Part 15

Sillä hetkellä elpyivät lapsuuden opetukset kovettuneen miehen povessa, ja hän muisti olennon, joka kuoli hänen kuten muunkin ihmisrodun tähden puuhun kytkettynä. Hänen oman telotuksensa näennäinen samanlaisuus johtui hänen mieleensä ja tuotti myöhäistä, mutta heikkoa muistelua niistä ohjauksista, jotka olivat menettäneet enimmän tehonsa leirien mellastuksissa ja jumalattomuudessa. Hänen sielunsa ponnistausi saamaan huojennusta siltä taholta, mutta tilanne oli liian jännittävä, päästääkseen sitä kohoamaan niin korkealle yli arkiolon tason.

"Valkonaamainen soturi", virkkoi Tammenoksa, "me katkaisemme nyt vitsapunokset. Sitten olet siellä, missä urhoollinen tarvitsee kaiken uljautensa. Jos olet luja, niin me kunnioitamme sinua; jos olet heikko ja kirut, niin nuoret miehemme nauravat sinulle. Tämä on intiaanien tapa."

Samassa teki Karhunliha merkin, ja muuan soturi kohotti tomahawkinsa, sivaltaakseen poikki pidäkkeet. Hänen kätensä oli juuri laskeutumassa, kun kuului rihlapyssyn laukaus, ja sinervä savun pöllähdys kohosi tiheiköstä läheltä sitä paikkaa, missä mehiläispyytäjä ja korpraali itse olivat kauvan lymynneet ensimäisen neuvottelun aikana. Tomahawki putosi vauhdikkaasti, vitsakset katkesivat, ja puut lennähtivät ilmaan niin rajusti, että uhkasivat reväistä uhrin kädet irti kainalokuopista.

Intiaanit kuuntelivat, odottaen kirkauksia ja ähkäyksiä; he tuijottelivat nähdäkseen vankinsa vääntelehtivän. Mutta he pettyivät. Siinä riippui ruumis, käsivarret suoristuneina, yhä pitäen salkojen latvoja taivuksissa, mutta elämän merkkiäkään ei näkynyt. Kapea verijuova tiukkui alas otsalta, ja sen yläpuolella näkyi tuskin huomattava luodin reikä. Pää oli retkahtanut eteenpäin ja hiukan toiselle olalle. Korpraali oli ystävällisen laukauksen avulla pelastunut kidutuksesta.

Intiaanille on omien vammojensa kostaminen niin luonnollista, että päälliköt eivät ilmaisseet kummastusta tai pahastusta korpraalin kuolintavasta. Tosin herätti se hiukan pettymystä, vaan ei suuttumusta, koska oletettiin, että joku vangin äsken haavottamista miehistä oli raivostuksissaan täten palkinnut omakohtaisesti kipunsa. Mutta tässä intiaanit erehtyivät. Hyvää tarkottava ja kuolettava luoti, joka säästi korpraalilta tuntikausien tuskat, tuli Kyyhkynsiiven suopeasta kädestä, ja se palvelus olikin tälle todellista uhrautumista. Hänen oli nimittäin sen takia livistettävä tiheiköstä niin joutuin, että näki pakolliseksi jättää perimättä Ungquen päänahan, johon hänen halunsa hehkui.

