# Mehiläisten elämä

## Part 10

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/mehilaisten-elama-13134/index.md

Joskus voi tapahtua, vaikka tämä on harvinaista, sillä mehiläiset ryhtyvät monenmoisiin varokeinoihin sitä välttääkseen, joskus voi tapahtua, että kaksi kuningatarta puhkaisee kennonsa samaan aikaan. Silloin syttyy heti niiden kehdosta noustessa tuo äkillinen ja kuolettava taistelu, josta Huber ensinnä on huomauttanut sangen omituisen erikoiskohdan: joka kerta kun molemmat kitiinihaarniskalla varustetut neitsyet taistellessaan joutuvat sellaiseen asemaan, että pistimillään lävistäisivät toinen toisensa, niin saattaisi sanoa, että--samalla tavoin kuin Iliadin taisteluissa--joku jumala tai jumalatar, joka kenties on suvun jumala tai jumalatar, asettuu väliin, ja molemmat taistelijat erkanevat saman kauhun valtaamina ja pakenevat säikähtyneinä, joutuakseen hetken kuluttua uuteen käsikähmään, paetakseen vielä kerran, jos kaksinkertainen tuho uudelleen uhkaa niiden kansan tulevaisuutta, kunnes vihdoin toisen onnistuu yllättää varomaton tai taitamaton kilpailijattarensa ja surmata se vaaratta, sillä suvun laki vaatii ainoastaan yhden uhrin.

VII

Kun nuori hallitsijatar täten on hävittänyt kehdot tai surmannut kilpailijattarensa, niin kansa tunnustaa hänet valtiaakseen, eikä hänellä ole, ollakseen todellisesti kuningatar ja tullakseen kohdelluksi samalla tavoin kuin äitinsä, enää muuta jäljellä kuin häälennon suorittaminen, sillä mehiläiset eivät hänestä juuri välitä eivätkä hänelle osota suurtakaan kunnioitusta niin kauan kun hän vielä on hedelmätön. Mutta usein hänen historiansa on monimutkaisempi, ja työmehiläiset luopuvat harvoin toisen parveilun toimeenpanosta.

Tässä tapauksessa, kuten edellisessäkin, hän lähestyy, saman himon kiihottamana, kuninkaallisia kennoja, mutta sen sijaan, että siellä tapaisi kuuliaisia palvelijoita ja rohkaisua, hän törmää lukuisaan ja vihamieliseen vartiajoukkoon, joka sulkee häneltä tien. Vihasta kiihtyneenä ja tuon piintyneen aatteensa johtamana hän tahtoo väkivallalla raivata itselleen tien taikka kiertoteitä päästä perille, mutta kohtaa kaikkialla etuvartioita, jotka valvovat nukkuvien ruhtinattarien turvallisuutta. Hän on itsepintainen, hän uudistaa hyökkäyksensä, hänet työnnetään takaisin yhä ankarammin, vieläpä häntä pidellään pahoin, kunnes hän oivaltaa hämärästi, että nuo pienet taipumattomat työmehiläiset edustavat lakia, jonka rinnalla tuon toisen lain, joka häntä itseään elähyttää, tulee väistyä.

Vihdoin hän poistuu kuljettaen tyydyttämätöntä raivoansa kennokakusta toiseen ja kaiuttaen matkallaan tuota sotalaulua eli uhkaavaa valitusta, jonka jokainen mehiläishoitaja tuntee ja joka muistuttaa kaukaisen hopeatorven ääntä ja on niin valtava närkästyneessä heikkoudessaan, että sen erottaa, varsinkin iltaisin, kolmen tai neljän metrin matkan päässä huolellisimminkin suljetun pesän kaksinkertaisten seinien läpi.

Tämä kuninkaallinen huuto vaikuttaa työmehiläisiin jonkunmoisella taikavoimalla. Se vajottaa ne jonkunmoiseen kunnioittavaan kauhuun tai huumaukseen, ja kun kuningatar kajahuttaa tämän huudon puolustettavien kennojen läheisyydessä, ne vartiattaret, jotka niitä ympäröivät ja häntä ahdistelevat, pysähtyvät äkkiä, painavat päänsä alas ja odottavat liikkumattomina kunnes se on lakannut kaikumasta. Luullaan muuten, että pääkallo-perhosen juuri sen kunnioituksen vuoksi, minkä tämä sen matkima huuto herättää, onnistuu tunkeutua pesään ja ahmia siellä hunajaa, ilman että mehiläiset ajattelevatkaan sen ahdistamista.

