Part 11

Siten valmistettuaan tilaisuuden lähetyssaarnaajalle Pietari kohteliaasti painui istualleen, tuottaen pikku pettymyksen ihailijoilleen, vaikka hän samalla herätti vilkasta uteliaisuutta siitä, mitä tällä tietäjäpapilla saattoi olla sanot tavaa näin tärkeällä hetkellä. Pastori Amen oli vuosikausien kuluessa omaksunut muutamia intiaanien tapoja. Hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti harkitsevana, tyynenä ja arvokkaana, ja samaten oli hän heiltä saanut yksinkertaisen järkevän puheenlaadun. Hartain mielin alotti hän mainitsemalla, että hän oli vastikään päässyt selville ihmeellisestä ja ilahuttavasta perimätiedosta, joka koski kuulijain omaa historiaa ja osotti, kuinka Suuri Henki oli omistanut erityistä huolta ja rakkautta punaihoisia heimoja kohtaan jo harmaassa muinaisuudessa.

"Suuri Henki jakoi ihmiskunnan kansoiksi ja heimoiksi" jatkoi hän. "Tämän tehtyään hän eritti yhden valituksi kansakseen. Sitä suosittua kansaa valkoihoiset nimittävät juutalaisiksi. Manitou johdatti heidät suuren erämaan halki ja suolaisen järvenkin poikki, kunnes he saapuivat luvattuun maahan, missä hän salli heidän asua monta sataa talvea. Suuri voitto oli tulossa sen kansan keskuudesta -- totuuden ja lain voitto synnin ja kuoleman yli. Aikojen kuluessa --"

Tässä nousi muuan nuori päällikkö, teki varoittavan merkin ja astui nopeasti piirin poikki, kadoten puron väylänä olevaan solaan. Noin minuutin kuluttua hän palasi, ohjaten kokouksen keskukseen miehen, jonka kaikki heti tunsivat asusta ja varuksista juoksijaksi. Tärkeitä viestejä oli tulossa, mutta yksikään koko joukossa ei ilmaissut mitään maltittomuutta. Vaikka juoksijan saapuminen oli aivan odottamaton, häiritsi se tuskin tuon vakavan kokouksen levollisuutta. Hänen lähenevät askeleensa olivat kuuluneet, ja nuori päällikkö oli lähtenyt häntä vastaan. Hän oli Ottawa, ja oli nähtävästi tullut kaukaa ja kiireisesti. Vihdoin hän kenenkään puhuttelematta sai sanoiksi.

"Tulen kertomaan päälliköille, mitä on tapahtunut", virkkoi juoksija. "Quebecissä asuva suuri isämme on lähettänyt nuoret miehensä yankee-kansaa vastaan. Punaisia sotureja myös oli siellä satoja" -- päälliköiden joukosta kuului nyt hiljaista mielenkiinnon sorinaa -- "heidän polkunsa johtivat Detroitiin; se on otettu."

Tyytyväinen jupina kiersi piiriä, sillä Detroit oli silloin amerikalaisten tärkein asutus koko suurten järvien alueella. Miehet katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuneina; sitten muuan vanhempi päällikkö taipui tiedustamaan:

"Ovatko nuoret miehenne ottaneet monta valkonaamain päänahkaa?"

"Niin vähän, että niitä ei kannata lukea. Yksikään ei tapellut. Yankeet pyysivät päästä vangeiksi, käyttämättä pyssyjään."

Julman riemun välähdys kirkasti Pietarin tummia kasvonpiirteitä. Hänen suuri suunnitelmansa valkoihoisten tuhoamiseksi näytti saaneen hyvää vauhtia. Eri päälliköt kuulustelivat nyt juoksijalta yksityiskohtia, jotka hän kuvasikin älykkäästi ja selkeästi, antaen oikean käsityksen tuosta häpeällisestä historian tapauksesta. Päälliköt hajaannuttivat sitte piirinsä järjestyksen, helpommin puhellakseen amerikalaisten alituisista häviöistä. Kului jonkun aikaa ennen kuin kokous oli sikäli saanut levollisuutensa takaisin, että voitiin ajatella kehoittaa lähetyssaarnaajaa pitkittämään esitystänsä. Kunnon hengenmies oli kuulemastansa uutisesta kuitenkin joutunut niin ahdistuneelle mielelle, että hän ei tuntenut paljoakaan halua suuren asiansa edistämiseen tässä yöllisessä kohtauksessa; mutta kun Pietari vakuutti, että "hänen ystäviensä korvat olivat avoinna", katsoi hän lopultakin viisaimmaksi käyttää tilaisuutta parhaansa mukaan. Hän kertoi suurin piirtein Israelin kansan entisyydestä ja todisteli sitte niin selkeästi kuin osasi, että punaihoiset ja juutalaiset olivat samaa kansaa erään pyhän kirjan mukaan, johon valkoihoiset olivat keränneet Suuren Hengen sanoja.

