Part 5

Onneksi sijaitsi Whisky-Keskuksen koti jyrkän vierun kaltaalla, jonka pohjalla lirisi vuolas puro. Tarttuen lähimpään tynnyriin vieritti Le Bourdon sen vaivattomasti rinteen reunalle ja survaisi sen voimakkaalla potkaisulla menemään. Se oli tuo puolilleen jäänyt astia, ja sisältö loiskahteli pitkin mäkeä, kun se kieri vinhasti alas, kunnes puolitiessä eteen osunut kivennyppylä kolhaisi vanteet hajalle. Kimmet tipahtivat jyrkänteeltä veteen ja katosivat sen mukana.

Hiljainen ilahduksen huudahdus sai mehiläispyytäjän katsomaan taaksensa, jolloin hän näki Margeryn tarkkaavan puuhaa jännittyneesti. Tytön hymyssä ilmeni sentään säikkyäkin, ja hän pikemmin kuiskasi kuin lausui ääneensä: "Toinen -- toinen -- _se_ on täysinäinen -- ole nopea, ei ole hetkeäkään hukattavana."

Hävittäjä kävi käsiksi toiseen tynnyriin ja alkoi kierittää sitä louhikkorinteen partaalle. Se ei ollut niin huokeasti pideltävä kuin edellinen, mutta hänellä riitti voimia, ja pian poukkoili sekin alas mäen kuvetta, tölmäten samaan kiveen kuin edeltäjänsäkin ja siitä syöksyen pirstaleina jyrkänteen yli puroon.

"Siitä urakasta on hyvin suoriuduttu!" huudahti Le Bourdon. "Yksikään ihminen ei koskaan sekoa eläimeksi _tuon_ nesteen tautta."

"Jumalan kiitos!" huoahti Margery. "Hän on kovin toisenlainen, vieras, kun ei ole johonkuhun aikaan maistellut väkeviä. Ihan sinut on Kaitselmus lähettänyt tekemään meille tämän palveluksen!"

"Sen voin uskoa, sillä niin on meidän kaikkien laita. Mutta sinä et saa sanoa minua vieraaksi, hyvä Margery; ystävyksiähän olemme nyt, kun meillä on tämä salaisuus keskenämme."

Tyttö myhäili ja punehtui; sitte hänen näytti tekevän mieli kysyä jotakin. Sillävälin olivat he poistuneet vajasta ja istuutuneet odottamaan Gershomia ja tämän vaimoa. Kotvan kuluttua nämä jo saapuivatkin, vaimon kasvot loistaen tyytyväisyydestä, jota hän ei yrittänytkään salata. Dolly ei ollut yhtä kaunis kuin natonsa, mutta sorea nainen oli hänkin, vaikka surun raskautusta tuntenut. Hän oli vielä nuori ja olisi saattanut esiintyä kukkeimmillaan, jollei Gershomin rappeutumisen murhe olisi häneen lyönyt leimaansa. Naisen sydäntä elvyttävä ilo nyt kuitenkin kirkasti hänen katsantoansa, ja hän toivotti Le Bourdonin mitä sydämellisimmin tervetulleeksi, ikäänkuin oivaltaen hänen vaikuttaneen hyvää Waringiin. Kuukausimääriin ei hän ollut nähnyt miestänsä ihan omana itsenään, ennen kuin nyt tänä iltana.

"Olen kertonut Dollylle kaikki seikkailumme, Bourdon", huudahti Gershom, "ja hän sanoo kaiken olevan täällä päin rauhallista. Kolme kanootillista intiaaneja kuuluu kyllä kulkeneen tästä ohi järvelle juuri tänään ehtoopäivällä, mutta ne eivät nähneet savua, sillä tuli oli sammuksissa, niin että niiden on täytynyt arvella majaa autioksi, jos siitä mitään tiesivätkään."

