Part 12

Milloinkaan ei ole silmänkääntäjää tarkkailtu tiukemmin kuin nyt Le Bourdonia, hänen pystyttäessään telineensä ja levittäessään esille työkapineensa. Kaikki vakavat, tummat kasvot kääntyivät häneen, ja jokainen terävä, välkkyvä silmä tähysti hänen liikkeitään. Kun pantiin esille astia, jossa hunajakennon kappale oli, tunsivat likeisimmät päälliköt tämän esineen ja jupisivat ihailuansa, sillä heistä näytti siltä kuin olisi mehiläispyytäjä aikonut hankkia hunajaa hunajalla. Sitten oli lasi ihmetyksen aiheena, sillä läsnäolijoista eivät puoletkaan olleet ennen nähneet sellaista ainetta. Siten oli melkein jokainen mehiläispyytäjän käyttämä kapine kaikessa yksinkertaisuudessaan salaisen, mutta hillityn ihailun syynä.

Pian oli Le Bourdon valmis katsomaan mehiläistä käsiteltäväkseen. Hyönteisten suurella runsaudella oli kuitenkin tavallinen vaikutuksensa, ja hänen oli hiukan vaikea tavata mieleistään. Vihdoin joutui lasin peittoon ja vangiksi muuan jo puolet taakkaansa kerännyt pikku elävä. Se oli kummallinen ja selittämätön temppu intiaanien mielestä! Saattoivatko valkonaamat pakottaa mehiläisiä ilmaisemaan pesiensä kätköt, ja aikoiko tuo tunkeutuva rotu häätää kaikki hyönteiset metsistä ja anastaa niiden hunajan niinkuin he työnsivät intiaaneja pois tieltänsä ja valtasivat heidän maitansa? Kun vangittu mehiläinen oli pantu kennolle, Le Bourdonin lakki kaiken peittona, tuijottivat yksinkertaiset metsien ja aavikkojen lapset ikäänkuin odottaen mehiläispesän ilmestyvän esiin verhon alta, jahka tämä siirrettäisiin pois. Tovin kuluttua oli mehiläinen asettunut kennoon ja sekä lakki että pikari siirretty syrjään. Ensi kertaa esityksensä alkamisen jälkeen puhui nyt Le Bourdon, Pietariin kääntyen.

"Jos heimoton päällikkö katsoo tarkoin", hän sanoi, "niin hän pian näkee mehiläisen lähtevän lentoon. Se täyttää itsensä hunajalla, ja paikalla kun se on saanut taakkansa -- kas, kas -- se on nousemaisillaan -- noin, nyt se on ilmassa -- tuossa se nyt kiertelee telineen yläpuolella ikäänkuin tunteakseen paikan toisella kertaa -- ja tuonne se nyt lähtee!"

Ja mehiläinen tosiaan ammahti tiehensä suoraan kuin vasama. Koko joukosta näkivät ainoastaan mehiläispyytäjä ja Margery hyönteisen tässä lennossaan. Useimmat olivat kadottaneet sen katseiltansa silloin kun se kierteli telineen yläpuolella, mutta muiltakin se tuntui huvenneen ilmaan samassa silmänräpäyksessä kuin se singahti sivulle. Le Bourdon oli tottunut seuraamaan hyönteisiänsä pitemmälle, ja nopsakatseinen Margery taasen sai tässä kohden avukseen jännittyneen halunsa olla menettämättä mitään, mitä toinen tahtoi hänelle näyttää. Pikku elävä lensi erästä metsänkärkeä kohti, joka oli runsaasti puolen penikulman päässä aavikon reunassa.

