Part 9

"Pian on heitäkin taas kahta vähemmän", vastasi Pietari, ja hetkellinen, mutta säpsähdyttävä kiivaan kostonhimon välähdys näkyi jälleen hänen kasvoillaan. "Mutta sillä ei ole nyt väliä; veljeni tietää kaikki, mitä haluan hänen tekevän. Virran toisella puolella olevien valkonaamain päästä ei saa karvaakaan koskettaa muulla kädellä kuin minun. Kun aika tulee, Onoan puukko on varma. Pottawattamiet saavat kanoottinsa ja voivat seurata meitä ylös virtaa. He tapaavat meidät ahoilla, lähellä Ruohikkoaukiota. He tuntevat paikan, sillä punaiset miehet mielellään pyytävät hirviä siellä päin. Mene nyt kertomaan tämä nuorille miehillesi, ja sano heille, että vilja ei kasva eikä hirvi antaudu kaadettavaksi ainoallekaan teikäläiselle, jos he unohtavat tehdä niinkuin minä olen sanonut. Kosto tulee ajallaan."

Variksensulka ilmotti kaikki kuulemansa ohjeet sotureilleen, jotka ottivat ne vastaan niinkuin entiseen aikaan kuunneltiin suurten tietäjien lauselmia. Jokainen yritti saada tarkan käsityksen velvollisuudestaan, voidakseen kirjaimellisesti täyttää sen. Niin suuren vaikutuksen olivat kaikkiin luoteisten seutujen intiaaneihin tehneet "Heimottoman" ponnistukset kansallishengen herättämiseksi, ja niin suuresti pelkäsivät he tottelemattomuuden seurauksia, että jokaisesta soturista tuntui kuin olisi hänen henkensä menossa, jos mitään hairahdusta hänen taholtaan tapahtuisi.

Heti kun Pietari oli mennyt kanoottiinsa ja alkanut meloa vastatuuleen, kutsui Variksensulka nuoret miehensä koolle, piti lyhyen puheen ja johti heidät metsään, ikäänkuin aikoen pitkälle jalkamatkalle. Joukko ei kuitenkaan edennyt puoltatoista penikulmaa kauvemmaksi, kun se jo pysähtyi ja sytytti nuotion, valmistaakseen aterian matkan varrella saadusta riistasta.

Etelärannalle tullessaan tapasi Pietari koko seurueen vastassaan. Hänen selityksensä oli pian kerrottu. Hän oli puhutellut pottawattamie-miehiä, ja he olivat poistuneet. Kanootit oli kuitenkin toimitettava toiselle rannalle ja jätettävä sinne, jotta omistajat palatessaan saisivat ne takaisin. Tämän oli Pietari luvannut, ja hänen valkoihoisten ystäviensä tuli auttaa häntä pitämään sanansa. Sitte lausui hän varmana uskonaan, että ylempänä sijaitsevat ahot olivat toistaiseksi parhaana turvapaikkana. Siellä he olisivat syrjässä kaikelta suoranaiselta vaaralta, ja hän oli valmis lähtemään saattajaksi, suodakseen heille tukensa ja suojeluksensa. Järven eteläpäähän pyrkiminen oli tällä tuulella mahdotonta ja myöhemminkin hyödytöntä, koska kaikki sotaväki oli jättänyt Chicagon, ja linnotus oli hävitetty.

Pastorilla ja korpraalilla ei ollut mitään aihetta epäillä Pietarin vilpittömyyttä, koska olivat jo turvallisesti matkustaneet hänen seurassaan ja havainneet hänen antamansa neuvot hyviksi. He suostuivat senvuoksi heti kavalan villin ehdotukseen. Se oli paras ja viisain menettelytapa tällähaavaa, jopa aivan ainoa mahdollinen. Mackinaw oli mennyttä, Chicago samaten, ja Detroitiin oli nyt pyrittävä niemimaan poikki, käyttämättä järvien helpompaa, mutta paljoa mutkittelevampaa taivalta. Gershom myös helposti taipui uskomaan, että tämä poikkeus alkuperäisestä matkasuunnitelmasta oli käytännöllinen ja välttämätöntäkin, ja hän päätti liittyä seurueeseen.

