Part 16

Sinä aamuna asetuttiin levähtämään aikaisemmin kuin ennen, sillä muutoin olisi seurue joutunut joen suulle päivän valjetessa, jolloin parhaassakin tapauksessa olisi heidän matkansa suunta tullut tietoon. Taitavana purjehtijana ei mehiläispyytäjä olisi järvelle päästyään peljännyt suoranaista takaa-ajoa, mutta intiaaneja olisi voinut maitse rientää kannaksen yli hälyttämään heimolaisia lähtemään kanooteillaan pakolaisia vastaan jossakin kapeassa salmessa.

Viimeinen lepopaikka ei ollut rämeen laidassa, vaan pikku aukiolla, jota ympäröitsi jokseenkin taaja metsikkö. Sen läpi juoksi puro, jonka kahilikkoon kanootit saatiin kätketyiksi. Kyyhkynsiipi katsoi tarpeelliseksi lähteä heti vakoilemaan, kahlaten ensin ylös puroa jälkiensä peittämiseksi ja sitte poiketen länteen päin eli joen suuta kohti. Seurue tunsi saaneensa paljon aikaan, ja yhä valoisammat toiveet elvyttivät kaikkien mieliä.

Ehtoopäivällä pistäysi Margery omin luvin varovaisesti silmäilemään ympäristöä, kun hänen askeleensa äkkiä pidätti säikähdyttävä näky. Kahdenkymmenen jalan päässä hänestä istui kivellä intiaani, selkä häneen päin, mutta vartaloltaan paljoa vantterampi kuin chippewa. Villin asento ja koko esiintyminen näytti hänestä merkilliseltä, sillä vaikka nuori vaimo seisoi katsellen häntä usean minuutin ajan, melkein hengähtämättä ahdistuksessaan, ei villi vähääkään hievahtanut. Hän istui alallaan kuin kivi allansa, yksinäisyyden ja mietiskelyn kuvana. Vihdoin hän kuitenkin hiukan käänsi päätänsä, jolloin Margery suureksi hämmästyksekseen näki Pietarin kasvojen karkeat, mutta ylväät ja ilmehikkäät reunapiirteet.

Silmänräpäyksessä hälveni Margeryn arkailu, ja pian laski hän kätensä keveästi ystävänsä olalle. Kosketuksen äkillisyydestä huolimatta ei suuri päällikkö vähääkään hätkähtänyt. Hän kääntyi hitaasti katsomaan, ja nähdessään viehkeän morsiamen herttaiset kasvot tervehti hän tätä mielihyvän hymyllä.

"Tämäpä oli onnellinen sattuma, Pietari!" huudahti innostunut Margery. "Enpä olisi uskonut tapaavamme täällä!"

"Ei sattuma yhtään. Tulin vasiten. Kyyhkynsiipi kertoi minulle, missä olette. Siis tulin tänne. Minä olen paljon ajatellut uusia asioita. Täytyy saada teidät kaikki pois täältä, ja sitte minä tulen nuoren squaw'n kotiin kuulemaan niistä lisää. Uusi elämä kenties alkaa minulla."

Heimottoman päällikön hyvään suuntaan kehittyneestä mielenmuutoksesta ilahtuneena alkoi Margery myötätuntoisesti kuvailla, miten auliisti hänen kotinsa ainiaan pysyisi pelastajalle avoinna ja hänen vaatimaton opetuksensa tälle tarjolla. Samassa teki Pietari sen tärkeän havainnon, että heitä piti silmällä kaksi nuorta pottawattamie-heimon miestä, Karhunlihan käyttäminä vakoojina.

Nopeasti kuin salama keksi Pietari ensimäisen apukeinon. Hän viittasi arvokkaasti nuoria miehiä peräytymään, ikäänkuin olisi kohtaus ollut mitä luonnollisin, ja saikin nämä ällistyneinä vetäytymään pois, samalla kun hän itse talutti Margeryn pensaitten suojaan. Tovin kuluttua ehtivät he leiriin, jossa Pietari kiireissään tervehtimättäkään ilmotti kahden soturin nähneen Margeryn ja epäilemättä menneen viemään siitä tiedon päällikölleen.