Menetettyään toiveensa vangin pakottamisesta tunnustamaan heikkoutensa alkoivat intiaanit neuvotella uusista toimenpiteistä. Kyseltiin Pietaria, mutta tätä ei näkynyt missään. Tammenoksa arveli salaperäisen päällikön lähteneen paalumajaan hankkimaan loputkin päänahat, ja koko parvi katsoi tarpeelliseksi rientää hänen avukseen ja kahakan kunniasta osallisiksi. Jättäen korpraalin ruumiin metsään riippumaan läksivät villit matkalleen, kaikki jo kovin kiihdyksissään aamupäivän verisistä toimista. Jonkunlaista järjestystä pidettiin kuitenkin voimassa; kukin päällikkö johti omaa joukkuettansa itsenäisesti, mutta suunnilleen määrättyä tolaa myöten. Karhunliha toimi ylipäällikkönä, jonka ohjeita muut jokseenkin kuuliaisesti noudattivat. Ryhmät katosivat eri suunnille, kunnes herttaisen lähteen äärellä avautuva vehmas notko oli autiona. Vajaassa puolessa tunnissa kerääntyi koko joukko Hunajalinnan ympärille, pysytellen kuitenkin pyssynkantaman ulkopuolella. Saapuessaan julisti kukin parvi läsnäolonsa huikkauksilla, joiden piti olla merkinantoina ja samalla herättää kauhua piiritettyjen sydämissä. Ainoatakaan olentoa ei näkynyt paalutuksessa tai sen lähettyvillä. Portti oli teljetty, kuten ovet ja ikkunatkin, osottaen väen valmistautuneen puolustukseen; mutta asukkaat olivat piiloutuneet. Pietariakaan ei näkynyt. Hän saattoi olla vankina, tai kenties ei hän ollut tullutkaan tälle suunnalle. Mahdollista oli myös, että hän hiipi jossakin lähistöllä vakoojana.

Intiaanien sodankäynti on aina salakähmäistä. Harvoin rohkenevat Amerikan alkuperäiset asukkaat ryhtyä avoimeen rynnäkköön mitään varustettua paikkaa vastaan, olkoon se miten pieni ja heikko tahansa. Karhunliha kokosi johtavat päälliköt, ja melkoisen tovin neuvoteltuaan he päättivät yrittää apukeinonaan tulta. Ainoana elon merkkinä oli majassa Kennon toisinaan kajahteleva kiivas haukunta; kaikki oli näköjään tiukasti teljettyä, ja oli mahdoton sanoa, milloin tai mistä saattoi singahtaa luoti varomattoman pään menoksi. Tammenoksa parin muun urhon kannattamana otti kuitenkin sytyttääkseen rakennukset tuleen. Tämä tapahtui lähestymällä keittiötä, livahtaen puulta puulle niin joutuisasti ja säännöttömästi, että tähtäyksen täytyi hämmentyä. Tällä tavoin saapuivat he turvallisesti keittiön hirsikatoksen suojaan. Siellä paloi tulikin, sillä päivällisruoka oli vähää aikaisemmin pantu kiehumaan. Intiaanit varustausivat nuolilla ja lastuilla, ja pian alkoivat he lennätellä roihuavia ammuksiansa majan katolle. Nuoli toisensa jälkeen osui maaliin, ja ennen pitkää loimusi katto ilmi tulessa.

Riemukas kiljunta nousi kaikkialta ahoilta. Puu oli kuivaa ja hyvin vireästi palavaa. Kävi tuuli, ja puolessa tunnissa leimusivat liekit Hunajalinnan joka kohdasta. Kenno alkoi ulista yhä surkeammin. Vieläkään ei mitään ihmisolentoa näyttäytynyt. Katto sortui, ja villit heristivät korviaan kuullakseen uhriensa kiljahdukset. Pian loikkasi hirveästi valittava koira puolipalaneena kattonsa menettäneen seinän reunalle ja siitä alas paaluaidan sisäpuolelle. Luoti lopetti sen vaivat samassa kun se putosi maahan. Karhunliha antoi nyt merkin, ja tehtiin yleinen hyökkäys. Mikään pyssy ei heitä vastustanut, ja satakunta oli seuraavassa hetkessä paalutuksen ääressä. Kaikkien ihmeeksi havaittiin portti vain kiinni vedetyksi, vaan ei teljetyksi. Rynnäten sisälle löivät villit majan oven auki ja katselivat sisäpuolella roihuavaan ahjoon. Joukko ehti juuri parahiksi, nähdäkseen vielä Le Bourdonin järeätekoisten huonekalujen ja yksinkertaisten varastojen jäännöksiä tulessa, mutta ihmisruumista ei missään havaittu. Hankittiin seipäitä ja kiskottiin hajalle kekäleetkin, mutta etsiminen oli turhaa. Ilmeisesti ei yksikään valkoihoinen ollut menettänyt henkeänsä majassa. Silloin valkeni villeille totuus: Le Bourdon ja hänen ystävänsä olivat ajoissa oivaltaneet vaaransa ja paenneet majan ollessa vartioitsemattomana aamupäivän verisen näytöksen aikana!