Le Bourdonin laita oli toisin. Hän tunsi saloseudun ja tiesi villien tavat, eikä hän voinut pitää viisaana palata metsäahoille, vaan katsoi paljoa paremmaksi kaikille pyrkiä sittekin vesitse uutisasutuksiin, vältellen järville parveilevia villejä mahdollisimman valppaasti. Tuollainen, paikoilleen jääminen keskelle rauhatonta aluetta tuntui hänestä varsin arveluttavalta, ja lisäksi pysyi hän edelleenkin ensimäisessä vaikutelmassaan, että Onoa salaisesti kuului amerikalaisten vihollisiin. Tätä kaikkea hän innokkaasti selitteli valkoihoisille kumppaneilleen, kutsuen heidät sitä varten syrjään. Mutta nämä pysyivät itsepintaisina, niin luotettavan vaikutuksen oli Onoa osannut heihin tehdä. Gershomiin tehosi erityisesti kunnon korpraalin varma ja horjumaton käytös, ja naisten oli pakko jäädä miehensä ja veljensä luo.

7. LUKU.

Hunajalinnan varustaminen.

"Sinun olisi parempi lähteä virralta, kun kaikki kanootit ovat vielä tällä puolella", virkkoi Margery kävellessään Le Bourdonin kanssa veneitä kohti neuvottelun päätyttyä ja toiminnan hetken ollessa juuri käsissä. "Muista, että joudut ihan yksin kulkemaan niin tavattoman pitkän taipaleen!"

"Välttämätöntä olisi meidän kaikkien pyrkiä takaisin uutisasutuksiin niin joutuin kuin voimme, Margery", sanoi mehiläispyytäjä mietteisiin vaipuneena. "En ollenkaan pidä tuosta Pietarista; hän on huonossa huudossa sotaväen keskuudessa, ja minut tekee ihan onnettomaksi ajatus, että sinä saatat olla hänen vallassaan."

"Lähetyssaarnaaja ja korpraali näkyvät luottavan häneen, kuten veljenikin. Mitä voi kaksi naista tehdä, kun heidän miehinen suojelijansa on tehnyt päätöksensä?"

"Muuan, joka hyvin mielellään olisi _sinun_ suojelijasi, sievä Margery, ei ole päättänyt viisaaksi ollenkaan luottaa Pietariin. Usko itsesi minun hoivattavakseni, ja minä joko menetän henkeni tai vien sinut turvallisesti ystäviesi luo Detroitiin."

Margery punehtui ja loi katseensa alas, näyttämättä olevan suorastaan pahoillansa. Mutta hänen vastauksensa oli niin luja ja nopea, että se osotti hänen olevan täydellisesti tosissaan.

"En voi jättää Dorothya nykyiseen asemaansa -- ja velvollisuuteni on pysyä veljeni mukana", sanoi hän.

Mehiläispyytäjä huokasi, ja hyvin päättäväisestä miehestä kääntyi hän nyt kovin epäröiväksi.

"En pidä siitä tavasta, millä Pietari ja Kyyhkynsiipi nyt haastelevat", virkkoi hän ajatuksissaan. "Intiaanin ollessa niin totisena on tavallisesti jotakin pahaa tekeillä. Mutta luullakseni voin sentään häneen luottaa; äskeisistä väleistämme päättäen täytyy hänen olla kerrassaan harvinainen konna, jollei hän ole horjumaton ystävä."

"Onko turvallista luottaa kehenkään, Bourdon? Ei -- ei -- sinun on paras lähteä järvelle ja laittautua Detroitiin niin joutuin kuin voit. Vaarassa ei ole ainoastaan omaisuutesi, vaan henkesikin."

"Minun on mahdoton jättää sinua näin turvattomiin oloihin, Margery, kun kerran en luota muun seurueen päättämän menettelyn käytännöllisyyteen", lopetti mehiläispyytäjä. "Minun on sijotettava hunajani johonkin talletuspaikkaan ja valmistauduttava lähtemään takaisin ylös virtaa. Minne sinä menet, Margery, sinne minäkin, jollet sano minulle, että seurani ei sinua miellytä."