"Mitä on tehtävissä?" kysyi mehiläispyytäjä hätäisesti. "Taistelemmeko hengestämme vai pakenemmeko?"

"Lähdemme kanootteihin niin pian kuin voimme. Nyt en minäkään voi enää jäädä päälliköiden joukkoon. Noilta nuorilta miehiltä menee puoli tuntia, ennen kuin ehtivät päällikön luo. Siinä ajassa meidän täytyy päästä niin kauvas kuin suinkin. Ei ole hyvä jäädä tänne. Intiaanit tulevat tunnin kuluttua."

Le Bourdon kyllä käsitti tilanteen, mutta aikeella oli kaksi hankalaa vastusta. Hänen ei tehnyt mieli jättää Kyyhkynsiipeä ilman mitään viestiä taaksensa, ja toisekseen tuntui virralle lähteminen päivänvalolla ikäänkuin tahalliselta jalopeurain luolaan tunkeutumiselta. Mutta mahdottomalta tuntui jäädä odottamaan intiaanejakaan, ja Margeryn hartaasti kehottelemana suostui mehiläispyytäjä vastahakoisesti tähän uhkaretkeen. Kiireimmiten riensivät kaikki kanootteihin ja työnsivät ne puron suulta vesille. Oli vielä ihan valoisaa, mutta aurinko alkoi jo lähetä laskuansa. Onneksi olivat äyräät sankan metsän peitossa, ja virta laajeni pikku järveksi. Ei sen vuoksi ollut suurtakaan vaaraa heidän ilmitulostaan ennen kuin lähempänä suistoa, eikä heti silloinkaan, jos he vain turvallisesti pääsisivät villiriissin ja kaislain suojaan. Kanootit vetäysivät likekkäin ja soluivat melomattomina virran mukana, jotta ne eivät saapuisi joen suulle ennen pimeän tuloa. Kaikki näytti niin rauhalliselta ja hiljaiselta, että toivo jälleen virkosi hätääntyneissä sydämissä.

Matalalla äänellä kertoi Pietari, että valkoihoisten täydellinen katoaminen oli herättänyt suurta ihmetystä soturien keskuudessa. Vakooja toisensa jälkeen oli tullut sisämaasta ilmottamaan, että missään ei ollut jälkiä heistä havaittavissa. Täten johtuivat intiaanit yhä tiukemmin kohdistamaan huomionsa joen suistoon, koska oli varmaa, että pakolaisten kanootit eivät olleet voineet ehtiä järvelle aikaisemmin kuin ensimäiset nuorten miesten osastot, jotka oli piikamarssissa lähetetty suorinta tietä alijuoksun varrelle vaanimaan. Le Bourdonin tavarain kätköpaikka oli kyllä löytynyt tässä innokkaassa etsiskelyssä ja otettu vihollisten saaliiksi. Se vastoinkäyminen ei suurestikaan vaikuttanut mehiläispyytäjään tällähaavaa, kun hänellä oli paljoa tärkeämpiä etuja suojeltavana. Enimmin sai hänet huolestumaan se tieto, että Karhunliha oli käskenyt kymmenkunnan soturinsa pitää vartiota päivin ja öin kanooteissa lähellä virran suuta, väijyen vesiheinikössä niinkuin käärmeet ruohistossa.

Tähän keskusteluunsa kiintyneinä olivat pakolaiset melkein huomaamattaan ehtineet alas kaislikko- ja riissitaipaleen yläreunaan asti ja jokseenkin vaarallisen lähelle väylänsä arveluttavinta jaksoa. Koska oli vieläkin päivänvaloa, ehdotti Pietari pysähdyttäväksi heinikkoon. Parin minuutin kuluttua olivatkin kaikki kolme alusta siten suojassa. Kaikkien mieliä ahdisti epätietoisuus siitä, oliko heidän tahallaan annettu ilmitulleina edetä alas virtaa vihollistensa suurinta voimaa kohti. Pietari ei salannut pahoja aavistuksiaan, sillä olihan uskomatonta, että tarkoin vartioittua taivalta olisi hetkeksikään jätetty pääsyvapaaksi. Mutta niin oli kuitenkin käynyt, kuten jälkeenpäin saatiin selville. Ne vakoojat, jotka olivat nähneet Pietarin ja Margeryn, olivat hälyttäneet joen koko alivarren mies mieheltä, toimittaen sanan kulkemaan pakolaisten olopaikasta, ja pitkin tätä taivalta olivat vartijat rientäneet paikoiltaan, ollakseen mukana vangitsemisessa. Niin vähäisiä ja aavistamattomia keinoja käyttää Kaitselmus usein kumotakseen viekkaimpiakin pahuuden hankkeita.