"Jälkimäinen on todennäköisempää", huomautti Margery, "sillä minä tähystelin niitä tarkoin rannan pyökkimetsiköstä, eikä tänne päin ollenkaan viitottu tai katseltu, niinkuin olisi tapahtunut, jos joukossa olisi joku kyennyt näyttämään toisille metsämökin. Taloja ei täällä päin maata ole niin tiheässä, että matkamiehet niitä sivuuttaisivat katsomaan kääntymättä. Intiaanilla on uteliaisuutta kuten valkoihoisellakin, vaikka hän niin usein osaa salata sen."

"Etkö sanonut, Kukka, että yksi kanootti oli paljon jäljessä muista ja että siinä kanootissa muuan soturi tosiaan vilkaisi ylös lehtoomme päin, ikäänkuin vaanien majaa?" kysyi Dolly.

"Se tosiaan on mahdollista tai sitte sai pelkoni näyttämään siltä. Molemmat edellä menneet kanootit olivat täynnä väkeä, kahdeksan miestä kumpaisessakin; viimeisessä oli ainoastaan neljä soturia. Ne olivat penikulman verran erillään, ja takimainen kanootti näytti yrittävän tavottaa edelliset. En luullut muun kuin kiireen estäneen viimeisen kanootin miehiä poikkeamasta maihin; mutta kenties se vain oli turhanaikaista levottomuuttani."

Viehkeän tytön poskien tulistuessa kiihtymyksestä ja kasvojen vilkastuessa eloisiksi näytti Margery ihmeellisen sievältä; niin tenhoavaa naista ei mehiläispyytäjä mielestään ollut eläissään nähnyt. Mutta hänen sanansa tehosivat erämieheen yhtä suuresti kuin ulkomuotonsakin, sillä hän älysi heti, kuinka suuri merkitys tuollaisella tapauksella oli heidän asemassaan. Tuuli oli nousemassa järvellä, ja sen suunta oli kanooteille vastakkainen. Jos villit katsoisivat tarpeelliseksi etsiä satamapaikkaa, niin he saattoivat palata Kalamazoon suulle, ja se askel panisi vaaraan heidän kaikkien hengen siinä tapauksessa, että nämä intiaanit olivat niitä, joiden nyt piti epäillä olevan brittiläisten palkkaamia.

Asiasta oli siis pidettävä huolta, ja kun ilta teki tuloaan, ei ollut aikaa hukattavana. Michiganin rannat ovat yleensä matalia, satamat eivät ole lukuisia eivätkä kovinkaan helppopääsyisiä. Olisikin vaikea tavata missään muussa osassa maailmaa niin laajaa rannikkoa, joka tarjoaa purjehtijalle niin niukasti suojaa kuin tämän järven tienoot. Virtoja on kyllä melko lailla, mutta tavallisesti vaikeuttaa niihin pääsyä matalikko. Kalamazoohon pääsi kanooteilla, vaikka se ei suonut kunnollista suojaa millekään isommalle alukselle. Mitään muuta turvaa ei villeille ollut tarjona monen penikulman alalla etelämpänä, joten oli hyvinkin luultavaa, että he pyörtäisivät takaisin, jos tuuli yltyisi, niinkuin kaikki merkit tuntuivat osottavan. Naisten kertomuksen mukaan olivat he ulonneet järvelle vasta kaksi tuntia takaperin, ja siitä asti oli tuulahtelu vähitellen voimistunut. Viimeisessä kanootissa olleen soturin huomio olikin kyllä saattanut kohdistua juuri sään oireisiin, ja hänen kiirehtimisensä tovereitaan tapaamaan oli kenties johtunut halusta saada heidät etsimään suojaa.

Kaikki tämä johtui yhtähaavaa mehiläispyytäjän mieleen, ja siitä keskusteltiin seurueessa vapaasti, kenenkään kykenemättä pidättymään vakavista arveluista. Lähistöllä oli muuan verrattain ylävä paikka, josta avautui joltisenkin laaja näköala järven rantamalle. Sinne nyt kiirehti Margery tähystämään kanootteja. Boden saattoi häntä, ja yhdessä he sitten astelivat vieretysten, vastaheränneen keskinäisen luottamuksen vahvistuessa heidän povessaan.