Kolme tai neljä päivää läpeensä, toisinaan viisikin, tämä närkästyksen valitushuuto liikkuu pesässä paikasta toiseen, vaatien taisteluun suojeluksenalaisia kilpailijattaria. Sillävälin nämä kehittyvät, tahtovat nekin vuorostaan nähdä päivän valon sekä alkavat kalvaa kennojensa kansia. Paha sekasorto uhkaa yhteiskuntaa. Mutta pesän henki on tehdessään päätöksensä ennakolta tietänyt kaikki sen seuraukset, ja tarkat ohjeet saanut vartiosto tietää mitä tunti tunnilta tulee tehdä ehkäistyn vaiston yllätysten torjumiseksi ja kahden vastakkaisen voiman johtamiseksi oikeille perille. Ne tietävät varsin hyvin, että, jos päivän valoon pyrkivien nuorten kuningattarien onnistuisi päästä vapaiksi, ne joutuisivat vanhimman sisarensa käsiin, joka jo on voittamaton ja joka ne surmaisi toisen toisensa jälkeen. Sitä mukaa kuin joku vangituista kalvaa sisäpuolelta vankityrmänsä portteja ohuemmiksi, peittävät vartiattaret ne ulkopuolelta uudella vahakerroksella, ja kärsimätön vanki ponnistelee itsepäisesti työssään, aavistamatta että se kalvaa lumottua muuria, joka yhä syntyy uudelleen raunioistaan. Se kuulee samalla aikaa kilpailijattarensa taisteluunvaatimukset, ja tuntien elämänmääränsä ja kuninkaallisen velvollisuutensa ennenkuin se on luonut katsettakaan ulkomaailman elämään, tietämättä edes mikä pesä onkaan, se vastaa tähän huutoon urhollisesti vankilansa syvyydestä. Mutta koska sen huudon täytyy tunkeutua hautakammion seinien läpi, niin se on aivan toisenlainen, sulkeutunut, ontto, ja mehiläishoitaja, joka illan tullen, päivän hälinän vaietessa kedoilla ja tähtien hiljaisuuden kohotessa saapuu näiden ihmekaupunkien sisäänkäytävää tarkastamaan, tuntee ja ymmärtää, mitä tuon harhailevan neitsyen ja vangittujen neitsyiden vuoropuhe merkitsee.

VIII

Tämä pitkällinen eristys on muuten suotuisa nuorille neitsyille, jotka vankilastaan poistuessaan ovat kypsyneitä, jo voimakkaita ja valmiita taisteluun ryhtymään. Toiselta puolen odotus on myös vahvistanut vapaata kuningatarta, niin että hän pystyy uhmaamaan matkan vaaroja. Toinen parvi eli sekundaarinen parvi jättää silloin asunnon, johtajanaan ensiksi syntynyt kuningatar. Heti kun se on lähtenyt, vapauttavat pesään jääneet työmehiläiset yhden vangeista, joka uudistaa samat murhayritykset, päästää samoja vihanhuutoja, jättääkseen pesän taas vuoroonsa kolmen päivän perästä, kolmannen parven etunenässä, ja siten yhä edelleen jos "parveilukuume" on päässyt valtaan, kunnes emä-yhteiskunta lopulta on tykkänään menehtynyt.

Swammerdam mainitsee pesän, joka parviensa ja parviensa parvien kautta täten oli saanut aikaan kolmekymmentä siirtoasumusta yhtenä ainoana kesänä.

Tämä erinomainen monistuminen tulee näkyviin varsinkin tuhoisain talvien jälkeen, ikäänkuin jos mehiläisillä, jotka aina ovat läheisissä tekemisissä luonnon salaisten tahdonmääräysten kanssa, olisi aavistus sukua uhkaavasta vaarasta. Mutta tavallisten olosuhteiden vallitessa tämä kuume on jotenkin harvinainen väkirikkaissa ja hyvin hoidetuissa mehiläistarhoissa. Useat parveilevat vain yhden kerran; ovatpa useat kokonaan parveilemattakin.