Tämä lausuttiin hiljaisesti, mutta päättävästi. Margery tuskin tiesi mitä ajatella. Että häntä salaa ilahdutti, sitä ei voi kieltää, mutta samalla hän oli jalomielisesti ja vilpittömästi huolissaan Bourdonin menestyksestä. Samassa kutsuikin Gershom hänet avukseen lähtövalmistuksiin, joten puhelu senkin johdosta päättyi.

Gershom tahtoi korjata pois talouskapineensa ennen kuin lähti ylös virtaa. Kaikki hommasivat muuttopuuhissa paitsi chippewa, joka Le Bourdonista näytti valppaalta ja epäluuloiselta. Kun jälkimäisellä oli toimitettavanaan parin, tunnin työ, olivat toiset valmiina lähtöön aikaa ennen kuin hänellä oli kuoppansa kaivettuna. Sovittiinkin senvuoksi, että mehiläispyytäjä lopettaisi hommansa muiden mennessä virran yli ja kootessa Gershomin vähiä tavaroita. Kyyhkynsiipeä ei kuitenkaan näkynyt kanoottien ollessa lähtökunnossa, ja Pietari meni ilman häntä. Vasta seurueen jo tultua pohjoisrannalle yhtyi chippewa valkoihoisen ystävänsä seuraan, istuutuen kaatuneelle puunrungolle katselemaan jälkimäisen työskentelyä omaisuutensa suojelemiseksi mutta tarjoutumatta vähimmälläkään tavalla auttamaan häntä. Mehiläispyytäjä tunsi liian hyvin intiaanin vastenmielisyyden muuhun työhön kuin tavalla tai toisella sotaisiin ponnistuksiin, ihmetelläkseen kumppaninsa välinpitämättömyyttä.

"Luulin sinun melkein jo lähteneen tammistoaholle meidän edellämme, Kyyhkynsiipi", huomautti Le Bourdon puuhassaan. "Tuo heimoton intiaani näytti hiukan panettelevan poissaoloasi; hän kai olisi halunnut sinua auttamaan huonekalujen kantamisessa kanootteihin."

"Saanut squaw't -- mitä hän tarvitsee siihen parempaa? Pysyn poissa pottawattamie-polulta -- en tahdo päänahkaa menettää, ainoastaan ottaa."

"Mutta Pietari sanoo pottawattamie-miesten menneen matkoihinsa ja että meillä ei ole enää mitään syytä peljätä heitä, ja tuo tietäjäpappi vakuuttaa, että me saamme uskoa Pietaria."

"Onkohan se hyvä tietäjä? Parasta varoa sitä Pietaria sentään!" virkkoi Kyyhkynsiipi. "Valkonaama luottaa valkonaamaan, ja intiaani luottaa intiaaniin -- niin luultavasti parasta."

"Kuitenkin luotan minä _sinuun_, Kyyhkynsiipi, ja tähän asti et olekaan pettänyt minua!"

Chippewa loi mehiläispyytäjään niin merkitsevän katseen, että se kiusasi tätä vielä monta päivää jälkeenpäin, herättäen hänen mielessään ahdistavaa aavistelua. Siihen aamuun asti olivat noiden kahden välit olleet mitä tuttavallisimpia, mutta tuossa katseessa välähti jotakin rajua vihaa. Oliko mahdollista, että chippewan tunteet olivat muuttuneet! Oliko Pietari millään tavoin osallisena tuon katseen salaperäisyyteen? Epäluulo painosti Le Bourdonia hänen viimeistellessään talletuspaikkansa, mutta olosuhteet eivät enää sallineet mitään suunnitelman muutosta. Muutaman minuutin kuluttua istuivat nuo kaksi kanootissaan ja olivat menossa yhtymään kumppaneihinsa.

Pietarin vakuutukset olivat pitäneet paikkansa. Intiaaneja ei näkynyt missään, ja Gershom vei korpraalin säilytyspaikalleen niin luottavaisena, että molemmat miehet olivat jättäneet rihlapyssynsä rannalle. Siinä Le Bourdon tullessaan hätkähtäen näki ne, mutta mitään vaaraa ei tosiaankaan ollut ilmaantunut. Hän otti nyt melkein tyhjentyneeseen kanoottiinsa osan Gershomin tavaroista, jotka kaikki kannettiin kätköpaikastaan rantamalle.

