiläiset ilmottavat ajatuksensa toinen toisilleen, emme kuitenkaan tiedä, tekevätkö ne sen samalla tavoin kuin ihmiset. Emme myöskään tiedä, kuulevatko mehiläiset tämän hunajatuoksuisen surinan, tämän kauniitten kesäpäivien huumaavan huminan, joka on mehiläishoitajan suurimpia nautintoja, tämän työn juhlavirren, jonka sävel nousee ja laskee pesän ympärillä hetken kristallikirkkaudessa ja joka meistä tuntuu puhjenneiden kukkien riemulaululta, niiden onnen ylistysvirreltä, sulotuoksujen kaiulta, valkoneilikkojen, ajuruohon, meiramin ääneltä. Niillä on kuitenkin kokonainen sävelsarjansa, jonka mekin varsin hyvin voimme erottaa ja joka ulottuu uhkan, vihan ja epätoivon soraäänistä korkeimman onnen sulosointuihin. Niillä on kuningattaren laulu, runsauden riemulaulu, ja valitusvirret; niillä on vielä nuorten ruhtinattarien venytetyt salaperäiset sotahuudot, jotka kaikuvat häälennon edellisissä taisteluissa ja verilöylyissä. Onko tämä kaikki vain sattuman luomaa soittoa, joka ei hipaisekaan niiden sisäistä äänettömyyttä? Varmaa on, etteivät ne kiinnitä huomiota meluun, jonka me saamme aikaan niiden asunnon ympärillä. Ne arvelevat kenties, että tämä hälinä ei koske niiden maailmaa eikä siis ansaitse huomaamista. Todennäköistä on, että me puolestamme kuulemme vain häviävän pienen osan niiden puheesta sekä että niiden käytettävissä on suuri joukko säveliä, joita meidän aistimemme eivät kykene tajuamaan. Joka tapauksessa saamme vasta nähdä, että ne kykenevät ymmärtämään toisiansa ja neuvottelemaan, useinpa hämmästyttävän nopeasti. Kun esimerkiksi suuri hunajan ryöstäjä, suunnaton Sphinx Atropos, tuo kammottava perhonen, jolla on selässään pääkallon kuva, tunkeutuu pesään, salaperäisiä, vastustamattomia, sille omituisia loitsujansa hyristen, niin uutinen kiertää paikasta paikkaan, koko kansa säpsähtää kauhusta oven vartiasta viimeisiin työmehiläisiin saakka, jotka tuolla syvempänä ovat viimeisiä kennokakkuja valmistamassa.

Kauan on oltu sitä mieltä, että nämä viisaat hunajahyönteiset, jotka tavallisesti ovat niin säästäväiset, järkevät ja eteensä katsovat, hyljätessään kuningaskuntansa aarteet antautuakseen tuntemattomille vaiheille alttiiksi toimivat salliman tuottaman mielettömyyden vallassa, totellen koneentapaista vaistoa, lajin lakia, luonnon kaikkivaltiasta käskyä, voimaa, joka kaikilta olijoilta on kätkettynä ajan juoksevaan virtaan.

Olipa sitten kysymys mehiläisistä tai meistä itsestämme, niin sanomme sallimaksi kaikkea, mitä emme vielä ymmärrä. Mutta nykyään mehiläispesä on paljastanut meille kaksi tai kolme tähdellistä salaisuuttaan, ja on käynyt ilmi, ettei tämä lähtö ole vaistomainen eikä välttämätön. Se ei ole mikään sokea, sattumuksen aiheuttama maasta muutto, vaan harkitulta näyttävä uhri elävän polven puolelta nousevan hyväksi. Mehiläishoitajan tarvitsee vain surmata nuoret, vielä liikkumattomat ruhtinattaret niiden kammioihin ja samalla suurentaa yhteiskunnan varastoaittoja ja makuukammioita, jos näet toukkien ja koteloiden lukumäärä on suuri, niin heti tuo tulokseton hälinä painuu alas tottelevaisen sateen kultapisaroiden lailla; mehiläiset lentelevät kukasta kukkaan jokapäiväisessä työssään, ja vanha kuningatar, joka--tultuaan nyt tuiki välttämättömäksi--ei toivo eikä pelkää enää seuraajaa, kieltäytyy, vapautuneena huolistaan vasta syntyvään toimintahaluun nähden, näkemästä sinä vuonna auringon valoa. Se ryhtyy uudelleen levollisesti pesän pimeydessä äidin tehtäväänsä ja laskee kierreviivaa kulkien kennosta kennoon, unohtamatta ainoatakaan, pysähtymättä hetkeksikään, kaksi-, kolmetuhatta munaa päivässä.

Mitä muuta sallimantapaista tässä on kuin tämän päivän sukupolven rakkaus nousevaa kohtaan? Sama sallimus on olemassa ihmiskunnassakin, joskin sen voima ja ulottuvaisuus siinä on pienempi. Se ei aiheuta ihmiskunnassa noita täydellisiä, yksimielisiä uhrautumisia. Mikä se laajanäköinen sallimus on, jota me tottelemme niinkuin mehiläiset sallimustansa? Emme sitä tiedä, emmekä tunne olentoa, joka katselee meitä samalla tavoin kuin me katselemme mehiläisiä.

VII