Toisen parveilun jälkeen mehiläiset tavallisesti luopuvat jakautumasta enempää, joko sentähden että huomaavat kantaheimon liiallisen heikontumisen tai että rajuilman uhka neuvoo varovaisuuteen. Ne sallivat silloin kolmannen kuningattaren surmata vangit; elämä alottaa jälleen tavallista juoksuaan ja järjestyy uudestaan sitä suuremmalla innolla, kun miltei kaikki työmehiläiset ovat hyvin nuoria, pesä on köyhtynyt ja väkiluku vähentynyt ja monet lovet ovat täytettävät ennen talven tuloa.

IX

Toisen ja kolmannen parven lähtö on ensimäisen lähdön kaltainen, ja kaikki asianhaarat ovat samanlaisia, sillä erotuksella vain, että mehiläisten lukumäärä on pienempi, että joukko on vähemmän varovainen, vakoojia vailla, sekä että nuori kuningatar, neitseellisenä, tulisena ja keveänä lentää paljoa kauemmaksi ja vie jo ensi matkalla koko joukkonsa kauas pesästä. Päälle päätteeksi tämä toinen ja kolmas vaellus on paljon uhkarohkeampi, ja näiden harhailevien siirtokuntien kohtalo on kovin vaaranalainen. Joukkonsa etupäässä niillä on tulevaisuuden edustajana ainoastaan hedelmöittämätön kuningatar. Koko niiden kohtalo riippuu tulevasta häälennosta. Ohilentävä lintu, muutama sadepisara, kylmä viima, joku hairahdus voi tuottaa auttamattoman tuhon. Mehiläiset tietävät sen niin hyvin, että ne, löydettyään turvapaikan, välittämättä jo vakaantuneesta kiintymyksestään asuntoon, jossa ovat vain päivän asuneet, huolimatta jo alkaneista töistään, usein jättävät kaiken tämän saattaakseen nuorta ruhtinatartansa rakastajan etsinnässä, jättämättä häntä silmistään, ympäröidäkseen häntä tuhansien uskollisten pikku siipiensä harsolla, tai joutuakseen hänen kanssaan hukkaan, jos lempi eksyttää hänet niin kauas uudesta pesästä, että vielä tottumaton kotitie käy epävarmaksi ja vihdoin häviää kaikkien muistista.

X

Mutta tulevaisuuden laki on niin mahtava, ettei yksikään mehiläinen epäröi kaiken tämän epävarmuuden, tämän kuolemanvaaran edessä. Toinen ja kolmas parveilu on saman innostuksen elähyttämä kuin ensimäinenkin. Kun emä-yhteiskunta on tehnyt päätöksensä, saa kukin nuorista vaarallisista kuningattarista mukaansa seurueen työmehiläisiä, jotka jakavat hänen kohtalonsa ja seuraavat häntä tällä matkalla, jossa paljon on kadotettavissa eikä mitään voitettavissa paitsi tyydytetyn vaiston toivo.

Kuka niille antaa tämän rohkeuden, jota meillä ei milloinkaan ole, rohkeuden luopua menneisyydestä ikäänkuin pahimmasta vihollisesta? Kuka valitsee joukosta ne, joiden tulee lähteä, ja kuka määrää toiset jäämään? Asian laita ei ole sellainen, että se tai se luokka lähtee tai jääpi,--että esim. nuoret lähtevät ja vanhemmat jäävät, tai päinvastoin--; jokaisen kuningattaren ympärille, joka ei milloinkaan enää palaa, tunkeutuu jo iäkkäitä saaliinnoutajia yhtä hyvin kuin pieniä työntekijättäriä, jotka ensi kerran lähtevät ulos huimaavaan siniavaruuteen. Ei myöskään sattuma, tilaisuus, jonkun ajatuksen, vaiston tai tunteen ohimenevä nousu tai masentuminen lisää eikä supista parven suhteellista lukuisuutta. Olen usean kerran ryhtynyt arvioimaan parvea muodostavien mehiläisten lukumäärän suhdetta pesään jäävien mehiläisten lukuun; ja vaikka kokeen monenmoiset hankaluudet eivät tee mahdolliseksi matemaattisesti tarkan lopputuloksen saavuttamista, olen voinut todentaa, että tämä suhde, jos otetaan lukuun myös hautomakammiot, s.o. piakkoin syntyvät mehiläiset, on siksi muuttumaton, että se edellyttää todellisen, salaperäisen harkinnan pesän hengen puolelta.