Villit huudahtelivat hiljaa keskenään. Mehiläinen oli mennyt, mutta minne tai millä asialla, sitä he eivät tienneet. Oliko valkonaama saattanut lähettää sen viemään jotakin viestiä, vai oliko se itsellään lentänyt tiehensä hälyttämään kumppaneitansa mehiläispyytäjän aikomusten tärvelemiseksi? Mutta jälkimäinen ryhtyi tyynesti valitsemaan uutta hyönteistä, ja pian oli hänellä kolme kennollansa -- kaikki hyvässä sovussa ja peittämättöminä. Oliko lukumäärällä mitään tekemistä lumouksen kanssa, vai aiottiinko nuo kolme lähettää noutamaan takaisin sitä, joka oli lähtenyt tiehensä? Sellaisia kysymyksiä tekivät itsekseen useat luonnonlapset, jotka olivat keräytyneet telineen ympärille. Le Bourdon kutsui nyt Pietarin, Karhunlihan ja Variksensulan lähemmäksi, jotta he Margeryn kanssa saisivat selkeämmän käsityksen kaikista hänen toimituksistaan.

"Veljeni näkevät tuon keskimäisen mehiläisen -- se on pian lähdössä pois", ilmotti hän intiaanimurteella. "Jos se lähtee sen perässä, jotka meni edellä, niin tiedän kohtsiltään, mistä hunaja on haettava."

"Kuinka voi veljeni sanoa, mikä mehiläinen lentää ensimäisenä?" kysyi Karhunliha.

Mehiläispyytäjä tiesi ensiksikin, mikä hyönteinen oli kauvemmin ollut kennolla ja kykeni pitkäaikaisen harjaannuksen nojalla muutenkin verrattain tarkoin päättämään mehiläisten liikkeistä, milloin ne alkoivat täyttyä hunajalla. Mutta samassa johtui hänen mieleensä, että hänen kiusallista asemaansa kenties hyvinkin suuresti keventäisi salaperäisenä taikurina esiintyminen, jos hän saisi ammattinäytteensä näkymään mahdollisimman yliluonnollisena. Tämä äkillinen mielijohde sai hänet siitä hetkestä alkaen sovittelemaan koko käyttäytymisensä niin vaikuttavaksi ja ihmeelliseksi kuin suinkin.

"Kuinka intiaanit tietävät hirven polun?" kysyi hän vastaan. "He katselevat hirveä, tulevat tuntemaan sen ja ymmärtävät sen tavat. Tuo keskimäinen mehiläinen lähtee pian lentoon."

"Minne se lähtee?" kysyi Pietari. "Voiko veljeni sanoa meille _sen_?"

"Pesälleen", vastasi Le Bourdon huolettomasti, ikäänkuin ei olisi täydellisesti oivaltanut kysymystä. "Kaikki ne lähtevät pesiinsä, jollen minä määrää niille suuntaa. Katsokaa, nyt se kohosi!"

Päälliköt tähystivät tarkoin ja näkivät mehiläisen tekevän kaarroksiansa telineen yläpuolella. Pian menettivät he näkyvistään hyönteisen, joka heistä tuntui äkkiä hävinneen, vaikka Le Bourdon sai selvästi seuratuksi sen tolaa sadan kyynärän verran. Se poikkesi ihan sivulle ensimäisen mehiläisen suunnasta, lentäen aavikolle päin pikku metsikköä kohti, joka näkyi vajaan penikulman päässä. Seuraavana hetkenä nousi toinenkin mehiläinen ja katosi samaan suuntaan kuin ensimäinen. Sitten alkoi neljäs surista telineen yläpuolella; Ben osotti sitä päälliköille, ja tällä kertaa he saivat tarkatuksi sen lentoa kappaleen matkaa paikalta. Tämä ei seurannut ainoatakaan toveriaan, vaan suuntasi kulkunsa suoraan Hunajalinnaa kohti.