12. LUKU.

Kaksi auttajaa.

Lähetyssaarnaajan kuoleman johdosta oli Pietari, kuten sanottu, saanut niin voimallisen herätyksen, että hän tahtoi välttämättömästi lähemmin tutustua rauhallisten valkoihoisten elämänkäsityksiin ja heidän opetuksiinsa Suuresta Hengestä ennen kuin tuotti toiminnallaan uusia peruuttamattomia tekoja. Hänen lähimmäksi päämääräkseen tuli pelastaa koko Hunajalinnan perhekunta. Rauhattoman mielenkuohun vallassa kiirehti hän paalumajaan ja keskeytti sikäläiset huolettomat askareet äkillisellä viestillään. Oli kiireimmiten toimitettava kaikki kanoottiin, koska nyt oli hetki "lähteä polulle, joka johti valkoihoisten maahan".

"Mitä on tapahtunut, Pietari?" kysyi mehiläispyytäjä havahtaen seisaalle. "Sinä tulet kuin juoksija, joka ryntää tuomaan tuhosanomaa."

"Ylös ja pois, minä sanon. Turha puhua nyt. Pankaa kanoottiin kaikki mitä voitte, ja melokaa virralle niin joutuin kuin mahdollista."

Ei käynyt erehtyminen Pietarin sävystä. Mehiläispyytäjä näki hyödyttömäksi kysellä enempää tuollaiselta mieheltä ja sellaisena hetkenä, ja hän kutsui Gershomin avukseen.

"Päällikkö varoittaa meitä heti lähtemään", virkkoi hän, yrittäen näyttää levolliselta, jotta naiset eivät suotta säikähtyisi, "ja mitä hän neuvoo, se meidän on parempi tehdä. Sekä Kyyhkynsiipi että hän ovat jo aikaisemmin antaneet minulle vihiä vaarasta; älkäämme siis menettäkö aikaa, vaan lastatkaamme kanootit ja tehkäämme hänen kehotuksensa mukaan."

Gershom suostui vastustelematta, ja tuotapikaa olivat kaikki työssä. Kumpainenkin kanootti oli jo useita päiviä ollut varustettu ruokavaroilla pikaisen paon varalle. Tarvitsi vain lisätä sellaisia kapineita, jotka olivat liian kallisarvoisia ja välttämättömiä hyljättäviksi. Puoli tuntia ahersivat Le Bourdon ja Gershom kuin henkensä edestä. Valmistusten päätyttyä neuvoi Pietari sulkemaan kaikki aukot ja portin sekä jättämään sisäpuolelle koiran. Täten voittivat pakolaiset aikaa villien tarpeettomasti varustautuessa ryntäämään majaa vastaan.

Juuri kun kanootit oli saatu lastatuiksi, saapui Kyyhkynsiipi. Hän ilmotti koko lauman olevan liikkeellä ja varmaankin ehtivän lehtoon kymmenen minuutin kuluessa. Kietaisten käsivartensa Margeryn hennolle vyötärölle Le Bourdon melkein kantoi hänet omaan kanoottiinsa. Gershomilla oli pian Dorothy pikku venosessaan, sillävälin kun Pietari astui siihen alukseen, jonka omistusoikeuden hän oli ikäänkuin perinyt korpraalin ja lähetyssaarnaajan kuoleman kautta. Kyyhkynsiipi jäi jäljelle, toimiakseen vakoojana, ensin huomautettuaan Pietarille, mihin suuntaan oli paras kulkea. Ennen kuin chippewa pujahti vesaikkoon, jossa aikoi piileksiä, ilmotti hän merkillä, että villiparvi oli jo näkyvissä.

