Part 2

Jännittyneesti tarkkailtua mehiläispyyntiä jatkui sillävälin. Pemu-Penun "lekkeet", Gershomin määritelmää käyttääksemme, eivät olleet moninaiset eivätkä mutkikkaat. Ne mahtuivat kaikki pieneen kannelliseen puulaskuun, jollaisella työläiset kuljettavat ruokaansa paikasta toiseen. Kiertäen kannen auki oli Le Bourdon ensin ottanut esille välineensä: pienen tinakupin, puisen rasian ja lautasen sekä himmeästä vihertävästä lasista puhalletun pikarin -- parempaa lasia ei siihen aikaan kyetty valmistamaan Pittsburgissa, Le Bourdonin kotivaltiossa, missä hän vasta vuotta aikaisemmin oli itse ostanut sen. Tavallista vankempi tammi oli kasvanut hiukan syrjässä kumppaneistaan, aukion reunan sisäpuolella. Salama oli sinä samaisena kesänä iskenyt tähän puuhun, ruhjoen rungon noin neljän jalan korkeudelta maasta. Pirstaleita ja oksia oli sinkoillut lähelle, ja näillä istuivat katselijat, tarkkaillen mehiläispyytäjän varusteluja. Kannosta oli Boden saanut pöydäntapaisen, tasoteltuaan sen säröt kirveellä, ja sille asetti hän ammattinsa välikappaleet, tarviten niitä perätysten.

Ensin sai puulautanen sijansa järeällä pöydällä. Sitten avasi Le Bourdon pikku rasiansa ja otti esille ympyriäisen kappaleen hunajakennoa, joka oli noin puolitoista tuumaa läpimitaltaan. Nyt tuli pieni kannellinen tinakuppi käytäntöön. Sen nokasta valutettiin erä puhdasta ja kauniin kirkasta hunajaa kennon lokeroihin, kunnes jokainen oli jokseenkin puolillaan. Mehiläispyydystäjä otti sitte käteensä pikarin, pyyhki sen huolellisesti ja tarkasteli sitä aurinkoa vasten; se oli kyllin läpinäkyvä hänen tarkotuksiinsa.

Näistä alkuhommista suoriuduttuaan käänsi Pemu-Penu huomionsa ruohorinteen samettimaiseen peitteeseen. Myöhään keväällä oli kulovalkea kiitänyt yli seudun, ja ruoho oli nyt vehmasta ja lyhyttä nukkaa kuin käytetty laidun. Runsaimpana menestyi valkoapila, ja se alkoi juuri kukkia. Lukuisia muitakin kukkasia oli ilmestynyt aholle, ja niiden ympärillä surisi tuhansittain mehiläisiä. Nämä uutterat pikku eläjät hyörivät väsymättömästi työssään, keräten makeita taakkojaan, ollenkaan aavistamatta, mitä rosvousta ihmisen viekkaus niille suunnitteli. Le Bourdonin hiiviskellessä kukkasien ja niissä vierailevien pörriäisten seassa seurasivat molempien punanahkain katseet hänen pienimpiäkin liikkeitään niinkuin kissa tarkkailee hiirtä. Gershom oli vähemmin valpas, pitäen puuhaa kylläkin omituisena, mutta katsoen whiskyn olevan haluttavampaa tavaraa kuin kaiken maailman hunajan.

Viimein tapasi Le Bourdon mieleisensä mehiläisen, ja tämän parhaillaan imiessä makeaa nestettä valkoapilan mykeröstä laski hän varovasti vihreälasisen pikarinsa sen päälle, vangiten hyönteisen. Heti kun mehiläinen huomasi olevansa lasin alla, säpsähti se lentoon ja yritti kohota. Täten se joutui vankilansa yläosaan, jolloin Boden taitavasti pisti vapaan kätensä lasin alle ja palasi kannolle. Siellä hän laski pikarin puulautaselle siten, että sen kehään joutui kappale hunajakennoa.