Mehiläisten eri suunnat auttoivat Le Bourdonin äkillistä päätöstä villien johtamisesta oudostelemaan hänen temppujaan. Jos ne olisivat kaikki lähteneet yhtäänne, niin olisi päätelmä niiden kotiinmenosta ollut niin peräti luonnollinen ja ilmeinen, että pesän keksiminen olisi menettänyt ainakin kaiken yliluonnollisen ansion. Nyt eivät intiaanit kaikkien mehiläisten mentyä olleet sen viisaampia kuin alkujaankaan, he kun eivät tulleet ajatelleeksi, että pesiä täytyi tällaisella tienoolla olla monta; päin vastoin tuntui heistä käsittämättömältä, miten mehiläispyytäjälle saattoi olla ohjausta siitä, että hän antoi hyönteisten lennellä eri suuntiin.

Le Bourdon huomautti nyt haluavansa muuttaa paikkaa. Hän oli havainnut kahden mehiläisen katoavan samalle taholle, ja ainoana kysymyksenä oli nyt ratkaista, jäivätkö ne juuri siihen metsäniemekkeeseen, jota kohti olivat lentäneet, vai ulottivatko matkansa etäämmäksi. Bodenin täytyi siis saada toisaalta mehiläinen lentämään samalle pesälle, jotta uuden suunnan kulma edellisen kanssa ehdottomasti määräisi pesän paikan. Siirryttyään kappaleen matkaa sivummalle hän uudisti toimenpiteensä. Kaksi mehiläistä otettiin kiinni, ja minuutin kuluttua imivät ne jo hunajaa kennosta, verhoamattomina ja vapaina. Lakin asettaminen toviksi hyönteisten yli tuntui villeistä merkilliseltä taikatempulta sekin, he kun eivät tunteneet noin mitättömien elävien tapoja siinä määrin, että olisivat oivaltaneet pikarin pimittämisen saavan mehiläiset aikaisemmin heruttamaan kennoa.

"Minne luulet tämän mehiläisen menevän?" kysyi Pietari heti kun Le Bourdon nosti syrjään pikarin.

"Toinen lähtee tälle suunnalle, toinen tuolle", vastasi mehiläispyytäjä, viitaten ensin metsäniemekettä ja sitten aavikon metsikkösaarta kohti.

Ennustukset saattoivat osua oikeaan, ja siinä tapauksessa täytyi niiden tehota suuresti; päinvastaisessa tapauksessa ei muutos pitkältikään tuntuisi näissä jännittävissä hommissa. Onnellinen sattuma sai ennakkoilmotuksen osumaan paikalleen, kun mehiläiset peräkkäin läksivät liikkeelle. Tällä kertaa tarkkaili Pietari hyönteisiä niin tiukasti, että hän omin silmin näki kumpaisenkin matkasuunnan.

"Sinä käskit mehiläisten tehdä näin?" tiedusti hän, ja hänen hämmästyksensä oli niin äkillinen ja suuri, että se jossain määrin järkytti hänen tavallista itsehillintäänsä.

"Niinhän tietenkin", vastasi Le Bourdon huolettomasti. "Lähetän tuonne metsikkösaareen vielä yhden, jos haluat nähdä."

Ja nuori mies otti jälleen tyynesti kiinni mehiläisen ja asetti sen kennolle. Niin välinpitämättömältä kuin hän näyttikin, käytti hän kuitenkin kenties hienointa taituruuttaan tämän hyönteisen valinnassa. Hän otti sen aivan samasta kukkakimpusta kuin edellisenkin, tietäen melkein suorastaan varmaksi, että se kuului samaan pesään kuin äskeinenkin. Ja metsäsaarekkeeseen päin se sitte tosiaan lennähti. Tällöin olivat jo useat villit oppineet hyvin valppaiksi, ja nyt hekin näkivät sen tolan.

"Sinä käskit sen taas mennä sinne?" kysyi Pietari, jonka mielenkiinto nyt oli niin ilmeinen, että hän ei mitenkään saanut sitä salatuksi.