XI

Emme sen enempää seuraa näitten parvien seikkailuja. Ne ovat sangen lukuisia ja usein monimutkaisia. Toisinaan kaksi parvea sekottuu, joskus taas kahden tai kolmen vangitun kuningattaren onnistuu lähdön mellakassa vartiattarien huomaamatta liittyä mehiläisrypäleeseen, kun se paraillaan on valmistumassa. Toisinaan vielä joku nuori kuningatar käyttää koiraksien ympäröimänä hyväkseen parveilun lentoa tullakseen hedelmöitetyksi ja vie silloin muassaan koko kansansa tavattoman korkealle ja tavattoman kauas. Käytännöllisessä mehiläishoidossa toinen ja kolmas parvi liitetään uudelleen kantaheimoon. Kuningattaret tapaavat toisensa jälleen pesässä, työmehiläiset järjestyvät taistelevien ympärille, ja kun vahvempi on voittanut heikomman, ne poistavat ruumiit, haluten kiihkeästi työhön, sulkevat portin tulevilta väkivaltaisuuksilta, unohtavat menneisyyden, palaavat kennoihin ja kulkevat uudelleen rauhallista polkuansa niitä odottavien kukkien luo.

XII

Palatkaamme, tehdäksemme selontekomme yksinkertaisemmaksi, siihen kohtaan, johon keskeytimme kertomuksen kuningattaresta, jonka mehiläiset sallivat surmata kehdoissa lepäävät sisarensa. Olen jo maininnut, että ne usein asettuvat tätä surmantyötä vastaan, silloinkin kun ne eivät näytä aikovan lähettää toista parvea. Usein ne myös suvaitsevat sen, sillä saman mehiläistarhan eri pesien valtiollinen henki on yhtä erilainen kuin saman maanosan eri kansojen luonne. Mutta varmaa on, että ne suvaitsemalla sen tekevät itsensä syypäiksi varomattomuuteen. Jos kuningatar joutuu hukkaan tai eksyksiin häälennossaan, ei ole ketään sijaista, ja työmehiläistoukat ovat liian pitkälle kehittyneitä voidakseen enää muuttua kuningattariksi. Mutta oli miten oli: varomattomuus on tehty, ja nuori esikoisemme on niinmuodoin kansan hengen tunnustamana ainoa kuningatar. Kuitenkin hän on vielä neitseellinen, ja tullakseen äitinsä veroiseksi, jonka sijalle hän on astunut, hänen täytyy kohdata koiras ennenkuin hänen syntymästään on kulunut kaksikymmentä päivää. Jos tämä kohtaus jostakin syystä myöhästyy, pysyy hän auttamattomasti neitseenä. Siitä huolimatta hän, kuten olemme havainneet, ei ole hedelmätön, vaikka onkin neitsyt. Tässä me kohtaamme tuon suuren säännöttömyyden, luonnon varovaisuuskeinon tai hämmästyttävän oikun, jota sanotaan partenogeniaksi ja joka on tavallinen muutamilla hyönteisillä, joita mainittakoon lehtitäit, Psyche-suku perhosten joukossa, Cyneps-suku kalvosiipisten lahkoa. Neitsyt-kuningatar kykenee siis munimaan, ikäänkuin se olisi hedelmöitetty, mutta kaikista munista, joita se munii, suuriin tai pieniin kennoihin, syntyy ainoastaan koiraksia, ja koska koirakset eivät milloinkaan tee työtä, koska ne elävät naaraiden kustannuksella, koska ne eivät edes kokoo saalista omaksi tarpeeksensa eivätkä voi pitää huolta elatuksestaan, seuraa tästä muutaman viikon kuluttua ja viimeisten uupuneiden työmehiläisten kuoltua siirtokunnan täydellinen häviö ja perikato. Neitseestä syntyy tuhansia koiraksia, ja näissä koiraksissa on joka ainoassa oleva miljoonittain noita spermatozoideja (siemenrihmasia), joista ei yksikään ole voinut tunkeutua äidin elimistöön. Tavallaan tämä ei ole hämmästyttävämpää kuin moni muu samanlaatuinen ilmiö, sillä kun jonkun aikaa on syventynyt näihin kysymyksiin, varsinkin niihin, jotka koskevat sikiytymistä, jolla alalla ihmeet ja yllätykset kaikkialta kumpuavat esille paljoa runsaammin ja varsinkin paljoa enemmän inhimillisistä muodoista poiketen kuin lapsuutemme ihmeellisimmissä saduissa, hämmästyminen tulee niin tavalliseksi, että pian kadotamme sen tietoisuuden. Mutta mainitsemani tosiseikka on siitä huolimatta yhtä hämmästyttävä. Toiselta puolen, miten saada selvyyttä luonnon tarkotuksesta, se kun täten suosii koiraksia, jotka ovat niin tuhoisia, työtätekevien naaraiden kustannuksella, jotka ovat niin tarpeellisia? Pelkääkö luonto että naarasten viisaus neuvoisi niitä vähentämään liiaksi noiden tuhoisain, mutta kuitenkin suvun ylläpitämiseksi välttämättömien loisien lukumäärää? Tapahtuuko tässä liiallinen vastavaikutus sitä onnettomuutta vastaan, jota hedelmätön kuningatar aiheuttaisi? Tuleeko tässä näkyviin yksi noita liian väkivaltaisia ja sokeita varokeinoja, jotka eivät oivalla paheen syytä, sivuuttavat päämaalinsa ja välttääkseen harmillista vahinkoa sen sijaan aiheuttavat tuhoatuottavan vaurion?-- Todellisuudessa--mutta älkäämme unohtako, ettei tämä todellisuus ole aivan samaa kuin luonnollinen, alkuperäinen todellisuus, sillä synnyinmetsässä mehiläisten asumukset ovat varmaan olleet enemmän hajallaan kuin ne nykyään ovat--todellisuudessa syy, jonka vuoksi joku kuningatar jää hedelmöittymättä, ei ole koiraksien puutteessa, jotka aina ovat sangen lukuisia ja tulevat etäisiltäkin seuduilta; vaan pakkanen tai sade pidättävät sitä liian kauan pesässä; vielä useammin tapahtuu, että epätäydelliset siivet estävät kuningatarta kohoamasta siihen suureen lentoon, jota koiraksen elin vaatii. Yhtä kaikki, luonto pitää innokkaasti huolta koirasten lisääntymisestä, ottamatta huomioon näitä todellisempia syitä. Se rikkoo vielä muitakin lakeja tuottaakseen koiraksia, ja toisinaan löytää orpopesistä kaksi tahi kolme työmehiläistä, jotka on vallannut niin kiihkeä halu ylläpitää sukua, että ne huolimatta surkastuneista munasarjoistaan ponnistelevat kaikin voimin muniaksensa, näkevät elimiensä kehittyvän hiukan tuon kiihtyneen aatteen voimasta, ja siten todella voivat munia muutaman munan; mutta näistä munista, kuten neitsyt-äidinkin munista, syntyy ainoastaan koiraksia.