Niin pitkälle päästyään onnellisesti ja vähällä vaivalla tutki Boden vankiansa tovin, varmistuakseen siitä, että kaikki oli kunnossa. Sitten otti hän lakin päästään ja asetti sen koko varustusten päälle. Puoli minuuttia odotettuaan hän varovasti kohotti lakkia, jolloin nähtiin, että mehiläinen ikäänkuin pesänsä pimeyteen joutuneena oli laskeutunut kennolle ja alkanut täyttää itseänsä hunajalla. Kun Benjamin otti kokonaan pois lasin, oli mehiläisen pää ja etupuoli ruumista painunut hunajalokeroon, jonka aavistamaton aarrevarasto oli kerrassaan vallannut sen huomion. Tätä oli sen pyydystäjä toivonutkin, joten hän katsoi sen osan työtänsä suoritetuksi. Nyt kävi selväksi, minkätähden pikarin piti olla lasia; läpinäkyväisyys oli välttämätön vangin liikkeiden seuraamiselle, niinkuin pimeyttä tarvittiin sen saamiseksi luopumaan pakoyrityksistään ja laskeutumaan kennolle.

Mehiläisen nyt hartaasti ahmiessa hunajaa ei Pemu-Penu epäröinyt kohottaa pois pikaria. Hän rohkeni katsella ympärilleenkin ja ottaa toisen vangin, jonka hän asetti kennon päälle ja taltutti kuten edellisenkin. Minuutin kuluttua oli jälkimäinenkin mehiläinen painunut lokeroon, ja pikari siirrettiin taas pois. Le Bourdon viittasi kumppaneitaan lähemmäksi.

"Siinä ne nyt uurastavat itselleen hunajaa", sanoi hän, puhuen englantia ja osottaen mehiläisiä. "Vähänpä ne ajattelevat tuota kennoa kaivellessaan, mitä vaaraa ne siten tuottavat omalle pesälleen! Mutta niin on laita meidän kaikkien! Kun luulemme parhaiten menestyneemme, saatammekin olla häviön partaalla, ja köyhimpänä ja nöyryyttävimpänä hetkenämme on kenties nousu edessämme. Tällaisia asioita ajattelen usein täällä salolla, ollessani yksin ja mietiskelevällä tuulella."

"Kuinka vaaraa pesälle?" tiedusti Hirvenjalka, joka oli asiallisuuteen suuresti kiintynyt henkilö. "Ei näke sitä, ei kuule sitä -- muutoin hunajaa saa."

"Hunajaa saat, jos haluat, sillä minulla on sitä jo viljalti mökissäni, vaikka vuodenaika on ollut hiukan varhainen varastojen tyhjentämiselle. Yleensä mehiläispyydystäjät malttavat mielensä elokuuhun asti, sillä he pitävät parempana ryhtyä työhön silloin kun itikoilla on ollut aikaa täyttää aittansa talvisyönnin jälkeen. Mutta minä pidän vanhasta varastosta, ja sitäpaitsi tuntuu minusta, että tämä kesä ei tule tavallinen, joten päätin alottaa aikaisin."

Tämän sanoessaan vilkaisi Benjamin Boden Kyyhkynsiipeen. Nuori intiaani vastasi katseeseen tavalla, joka osotti heidän välillään, jo olevan salaista ymmärrystä.

"No, se on kyllä hauskaa kuulla, sen minä myönnän!" huudahti Gershom; "onpa vainkin -- mutta meillä on Whisky-Keskuksessa varastoon pantuna tavaraa, joka lyö kerrassaan laudalta makeimmankin hunajan, mitä on milloinkaan mehiläinen imenyt!"