"Niin käskin. Mehiläiset tottelevat minua niinkuin nuoret miehenne teitä. Minä olen niiden päällikkö, ja ne tuntevat minut. Sitä seikkaa valaisen teille piankin. Me lähdemme nyt tuohon pieneen tiheikköön, missä minulla on erityistä näytettävää teille. Olen lähettänyt kolme mehiläistäni sinne, ja tässä on yksi jo tullut takaisin ilmottamaan minulle näkemästänsä."

Ja Le Bourdonin pään yläpuolella surisi tosiaankin mehiläinen, jonka luultavasti oli kennonkappale houkutellut paikalle, ja sen hän viekkaasti käänsi tiheiköstä saapuneeksi lähettilääksi, koska tiesi varmasti päätellä, että sieltä oli tavattavissa hunajaa. Kaikki tämä oli peräti ihmeellistä intiaanijoukolle ja sai Pietarinkin ymmälle. Tämä mies luontui paljoa vähemmin taikauskoisuuteen kuin useimmat kansalaisensa, mutta hänkään ei suinkaan ollut kokonaan sen yläpuolella. Le Bourdon läksi uudestaan liikkeelle, ottaen mukaansa kaikki kojeensa. Margery pysytteli ihan hänen vieressään, kantaen hunajakennoa. Tytön keveästi astellessa intiaanien edellä kierteli parikymmentä mehiläistä hänen kantamuksensa tuoksun houkuttelemina tytön ja Bodenin yläpuolella ja Pietari ei voinut olla havaitsematta tätä seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin olisivat nämä mehiläiset olleet asiamiehiä, jotka saattelivat herraansa, pannakseen toimeen tämän määräyksiä. Siten oli Pietari nopeasti joutumassa siihen mielentilaan, joka käyttää kaiken näkemänsä tukemaan kerran omaksuttua käsitystä.

Joukon lähestyessä pientä saarekkeen näköistä metsikköä pysähtyi Le Bourdon ja virkkoi Pietarille:

"Tulkoot veljeni ja kaksi muuta päällikköä minun kanssani, ja muut jääkööt tänne. Korpraali, minä luovutan Margeryn teidän huostaanne, ja pastori Amen pysyy lähellänne. Nyt lähden näyttämään näille päälliköille, mitä mehiläinen voi ilmottaa ihmiselle."

Niin sanoen Le Bourdon astui eteenpäin Pietarin, Karhunlihan ja Variksensulan saattamana. Rohkeasti ja varmasti astui hän etumaisena tiheikköön, tuntien välttämättömäksi osottaa täydellistä luottamusta kaikkiin omiin toimenpiteisiinsä, herättääkseen kunnioitusta tarkkaajissaan. Ensimäisenä tunkeusi hän pähkinäpensaikon läpi, joka saarsi sisempänä olevaa aukeampaa aluetta, paria silmänräpäystä aikaisemmin kuin intiaanit ehtivät mukaan. Silloin kajahti ilmoille sellainen ulvahtelu ja kirkuna, että se kuului kauvas yli aavikon ja olisi voinut järkyttää urheintakin sydäntä. Yhtä kamala yllätys kohtasi silmää. Satoja sotamaalaukseensa laittautuneita, aseellisia ja tiheäksi ryhmäksi sulloutuneita villejä kohosi näköjään maasta ikäänkuin yhdellä ponnistuksella ja alkoi hyppiä ja teiskaroita puiden lomissa, jokainen kiljuen kuin paholainen. Tuollainen aavistamaton ilmiö olisi saattanut lannistaa hyvinkin päättäväisen miehen hermot, mutta Le Bourdon oli jännittänyt kaiken tarmonsa esiintyäkseen kiusallisessa asemassaan hätääntymättömästi ja älysi heti asian oikean laidan. Tämä joukko kuului päälliköille ja oli villien armeijana väijynyt lähitienoilla. Ilmaisematta sen vuoksi säikkyä, kun tämä haamuparvi poukkosi hänen näkyviinsä, seisoi Le Bourdon lujana, kääntyen vain kintereillään tulevia päälliköitä kohti, nähdäkseen oliko kohtaus heillekin yllätyksenä. Oli selvää, että näin oli tosiaan asian laita, sillä kuultuaan taikamenoja tulevan toimitettavaksi ruohoaavikolla olivat nämä "nuoret miehet" ennakolta lähteneet liikkeelle ja kaikkien päälliköiden tietämättä ottaneet haltuunsa metsikön, mukavimpana suojana, mistä saivat tehdä havaintojaan.