Mehiläispyytäjä oli koneellisen kiihkeä pääsemään liikkeelle, sillä avoimen järven likeisyys teki hänet maltittomaksi, etenkin kun tuntui arveluttavalta pysyä alallaan keskellä vihollispiiriä. Viivyttyään piilossa puolisen tuntia ehdotti hän, että kanootit työnnettäisiin tuollaiseen avoimeen väylään, joita heinikossa oli useita, ja matkaa pitkitettäisiin rivakasti. Pietarilla oli intiaanin kärsivällisyyttä, ja hän piti hetkeä liian varhaisena. Mutta hän ei kyennyt pidättämään Le Bourdonia, joka alkoi meloa edellä tuollaista solaa myöten. Tämä ratkaiseva askel pakotti muut seuraamaan häntä. Jos mehiläispyytäjä olisi nyt viime hetkessä paremmin hillinnyt itseänsä, olisi hän luultavasti välttänyt sen arveluttavan vaaran, johon hänen oli antauduttava. Vaikka heinikoissa oli monia avoimia väyliä, eivät nämä olleet aina yhteydessä keskenään, joten kävi välttämättömäksi tunkea kanootteja pikku tiheikköjen läpi solasta toiseen. Ensimäisen tällaisen siirtymisen tapahtuessa osui ruokojen latvain heiluminen erään rannalla tähystelevän vartijan silmiin. Keskinäisesti sovituilla merkeillä ilmotti mies havaintonsa lähimmälle kanootille, joka toimi vakoiluveneenä, ja siten levisi hälytys pitkin koko vartijariviä sekä Waringin majan luona ja joen suulla oleskeleville päälliköille. Noin pitkällisen viivytyksen jälkeen saadun viestin tuottama hurja riemastus kävi hillittömäksi, ja pian kuului ulvahduksia ja huikkauksia virran molemmilta rannoilta kuten itse virraltakin.

Kanooteissa ei ollut ainoatakaan valkoihoista, joka ei olisi uskonut koko seurueen olevan hukassa, kun tämä melu kajahti ilmoille. Pietarin laita oli toisin. Metelistä piittaamatta jännitti hän kaikki kykynsä. Itse mehiläispyytäjän jouduttua melkein toivottomaksi kuunteli Pietari tarkoin korvin, mistä kohti virtaa kulloinkin kiljuttiin. Äyräistä hän ei ollenkaan välittänyt, koska vaara tuli vain kanoottien taholta. Terävällä havaintokyvyllään sai päällikkö selville, että liikkeellä oli neljä kanoottia, joiden välitse heidän oli päästävä, muutoin oli pelastus mahdoton. Äänistä osasi hän myös päättää, että kanootit olivat riissiheinikössä, kaksi kumpaisellakin puolella virtaa, ja sinne ne luultavasti jäisivätkin odottamaan, että pakolaiset pistäytyisivät kiireimmiten heinikon suojaan.

Pietari teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Oli juuri tulossa pimeä, ja hän päätti heti mentäväksi virran keskikohdalle. Naisten oli laskeuduttava pitkäkseen kanooteissaan, jotta Le Bourdon ja Gershom voisivat pimeän turvissa edetä intiaaneina, jotka olivat hänen johdollaan vakoilemassa. Le Bourdon rohkaisi vaimonsa mieltä sillä tärkeällä havainnolla, että tuuli puhalsi etelästä, joten järvimatka oli kääntymässä heille mitä suotuisimmaksi, jos he vain sinne asti pääsisivät. Yhtä matalalla äänellä lausui vuorostaan nuori vaimo viihdyttäviä sanoja miehelleen. Kaikista toimenpiteistä sovittiin nopeasti. Ilmitulon tapahtuessa oli kanoottien syöksyttävä heinikkoon, tunkeutuen eri suunnille ja kukin mies toimien itsenäisesti. Ulkopuolella määrättiin kohtauspaikaksi muuan Gershomille ja Bourdonille tuttu niemi, ja sovittiin merkeistä, joista viimeinen tulokas saattoi päättää, että siellä oli kaikki turvallista. Nämä seikat järjestettiin kanoottien soluessa alas virtaa.