"Kas, tuossahan on kanoottini selkeästi kaikkien nähtävissä, jotka saapuvat virralle", huudahti erämies kesken muun puhelun; "se on kätkettävä, olipa intiaaneja liikkeellä tai ei".

"Tästä on enää vain askel paikkaan, mistä voimme tähystellä. Juuri tuossa, takkiaistammen juurella. Tuntikausia olen siinä istuskellut ompeluksineni, Gershomin viipyessä salollasi."

"Ja Dolly -- missä oli hän sinun oleskellessasi täällä?"

"Dolly-parka! Luulen hänen viettäneen kerrassaan puolet aikaansa pyökkipuun luona, missä ensin näit hänet, odottamassa veljeni kotiutumista. Julmaa on joutua kokemaan puolison harhaannuksia!"

"Sellaista ei toivoakseni satu sinun osallesi, sievä Margery, eikä luullakseni voikaan sattua."

Margery ei vastannut, mutta vaikka nuori mies virkkoi tämän huomautuksensa hyvin hiljaa, oli se nähtävästi tullut kuulluksi, sillä herttainen tyttö loi katseensa maahan ja punehtui. Onneksi saapuivat he samassa puun luo, jolloin puhelu luonnollisesti kääntyi asiaan, joka oli heidät sinne toimittanut. Kolme kanoottia oli näkyvissä, lähellä maata, mutta niin etäällä katsojista, että mehiläispyytäjä vasta pikku kaukoputkensa avulla kykeni havaitsemaan intiaanien melovan myötätuuleen ja suuntaavan kulkunsa virran suulle. Tämä oli varsin arveluttava seikka, ja Kukan kiitäessä ilmottamaan sitä veljelleen ja kälylleen läksi Le Bourdon omaa kanoottiansa kohti ja alkoi katsella sille piilopaikkaa.

4. LUKU.

Pelastettu vanki.

Oli otettava lukuun useita seikkoja kanoottien sijoittamisessa -- sillä Gershomin kanootti oli niinikään kätkettävä. Melkein kaikissa Michiganin matalissa vesissä kasvaa korkeata villiriissiksi nimitettyä heinää, ja niinpä tässäkin jokivarressa. Meloen omaa kanoottiansa ja hinaten toista tunkeutui mehiläispyytäjä tällaiseen tiheikköön, valiten jonkun luonnonoikun muodostaman kanavan, joka polvitteli heinikossa sellaiseen tapaan, että se piankin peitti näkyvistä kaiken keskemmällä olevan. Tällaisia tavattoman mutkaisia kanavia oli useita, ja heti kun erämies oli toimittanut kanootit kiinteään rantaan ja kytkenyt ne, nousi hän likeiseen puuhun ja tutki noiden soukkien solien kaarroksia, kunnes hänellä oli ylimalkainen käsitys niiden suunnista ja laadusta. Tämän varokeinon jälkeen hän riensi takaisin majaan.

"No, Gershom, oletko päättänyt menettelytavasta?" olivat hänen ensimäiset sanansa.

"Emme ole vielä selvillä", vastasi toinen. "Sisko pyytelee meitä muuttamaan syrjemmälle, koska intiaanien täytyy kohtsiltään olla täällä; mutta vaimoni tuntuu ajattelevan, että hän on varmassa turvassa, kun kerran minä olen taas kotona."