"Veljeni näkevät nuoret miehensä", virkkoi Le Bourdon rauhallisesti, heti kun syvä hiljaisuus oli seurannut huutoja, joilla häntä oli tervehditty. "Ajattelin heidän haluavan sanoa väelleen jotakin, ja mehiläiseni kertoivat minulle, mistä nuoret miehet olivat tavattavissa. Haluavatko veljeni tietää mitään muuta?"

Suuri oli noiden kolmen päällikön hämmästys tämän taikanäytteen johdosta! He eivät vähääkään voineet aavistaa onnellista sattumaa, joka oli johtanut Le Bourdonin heidän soturiensa piilopaikkaan. Tuollainen taito oli äärettömän hyödyllinen; kuinka helppo olisikaan soturin liikkua polullaan, jos hänellä olisi saattolainen, joka kykeni tuolla tavoin käyttämään mehiläisten valppautta apunaan!

"Löydät vihollisen niinkuin ystävänkin?" kysyi Pietari ilmaisten ensimäisen ajatuksensa tästä ihmetyöstä.

"Tietysti. Mitäpä eroa sillä olisi mehiläiselle; löytää se vihollisen yhtä helposti kuin ystävänkin."

Kun päälliköt koko sotajoukkonsa seuraamina palasivat aukealle, kerrottiin odottajille kaikki lyhyesti, mutta selvästi. Le Bourdon sai sopivan hetken antaakseen Margeryn käsittää asemansa ja aikeensa, samalla kun pastori Amen ja korpraali saivat niistä sen verran vihiä, että osasivat varoa tekemästä mitään onnetonta erehdystä. Edellisen omatunto ei tosin olisi taipunut mihinkään suoranaiseen petokseen, mutta hän jäi vain siihen käsitykseen, että Boden ei yritellytkään muuta kuin mitä hän saattoi luonnollisin keinoin tietää perusteellisesti tutkimastansa hyönteismaailmasta. Mehiläispyytäjä oli nyt päässyt mitä vaikutusvaltaisimmaksi niiden ihmettelevien villien keskuudessa, jotka ympäröitsivät hänet. Tosin hän tuskin tiesi itsekään, miten tämä kaikki oli johdettavissa loppuun, mutta kerran leikkiin antauduttuansa täytyi hänen käyttää kaikki älynsä suoriutuakseen jokaisesta esiintyvästä pulmasta.

"Mitä veljeni nyt tekee?" kysyi Karhunliha, jonka teki enimmin mieli nähdä pelkkiä ihmeitä perätysten. "Kenties hän nyt löytää hunajaa?"

"Jos haluat, päällikkö. Mitä sanoo Pietari? -- pyydänkö mehiläisiäni ilmottamaan, missä on pesä?"