"Tavaraa, josta sinä imet osasi, veikkonen, sen tiedän vakuuttaa kyltistä, joka paistaa naamaikkunaisi välissä", vastasi Ben nauraen. "Mutta hiljaa nyt, hiljaa. Tuo ensimäinen mehiläinen on saanut kyllänsä ja alkaa ajatella kotia. Pian se lähtee _Hunaja_-Keskusta kohti, ja minun on pidettävä sitä silmällä. Siirtykääpä hiukan sivulle, ystävät, antaaksenne tilaa taidolleni."

Miehet tottelivat, ja Le Bourdon jännitti nyt kaiken huomionsa tehtäväänsä. Ensimäiseksi siepattu mehiläinen oli kerännyt kantamuksensa ja tuntui aluksi liian raskaalta kohoamaan siivillensä. Tuokion valmistauduttuaan se kuitenkin ponnistausi ilmaan ja kierteli kohdalla, ikäänkuin epätietoisena suunnastaan. Benjaminin katse ei hetkeksikään hellittänyt siitä, ja kun hyönteinen piankin pyrähti matkaansa, näki hän sen viittäkymmentä kyynärää kauvemmaksi kuin muut, joiden silmistä se tuntui tuossa tuokiossa katoavan. Boden tähysti tarkkaan, ollen vaiti runsaan minuutin.

"Se mehiläinen on saattanut laskeutua tuon suon nurkkaan", virkkoi hän, viitaten pikku alanteeseen, jolla kasvoi paljoa isompia puita kuin rinneniityn tienoilla, "tai se on liitänyt metsikön yli ja takana leviävän ruohokentän poikki, suunnaten kulkunsa sankkaan metsään, kolmisen penikulmaa edemmäksi. [Engl. penikulma on noin 1,6 km. Suom.] Siinä tapauksessa olen tullut tehneeksi hukkatyötä."

"Mitä toinen tekee?" kysyi Hirvenjalka ilmeisen uteliaasti.

"Aivan oikein -- toisen miekkosen täytyy olla kutakuinkin valmiina lähtöön, ja katsotaanpa, mitä tietä se matkustaa. Mehiläispyytäjälle on aina etua yhden elävän toimittamisesta taipaleelle, sillä se auttaa häntä vaanimaan varmemmin seuraavaa."

Kumppaninsa tavoin nousi toinen mehiläinen kiertämään kantoa muutamaan kertaan, ennen kuin kiiti pesäänsä päin. Niin pieni oli se katseltavaksi ja niin nopeasti singahti se matkaansa, että ainoastaan mehiläispyytäjä näki hyönteisen sen jälkeen kun se oli toden teolla lähtenyt liikkeelle. Hänen pettymyksekseen ei pikku elävä lentänytkään samalle suunnalle kuin ensimäinen, vaan valitsi tolansa jokseenkin suorakulmaisesti sivummalle. Pesiä oli siis selvästi kaksi, ja aivan eri tahoilla.

Tuhlaamatta aikaansa hyödyttömiin puheisiin pyydysti Le Bourdon nyt toisen mehiläisen, jonka suhteen meneteltiin kuten edellistenkin. Kyllänsä saatuaan kierteli tämäkin kantoa, ikäänkuin painaakseen paikan mieleensä uutta vierailua varten, ja ammahti tiehensä aivan samalle suunnalle kuin ensimäinen mehiläinen. Boden tarkkasi sen lentoa mitä huolellisimmin ja erotti sen vielä sadan kyynärän päähän kannosta. Siihen tekivät hänet kykeneväksi tarkka näkö ja pitkällinen harjaannus.

"Me muutamme majaa, ystävät", virkkoi Pemu-Penu reippaasti, heti kun oli varmistunut viime havainnostaan, ja alkoi koota kapineitaan. "Minun täytyy ruveta onkimaan tuota pesää, ja pelkään selviävän, että se on ruohokentän takana ja kerrassaan poissa ulottuvistani tämän päivän osalle. Mutta jos lähdette mukaan, näette piankin mehiläispyynnin tarkimman tehtävän. Monetkin pystyvät vaanimaan ilmi pesän, mutta eivät osaa onkia sitä."