Pietari otti johdon. Yö oli tähtivaloinen ja seijas, mutta kuutamoa ei ollut. Vedenpinnalla eivät esineet näkyneet pitkänkään matkan päähän. Päällikkö hallitsi vauhtia, joka oli kohtuullinen ja tasainen; tätä menoa kestäisi kanoottien pyrkiä järvelle noin tunnin ajan, mutta melkein koko se aika oli oltava vihollisten keskellä. Silti kului puolisen tuntia ilman minkäänlaista selkkausta. Tällöin oli seurue päässyt sen paikan kohdalle, mihin Gershom ja Le Bourdon olivat piilottaneet kanoottinsa edellisen pakoretkensä alussa. Tullessaan yhä lähemmäksi kaikkein vaarallisinta taivalta vetäysivät kanootit niin likitysten, että molemmat valkoihoiset miehet saattoivat varovasti supatella keskenään. Melomisessa oli noudatettava mitä suurinta huolellisuutta, sillä vähäisinkin kalahdus tai loiskahdus olisi voinut heidät kavaltaa. Margery ja Dorothy eivät kyenneet enää hillitsemään jännittyneitä tunteitaan, vaan kohottivat kumpainenkin päätänsä veneen reunan yli ja kuiskailivat toisilleen, yrittäen saada rohkaisua yhteisestä myötätunnosta. Samassa tapahtui heidän pakoyrityksensä käännekohta.

Pietari kulki edellä, kuten sanottu. Kanoottinsa ollessa majan tavallisen maallenousupaikan kohdalla hän näki kahden kanootin pistäytyvän esiin heinikosta vain sadan kyynärän päässä; etäämmäksi ei sellaisia esineitä olisi erottanutkaan. Harhaantumatta yrittämään niiden välttämistä huhusi päällikkö heti melojille, kääntäen heidän huomionsa itseensä ja puhuen niin kovaa, että takanatulijat helposti kuulivat hänet.

"Nuoret mieheni ovat myöhäisiä", hän sanoi. "Soturimme ovat nähneet valkonaamat yläpuolella ahoilla, ja pian heidät tuodaan tänne. Menkäämme maihin, ollaksemme valmiit vastaanottamaan heidät wigwamissa."

Pietarin ääni tunnettiin heti. Hänen rauhallinen, luonnollinen sävynsä eksytti melojat, ja kun hän yhtyi heihin ja poikkesi heinikkoa halkovaan solaan, joka johti maallenousupaikkaan, seurasivat he häntä kuuliaisesti. Le Bourdon kuuli keskustelun ja ymmärsi aseman, vaikka hän ei voinut nähdä kanootteja. Pietari haasteli yhä äänekkäästi, meloessaan rantaan, ja sai vastauksia uusilta kumppaneiltaan. Le Bourdonin ensimäisenä vaikuttimena oli ollut kääntyä ja paeta ylös virtaa. Mutta huomatessaan noiden vaarallisten vihollisten joutuneen Pietarin ohjattaviksi vetäysi hän vain hiukan ulommaksi ja hiljensi vauhtia. Äänten perusteella päätellessään, että kaikki kolme kanoottia olivat kääntyneet rantaa kohti, ponnisti hän lujasti ja kiiti alas virtaa kuin nuoli. Kesti vain puoli minuuttia sivuuttaa kanavan aukko, mutta Pietarin puhelu sai hänen saattolaisensa katselemaan eteenpäin, ja se vähensi suuresti vaaraa. Le Bourdonilla oli usein sydän kurkussa, hänen suoriutuessaan tästä kokeesta, mutta onni suosi heitä tai -- kuten Margery hurskaammin tajusi olosuhteet. -- Kaitselmus johdatti heidät turvallisesti vaaran ohi.