Le Bourdonin ei ollut vaikea saada Margerya vakuutetuksi siitä, että hänen veljensä vene olisi liian raskaassa lastissa vastavirtaan kuljettaessa, jollei tyttö siirtyisi hänen omaan kanoottiinsa. Kyyhkynsiipi tarvittiin melomaan apuna Waringille, ja muut kolme pysyivät kanootissa, jolla olivat virralle saapuneetkin. Täten järjestäytyneinä alottivat seikkailijamme uuden matkansa.

Nouseminen vastavirtaan oli luonnollisesti kokonaan toista kuin alastulo. Eteneminen oli vitkallista ja monin paikoin tukalaa. Useasti oli kanootteja sauvottava vuolteissa, ja sattui sellaisiakin taipaleita, että koko lasti oli purettava miesten selkään ja vähin erin kannettava maitse kuten kanootitkin. Tällaisessa aherruksessa oli korpraali varsin jäntevä, eikä kumpainenkaan intiaani kieltänyt apuansa näin miehekkäässä urheilussa. Gershom myös oli vironnut jälleen rivakasti hoitamaan tehtäviänsä.

Matkaa kesti siten useita päiviä, etenkin kun kellään ei tuntunut olevan kiirettä. Pietari odotti suuren neuvottelukokouksensa lähestymistä ja oli yhtä tyytyväinen pysymään kanootissa kuin viettämään leirielämää ahoilla. Gershom ei milloinkaan ajatellut ajan hukkautumista, ja mehiläispyytäjä taasen olisi hyvillä mielin viettänyt koko kesänkin noin hauskasti, Margeryn enimmäkseen istuskellessa hänen kanootissaan. Tavallisilla retkillään piti Le Bourdon kahlekoiraansa kumppaninaan, mutta nyt sai Kenno samota pitkin metsiä, jotka yleensä reunustivat rantoja, yhtyen herraansa aina kun poikettiin maihin.

Lähetyssaarnaajalla ja korpraalilla ei myöskään ollut mitään erityistä kiirettä suunnitelmissaan. Edellistä oli Pietari osannut johtaa suuriin käsityksiin hänen edustamansa uskonnon leviämisestä punaihoisten keskuuteen, jahka hän pääsisi kunnollisesti selvittelemään heille heidän suurta alkuperäänsä ja yhdyssidettänsä valkoihoisten kanssa, ja jälkimäinen luotti siihen, että Pietari kaikessa hiljaisuudessa keräisi intiaanien keskuudesta amerikalaisten puolelle voimia, joiden keralla hän saisi kunnostautuneeksi.

Päivä päivältä heikkeni mehiläispyytäjän epäluuloisuus tätä kamalaa teeskentelijää kohtaan, kun rauha säilyi aivan häiriintymättömänä. Ainoastaan Kyyhkynsiipi tajusi selvästi hänen seuransa vaarallisuuden muutamista puolittain luottamuksellisista huomautuksista, joita Pietari oli katsonut voivansa virkkaa punaihoiselle seuralaiselle. Mutta häntäkin eksytti jonkun verran se seikka, että Pietarin menettelyyn ei soveltunut ehdottomasti liittyä kumpaiseenkaan silloiseen suureen sodankävijään. Hän päin vastoin kiihkeästi halusi nähdä heidän tuhoavan toisensa, ja alkaneet vihollisuudet olivat senvuoksi antaneet erityistä virikettä hänen vihansa hankkeille. Hän oivalsi täydellisesti Kyyhkynsiiven tunteet ja tiesi hänen olevan vihoissa pottawattamie-heimon kuten useimpien muidenkin Michiganin heimojen kanssa; mutta se ei hänelle mitään merkinnyt. Jos Kyyhkynsiipi kerran tavotteli valkoihoisten päänahkoja, niin oli hänelle yhdentekevää, ahdistiko chippewa englantilaisia vai amerikalaisia; kumpaisessakin tapauksessa kohdistui tuhoaminen hänen vihollisiinsa. Näin ollen ei ole kummeksittavaa, että Pietari tosiaan sydämessäänkin pysyi aivan samalla kannalla Kyyhkynsiiven kuin Variksensulankin suhteen, ja siitä johtunut ehdottomasti vilpitön sävy sai chippewan epäröimään, missä määrin hän oli oikeassa peljätessään valkoihoisen seuransa kohtaloa, josta Pietari ei ollut rohjennut hänelle lausua selviä viittauksia.