Kuuntelijat eivät näihin käsittämättömiin ammattisanoihin vastanneet, vaan valmistautuivat seuraamaan Ben Bodenia. Mehiläispyytäjä asteli aukion poikki lähemmä tuhannen kyynärän päähän ensimäisestä asemastaan; siellä hän taas tapasi kaatuneen puun kannon, josta sai telineen käytettäväkseen. Äskeiset temput uudistettiin, ja pian oli Le Bourdon tarkkaamassa kahta mehiläistä, jotka olivat työntäneet päänsä kennon lokeroihin. Erinomaisen totisina ja huomaavaisina koettivat intiaanit päästä hänen aikeittensa perille. Gershom taasen oli tietävinään koko menettelytavan mutkat, sillä hänen katsantokantansa mukaan oli sopimatonta valkoihoisen esiintyä missään seikassa yhtä vähätietoisena kuin punanahan.

Mehiläiset täyttivät itsensä perusteellisesti. Vihdoin peräytyi toinen lokerostaan ja alkoi tehdä lähtöä. Ben viittasi katsojia vetäytymään loitomma, antaakseen sille häiriintymättömän tilaisuuden, ja samassa nousikin mehiläinen lentoon. Suristuaan kannon ympärillä tovin vilahti se pois, ihan syrjään suunnasta, jolle Le Bourdon oli odottanut näkevänsä sen lentävän. Vasta hetkisen mietittyään muisti hän, että pikku elävä oli kadonnut jokseenkin yhdensuuntaisesti toisen mehiläisen kanssa, jonka hän oli päästänyt liikkeelle alkuperäisestä asemastaan. Suunta johti viereisen ruohokentän poikki, ja toivotonta oli yrittääkään seurata näitä mehiläisiä.

Mutta toinenkin vanki oli jo pian lähtövalmis, ja kun se pyrähti matkalleen, näki Le Bourdon mielihyväkseen, että se suuntasi lentonsa sitä suonkulmaa kohti, johon tai jonka yli oli jo kaksi mehiläistä lentänyt. Tämä havainto ratkaisi epätietoisen seikan. Jos näiden pesä olisi ollut tuon metsikön takana, ei leikkauspiste olisi ollut siellä, vaan ruohokentän tuolla puolen sijaitsevan pesän luona, sillä nämä siivekkäät tottelevat vaistoaan eivätkä milloinkaan tee tarpeetonta mutkaa lennossaan. Kaksi mehiläistä, jotka oli pyydystetty kukista puolen penikulman päässä toisistaan, ei siis kotimatkalla voinut lentää toinen toisensa tolan poikki ennen kuin yhteisellä pesällä tapasivat toisensa; missä niiden suunnat muodostivat kulman, siinä oli niillä pesäkin. Koska tämä aarre-aitta oli Le Bourdonin mielitekona, niin ilahtui hän luonnollisesti huomatessaan viimeisen mehiläisensä lennosta sen varman tosiseikan, että ruohokenttään pistäytyvässä tiheässä metsikössä oli sen koti.

Nyt oli otettava selville, mikä puu oli suonut mehiläisille suojan. Kooten kapineensa läksi Le Bourdon kevein, joustavin askelin metsikköä kohti, saattueensa seuraamana. Matkaa oli puolisen penikulmaa, ja se ei tuntunut miltään miehistä, jotka olivat tottuneet alituiseen käyttämään raajojansa. Muutaman minuutin kuluttua olivat kaikki perillä, ja mehiläispyytäjä alkoi rivakasti haeskella puutansa. Tämä tehtävä oli koko menettelytavan lopputoimitus, ja Ben ei ollut ainoastaan varustettu tarpeellisilla välineillä, vaan hän osasi myös hyvin päätellä, mitkä kaikki merkit ilmaisivat mehiläisten asuntoa.