Kun Pietari kerkeästi suostui, ryhtyi Le Bourdon tähän uuteen taitonsa temppuun. Hänellähän oli tiedossaan kahden pesän paikka, toinen metsäniemekkeessä aavikon reunassa ja toinen juuri tässä tiheikössä, johon villit olivat lymynneet. Boden ei nyt ollenkaan aikonut häiritä jälkimäistä hyönteissiirtolaa, sillä sen keksiminen olisi voinut heikentää äskeisen paljastuksen vaikutusta, joten hän käänsi huomionsa edelliseen pesään. Hänen oli tarpeeton turvautua varsinaisiin ammattikeinoihinsa, kun sitävastoin oli mukava muutamilla salaperäisillä toimituksilla kannatella tietäjämainettaan. Ottaen senvuoksi kiinni mehiläisen ja pitäen sitä pikariinsa suljettuna kallisti Ben korvansa tätä vasten ikäänkuin kuunnellakseen, mitä pyristelevällä hyönteisellä oli sanottavana. Näköjään saatuaan täyden selon hän pyysi päälliköitä jälleen mukaansa ja päästi mehiläisen menemään varsin juhlallisesti. Kaikki läksivät siis liikkeelle; joukkueeseen oli nyt yhtynyt koko villiparvi, joka oli saatu ilmi kätköstään.

Margery alkoi huolestua seurauksista, sillä hän pelkäsi, että Le Bourdonin onnistuneet kokeet pettäisivät lopulta, ja aina oli tarjolla vaara, että koko seurue joutuisi villien umpimähkäiselle kostolle alttiiksi. Kenties ei hän täydellisesti tajunnut taikauskon voimaa ja sen mielen tylsyyttä, joka kerran antautuu sen vaikutettavaksi, samalla kun naisen sydän sai hänet vapisten oivaltamaan, miten kamalaksi paljastus koituisi. Liian myöhä oli nyt kuitenkin peräytyä, ja asiain täytyi mennä menoansa. Jotta hän ei olisi aivan hyödytön rakastajansa pannessa niin paljon vaaraan hänen tähtensä, käänsi tyttö kaiken huomionsa Pietariin, jonka suosiossa tunsi päässeensä päivä päivältä pitemmälle ja jonka tahdosta täytyi riippua hyvin paljon. Muuttaen hiukan asemaansa tuli hän nyt entistä lähemmäksi päällikköä.

"Squaw pitää tietäjämiehestä?" kysyi Pietari, ja hänen merkitsevä ilmeensä kohotti punan Margeryn poskille.

"Kyllä pidän tietäjämiesten toimitusten katselemisesta", vastasi Margery. "Valkoiset naiset ovat aina uteliaita, sanotaan -- miten on punaisten miesten naisten laita?"

"Juuri niin -- kovasti uteliaita. Squaw on squaw -- ei väliä värillä."

"Olen pahoillani, Pietari, että sinulla ei ole parempaa mielipidettä naisista. Kenties ei sinulla ole koskaan ollut squaw'ta -- ei vaimoa eikä tytärtä?"

Voimakkaan tunteen välähdys leimahti intiaanin tummille kasvoille, muistuttaen keskiyön pilveen osuvaa salamaa; mutta se katosi silmänräpäyksessä, jättäen sijalleen sen kovan, tiukentuneen ilmeen, jonka niihin oli leimannut häviämättömäksi kuin kiveen kaivertaen hänen niin kauvan hartaasti ja jännittyneesti hautomansa hanke.

"Kaikilla päälliköillä on squaw -- kaikilla päälliköillä on papoose", oli viimein vastauksena. "Mitä hyvää siitä?"

"On aina hyvä olla perheellisenä, Pietari, etenkin milloin vaimo ja lapset itse ovat hyviä."

"Hyvä valkonaamalle kenties -- ei hyvä intiaanille. Valkonaama iloitsee, kun papoose syntyy -- punanahka suree."

"Toivoakseni ei asia ole sentään sellainen. Miksi olisi intiaani suruissaan, nähdessään pienen poikansa naurun?"

"Nauraa pienenä -- ehkä niin; hän on pieni eikä tiedä, mitä tapahtuu. Mutta intiaani ei naura enää, kun kasvaa. Riista mennyt, maa mennyt, vainio mennyt. Ei enää tilaa intiaanille -- valkonaama tahtoo kaikki. Valkonaama nuori mies nauraa -- punanahka nuori mies itkee. Niin se on."