XIII

Tapaamme tässä verekseltä korkeamman, mutta kenties epäviisaan, asiain menoon sekaantuvan tahdon, joka vastustamattomasti taistelee yksilöllisen elämän älykästä tahtoa vastaan. Sellainen sekaantuminen asiain säännölliseen menoon on jotenkin tavallinen hyönteismaailmassa. On mielenkiintoista sitä siinä tutkia. Koska tämä hyönteisten maailma on väkirikkaampi ja monimutkaisempi kuin muut, huomaa siinä usein selvemmin eräitä luonnon pyrkimyksiä ja havaitsee äkkiarvaamatta luonnon kokeiluja, joita voisi luulla keskeneräisiksi. Luonnolla on muun muassa voimakas yleinen pyrkimys, jonka se ilmaisee kaikkialla--nimittäin jokaisen lajin parantaminen vahvimman voiton kautta. Tavallisesti taistelu on hyvin järjestetty. Heikkoja uhrataan suunnattomin joukoin, eikä tämä paljoa merkitse, kunhan vain voittajan palkinto on tehokas ja varma. Mutta on tapauksia, jolloin voisi luulla, ettei luonto ole vielä ehtinyt selvittämään suunnitelmiansa, jolloin palkinto on mahdoton, jolloin voittajan kohtalo on yhtä tuhoisa kuin voitetun. Ja, pysyäkseni mehiläisissä, en tiedä mitään silmiinpistävämpää tässä suhteessa kuin _Sitaris Colletis_'in toukkien vaiheet. Tulemme muuten huomaamaan, että monet näiden vaiheiden yksityiskohdat eivät niin suuresti poikkea ihmisten vaiheista kuin mitä voisi luulla. Nämä "trionguliinit" ovat erään hyönteisen ensi asteen toukkia, joka elää loisena Colletis'illa, erakkona asuvalla, tylppäkielisellä villimehiläisellä, joka rakentaa pesänsä maanalaisiin käytäviin. Ne vaanivat mehiläistä näiden käytävien suulla, ja luvultaan kolme, neljä, viisi ja usein useampiakin ne tarttuvat sen karvoihin ja sijottuvat sen selkään. Jos tällä hetkellä vahvojen taistelu heikkoja vastaan olisi käynnissä, ei tästä olisi mitään sanottavaa, ja kaikki tapahtuisi yleisen luonnonlain mukaisesti. Mutta syystä tai toisesta niiden vaisto ja siis myös tunto käskee niitä pysymään rauhallisina niin kauan kun ovat mehiläisen selässä. Sillä aikaa kun tämä lentelee kukissa, valmistaa ja varustaa kennoja, ne odottavat kärsivällisesti hetkeänsä.--Mutta niin pian kun muna on munittu, ne syöksyvät kaikki sen päälle, ja viaton Colletis sulkee huolellisesti runsailla ruokavaroilla varustetun kennon, aavistamatta, että se samalla siihen sulkee sikiönsä surman.