Tottumaton olisi voinut tuhanteen kertaan risteillä metsikössä huomaamatta ainoatakaan hyönteistä, jollaisista nyt oli kysymys. Yleensä lensivät mehiläiset liian korkealla, ollakseen helposti havaittavissa maasta, vaikka harjaantunut silmä voi keksiä ne melkein mahdottomilta tuntuvien välimatkojen päästä. Mutta Benillä oli muitakin apuneuvoja kuin silmänsä. Hän tiesi, että etsittävän puun täytyi olla ontto, ja sellaisissa puissa näkyy tavallisesti ulkonaisia merkkejä sisäisestä vikaantumisesta. Toisekseen suosivat mehiläiset muutamia puulajeja erityisesti, samalla kun noiden uutterain pikku elävien vaisto yleensä ohjaa ne valitsemaan sellaisen kodin, joka kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule epäaikaisella kukistumisella tuhonneeksi niiden aherruksen hedelmiä. Nämä seikat suuntailivat Benin etsintää.

Ammattiinsa kuuluvana kojeena oli Le Bourdonilla pieni kaukolasi, tuskin teatteritähystintä isompi, mutta voimakas ja kaikin puolin tarkotuksenmukainen. Benillä oli piankin valittuna muuan puolilaho jalava puuksi, jossa pesä saattoi sijaita, ja kaukoputkensa avulla hän sitte näki mehiläisiä lentelemässä sen kuoleutuvassa latvuksessa, kerrassaan seitsemänkymmentä jalkaa korkealla maasta. Edelleen tähystellessään hän sai keksityksi oksanreiän, josta mehiläisiä kulki virtanaan sisään ja ulos. Se ratkaisi asian, ja laskien syrjään muut kapineensa paitsi kirveen ryhtyi Pemu-Penu puun kaatamispuuhaan.

"Hyvä mies", sanoi Gershom, kun Le Bourdon oli lohkaissut ensimäisen lastun, "kenties on sinun parempi antaa _minun_ suorittaa se osa urakkaa. Odotan pääseväni osille hunajasta, ja mieleni tekee ansaita kaikki saannokseni. Teräkaluja on minut kasvatettu käyttelemään kaikenlaatuisia, ja luulenpa niin hakkuussa kuin veistossakin vetäväni vertoja kelle hyvänsä Uudessa-Englannissa tai sen ulkopuolella."

"Yritä pois, jos haluttaa", vastasi Ben, luovuttaen kirveen. "Puun pystyn kaatamaan siinä missä toinenkin, mutta niin rakasta ei minulle ole se homma, että tahtoisin pidättää sen kokonaan itselleni."

"No, voinpa sanoa, että minä olen suorastaan mieltynyt sellaiseen näpertelyyn", tuumi Gershom, ensin peukalollaan sivellen kirveen terää, koetellakseen missä kunnossa se oli, ja sitte heiluttaen työkalua, tunteakseen sen "vauhdin". "Kiittää en juuri saata kirvestäsi, veikkonen, sillä tämä varsi ei ole oikein nasevaksi minun kouriini suhtailtu; mutta tänälläänkin ollen pitää tämän jalavan keikistyä, vaikka saisin vaivoistani kimppuuni kymmenen miljoonaa mettiäistä."