Le Bourdonin sydän salpautui hänen kuullessaan, kuinka lähellä viholliset olivat. Pelastus näytti hänestä mahdottomalta, ja hän pahotteli nyt, että oli luopunut äskeisen asuntonsa puolustusneuvoista. Virran juoksu oli hyvin hidas runsaan penikulman taipaleella siitä kohdasta alkaen, ja sitte oli tulossa eteen soukkenema, josta ei voinut päästä osittain purkamatta kanootteja, ja se aiheuttaisi vähintäin tunnin viivytyksen. Olisi siis tuskin mahdollista kanoottien pyrkiä alas virtaa pakoon niin suurelta takaa-ajajien joukolta. Pietari tiesi tämän yhtä hyvin kuin mehiläispyytäjäkin, eikä hän aikonutkaan toimittaa uusia ystäviänsä niin epätoivoiselle matkalle. Kyyhkynsiipi oli lyhyesti ilmottanut hänelle tärkeän tiedon heidän viimeistä kertaa astellessaan kanootteja kohti, ja hän oli päättänyt käyttää sitä. Asettuen siis omalla kanootillaan johtamaan meloi Pietari _ylös_ virtaa, päinvastaiselle suunnalle kuin oli luonnollista arvella pakolaisten lähteneen. Kaiken aikaa pysytteli hän niin lähellä äyrästä, että kanoottien täytyi jokseenkin turvallisesti säilyä piilossa niiltä, jotka lähestyivät virran vartta eteläisellä rannalla.

Aikaisemmin on mainittu, että paaluaitaa varten oli hakattu puut suolta jonkun matkan päässä mehiläispyytäjän asunnon yläpuolella. Ne olivat kasvaneet lähellä vesirajaa, joten pölkkyjä oli ollut mukava sieltä uittaa määräpaikkaansa. Monien kaadettujen puiden pihkaiset ja kauvan lehtiänsä säilyttävät latvukset olivat jääneet osittain rannalle ja osittain virtaan. Pitäen hyvän lymypaikan tarvista luultavana oli Kyyhkynsiipi niin taitavasti järjestellyt useita latvuksia, että niiden alle saattoi sovittaa kanootteja täydelliseen piiloon, oksien ja äyrään lomaan.

Niin pian kuin kanootit olivat päässeet niemekkeen taakse, mistä vesiperäinen räme alkoi, ei ollut enää pelkoa minkään villin lähestymisestä maan puolelta, ja Pietari tunsi suurta huojennusta siitä, että seurue oli ainakin toistaiseksi turvassa. Tovin kuluttua olivat kaikki kanootit varsinaisessa kätkössään.

"Tämä on hyvä paikka", huomautti suuri päällikkö kaikkien pysähdyttyä. "Parasta on kuitenkin olla varovainen. Täytyy varoa jättämästä jälkiä maalle niin paljon kuin mahdollista. Nyt minä lähden puhuttelemaan päälliköitä. Tulen sittemmin takaisin. Te jäätte tänne. Hyvästi."

"Maltas, Pietari -- sana vielä, ennen kuin eriämme", sanoi mehiläispyytäjä. "Jos näet pastorin tai korpraalin, niin olisi hyvä mainita heille, missä me olemme, sillä nyt on arveluttavaa hajaantua."

Pietari näytti totiselta ja murheelliseltakin. Hän ei vastannut kokonaiseen minuuttiin. Sitte sanoi hän matalalla, hillitetyllä äänellä:

"He eivät enää koskaan tiedä mitään. Ne molemmat valkonaamat ovat kuolleet."