Kun kenno on suljettu, alkaa heti välttämätön ja terveellinen luonnollisen valinnan taistelu toukkien kesken tuosta ainoasta munasta. Vahvin ja taitavin tarttuu vastustajaansa haarniskan heikoimmasta kohdasta, kohottaa sen päänsä yläpuolelle ja pitää sitä täten tuntikausia leuoissaan, kunnes se kuolee. Mutta taistelun kestäessä toinen toukka joko yksin jääneenä tahi voitettuaan jo vastustajansa on anastanut munan ja ryhtynyt sitä syömään. Edellisen voittajan tulee silloin tehdä loppu tästä uudesta vihollisesta, mikä on helppo tehtävä, sillä toukka, joka sammuttaa synnynnäistä nälkäänsä, kiinnittyy niin itsepintaisesti munaan, ettei se ajattelekaan puolustusta.

Vihdoin se on surmattuna, ja toinen on yksin tuon niin kallisarvoisen ja kunniakkaasti voitetun munan ääressä. Se painaa ahnaasti päänsä edeltäjänsä murtamaan aukkoon sekä ryhtyy pitkää ateriaa nauttimaan, joka sen on muuttava täysin kehittyneeksi hyönteiseksi ja hankkiva sille ne aseet, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi päästä ulos kennosta, johon se on suljettuna. Mutta luonto, joka vaatii tämän taistelun koetuksen, on toiselta puolen arvioinut voittajan palkinnon niin niukan tarkasti, että yksi muna riittää tarkalleen yhden ainoan toukan ravinnoksi; "siten--sanoo Mayet, jolta olemme lainanneet kertomuksen näistä hämmästyttävistä pahan onnen tapahtumista,-- voittajaltamme puuttuu kaikki se ravintomäärä, jonka sen viimeinen vihollinen on nauttinut ennen kuolemaansa, ja voimatta kestää ensimäistä muodonvaihtoa se kuolee vuorostaan, riippuen munaa ympäröivässä kalvossa tai lisäten kennon mesinesteeseen uponneiden lukumäärää".

XIV

Tämä tapaus, joskin se harvoin esiintyy niin selvänä, ei ole ainoa luonnonhistoriassa. Siinä näemme paljastettuna taistelun elämään pyrkivän toukan itsetietoisen tahdon ja luonnon hämärän ja yleisen pyrkimyksen välillä, luonnon, joka myös haluaa että se pysyisi elossa, vieläpä että voimistaisi ja parantaisi elinolojansa enemmän, kuin miksi sen oma tahto sitä kiihottaisi. Mutta omituisen tarkkaamattomuuden kautta tuo tyrkytetty kehitys parempaan sortaa juuri voimakkaimman, ja _Sitaris Colletis_ olisi aikoja sitten hävinnyt, jollei luonnon aikeille vastakkainen sattuma olisi eristänyt muutamia yksilöitä, jotka täten välttävät tuon erinomaisen ja viisaan lain, joka kaikkialla vaatii vahvimman voiton.