"Voi, eihän toki, Pietari! Minua surettaisi suuresti, jos ajattelisin asiain olevan sillä kannalla. Punaisella miehellä on yhtä hyvä oikeus -- ei, hänellä on _parempi_ oikeus tähän maahan kuin meillä valkoihoisilla, ja Jumala varjelkoon, ettei hänellä olisi aina täyttä osuuttansa maasta!"

Margery sai luultavasti kiittää hengestään tuota rehellistä, luonnollista tunteenpurkausta, joka lausuttiin niin lämpimästi ja vilpittömästi, ettei voinut vähääkään epäillä sen tulevan suoraan sydämestä, Niin omituisia me ihmiset olemme sielultamme! Minuuttia aikaisemmin ei Pietari ollut tehnyt mitään poikkeusta tytön hyväksi siinä suunnitelmassa, jonka hän oli muodostanut valkoihoisten tuhoamiseksi, ja kaiken tämän muutti ikäänkuin silmänräpäyksessä Margeryn innokas ja oikeudentuntoinen käsitys siitä suuresta asiasta, jossa Pietarin ajatukset yksinomaan askartelivat. Hänen mietteensä saivat nyt aivan toisen suunnan.

"Haluaako tyttäreni tätä?" vastasi Pietari. "Voiko valkonaama squaw haluta jättää intiaanille mitään hänen metsästysmaistansa?"

"Tuhannet meistä haluavat sitä, Pietari, ja minä yhtenä. Tuon tuostakin olemme puhelleet tästä asiasta perhelietemme ääressä, ja myöskin Gershom on samaa mieltä. Tiedän Bourdoninkin ajattelevan samaten, ja olen kuullut hänen sanovan, että kongressin pitäisi laatia laki, jolla estettäisiin valkoihoiset saamasta haltuunsa lisää intiaanien maita."

Pietarin kasvoilla kuvastui omituisia ilmeitä sinä lyhyenä tovina, jolloin hänen tuima tahtonsa oli joutumassa parempien tunteitten vallitsemaksi. Ensin hän näytti hämmentyneeltä, sitte loi mielipaha varjonsa hänen katsantoonsa, ja viimeisenä heräsi inhimillinen myötätunto pitkällisestä uinahduksestaan. Margery tajusi sanojensa vaikutuksesta sen verran, että tunsi saavansa mahtavan villin sävystä rohkaisua. Osaltaan vaikutti epäilemättä myöskin mehiläispyytäjän onnistunut toiminta siihen siveelliseen käsitysten muuttumiseen, joka nyt oli päässyt tuntumaan Pietarin povessa.

Näistä toimista kannattaa vielä lyhyesti mainita, että Le Bourdon kaukolasinsa avulla sai toimitetuksi intiaaneille jännittävän karhunpyynnin, luonnollisesti ollen saavinansa opastuksensa ylitseen ammahtaneelta mehiläiseltä, ja että hän lopuksi kaadatti puun, jonka ontelosta intiaanit saivat runsain määrin mitä makeinta herkkua. Tällainen menestys tuotti hänelle mitä suurinta suosiota soturien keskuudessa. Pietari pani merkille tämän ilmiön ja oli siitä nyt hyvillään, sillä hän ei ollut ainoastaan antanut Margeryn yhä enemmän hellytellä sydäntään, kunnes tytön voitto, oli tänään tullut täydelliseksi, vaan hän oli sekä tytön kiintymyksen että Bodenin merkillisten taitotemppujen takia alkanut varsin pahasti epäillä, miten viisasta oli yrittää väkivaltaa tuollaiselle tietäjämiehellekään.