Se ei ollut tyhjää kerskausta. Niin kehno kuin Waring olikin monessa suhteessa, oli hän erinomaisen taitava kirvesmies, kuten nyt osotti se joutuisuus, jolla hän katkaisi jalavan rungon. Hän kysyi Beniltä, mihin kohtaan puu piti "kellistää", ja ryskähtäessään maahan kaatui se juuri oikealle paikalle. Suunnattomaan hämminkiin joutuivat mehiläiset, kun niiden pitkäaikainen koti näin äkkiä kukistui. Pilvinä täyttivät ne ilman, ja häiritsijät katsoivat viisaaksi vetäytyä joksikin aikaa syrjään, jotta ärtyneet ja vääryyttä kärsineet siivekkäät eivät kävisi ahdistamaan heitä kiukullaan. Jos ne olisivat tienneet voimansa, niin olisi kova kosto ollut helposti saatavissa, sillä mikään ihmisen kekseliäisyys ei kykene suojelemaan häntä tämän vähäpätöiseltä näyttävän hyönteisen hyökkäyksiltä, silloin kun hän ei pääse suojaan ja kun nuo vihaiset pikku urhot ovat vakavissa aikeissa.

Tällä kertaa eivät riistäjät kuitenkaan joutuneet mihinkään vahinkoon. Pesäpuu oli kukistunut niin äkkiä, että sen äskeiset asukkaat olivat kuin huumaannuksissaan ja alistuivat kohtaloonsa niinkuin ihmiset mukautuvat myrskyjen ja maanjäristysten temmellyksiin. Puolen tunnin kuluttua olivat ne enimmältä osalta keräytyneet erääseen läheiseen puuhun, jossa ne arvattavasti omaan tapaansa neuvottelivat vastaisesta menettelystään. Intiaanit olivat enemmän ihastuksissaan Le Bourdonin nerokkaasta etsimistavasta kuin saaliin harvinaisesta runsaudesta, kun sitävastoin Ben itse ja Gershom enimmäkseen ilmaisivat tyytyväisyyttään ontelon sisällöstä. Puun tultua pätkityksi ja halotuksi havaittiin, että sen tilaviin lokeroihin oli kerätty vuosikausien aarteet, ja Ben arvioitsi sittemmin osuutensa runsaasti kolmeksisadaksi naulaksi hyvää hunajaa -- kenno mukaan luettuna -- annettuaan intiaaneille kelpo lahjaerän ja varattuaan Gershomillekin palkkion vaivoistaan; punanahat eivät kuitenkaan voineet paljoa ottaa viedäkseen mukanansa.

Hunajaa ei kerätty korjuuseen sinä iltana. Aika oli siihen puuhaan jo myöhäinen, ja Le Bourdon -- aineettomampaa lisänimeä ei varmaankaan ole kukaan saanut kuin tämä rivakka nuori mehiläispyytäjä Kuhnuriksi sanottuna -- tarjosi oman majansa vieraanvaraisuutta uusille kumppaneilleen, luvaten toimittaa heidät kunkin taipaleelleen seuraavana päivänä, mukanaan kunnon kantamus hunajaa.

"Sanotaan olevan tulossa rauhattomia aikoja", jatkoi hän säveän totisena, kutsuttuaan vieraansa ottamaan osaa yksinkertaiseen illalliseensa; "ja mieleni tekee kuulla uutisia maailmalta. Whisky-Keskukselta en suuriakaan odota, sen tunnustan; mutta erehdyn kerrassaan, jollei tällä Kyyhkynsiivellä ole sanomaa, joka saa meidät kaikki avaamaan korvamme."

Intiaanit äännähtivät myöntymyksensä, mutta Gershom oli mies, joka ei osannut puheissaan esiintyä hienotunteisesti. Mehiläispyytäjän kulkiessa oppaana majaansa kohti teki hän tavallisia arkailemattomia huomautuksiaan. Ensin on meidän kuitenkin tehtävä hiukan selvää salomaiden erämiehen metsäpirtistä.

2. LUKU.

Sotaisia viestejä.

Le Bourdonin maja sijaitsi ihan lähellä Kalamazoon äyrästä, mitä kauneimmassa tammilehdossa. Ben oli aistikkaasti valinnut paikan, vaikka hänen päätökseensä oli luultavasti hyvinkin paljon vaikuttanut raikkaan lähteensilmän läheisyys. Ja välttämätöntä muuten oli hänen asua virran partaalla, koska hänen oli tehtävä tärkeät matkansa vesitse, kuljettaakseen työtarpeitaan, huonekalujaan ja myyntitavaraansa. Syrjässä virran vuolteesta oli pienessä poukamassa oivallinen kaarnakanootti huolellisesti kiinnitettynä keula- ja peräpäästään, jotta se ei pääsisi kolhiutumaan.