Tapahtuuko siis, että tuo suuri voima, joka meistä tuntuu itsetiedottomalta, mutta ehdottomasti viisaalta, koska sen säätämä ja ylläpitämä elämä aina näyttää osottavan sen olevan oikeassa, tapahtuuko siis, että se erehtyy? Sen ylhäinen viisaus, tuo kaikista ylin, jota me huudamme avuksemme, kun saavumme oman järkemme äärimäisille rajoille, olisi siis puutteellinen? Ja jos niin on, kuka sen puutteet korjaa?

Mutta palatkaamme siihen luonnon vastustamattomaan asioihin-sekaantumiseen, joka ilmenee partenogenian muodossa. Älkäämme unohtako, että nämä probleemit, jotka kohtaamme maailmassa, mikä näyttää olevan hyvinkin etäällä omasta maailmastamme, kohdistuvat meihinkin sangen läheltä. Ensinnäkin on luultavaa, että omassa ruumiissamme, josta olemme niin turhamaisen ylpeitä, kaikki tapahtuu samalla tavoin. Toimiessaan vatsassamme, sydämessämme ja aivojemme tiedottomassa osassa luonnon tahto eli henki ei juuri missään suhteessa taida erota siitä hengestä eli tahdosta, minkä se on pannut kehkeämättömimpiin eläimiin, kasveihin, jopa kivennäisiinkin. Edelleen, kukahan uskaltaa vakuuttaa, ettei salatumpaa, mutta silti yhtä vaarallista korkeamman tahdon asioihin-sekaantumista milloinkaan tapahdu ihmisen itsetietoisessa olopiirissä? Kuka on lopulta oikeassa tarkastelemassamme tapauksessa, luontoko vai mehiläinen? Mikä tapahtuisi, jos mehiläinen, oppivaisempana tai älykkäämpänä, oivaltaisi liian täydellisesti luonnon pyrkimyksen, seuraisi sitä äärimäiseen asti ja, koska se vaatimalla vaatii koiraksia, lisäisi niiden lukua äärettömiin? Eikö se panisi lajinsa olemassaoloa häviölle alttiiksi? Täytyykö uskoa, että luonnolla on tarkotusperiä, joita on vaarallista ymmärtää ja turmiollista seurata liian innokkaasti, sekä että yksi sen mielihaluja on, ettei saa oivaltaa eikä seurata kaikkia sen mielihaluja? Ehkä tämä on yksi niitä vaaroja, jotka ihmiskuntaa uhkaavat? Mekin tunnemme itsessämme tiedottomia voimia, jotka vaativat järkemme vaatimuksen täydellistä vastakohtaa. Onko hyödyllistä, että tämä järki, joka tavallisesti, käytettyään kaikki omat apulähteensä, ei tiedä minne kääntyä, liittyy näihin salaisiin voimiin ja niihin lisää odottamattoman painonsa?

XV

Onko meillä oikeutta päättää partenogenian vaaroista, ettei luonto aina osaa sovittaa välikeinojansa tarkotusperäänsä, että se, minkä se tahtoo ylläpitää, pysyy toisinaan voimassa toisten varokeinojen avulla, joihin luonto on ryhtynyt juuri edellisiä varokeinojansa vastaan, sekä usein myös vieraitten olosuhteiden kautta, joita se ei ole voinut aavistaa? Mutta suunnitteleeko se ennalta, tahtooko se mitään ylläpitää? Luonto on, sanottanee, sana, jolla me verhoamme tuntemattoman, ja vain harvat ratkaisevat tosiasiat oikeuttavat meitä uskomaan, että sillä on tarkotusperää tai järkeä. Se on totta. Me käsittelemme tässä niitä ilmaapitävästi suljettuja astioita, joilla kaikkeudenkäsityksemme on kalustettu. Jottei meidän olisi pakko panna niihin aina vain päällekirjotusta _Tuntematon_, joka masentaa ja pakottaa äänettömyyteen, piirrämme niihin, muodon ja suuruuden mukaan, sanat: "Luonto", "Elämä", "Kuolema," "Äärettömyys" "Valinta", "Lajin henki", y.m., samalla tavoin kuin edeltäjämme niihin panivat nimet "Jumala", "Kaitselmus", "Kohtalo", "Palkinto" j.n.e. Tämä on asian laita, olkoon, eikä mikään muu. Mutta joskin sisältö pysyy yhä edelleen hämäränä, niin olemme kuitenkin voittaneet sen, että, koska nimet eivät ole yhtä uhkaavia, me uskallamme lähestyä näitä uurnoja, koskea niihin ja painaa korvamme niitä vastaan terveellisellä uteliaisuudella.