Pietarin asema oli nyt kovin kiusallinen, hänen jouduttuaan epäröivälle päälle ihan viime hetkellä. Juuri tänä iltana oli sovittu pidettäväksi tällä samalla ruohoaavikolla päälliköiden lopullinen neuvottelu valkoihoisten surmaamistavasta. Saattoiko hän vielä yrittää poikkeuksia suunnitelmaan, jota oli itse niin kaunopuheisesti juurruttanut kaikkien kansalaistensa mieliin? Syvissä mietteissä ilmotti hän Le Bourdonille toivomuksenaan, että valkoihoiset nyt palaisivat Hunajalinnaan, jonne lupasi saapua jälkeenpäin joko auringon laskiessa tai varhain aamulla. Nuori pari läksi ystävällisesti tervehtien, ja korpraali seurasi jälkijoukkona. Lähetyssaarnaajan pidätti salaperäinen päällikkö hetkiseksi puheilleen. Valkoihoisten avioliittomuotoa osaksi tuntien kehotti hän harrasta hengenmiestä siunaamaan parinkunnan, "jonka Manitou oli tuonut yhteen".

"En ymmärrä, miksi välität siitä asiasta", vastasi hengenmies hiukan ihmeissään; "mutta pyyntösi on kyllä järkevä, sillä sen verran olen minäkin havainnut molempien nuorten väleistä. Kyllä kehotan Bourdonia ja Margerya vahvistamaan liittonsa, jos sinä vuorostasi lupaat puhua kansalaisillesi esi-isienne entisyydestä siihen suuntaan kuin teille kaikille viime yönä selittelin."

"Minä puhun niinkuin veljeni haluaa -- tehköön hän niinkuin minä haluan. Tahdon saada sanotuksi päälliköille ennen kuin päivä laskee, että nuori valkonaama mehiläispyytäjä on ottanut nuoren valkonaaman squaw'n wigwamiinsa."

He erosivat intiaanin hymyillessä kohteliaan kylmäkiskoisesti, mutta vähääkään muuttumatta armottomissa aikomuksissaan lähetyssaarnaajaan nähden. Ainoastaan Boden ja Margery olivat hänen nykyisen suunnitelmansa mukaan jätettävät ulkopuolelle koston. Selittämätön hellämielisyys vallitsi häntä tytön suhteen, kun taasen taikausko ja tuntemattoman voiman pelko vaikuttivat hänen päätökseensä rakastajan säästämisestä, samalla kun villin rajuissa tunteissa oli kipinä inhimillistä sääliäkin. Täten johtui Pietari yrittämään nuoren parin pelastamista, käyttäen heidän vihkimistään jonkunlaisena salaperäisenä perusteena Margeryn hyväksi.

Lähetyssaarnaaja kiirehti ystäviensä perään niin joutuin kuin jaksoi kävellä. Äskeinen vaara ja luonnon herttaisuus saivat Bodenin ja Margeryn tällä rauhallisella ehtoopäiväkävelyllään puhumaan tunteistansa selvemmin kuin milloinkaan ennen ja täydellisesti ymmärtämään toisensa. Kunnon saarnamiehen epäröimistä omituisessa tehtävässään vähensi suuresti se havainto, että molemmat nuoret olivat väleissään kehittyneet näin pitkälle. Hän esitti pysähdyttäväksi, seurue etsi itselleen mukavat istuimet, ja vähitellen pääsi arvoisa pastori käsiksi asiaan, jonka oli Pietarilta saanut toimitettavakseen. Tällaisissa olosuhteissa alistuivat rakastavaiset empimättä esitykseen. Pietarin vaikuttimesta oli paljon puhetta, mutta kukaan ei kyennyt sitä oivaltamaan. Bodenilla oli kuitenkin oma yksityinen mielipiteensä, joka osuikin hyvin lähelle totuutta. Hän arveli, että salaperäinen päällikkö oli mieltynyt Margeryyn ja halusi mahdollisimman suuressa määrin pelastaa häneltä intiaaniwigwamin tulevaisuuden, sillä avioliittoa pidetään hyvin pyhänä intiaanienkin keskuudessa, vaikka se ei tosin aina tehoa soturien väkivaltaisuutta vastaan.