Tämä ilmotus ehdottomasti herätti intiaaneissa mitä suurinta ihmetystä. Valkohapsisen tietäjäpapin harras vakavuus ei voinut olla tuntumatta uskottavalta. Kunnioittavasti nousi paikaltaan Karhunliha, kun lähetyssaarnaaja toviksi vaikeni, ja kysyi totisena:

"Jos Manitou niin suuresti rakastaa intiaaneja, niin miksi on hän sallinut valkonaamain ottaa pois heidän kauniit metsästysmaansa? Miksi on hän tehnyt punaisesta miehestä köyhän ja valkoisesta rikkaan? Veli, minä pelkään, että tarinasi on valhetta, tai muutoin eivät nämä asiat voisi näin olla."

"Ihmisten ei ole annettu ymmärtää sitä viisautta, joka tulee ylhäältä", huomautti lähetyssaarnaaja. "Se mikä näyttää oudolta meistä, saattaa olla oikein. Jumala on rangaissut pahuutta, mutta meillä on syytä uskoa, että hän vielä johtaa eksyneet talteen. Niin, lapseni, Suuri Henki näkee vielä hyväksi palauttaa teidät isienne maahan ja tehdä teistä jälleen suuren ja loistokkaan kansan, niinkuin olette ammoin olleet!"

Tämä vakuuttelu ei voinut olla tehoamatta kuulijoihin. Mutta viekkaan Pietarin suunnitelmiin ei soveltunut sen mahdollisuuden edistäminen, että punaihoiset alkaisivat kenties luottaa yksinomaan Suuren Hengen toimintaan metsästysmaittensa parantamisessa. Hän nousi nyt puhumaan, mutta Heimottoman itsehillintä oli niin järkkymätön, että hän sisäisestä mielenkuohustaan huolimatta kykeni haastamaan yhtä arvokkaasti ja rauhallisesti kuin ennenkin. Muutamin sanoin sai hän herätetyksi vastenmielisyyttä tuollaista harhailevaa valkoihoisten kansaa vastaan, josta muut valkoihoiset olivat hänenkin kuultensa puhuneet halventavasta, sillä amerikalaisten asutuksissa liikkuessaan oli Pietari tullut hiukan tietämään juutalaisistakin. Toisekseen osasi hän runollisesti ja sydämiä lämmittävästi kuvata kansansa nykyisiä metsästysmaita, joita punaihoiset eivät toki tahtoisi vaihtaa tuntemattomiin suuren suolajärven takaisiin seutuihin. Pietarin tekemään nimenomaiseen kysymykseen täytyi lähetyssaarnaajan säveästi vastata:

"Ei, Suuri Henki on omissa viisaissa tarkotuksissaan toimittanut kansani tänne, ja täällä sen täytyy pysyä ajan loppuun asti. Ei ole helppo saada kyyhkysiä lentämään etelään keväällä."

Juuri näin hiljaisen vanhuksen taholta tullut vakuutus sai kaikki kuulijat mahdollisimman selvästi käsittämään, ettei ollut mitään syytä odottaa valkoihoisten vapaaehtoisesti vetäytyvän pois maasta, joten asema tuntui olevan ratkaistavissa ainoastaan asevoimin. On varsin luultavaa, että piiri olisi puhjennut johonkin mielenosotukseen, jollei koko keskustelussa olisi tapahtunut erityistä keskeytystä. Saloseuduilla sattuu usein, että ihmisten poissaollessa eläimet metsästävät toisiaan. Uljas uroshirvi säntäsi nyt äkkiä puron soukasta rotkosta, viidenkymmenen suden lauma kintereillään, ja ilmestyi notkon amfiteatteriin. Sen huiman vauhdin pidätti ensin tulen näkeminen; seuraavassa silmänräpäyksessä jo poukkosi jaloilleen tumma mieskehä, kukin aseistettuna ja pyyntiin tottuneena. Tuossa tuokiossa oli notkon pohja sutten ja miesten vilinänä hirven ympärillä. Niin lyhytaikainen kuin tämä sekamelska olikin, riitti se eräälle nuorelle pyyntimiehelle nuolensa ammahuttamiseksi hirven sydämeen, samalla kun jotkut muut intiaanit surmasivat useita susia joko nuolilla tai puukoilla ja muilla äänettömillä aseilla, sillä pyssyjä ei käytetty arvattavastakaan hälytyksen pelosta.