Virran suulla arvelivat miehet jokseenkin varmasti kohtaavansa lisää tähystäjiä, ja kumpainenkin valmistausi käyttämään aseitansa. Mutta siellä ei ollut ainoatakaan kanoottia, ja pakolaiset olivat pian järvellä. Michigan on aava selkä, ja kaarnakanootti on kovin pieni alus keikkumaan sen aalloilla. Tällä kertaa puhalteli jokseenkin navakka tuuli, ja naisia pelotti kovasti. Mutta tuollaiset munankuoret ovat silti peräti turvallisia aluksia tottuneiden käyttäjien käsissä, ja siihen olivat molemmat miehet päteviä. Heti kun kanootit olivat edenneet vähän matkaa ulapalle, sovitti Le Bourdon venoset vieretysten ja köytti ne yhteen. Tämä varokeino vähensi suuresti kumoonmenon vaaraa, vaikka sellaista kaksoisruuhta oli työläämpi pidättää kääntymästä sivulaineisiin. Mutta sitte kun kumpaiseenkin oli kohotettu pieni purje, kävi peränpito helpommaksi, joskin alituinen valppaus oli yhä välttämätön.

Hyvää vauhtia etenivät veneet siten kytkettyinä, ja sekä Margery että Dorothy tunsivat mielensä äkkiä kerrassaan keventyneen. Myötätuuli heikkeni vähitellen, mutta päivän valjetessa olivat pakolaiset kuitenkin jo noin neljänkymmenen penikulman päässä Kalamazoon suulta. Illalla poikkesi seurue sitten erään niemen suojaan. Seuraavana päivänä he lähempänä rantaa kuljettuaan uskalsivat puolelta, päivin sytyttää pienen joen partaalle nuotion, pyydystivät purosta kalaa, kaatoivat hirven ja keittivät ruokavaroja parin kolmen päivän varastoksi. Kanootit erkanivat jälleen, koska niitä oli helpompi hoidella erikseen. Mitä pohjoisemmaksi päästiin, sitä parempaa suojaa saatiin tuulenpuoleisista korkeista rannoista.

Täten etenivät seikkailijamme mitään vaaroja kohtaamatta kahden vuorokauden kuluessa lähelle Michilimackinacin kuuluisia salmia. Suunta oli vähitellen kaartunut itää kohti. Nyt ei enää katsottu turvalliseksi käyttää purjeita, vaan päätettiin meloa, kunnes salmet ja saari jäisivät taakse. Oli nimittäin vaarallinen näytellä huikaisevan valkoisia purjeita, jotka paistoivat pitkän matkan päähän. Varokeino ei ollutkaan hyödytön. Siten saivat he turvallisesti sivuutetuksi kanoottiparven, joka oli lähtenyt Mackinawin asutuspaikalta Michiganin manteretta kohti. Kanootteja oli vähintäin viisikymmentä, mutta huomaten ne ajoissa kätki Le Bourdon seurueensa erääseen poukamaan, kunnes vaara meni ohitse.

Suunta poikkesi yhä syrjemmälle, mutta tuulikin kääntyi sikäli suotuisaksi. Huron-järvellä pakolaiset viipyivät kaksi päivää, käyttäen jälkimäisenä yönä hyväkseen mökkiä, jonka Le Bourdon oli itse rakentanut eräällä pyyntiretkellään. Kolmantena päivänä he olivat nopeasti lähenemässä Pointe au Barques-nientä, kaikille sikäläisille matkaajille tuttua maamerkkiä, kun rannikon suojasta nähtiin kanootin pistäytyvän ikäänkuin osuttautuakseen heidän suuntansa tielle. Mehiläispyytäjän kaukolasi tuli hyvään käytäntöön. Sen avulla nähtiin, että kanootissa oli vain kaksi miestä, molemmat intiaaneja, joten kohtauksesta ei ollut suurtakaan vaaraa, kun mehiläispyytäjä sitävastoin saattoi tulijoilta kuulla tärkeitä tietoja yleisestä asemasta.

"Niin totta kuin elän, nuo ovatkin Pietari ja Kyyhkynsiipi", huudahti äkkiä Le Bourdon, laskien alas tähystimensä. "He ovat samonneet niemimaan poikki ja odottaneet meitä, tullakseen kanootilla vastaan."