"Kuolleet!" huudahtivat kaikki yhteen suuhun. "Juuri niin, intiaanit tappoivat heidät. Aikoivat tappaa teidätkin -- sentähden minä juoksin pois. Näin tietäjäpapin kuolevan. Mitä ajattelet, Kukka? Mitä ajattelet, Bourdon? Se mies kuoli ja pyysi Suurta Henkeä tekemään hyvää intiaaneille!"

"Sen voin uskoa, Pietari", sanoi mehiläispyytäjä järkytettynä, "sillä hän oli hyvä mies, ja sellaisia ovat meidän kristilliset lakimme, vaikka harvat niitä tottelevat".

"Minun täytyy kuulla niistä tyttäreltäni", virkkoi päällikkö nyökäten Margerylle, puristi mehiläispyytäjän kättä ystävällisesti ja läksi. Hän ei kävellyt suolle, vaikka se olisi riittävää varovaisuutta noudattaen käynyt laatuun, vaan astui virtaan ja seurasi uoman reunaa, tietäen veden jäljettömäksi. Myöskään ei Pietari suunnannut kulkuansa suoraan majaa kohti, josta savupilvet nousivat korkealle puiden latvojen yli, vaan eteni ylös virtaa, kunnes saapui soveliaalle kohdalle, teki keveästä puvustaan mytyn ja ui Kalamazoon poikki, pidellen vaatteitansa toisessa kädessään koholla. Vastapäisellä rannalla hän hiipi suon yläreunaan ja pukeutui siellä jälleen. Ahoille päästyään ei Pietarin ollut vaikea yhtyä äskeisiin kumppaneihinsa kenenkään huomaamatta, mistä hän tuli. Hän sekaantui joukkoon juuri kun parvi hyökkäsi varustukseen ja iski auki katottomana roihuavan majan oven.

"Valkonaamat ovat paenneet", ilmotti Karhunliha suurelle päällikölle, kun jälkimäinen viimein lähestyi häntä. "Tuo tietäjäpyytäjä on kertonut heille, että heidän päänahkojaan haluttiin, ja he ovat rientäneet pois!"

"Onko nuoria miehiä lähetetty alas virralle hakemaan heidän kanoottejansa?" kysyi Pietari rivakasti. "Jos kanootitkin ovat poissa, niin he ovat pyrkimässä Suurelle Järvelle."

Asiasta saatiin pian selko, ja kiihkeästi ryhdyttiin takaa-ajoon. Se järjestettiin intiaanien tavanmukaisella älykkyydellä. Variksensulalle ja hänen joukolleen kuuluvat kanootit oli tuotu ylös virtaa ja piilotettu kaislikkoon noin penikulman päähän majan alapuolelle. Ryhmä sotureita toi ne maallenousupaikkaan, ja niillä vietiin osasto miehiä vastapäiselle rannalle, sillä kumpaistakin äyrästä päätettiin maitse samota vaikkapa virran suulle asti, jos tarpeelliseksi kävisi. Kaksi muuta joukkuetta lähetettiin suorinta tietä niinikään kumpaiseltakin puolelta virtaa rientämään ennakolta väijyksiin sellaisiin kohtiin, minne pakolaiset virran tavattoman mutkittelun takia melkein varmasti eivät voineet ehtiä aikaisemmin. Kanootit toimitettiin sitte kiireimmiten viilettämään alas virtaa, jotta valkoihoisilta olisi paluutiekin taatusti suljettu. Karhunliha, Tammenoksa, Variksensulka ja useat muut johtavat päälliköt jäivät sillävälin palaneen majan ympäristölle voimakkaan joukon avulla tutkimaan jälkiä lähitienoon ahoilta. Olihan mahdollista, että kanootit oli heidän eksyttämisekseen työnnetty vesiajolle, valkonaamain paetessa maitse.