"Silloin on vaimo väärässä ja sisar oikeassa. Jos noudatat neuvoani, niin kätket kaiken irtaimesi metsään ja poistut majasta niin väleen kuin mahdollista. Intiaanit ehdottomasti havaitsevat tämän asumuksen ja varmastikin tuhoavat kaikki mitä eivät voi mukanaan viedä. Sitäpaitsi ohjaa pieninkin valkoihoiselle kuuluva esine heidät jäljillemme, nyt kun päänahat alkavat olla hyvässä hinnassa Montrealissa. Puolessa tunnissa voidaan täältä kantaa kaikki tiheikköön, joka on onneksi likellä, ja huolellisesti sammuttamalla tulen ja käyttämällä asianmukaista varovaisuutta saatamme antaa paikalle niin hyljätyn näön, että villit eivät epäile mitään."

"Jos ne pistäytyvät virtaan, Bourdon, niin ne eivät leiriydy ulkosalle wigwamin ollessa niin lähellä, ja jos ne tulevat tänne, niin mikä estää niitä näkemästä jalanjälkiä, joita me jätämme taaksemme?"

"Yö, ainoastaan yö. Ennen aamua ovat heidän omat jälkensä niin runsaita, että meidän olomme haipuu. Onneksi käytämme me kaikki mokkasineja; siitä on nyt suurta etua. Mutta jokainen hetki on kallis, ja meidän tulisi hyöriä. Ottakoot naiset vuoteet ja makuuvaatteet, sinun ja minun siepatessamme tämän kirstun. Ylös se nousee, ja tässä menee!"

Gershom oli siinä määrin joutunut kumppaninsa vaikutettavaksi, että hän mukautui, vaikka hänen mielessään liikkui monia vastaväitteitä, joita hän huomautteli tästä toimintatavasta heidän puuhatessaan muuttoa. Whisky-Keskuksen tavarat olivat kolmen viime vuoden kuluessa vähitellen vähentyneet sekä määrältään että arvoltaan, joten hänellä ei nyt ollut paljoakaan irtainta. Seurueelta meni vain parikymmentä minuuttia tuvan tyhjentämiseen kaikista esineistä, joista intiaani olisi saattanut johtua aavistelemaan valkoihoisen läsnäoloa. Tavarat kannettiin riittävän matkan päähän, ollakseen turvassa muulta paitsi vasituiselta etsinnältä, ja mahdollisimman huolellisesti varottiin tallaamasta tolaa, joka olisi voinut johtaa villit väliaikaiseen aittaan. Tämä oli pelkkä sankka viidakko, johon johti kapea aukko suojaisimmalta puolelta.

Hommasta suoriuduttuaan läksivät kaikki neljä tähystämään, miten pitkälle kanootit olivat päässeet. Ne olivat enää vajaan penikulman päässä, ajautuen navakan tuulen ja myötälaineitten mukana sekä niin monen melan lykkiminä kuin niissä oli elollisia olentoja. Kymmenessä minuutissa saattoi olettaa tulijain ehtivän matalikolle ja siitä viidessä minuutissa itse virtaan. Tuli nyt kysymykseksi, missä seurueen piti piileksiä villien vierailun aikana. Dolly, kuten kenties oli emännälle luonnollistakin, halusi jäädä maallisen omaisuutensa ääreen, ja sievä Margery tunsi voimakasta naisellista taipumusta tekemään samaten. Mutta miehistä ei kumpainenkaan hyväksynyt sitä aietta. Se oli liikanaista vaarantamista yhteen kohti, ja voitolle pääsi esitys, jonka mehiläispyytäjä nopeasti keksi.