Ainoastaan kerran huomasi mehiläispyytäjä heidän vitkallisesti edetessään ylös Kalamazoota Pietarissa mitään tukea alkuperäisille aavistuksilleen. Retken neljäntenä päivänä, kun koko seurue lepäili ponnisteltuaan melkoisen "kantamistaipaleen", huomasi Le Bourdon heimottoman villin katseen kiertävän valkoihoisesta toiseen niin peräti hornamaisin ilmein, että hänen sydämensä ihan alkoi sykkiä nopeammin. Hän oli vilahdukselta nähnyt Pietarin sellaisena hetkenä, jolloin kostajan povessa alituiseen riehuvan tulivuoren pakottava voima kävi vaikeaksi hillitä ja jolloin muisti elävimmin kuvaili valkoihoisten tuottamia vääryyksiä. Mutta se vaikutelma, jonka Le Bourdon sai katseesta, häipyi taas piankin, kun sille ei ilmestynyt lisää aihetta.

Oli hiukan merkillistä, että Margery todella alkoi vähitellen kiintyä Pietariin, usein osottaen päällikölle sellaista huomaavaisuutta kuin tytär isälleen. Tämä johtui ihmeellisen villin ylväästä ja kohteliaasta käyttäytymisestä. Kaikkinakin aikoina on intiaanisoturi harras erityisesti säilyttämään rodullaan huomatun arvokkuuden ja säädyllisyyden, mutta ani harvoin osottaa hän huomaavaisuutta naisiakin kohtaan. Epäilemättä on heillä inhimilliset tunteet, kaiketikin rakastavat he vaimojansa ja lapsiansa niinkuin muutkin; mutta heidän kasvatuksessaan on sellaisten tunteiden kätkeminen niin tärkeänä tekijänä, että pelkkä syrjäinen harvoin pääsee niitä havaitsemaan. Pietarilla ei arvattavasti ollut perhettä, ja varmaankin hän ensimältä piti vain silmällä järjestelmällistä petollisuuttaan, vähin erin alkaessaan pyyntiretkillään omistaa huomiota seurueensa naisille, tarjoamalla heille riistansa parhaita paloja ja selittelemällä koetelluimpia intiaanien ruuanlaittotapoja lihan maukkaimpien ominaisuuksien edistämiseksi. Mutta päivä päivältä kävi hänen sävynsä etenkin Margerya kohtaan läheisemmäksi ja luonnollisemmaksi. Tytön teeskentelemättömyys, säveä hellyys ja naisellinen urheus viattoman hilpeyden kirkastuttamana näytti tehoavan tähän miltei tunnottomaan villiin, vaikka tämä koettikin vastustaa sellaista heikontavaa vaikutusta. Kenties oli Margeryn kauneudella osuutensa näissä noin jäykälle mielelle uusissa tunteissa. Pietari alkoi ehdottomasti pehmitä leppeyteen nuorta tyttöä kohtaan, ja luonnollisena vastakaikuna lisääntyi tytön luottamus ja myötätunto kamalan intiaanin hyväksi.

Vasta yhdentenätoista päivänä virran suulta lähdettyään saapuivat kanootit pikku lahdelmaan, jossa Le Bourdonilla oli ollut tapana pitää ruuhtansa. Hunajalinna oli täydellisesti näkyvissä, ja Kenno, joka vanhoille metsästysmailleen tultuansa oli edellisenä iltana lähtenyt vilistämään pitkin virran vartta, seisoi nyt rannalla toivottamassa herraansa ja tämän vieraita tervetulleiksi majaan. Aurinko teki juuri laskuaan matkalaisten astuessa maihin, ja sen viimeiset säteet pilkistelivät ahoille, luoden lempeän hehkun ruohikoille ja kukkasille. Mikäli mehiläispyytäjä saattoi havaita, ei edes karhu ollut käväissyt paikalla hänen poissaollessaan.