Hiukan levottomana näki heimoton päällikkö, että jälkimäisistä etsijöistä osa lähetettiin usean penikulman päähän itään päin tarkastelemaan, oltiinko sitä kautta lähdetty pyrkimään Detroitia kohti. Siten joutui vihollisia pakolaisten taaksekin, joten heidän asemansa kävi kaksin verroin vaaralliseksi. Hän ei kuitenkaan voinut puuttua sen varokeinon ehkäisemiseen, vaan sai kiittää onneansa siitä, että hänen oma osuutensa pakoon jäi aivan aavistamattomaksi. Olihan hän viettänyt edellisen yön ruohoaavikolla ja ilmottanut tavanneensa äskeisen verityön uhrit paalumajan ulkopuolella, ollessaan matkalla varustukseen.

* * * * *

On helppo arvata, että Pietari jätti pelastetun seurueen mitä tuskallisimpaan jännitykseen. Majan ja heidän kätköpaikkansa väliä ei ollut paljoakaan enempää kuin neljännespenikulma, ja villien huikkaukset tunkeusivat usein heidän korviinsa metsänkin läpi. Mehiläispyytäjä tunsi olevansa mitä raskaimmassa vastuussa, ja hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että hän uskollisen auttajansa Kyyhkynsiiven lisäksi oli ilmeisesti saanut vielä mahtavamman puoltajan heimottomasta päälliköstä, jota hän havaitsi kyllä aikaisemmin täydellä syyllä epäilleensä. Hän ei voinut olla tuntematta syvää kiitollisuutta nuorta vaimoansa kohtaan, jonka herttaisen olemuksen hän käsitti suureksi osaksi saaneen aikaan tämän merkillisen muutoksen.

Nuori pariskunta astui hetkisen kuluttua maihin ja alkoi tarkastella piilopaikkansa ympäristöä. Juuri sillä kohdalla oli virran äyräs hieman ylävämpää kuin lähettyvillä, ja kamara oli kuivaa, hiekansekaista. Kaadettujen puiden oksat olivat riittävänä suojana kaikkiin suuntiin, ja ahoille päin oli itse suo hyvänä puolustuksena, sillä mehiläispyytäjä huomasi sitä tutkiessaan, että nevaa oli melkein mahdoton samota jalkasin. Ensi työkseen rakensi Le Bourdon nyt naisille lehvämajan suojaksi sateelta, ja siinä saattoivat he kaikki nukkua yönsä, sillä nähtävästi täytyi heidän viipyä alallaan useita päiviä, jotta intiaanit saisivat aikaa hajaantua paikkakunnalta. Vaaran mahdollisuus näkyi melkein yksinomaan uhkaavan virralta, koska ylöspäin kulkevasta kanootista voitaisiin epäillä, että tuollainen tiheikkö kelpasi pakolaisten suojaksi.

Vähitellen heräsi ahdistuksen painostamassa seurueessa kuitenkin yhä lisääntyvää turvallisuuden tunnetta, kun he viettivät kolme vuorokautta kuivalla rantakaistaleella, kuulematta tai näkemättä mitään Pietarista tai Kyyhkynsiivestä. Epätietoisuuskin alkoi lopulta vaivata, ja suuresti ilahtui mehiläispyytäjä, kun hänen nuori vaimonsa neljännen päivän aamuna juoksi häntä vastaan ilmottamaan, että muuan intiaani läheni kahlaten vedessä pitkin rantaa. Rientäen kohdalle, mistä tulija oli nähtävissä, huomasi Le Bourdon hänet Kyyhkynsiiveksi. Hyvillä mielin ottivat kaikki neljä pakolaista hänet vastaan, keräytyen kuulemaan uutisia.

"Tervetuloa, chippewa", huudahti Le Bourdon, sydämellisesti pudistaen ystävänsä kättä. "Me jo puolittain pelkäsimme, ettemme enää koskaan näe sinua. Tuotko meille hyviä vai pahoja viestejä?"