Olihan Le Bourdon vienyt kanootit vesiheinikköön ja sijottanut ne niin turvallisesti suojatuiksi kuin suinkin saattoi. Nämä kanootit tarjosivat monessakin suhteessa paremman tilapäisen lymypaikan kaikissa oloissa kuin mikään rannalta löytyvä kätkö. Ne olivat kuivillaan, ja levittämällä taljoja, joita Bodenilla oli useita, oli tehtävissä mukavat vuoteet naisille, samalla kun heitä oli helppo varjella yökylmältä ja kasteelta laiteitten yli heitetyllä karvapeitolla. Toisekseen oli kummassakin kanootissa monia tarvikkeita, jotka luultavasti joutuisivat tähdellisiksi; varsinkin oli mehiläispyytäjän venheestä saatavissa yltäkyllin ruokavaroja ja muuta, mitä heidän asemassaan kaipasi. Mutta Le Bourdonin mielestä oli kanoottien suurimpana etuna kuitenkin se, että niillä oli helppo paeta. Hän rohkeni tuskin toivoa intiaanien terävänäköisyyden siinä määrin pettävän, että heidän hyörinästään jääneet monet jalanjäljet välttäisivät huomiota, joten hän arveli päivän valjetessa saattavan käydä pakolliseksi pyrkiä turvaan salavihkaa poistumalla paikalta. Tämän hän uskoi käyvän laatuun riissin suojassa, jos kyllin huolellisesti kartettiin osumasta näkyviin. Nämä syyt selitti Le Bourdon nyt kiireesti kumppaneilleen, ja kanoottien luo seurue riensi niin joutuin kuin jaksoivat kävellä.

Mehiläispyytäjä oli osottanut hyvää harkintaa villiriissin valitsemisessa suojapaikaksi. Siihen vuodenaikaan se oli kyllin rehevää peittääkseen täydellisesti näkyvistä kaikki, mikä ei ollut miestä korkeampaa tai millekään läheiselle ylänteelle paljastuvaa. Virran suulla oli maa enimmäkseen laakeata, ja harvat poikkeukset oli otettu lukuun kanoottien sijottamisessa heinikkoon. Mutta juuri kun Gershom oli astumaisillaan omaan kanoottiinsa, järjestääkseen sitä vaimonsa vastaanotoksi, vetäysi hän takaisin ja huudahti kuin mitä tärkeimmän ajatuksen äkkiä valtaamana:

"Hyväinen aika! Minä olen ihan unohtanut ne tynnyrit! Ne joutuvat villien käsiin, ja kamalan metelin ne siitä nostavat! Anna minun mennä, Dolly -- minun pitää paikalla pitää huolta tynnyreistä."

Vaimon hiljaisesti pidättäessä innokasta miestänsä kysyi mehiläispyytäjä levollisesti, mistä tynnyreistä oli puhe.

"Whiskytynnyreistä", oli vastaus. "Niitä on kaksi vajassa majan takana, ja nestettä on niissä riittämään asti riivaamaan kokonaisen heimon pyörälle päästänsä. Kumma, kuinka minulta whisky unehtui!"

"Se on suuren parannuksen merkki, Waring-veikkonen, eikä aiheuta mitään hankalia seurauksia", huomautti Le Bourdon rauhallisesti. "Minä oivalsin vaaran ja vieritin astiat alas mäkeä sirpaleiksi jokeen, joka on jo aikaa kuljettanut nesteen grogina järveen."

Waring näytti ällistyneeltä, mutta hän ei ollenkaan osannut aavistaa asian todellista laitaa. Väkijuoman toivoton hukkaantuminen oli kyllä ikävää, mutta sekin oli parempi kuin tietää villien saavan siitä ilmaisen saaliin. Häviötänsä surkeillen ryhtyi hän kuitenkin muiden mukana muutamiin lisävarustuksiin, joita Le Bourdon piti kaiken varalle suotavina, jollei välttämättöminä.

Mehiläispyytäjän mieleen oli johtunut oman lastinsa jakaminen molempiin kanootteihin, ja siinä työssä nyt koko seurue puuhasi. Siten tahtoi hän keventää omaa kanoottiansa paon varalta ja tavaransa kahteen erään jakamalla suoda kaikille parhaan mahdollisuuden olojensa huojentamiseen. Niin pian kuin tästä järjestelystä oli päästy, juoksi Le Bourdon puun luo, joka tuntui siihen soveliaalta, ja sen oksille kohoten ehti hän piankin kyllin korkealle, nähdäkseen matalikon ja jokisuun. Päivän hiipuvassa valossa erotti hän selvästi neljä kanoottia tulossa ylös virtaa eli yhtä enemmän kuin Margery oli ilmottanut nähneensä kulkevan ohitse.