Asunto oli rakennettu jossain määrin pitäen silmällä turvallisuutta. Tämän oli Ben kokemuksesta havainnut tarpeelliseksi kahdenlaisten vihollisten varalta -- ihmisten ja karhujen. Ensinmainittujen taholta ei mehiläispyytäjä tosin ollut tähän asti suurtakaan vaaraa peljännyt. Sillä tienoolla liikkui harvassa ihmisolentoja. Michiganin laaja niemimaan pohjoisosa on jokseenkin alavaa ja rämeisiä tai liian jylhää ja karua, houkutellakseen alkuasukasmetsästäjiä niiltä ahoilta ja ruoholakeuksilta, joita silloin mitä riistarikkaimpina levisi etelämpänä ja lännempänä. Niemimaan pohjoispuoliskoa ei ihmisjalka samonnut juuri muualla kuin rannoilla. Eteläisen puoliskon laita oli kuitenkin aivan toinen; sen aukiot, lehdot ja virrat tarjosivat villeille melkein yhtä monia houkutuksia kuin sittemmin sivistyneen maailman edustajille. Le Bourdon tunsi monia intiaanisotureita, ja häntä pidettiin suuressa arvossa sikäläisten heimojen keskuudessa, jotka laajalle alalle hajaantuneina eivät sitä sentään suurestikaan kansoittaneet. Yleensä ei hänellä ollut paljoakaan kiusaa punanahoista, jotka ihmettelivät hänen ammattiansa ja pitivät hänen luonteestaan; mutta vahinkoa ja pahoinpitelyäkin oli hän kokenut heimoistaan erkaantuneiden heittiöiden kuten myös valkoihoisten kulkurien taholta, jotka sattumoilta osuivat hänen tilapäisiin asuntoihinsa. Tällä kertaa tunsi Le Bourdon paljoa enemmän levottomuutta siitä seikasta, että hänen majansa tuli tunnetuksi Gershom Waringille, omalle maanmiehelle ja tavallaan kanssakristitylle, kuin chippewan ja pottawattamien saattamisesta metsäpirtilleen.

Karhut olivat alituisena ja vaarallisena kiusana mehiläispyytäjälle. Aseellisen miehen -- ja Le Bourdon oli harvoin liikkeellä ilman rihlapyssyään -- ei useinkaan tarvinnut suuresti pitää lukua Amerikan tavallisesta ruskeasta karhusta. Vaikka se on pelottavan näköinen otus, varsinkin täysikasvuisena, on se harvoin kyllin rohkea hätyyttääkseen ihmistä; mikään muu kuin nälkä tai penikoistaan huolehtiminen ei koskaan saa sitä niin suuresti poikkeamaan tavoistaan. Mutta karhun mieltymys hunajaan kasvaa sillä intohimoksi. Se ei ainoastaan keksi kaikenlaisia karhumaisia keinoja, päästäkseen tähän herkkuun käsiksi, vaan myöskin vainuaa sen pitkien matkojen päästä. Kerrankin oli muuan karhuperhe pistäytynyt Benin majaan, jota hän ei ollut tullut rakentaneeksi riittävän huolellisesti, ja täydentänyt murtovarkautensa viimeisenkin kennon tuhoamisella. Se tapaus oli jouduttaa kerrassaan häviöön mehiläispyytäjän, joka oli silloin vasta alokas ammatissaan; ja siitä saakka oli hän varovaisuuden vuoksi aina rakentanut sellaisen varustuksen, että siihen eivät ainakaan hampaat ja kynnet pystyneet. Tämä ei ollutkaan työläs tehtävä miehelle, jolla oli kirves ja likellään yltäkyllin männynsalkoja, kuten sankarimme nykyinenkin asunto osotti.