"Ei saa olla squaw ja kysyä liikaa, Bourdon", vastasi punanahkainen, huolellisesti tarkastaen luikkunsa sankkiruutia, varmistuakseen sen säilymisestä kuivana. "Onko kylliksi riistaa?"

"Ei ole paljoakaan riistaa jäljellä, mutta kalaa olemme saaneet melkoisesti, ja siitä on ollut suurta apua. Olen myös tappanut kymmenkunnan isoa oravaa jousellasi ja nuolillasi, jotka huomasin jääneen kanoottiisi. Mutta..."

"Niin, se hyvä jousi -- voisi mesilinnunkin sillä jousella tappaa. Kala täällä hyvä, mitä?"

"Mukiin menee, kun ei ole parempaa saatavissa. Mutta nyt, Kyyhkynsiipi, pitää sinun mielestäni jo kertoa meille uutisiakin."

"Ei saa olla squaw, Bourdon -- paha soturin olla squaw. Aina parempi olla mies, ja malttaa. Mitä ajattelet, Bourdon? Sain sen lopussa!"

"Sait mitä, hyvä mies? En näe hallussasi mitään muuta kuin aseita ja ampumavaroja."

"Sain sen Kärpän päänahan! Eikö se hyvin tehty? Koskaan ei nuori soturi vienyt enemmän päänahkoja kotiin kuin Kyyhkynsiipi vie tällä kertaa! Saanut kolme; kaikki piilossa, missä Karhunliha ei ikänä tiedä. Otan ne pois, kun hän on valmis marssimaan."

"Hm, no, chippewa -- eihän sinua kai ole helppo käännyttää noista aatoksistasi. Mutta minne ovat punanahat joutuneet?"

"Kaikki ympärillä -- vaikka täytyy mennä alas virtaa. Kuule, Bourdon, joku päällikkö niin hupsu, että luulee mehiläinen kantoi sinun pois siivellään!"

Ja chippewan kasvot saivat halveksivan ilmeen, kun hän ajatteli muiden herkkäuskoisuutta ja tietämättömyyttä. Hänelle oli Le Bourdon hyvä mies, vaan ei mikään taikuri, sillä hän tunsi ystävänsä ammatin jo hyvinkin tarkoin ja oli usein saanut huvitella tämän kaukolasilla.

"Sen parempi", vastasi Le Bourdon; "ja minä toivon, että he ovat lähteneet etsimään pesääni uutisasutuksista päin."

"Enimmät menneet -- kyllä, se totta. Mutta toiset eivät mene. Paljon intiaaneja vielä täällä päin."

"Mitä on meidän siis tehtävä? Pian joudumme pulaan ruuasta. Kalat eivät tärpi yhtä hyvin kuin äskettäin, ja koko metsikön olen puhdistanut oravista."

"Ei hätää, Bourdon. Mitä te teette, että syödä saatte? No, kas tuolla", ja hän viittasi esineeseen, joka verkalleen solui alas virtaa, sillä vuolle oli tässä mutkassa hyvin heikko. "Tuossa niin lihava kauris kuin koskaan nähnyt, mitä?"

Intiaani oli tosiaan kaatanut otuksen, joita ahoilla oli runsaasti, ja tuotuaan sen virran varteen oli hän rakentanut pikku lautan ja työntänyt riistansa kulkeutumaan virran mukana, rientäen itse ennakolta valmiiksi hinaamaan sen satamaan. Hänen suoriuduttuaan tästä viime toimenpiteestä havaittiin, että chippewa ei turhaan kerskunut saaliinsa oivallisuutta. Ja niin tarkoin oli hän arvioinut pakolaisten haltuun jääneen ruokavaraston, että tämä lähetys saapui juuri parahiksi. Ainaisessa huolellisuudessaan osotti hän kokeneen ja uskollisen erämiehen säntillisyyttä. Nyt alentui Kyyhkynsiipi selittelemään retkeilynsä aikana tekemiänsä havaintoja.