Tunnin verran heijasti maan päälle kirkas kuu auringon valoa tämän taivaankappaleen painuttua näköpiirin alle. Sen avulla mehiläispyytäjä yhä puussaan pysyen sai tarkatuksi intiaanikanoottien liikkeitä, vaikka henkilöiden hahmot pian kävivät niin epäselviksi, että saattoi vain havaita lukumäärän. Kolmessa kanootissa laski hän olevan viisi kussakin ja neljännessä kuusi. Yksikolmatta oli liian suuri ylivoima vastarinnan ajattelemiseksi siinä tapauksessa, että tulijat olivat vihamielisiä; pakolaisten oli siis toimittava varovaisesti ja valppaasti.

Intiaanit astuivat maihin juuri majan alapuolella, tarkalleen samassa paikassa, missä Whisky-Keskuksella oli tapana pitää kanoottiaan, kunnes Bourdon oli sen siitä vastikään siirtänyt pois. Villit olivat nähtävästi valinneet sen maallenousuunsa siitä syystä, että ranta oli siinä vapaata vesiheiniköstä ja että läheinen ylänne näytti sopivalta tähystys- ja leiripaikalta. Useita heistä pistäysi ylemmäksi ikäänkuin mukavaa nuotiosijaa hakien, ja muuan keksi pian majan. Soturi julisti menestyksensä huikkauksella, ja tuossa tuokiossa keräysi tupaan ja sen lähistölle kymmenkunta punanahkaista. Viisaasti olivat siis pakolaiset menetelleet.

Kukka seisoi puun juurella, ja mehiläispyytäjä kertoili hänelle huomioitaan; tyttö vuorostaan teki niistä selvää veljelleen ja kälylleen, jotka olivat ihan lähellä kanootissaan.

"Tuntuvatko ne aavistelevan asukkaiden läheisyyttä?" kysyi Margery kuultuaan mehiläispyytäjältä, millä tavoin villit olivat ottaneet haltuunsa hänen äskeisen asuntonsa.

"Ei voi sanoa. Villit ovat aina epäluuloisia ja varovaisia sotapolulla, ja nämä näyttävät nuuskivan ympäristöä kuin koirat ollessaan jälkiä vainuamassa. Ne keräävät nyt kalikoita nuotiokseen, ja se on parempi kuin majan polttaminen."

"Sitä ne varmaankaan eivät tee niin kauvan kuin tarvitsevat suojaa. Sano minulle, Bourdon, lähestyykö kukaan heistä viidakkoa, johon kätkimme tavaramme."

"Ei vielä -- vaikka nyt näkyy niiden joukossa äkillistä liikettä ja kuuluu ulvahduksia!"

"Suokoon taivas, että ne eivät ole keksineet mitään unohtamaamme. Hukkaantuneen vesikauhankin tai pikarin näkeminen osuttaisi nuo verikoirat polullemme niin varmasti kuin me olemme valkoihoisia ja he villejä!"

"Niin totta kuin elän, ne haistavat whiskyn! Rynnätään vajaa kohti ja hälistään siellä ja ympärillä -- niin, varmasti ne ovat vainunneet whiskyn. Sitä on läikkynyt mäkeen, ja niillä on liian tarkka nenä jättämään niin ihanaa tuoksua silleen. No, haistelkoot minkä mielivät -- intiaanikaan ei päihdy nenänsä kautta."

"Mutta eikö se haju ole meille mitä onnettomin, koska he eivät voi luulla whiskyn kasvaneen itsellään metsässä niinkuin nurmi rehottaa majan ympärillä?"

"Huomautuksesi osuu kyllä paikalleen; sitä ne eivät tosiaankaan voi luulla, vaikka paikka onkin nimeltään Whisky-Keskus!"