* * * * *

Nyt alkanut viikko käytettiin hyvin uutteraan aherrukseen Hunajalinnassa. Retkikunta oli majoitettava, ja siihen tarkotukseen oli Le Bourdonin pikku asumus aivan riittämätön. Se luovutettiin naisille, jotka käyttivät sitä yksityisenä huoneenaan, kun sitävastoin ruuanlaitto ja aterioiminen tapahtui ulkosalla puiden siimeksessä, missä miehet myös nukkuivat. Mutta lyhyessä ajassa rakennettiin uusi maja, joka tosin ei ollut niin täydellinen ja luja kuin Hunajalinna, mutta vastasi kuitenkin retkeläisten tarpeita.

Dorothy ja Kukka olivat jo tottuneet saloseudun vaatimattomiin oloihin ja niiden tuottamaan työskentelyyn. Molemmat olivat taitavia emäntiä, ja Le Bourdon virkkoi punehtuvalle Margerylle, ennen kuin tämä oli vuorokauttakaan oleskellut hänen majassaan, että sieltä ei puuttunut muuta kuin hänen laisensa valtijatar, jotta se olisi ruhtinaallekin sovelias asunto. Ateriatkin paranivat ihmeellisesti, vaikka ainekset pysyivät samoina kuin ennenkin! Lisäksi osasi Margery valmistaa hauskoja pikku yllätyksiä seudun marjoista ja hedelmistä, joten seurue jakseli erinomaisesti.

Siten terveesti elellen uurastivat miehet kukin lahjojensa mukaan. Kyyhkynsiipi toi joka päivä sorsia, metsäkyyhkysiä ja kaikenlaista riistaa ruoka-aitan varustamiseksi, toisten rakentaessa uutta majaa. Saadakseen ainekset tähän entistä asumustansa paljoa isompaan tupaan meni Ben ylös Kalamazoota puolen penikulman verran, missä hän kaatoi soleita mäntyjä, joiden rungot olivat noin jalan vahvuisia läpimitaltaan, ja katkoi ne kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan mittaisiksi hirsiksi. Nämä uitettiin alas virtaa Hunajalinnan kohdalle, missä Pietari oli kanootilla niitä vastassa ja hinasi kunkin järjestään rantaan.

Uusi maja ei ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä, ja leveyttä oli siitä mitasta kolmannes. Yksinkertainen katto tehtiin kaarnasta, ovea vastasi pelkkä aukko ja ikkunoita kaksi pienempää reikää. Korpraali Flint oli kuitenkin päättänyt, että oli valmistettava oikea ovikin sekä ikkunoihin luukut, vieläpä oli talo aikanaan ympäröittävä vaaja-aidalla.

"Mitä hyötyä sellaisesta olisi?" huudahti Le Bourdon hiukan kärsimättömästi, kun huomasi korpraalin alkavan olla tosissaan sen suunnitelman suhteen. "Täällä olen turvallisesti elellyt kaksi työkautta ilman mitään paalutuksia, ja nyt tahdotte tehdä uudesta majasta todellisen linnotuksen!"

"Niin, Bourdon, se kävi päinsä rauhallisina aikoina", vastasi korpraali jäykästi; "mutta nyt on sota käynnissä. Olen nähnyt Fort Dearbornin kukistumisen, ja mieleni ei tee nähdä minkään muun vartiopaikan menetystä tämän sodan aikana. Pottawattamiet ovat vihamielisiä, sen myöntää Pietarikin, ja he ovat kerran käyneet täällä, kuten itse sanotte, joten he saattavat tulla uudestaankin."

"Ainoa pottawattamie, joka minun tietääkseni on käynyt täällä, on kuollut, ja hänen luunsa valkenevat tuolla metsässä. Ei ole siis hänestä pelkoa."

"Hänen ruumiinsa on kadonnut", huomautti korpraali, "ja sen mukana rihlapyssykin. Kuulin sen unohtuneen ja läksin keräämään taistelukentälle jätettyjä aseita, mutten löytänyt mitään. Epäilemättä ovat hänen ystävänsä polttaneet tai haudanneet päällikön, ja he saattavat hyvinkin toistamiseen pistäytyä täällä päin, kun nyt tuntevat tien." Soturin ilmotus ja järkeily vaikutti hiukan Bodeniin, ja tovin kuluttua hän vastasi tavalla, joka osotti epäröimistä:

"Talon vaajoittaminen vaatii viikon työn, ja mieleni tekee taaskin jonkun aikaa vielä hyöriä mehiläisten parissa."