Intiaanien lähettämät retkikunnat olivat keskenään yhteydessä juoksijain avulla. Tällaiseksi välittäjäksi tekeytyneenä oli Kyyhkynsiipi puhutellut monia villejä ja tahallaan toimitellut heitä väärille jäljille sisämaahan muka Karhunlihan määräyksien perusteella. Hän oli seurannut pääjoukkoa kuudenkymmenen penikulman verran alas virtaa ja sitte pyörtänyt takaisin, kertaakaan kohtaamatta Variksensulan miehiä, joten hän säilyi ilmitulolta. Pietarista hän ei ollut kuullut mitään. Onnistuneesta juonittelustaan huolimatta tiesi hän, että intiaaneja kuitenkin vielä liikkui yltympärillä.

Sen vuoksi esittikin hän, että perhe lähtisi seuraavana yönä melomaan alas virtaa. Tosin liikkui vihollisia tiheimmässä juuri alijuoksun varrella, mutta muutakaan valittavaa ei ollut, sillä naisten olisi ollut liian raskas taivaltaa niemimaan poikki, jotapaitsi intiaanien vakoojat olisivat varmasti osuneet heidän jäljilleen. Keino tuntui mehiläispyytäjästäkin ainoalta mahdolliselta. Kanootit lastattiin uudestaan päivän mittaan, ja hyvillään oli jokainenkin liikkeellelähdöstä, vaikka varsinkin naisten sydämet pamppailivat, kun kumpainenkin puolisonsa kanootissa pistäysi piilopaikasta avoimelle virralle. Kyyhkynsiipi asettui johtamaan, meloen hitaasti, mutta vakaasti, ja pysytellen niin likellä äyrästä kuin soveltui. Varjojen suojassa sivuutti seurue turvallisesti majan sijan ja sitä ympäröivän lehdon.

Keskiyön tienoissa pääsivät kanootit ensimäiseen soukkenemaan, jossa niistä oli lastia vähennettävä, kunnes oli päästy toiselle puolelle. Ennen aamun sarastusta ehti seurue uuteen piilopaikkaan, jonka Kyyhkynsiipi oli ennakolta valinnut pakolaisten käytettäväksi päiväsaikaan. Se oli samanlainen suonkaistale kuin edellinenkin, melkein täydellisesti turvattu maan puolelta. Ranta oli kyllä alavampaa, mutta chippewa johti kanootit kaidan syrjäpuron suusta kappaleen matkaa sisemmälle. Keventynein mielin poikkesi jokainen maihin kahdeksan tuntia kestäneen hellittämättömän melomisen ja tuskallisen jännityksen jälkeen. Tyytyväisenä istuutui chippewa tupakoimaan, naisten varovasti asetellessa kylmiä ruokia aamiaiseksi.

Päivä kului hiljaisesti, seurueen jäsenten vuorotellen nukkuessa. Illan varjojen laskeutuessa maiseman yli läksivät pakolaiset uudestaan liikkeelle. Yö oli pilvinen ja pimeä, ja taipaleesta kulki nyt niin suuri osa sankkojen metsien halki, ettei ollut suurtakaan ilmitulon pelkoa. Väylän monista vaikeuksista suoriutui Le Bourdon perinpohjaisen tuntemuksensa avulla, ja tukalimmissa kohdissa ryhtyikin hän luotsiksi. Päivän lähetessä etsi Kyyhkynsiipi uuden piilopaikan. Tällä tavoin vietettiin virralla neljä yötä ja rämeissä yhtä monta päivää ilman ainoatakaan seikkailua. Viimein oli jäljellä ainoastaan parin tunnin taival joen suulle, mutta äärimäinen varovaisuus olikin nyt tarpeen, sillä jo edellisenä yönä olivat pakolaiset kuulleet parin intiaanin huhuilevan toisilleen virralla, joka oli siinä kohdassa melkoisen leveä.