"On kyllin kovaa tietää, että perhe on ansainnut sellaisen nimen, tulematta siitä muistutetuksi henkilön taholta, joka sanoo itseänsä ystäväksemme", virkkoi tyttö terävästi, oltuaan vaiti lähes minuutin; mutta hänen äänensä sointu ilmaisi pikemmin surua kuin suuttumusta.

Tuossa tuokiossa seisoi mehiläispyytäjä sievän Margeryn sivulla, solmien rauhaa innokkailla anteeksipyynnöillä ja vilpittömillä kunnioituksen ja mielipahan vakuutuksilla. Loukkaantunut tyttö tyyntyi pian, ja kotvan neuvoteltuansa keskenään he läksivät kanoottiin ilmottamaan viime havainnosta.

"Whisky luullakseni lopultakin koituu pahimmaksi viholliseksemme", sanoi mehiläispyytäjä lähemmäksi tullessaan. "Tynnyreistä näkyy läikkyneen nestettä, josta nyt villien hajuaisti on saanut vihiä."

"Pitäkööt hyvänään", murisi Gershom. "Niiden takia olen menettänyt koko varaston, ja rangaistuksekseen kaivatkoot sitä nyt pisaraakaan saamatta. Olisin korjannut kelpo rahat, kun vain olisin saanut molemmat tynnyrit Fort Dearborniin ennen varusväen poislähtöä."

"Tynnyrit olisi tosiaan ollut saatavissa sinne", vastasi Le Bourdon, jota niin suuresti ärsytti miehen pahottelu tuhoaineesta, joka jo oli ollut vähällä syöstä hänet perheineen suoranaiseen puutteeseen ja häviöön, että hän hetkeksi unohti äskeisen kohtauksensa sievän Margeryn kanssa; "mutta olisiko niissä ollut mitään sisältöä, se on toinen asia. Puolillaan oli jo toinen niistä, jotka kieritin vierun partaalle."

"Gershomia kiusaa niin kovasti vilutauti, jollei hän ota vahviketta täällä saloseudulla", tokaisi hänen vaimonsa siihen puolustelevaan tapaan, jolla nainen pyrkii peittelemään rakastamansa heikkouksia. "Mitä whiskyyn tulee, niin en ole sen menosta ollenkaan pahoillani, sillä huono keino rikastumiseen on myyskennellä sitä sotamiehille, jotka tarvitsevat kaiken järkensä vireänä. Mutta Gershom kaipaa lämmikettä, eikä jokaista hänen maistamaansa pisaraa saisi viskata hänen silmilleen."

Le Bourdon tajusi jälleen erehdyksensä ja selvittäysi pulasta parhaansa mukaan, itsekseen päättäen olla enää asettumatta kahden tulen väliin millään uusilla kompastuksilla tässä arkaluontoisessa asiassa. Hän huomasi nyt, että oli aivan toista laskea leikkiä itse Whisky-Keskuksen kanssa hänen suuresta viastaan kuin virkkaa etäisintäkään viittausta siihen niiden kuullen, jotka säälittelivät puolison ja veljen alennusta. Hän siis vain terotti uusien ystäviensä mieliin valppauden välttämättömyyttä nyt, kun intiaanit väkijuoman vereksestä lemusta varmaankin päättelivät ihmisolentoja vastikään olleen majassa.

"Minä palaan puuhun ja silmään taas niiden liikkeitä", lopetti Le Bourdon. "Tähän mennessä täytyy niillä jo olla tuli sytytettynä, ja tähystimelläni on saatavissa parempi käsitys niiden aikeista ja tunteista."

Mehiläispyytäjä läksi vartiopaikalleen, ja häntä seurasi vitkastellen Margery. Tyttöä pidätteli neitseellinen ujous, mutta huolestus ja halu saada mahdollisimman pian tieto asiain käänteestä voittivat sen.