Havainto ilmotettiin heti toiselle kanootille, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki kolme kanoottia kiinnitetyt yhteen, Pietarin alus keskimäisenä. Mehiläispyytäjä näki heti, että intiaanien matkallelähtö oli ollut hyvin kiireellinen, sillä heidän kanoottinsa oli jokseenkin kehnossa kunnossa ja huonommin varustettu kun lyhyellekään matkalle mentäessä yleensä. Hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä mitään kysymyksiä, vaan tarjosi intiaaneille rauhanpiipun, jota molemmat hyvin levollisesti käyttivät hyväkseen.

Vähitellen pääsi mieliala seurueessa vilkastumaan, ja mitä lämpimimpiä tervehdyksiä lausuttiin intiaaneille niin pian kuin katsottiin soveliaaksi häiritä heidän ainaista arvokkuudenhaluaan. Pietari oli taitavasti ottanut osaa siihen uuteen etsintään, joka oli kiivaasti pantu toimeen heti kun huomattiin valkoihoisten uudestaan pujahtaneen pakoon. Hän oli lyöttäytynyt pikku ryhmään, joka hänen viime esiintymisestään tietämättä läksi maitse ehättäytymään eri kohtiin järven rannoille pakolaisia vastaan. Ryhmän vähitellen hajaantuessa johti Pietari lopuksi kahta miestä, jotka hän osasi eksyttää muuanne, lähettämällä heidät hakemaan yhtä kanoottia lisää. Siten jäi hän yksinään vastamainitulle niemekkeelle, pitäen hallussaan kanootin, joka oli saatu aikaisemmin varatuksi. Tuskin olivat nuoret miehet kadonneet näkyvistä, kun Kyyhkynsiipi yhtyi liittolaiseensa. Tämä uskollinen ystävä oli kärkkynyt vihollisen kintereillä kaiken aikaa, kärsien nälkää ja väsymystä ja pannen henkensä alttiiksi melkein joka askeleella, voidakseen mahdollisuuden mukaan auttaa niitä, joita hän katsoi olevansa velvollinen palvelemaan. Luonnollisesti ymmärsivät molemmat intiaanit nyt toisensa.

Seurue oli tähän asti edennyt jo viisisataa penikulmaa hyvinkin vaarallisilla vesillä, mutta vieläkään ei se ollut turvassa. Sen edessä oli yhä uusia järviä ja salmia, joiden varsilla liikkui vihamielisiä villejä, jotapaitsi Detroit oli nyt brittiläisten hallussa, joten pakolaiset saattoivat kohdata valkoihoisiakin vihollisia. Eteenpäin oli kuitenkin pyrittävä. Seurue poikkesi niemekkeelle aterioimaan, ja sen lähtiessä jälleen pitkittämään matkaansa tulivat Pietari ja Kyyhkynsiipi mukaan, vaikka he hylkäsivät oman kanoottinsa. Pietari tuli mehiläispyytäjän ja Margeryn kumppaniksi, kun taasen chippewa otti teljon ja melan Gershomin veneessä. Siten saatiin kumpaiseenkin kanoottiin kaksinkertainen voima, koska oli mahdollista, että suoranainen vauhti saattoi koitua ainoaksi pelastuksen keinoksi.

Tuuli oli asettunut läntiseksi, ja purjehdus oli nopeata. Ehtoopuolella lähestyi seurue järven laskuväylää, joka johti St. Clair-järvelle; tämä vuorostaan päättyy niin sanottuun Detroit-virtaan, vaikka sekin luonnollisesti on salmi. Noin kuusi penikulmaa alempana on tämän salmen varrella nykyinen Detroitin kaupunki. Pietari käski ottaa purjeet alas varokeinoksi, jota vahvistettiin pysyttelemällä rannan suojassa niin paljon kuin mahdollista. Oli jo ihan pimeä, kun kanootit pistäysivät St. Clairin salmeen. Sen alipäässä poikkesi Pietari mutkittelevaan solaan, jollaisia salmesta kulki järveen useita, ja sen vesikasvistossa saivat pakolaiset täydellistä suojaa.