"Menkää te vain niihin hommiin, Bourdon, ja jättäkäät minut linnottamaan ja varustelemaan oman ammattini mukaan."

"Lujittakaa sitte mieluummin Hunajalinna", esitti mehiläispyytäjä; "naisethan toki tarvitsevat parahinta suojaa. Helpompi onkin saartaa paalutuksella se maja, koska se on paljoa pienempi, ja vankempi se jo alkujaankin on turvapaikaksi."

Ja tämän muutoksen mukaan toteutettiin suunnitelma. Korpraali kaivoi neljä jalkaa syvän juoksuhaudan "linnan" ympärille, tepastellen peräti hyvillä mielin, sillä ensi kertaa ei hän ollut tällaisessa työssä, jossa hän katsoi kaikin puolin kunnostautuvansa retkikunnan sotilaallisena asiantuntijana. Gershomista hän sai toimekkaan apurin, joka uurasti sitäkin mieluummin, kun tiesi vaajoituksen lisäävän vaimonsa ja sisarensa turvallisuutta. Eikä pastori Amenkaan halveksunut kuokan ja lapion käyttöä; lähetyssaarnaaja oli tosin ehdottomasti vakuutettu siitä, että oikeaan alkuperäänsä tutustuminen piankin kesyttäisi kaikki villit ja saisi heidät innostuneina kääntymään takaisin vanhaan uskoonsa, mutta sitäennen oli heillä vielä ikävä halu kerätä päänahkoja. Hän ei uudessa toimessaan ollut yhtä kätevä kuin Waring, mutta hänellä oli innostuneen miehen kannattelemaa sitkeyttä, joka suuresti korvasi harjaannuksen puutetta.

Intiaaneista ei kumpainenkaan suvainnut koskea mihinkään työkaluun. Kyyhkynsiiven päivät kuluivatkin ahkerilla pyyntiretkillä, mutta Pietari vietti aikansa enimmäkseen mietiskelyssä ja yksinäisillä kävelyillä. Hunajalinnan varustelusta ei hän tuntunut olevan millänsäkään, joko tietäen voivansa kavalluksella tehdä mitättömiksi kaikki nuo varokeinot millä hetkellä hyvänsä tai luottaen siihen voimaan, joka oli keräytymässä lähiseudun ahoille. Välinpitämättömästi silmäili hän toisinaan linnottajien työtä, vieläpä kavaluudessaan kerran antoi hyödyllisen neuvonkin varustuksen lujittamiseksi. Tällainen kanta ei välttänyt mehiläispyytäjän huomiota, tehden hänet yhä vähemmin epäluuloiseksi salaperäistä villiä kohtaan.

Le Bourdon ei sallinut kaataa ainoatakaan puuta asuntonsa lähittyviltä. Korpraalin kaivaessa juoksuhautaa kumppaneinensa oli hän mennyt melkoisen matkan päähän hakkaamaan ja veistämään takkiaistammia paaluaitaa varten. Bodenia ilahdutti tässä työssä kaksikin seikkaa. Ensiksikin saattoi varustuksista jälkeenpäin olla hyötyä hänelle itselleen puolustuskeinoina sekä karhuja että intiaaneja vastaan, ja toisekseen toi Margery joka päivä ompeluksensa tai kudelmansa metsään ja istui puunrungoilla naurellen ja jutellen, kirveen heiluessa jäntevän miehen käsissä. Jonakuna kertana oli Pietarikin saapuvilla, osottaen tyttöä kohtaan kukkasien poiminnassa ja hänen muiden viattomien mielitekojensa palvelemisessa sellaista huomaavaisuutta, että siitä olisi ollut kunniaa korkeammankin sivistyksen hienostamalle seuramiehelle.

Mehiläispyytäjän raivatessa metsää ja Margeryn pujotellessa sukkavartaitaan tulevan talven varalle seisoskeli umpimielinen intiaani neljännestunnin ajan kerrallaan liikkumattomana kuin patsas, tähdäten katseensa tiukasti milloin toiseen, milloin toiseen. Tarkkasilmäinen sivullinen olisi kenties havainnut, että hänen tunteensa eivät tällöin olleet yksinomaan julmia ja kostonhimoisia, vaikka hänen kasvoillaan toisinaan välähtikin hirvittävä rajuus.