"Ne ovat virittäneet loimuavan takkavalkean, joka valaisee kirkkaasti koko talon sisäpuolta", kertoi Le Bourdon, päästyään varovasti puun latvuksen kätköön. "Punaisia paholaisia hyörii ovesta sisään ja ulos, ja niillä näkyy olevan sekä kalaa että metsänriistaa kypsennettävänä. Kas, yhä vain lisää kuivia risuja kasataan tuleen näyttämön valaisemiseksi; siellä on kuin ilmi päivä. Totisesti, niilläpä on vanki matkassaan!"

"Vankiko!" huudahti Margery naisellisen surkuttelevasta "Eihän toki valkoihoinen?"

"Ei -- hän on punanahkainen niinkuin ne kaikki -- mutta, maltas kun saan tähystimeni paremmin paikalleen -- niin, oikeassa olin ensi näkemällä!"

"Mitä näet, Bourdon?"

"Muistanet, Kukka, että veljesi ja minä puhuimme kahdesta intiaanista, jotka vierailivat luonani tammistoahoilla. Toinen oli pottawattamie ja toinen chippewa. Edellisen tapasimme kuolleena ja päänahkansa menettäneenä hänen erittyänsä meistä, ja jälkimäinen on nyt tuolla majassa, sidottuna ja vankina. Hän on poikennut järvelle, matkallaan Fort Dearborniin, ja kaikesta oveluudestaan ja päättäväisyydestään huolimatta on hän joutunut vihollistensa käsiin. Hyvä on hänelle, jos hänen kiinniottajansa eivät saa tietoonsa, miten kävi soturin, joka surmattiin majani lähellä ja jätettiin puuta vasten istumaan!"

"Luuletko noiden villien aikovan kostaa kumppaninsa kuoleman tälle onnettomalle?"

"Tiedän hänen olevan detroitilaisen kenraalimme palveluksessa, kun taasen pottawattamiet ovat englantilaisten palkkaamia. Jo tämä tekisi heidät keskenään vihollisiksi ja on epäilemättä ollutkin hänen kiinniottamisensa syynä; mutta minun on vaikea käsittää, miten intiaanit täällä järvellä voisivat tietää, mitä on tapahtunut viitisenkymmenen penikulman päässä tammistoahoilla."

"Kenties kanooteissa tulleet villit kuuluvat samaan joukkueeseen kuin Hirvenjalaksi nimittämäsi soturi, ja ehkä heillä on ollut keinoja kuullakseen hänen kuolemansa ja surmaajansa."

Mehiläispyytäjää kummastutti tytön nopea älykkyys. Se tapa, millä tiedot kiitävät saloseutujen halki, oli usein ihmetyttänyt häntä, ja tosiaankin oli mahdollista, että hänen edessään oleva joukkue oli kuullut päällikkönsä kohtalon näin lyhyessäkin ajassa. Tätä päätelmää vastusti kuitenkin se seikka, että kanootit olivat tulleet pohjoisesta päin, ja tovin mietittyään huomautti Le Bourdon kumppanilleen tästä.

"Onko varmaa, että näin juuri samojen kanoottien kulkevan ohi ehtoopäivällä?" sanoi siihen Margery. "Niistä meni kaksi edellä, ja kolmas tuli takanapäin, mutta nyt on tullut maihin neljä."

"Niinpä kyllä, saattaahan järvellä olla muitakin kanootteja kuin ne, joiden näit sivuuttavan majan. Mutta olkoot villit keitä hyvänsä, meidän on varovaisuuden vuoksi pysyteltävä niistä erossa, jos voimme, varsinkin kun nyt huomaan niiden kohtelevan vihollisenaan Kyyhkynsiipeä, jonka tiedän olevan amerikalaisten puolella."

"Mitä ne nyt hommaavat, Bourdon? Valmistautuvatko aterioimaan vai kiduttavatko vankiansa?"