Tämä kierros pelastikin heidät joutumasta vihollisten käsiin, kuten intiaaneilta jälkeenpäin kuultiin. Karhunliha oli toimittanut kaksi viiden soturin miehittämää kanoottia vartioimaan väylää, joten ainoastaan Pietarin paikallistuntemus ja varovaisuus esti heidät joutumasta satimeen. Kanootit pääsivät rauhassa järvelle ja suuntasivat kulkunsa sen poikki hiukan viistoon, päästäkseen Kanadan-puoleiselle rannalle. Ulapalla uskalsivat he käyttää purjeitaan. Ehtoopäivällä pistäysi seurue erään ranskalaisen uutisviljelijän majaan, missä ystävälliset asukkaat ottivat heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin, vähääkään välittämättä tulijain kansallisuudesta, olletikaan kun he eivät suinkaan olleet erityisen kiintyneitä englantilaisiin isäntiinsä.

Pimeän tullen pitkitettiin matkaa eteläistä salmea kohti. Tunnin kuluttua saapuivat pakolaiset Pietarin luotsaamina sen suulle, jonka jakaa iso saari kahdeksi väyläksi. Juuri tällä saarella väijyi parhaillaan Karhunliha, mukanaan kolme kanoottia, joiden kunkin miehistönä oli kuusi soturia. Mahdollisen kahakan varalta olivat pakolaisten kanootit liittyneet yhteen ja lipuivat mitä varovaisimmin saaren ohi. Jälkeenpäin selvisi, että Karhunlihan kanooteista olikin muuan keskivirralla meloessaan havainnut heidät, mutta hämärässä luullut kytkettyjä kanootteja yhdeksi alukseksi ja arvellut pakolaisia omaksi osastokseen, koska he erottivat juuri kuusi varjoa ja sellainen miehistö vastikään lähetetty hankkimaan hedelmiä ranskalaisten majoista. Pakolaisilla oli siis jälleen ollut täpärä hetki, juuri viimeisellä vaarallisella taipaleellaan.

Tosin oli heidän vielä sivuutettava Detroitin kaupunki, mutta salmi oli sen kohdalla siksi laaja, että siitä saattoi pimeän turvissa suoriutua hyvinkin huolettomasti. Päivän valjetessa oli Le Bourdon ystävineen jo Erie-järvellä.

Pitkä oli vieläkin matka pakolaisilla edessä. Siihen aikaan olivat kaikkien suurten sisäjärvien Amerikan-puoleiset rannat melkein pelkkää erämaata. Asuttuja paikkoja oli harvassa. Se satama, jota mehiläispyytäjä piti päämääränään, oli Presque-saari, nyt tunnettu Erien suurena satamakaupunkina. Se oli melkoinen retki sekin, lähes kahdensadan penikulman taival, saarten ja rannikon välitse pujoteltava, mutta turvallisesti suoriuduttiin siitä seuraavan viikon aikana. Kerran Amerikan puolelle päästyään tunsivatkin seikkailijamme jo saavansa olla jokseenkin varmoja kaikilta muilta yllätyksiltä kuin elementtien.

Pietari ja Kyyhkynsiipi erisivät ystävistään ennen kuin nämä saapuivat Presque saarelle. Mehiläispyytäjä antoi heille oman kanoottinsa, ja ero ei ollut ainoastaan ystävällinen, vaan liikuttavakin. Mutta Margery ja Pietari olivat matkan varrella yhä lujemmin sopineet, että se hyvästely tapahtui vain toistaiseksi. Kyyhkynsiipi jätti ystävänsä yhtä keveästi kuin oli hänen sävynään ollut koko heidän seurustelunsa aikana. Le Bourdon antoi hänelle rihlapyssynsä, runsaasti ampumavaroja ja erinäisiä pikkuesineitä, jotka olivat intiaanille suuriarvoisia, ottaen chippewan aseet vastalahjaksi. Sumenevin silmin katseli nuori pariskunta kahden auttajansa etääntymistä ulapalle, taitavan metsästäjän ja uuteen yksinäisyyteen antautuneen päällikön, ja siinä luodessaan viimeisen silmäyksen noihin niin erilaisiin villeihin tunsivat he sekä syvää kiitollisuutta että suurta ihmetystä niistä kummallisista teistä, joilla he olivat saaneet toisensa ja pelastuksensa saloseudun joutuessa intiaanien sotapolkujen risteilemäksi.

End of Project Gutenberg's Mehiläispyytäjä, by James Fenimore Cooper