Toista työkauttansa vietti nyt Le Bourdon "Hunajalinnassa", joksi sen oli nimittänyt muuan hauska salomaan vaeltaja; tämä oli edellisenä kesänä auttanut Bodenia matkalla ylös Kalamazoota ja viipynyt hänen seurassaan sen aikaa kuin rakennuspuuhaa kesti. _Château au Miel_, kuten kuului matkalaisen kielellä majan nimitys, oli sisäpuolelta mitaten tasan kaksitoista jalkaa kultakin sivulta ja ulkopuolelta hiukan vaille neljätoista jalkaa. Se oli tavalliseen tapaan salvettu petäjähirsistä, mutta lisävarmuudeksi oli kattokin tehty paksuista laahkoista ja niin tiukaksi, että se oli vedenpitävä. Tämä harvinainen varokeino oli tarpeellinen hunajan tähden, sillä karhut olisivat repineet tällaisissa majoissa yleensä käytetyn kaarnakattauksen yhtä kerkeästi kuin ihmisolennotkin, päästäkseen käsiksi niin runsaihin varastoihin kuin mehiläispyytäjällä oli piankin kerättyinä kattonsa alle. Tupaan antoi valoa yksi lasi-ikkuna, jonka Le Bourdon oli tuonut kanootissaan; mutta se oli pelkkä puolisko, jonka kuusi pientä ruutua olivat ulkoapäin suojeltuja vankoilla seinähirsiin vajotetuilla tammilistoilla. Kolmesta lautakerroksesta lujasti liitetty tamminen ovi kääntyi jykevillä rautasaranoilla, jotka olivat niin kiinnitettyjä, ettei niitä käynyt helposti irrottaminen sijoiltaan.

"Sinä taidatkin pitää hunajaasi peräti täydellisenä tavarana, veikkonen", sanoi Gershom, kun Le Bourdon avasi tavattoman jyhkeän munalukon ja siirsi syrjään tukevat telkimet, "koska talletat sitä näin visusti! Meillä päin ei olla puoleksikaan niin tyystiä; Dolly ja Kukka eivät edes vedä telkeä oven eteen silloinkaan kun nukun poissa kotoa, niinkuin nyt sydänkesällä tulee puolet öistänsä olleeksi ulkosalla."

"Missä 'meillä päin', jos sopii kysyä?" vastasi mehiläispyytäjä, pitäen ovea longallaan, kun kääntyi puhuttelemaansa.

"Ka, Whisky-Keskuksessa tietenkin, joksi matkalaiset ja muut soutajat paikkaa nimittävät."

"Ja missä on Whisky-Keskus?" tiedusti Pernu-Penu hiukan itsepintaisesti.

"No, sen luulin olevan joka miehen tietona", selitti Gershom, "koska whisky vetää puoleensa kuin laastari. Whisky-Keskus on juuri siinä missä minä osun asumaan, ja nyt majailen Kalamazoon suulla."

"Jo ymmärrän", huomautti Le Bourdon, ja hänen sievämuotoinen suunsa vetäytyi jonkunlaiseen halveksivaan hymyyn. "Veriveljeksinä olette sinä ja whisky aina tavattavissa toistenne seurassa. Mutta tullessani joelle huhtikuun viimeisellä viikolla en havainnut siellä jälkeäkään sellaisesta keskuksesta."

"Kyllä olisit havainnut, jos olisit kulkenut kahta viikkoa myöhemmin sitä kautta", vakuutti Waring. "Kotiväeksi jäi nyt Dolly -- vaimoni, näes -- ja Margery-sisareni, jota kaikki sanovat Kukaksi, niin että minäkin olen siihen nimitykseen takeltunut."