Sudet olivat yhtä suuresti ällistyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta kuin intiaanitkin. Ne eivät olleet parvi nälkäisiä ja pelottavia petoja, jotka pakko saattaa ajaa miten epätoivoisiin toimiin hyvänsä, vaan omaksi huvikseen metsästelevä liuta. Niiden päätäpahkaista vilistystä ei niin suuresti pidättänyt miesjoukko kuin nuotion loimu. Kiihkossaan olisivat ne luultavasti rynnänneet viidenkinsadan miehen läpi, mutta mikään metsänelävä ei hevillä uhmaa tulta. Tämän kammon oivaltaessaan sieppasivat muutamat päälliköt hehkuvia kekäleitä ja heittäysivät huolettomasti keskelle laumaa, jolloin elukat ulvoen hajaantuivat joka suunnalle. Kovaksi onnekseen pintti muuan suoraan läpi piirin, syöksähti sen takana kasvavaan tiheikköön ja tunkeusi kaatuneen puunrungon luo, jolle mehiläispyytäjä ja korpraali olivat istuutuneet. Tämä oli sentään liikaa Kennon kasvatukselle tai elämänviisaudelle.

Havaitessaan pahimman vihollisensa hyökkäävän vastaansa kohtasi uljas kahlekoira sen pienellä aukiolla, ja toviksi oli tuima kahakka seurauksena. Koirat ja sudet eivät tappele äänettömästi, ja vimmattuja olivat nyt murahdukset ja ulvahdukset. Turhaan yritti Le Bourdon vetää koiraansa pois; eläin oli pääsemäisillään voitolle, jolloin aina on työläin pidättää taistelijaa. Muutamia päälliköitä riensi metakkaa kohti, saaden näkyviinsä molemmat katselijat. Seuraavassa silmänräpäyksessä ojentui susi kuolleena Kennon jalkoihin, ja seurueet tuijottivat toisiinsa ihmeissään ja ymmällä. Välttämättömäksi kävi valkoihoisille seurata intiaaneja takaisin heidän piiriinsä, missä kaikki olivat jälleen pian koolla.

Koko tämän kiihtyneen ja meluisan kohtauksen aikana ei Pietari ollut liikahtanutkaan. Tuollaisiin tapauksiin tottuneena hän käsitti tärkeäksi osottaa horjumatonta tyyneyttä, siten lujittaakseen kumppaniensa keskuudessa arvokkuutensa ja itsehillintänsä mainetta. Kaikkien hyöriessä hänen ympärillään sekasorrossa seisoi hän paikallaan hievahtamattomana kuin patsas. Arvoisan lähetyssaarnaajankin urheutta oli hetkellinen mylläkkä horjutellut, ja kelpo mies oli kerrassaan unohtanut häntä haltioittaneen suuren tehtävän. Pian oli kuitenkin taas järjestys palannut, ja arvokas rauhallisuus vallitsi jälleen piirissä. Kalikoita heitettiin tuleen, ja molemmat vangit eli katselijat seisoivat kaikkien tarkkaamina niin lähellä sitä kuin kuumuus teki mahdolliseksi.

Pietari näki hiukan levottomasti, että uusia tulokkaita katsottiin vakoojiksi, joille ei ollut armoa suotava. Mutta vielä ei ollut tullut aika, jolloin hän aikoi iskeä. Hänen ensimäisenä huolenaan oli senvuoksi käyttää vaikutusvaltaansa aseman pelastamiseksi.

"Rakastaako veljeni hunajaa?" kysyi heimoton päällikkö viattomasti Variksensulalta, joka istui häntä lähinnä ja silmäili tuimasti Le Bourdonia. "Jotkut intiaanit pitävät siitä makeasta ruuasta; jos veljeni pitää, niin voin kertoa hänelle, miten hän saa helposti täytetyksi wigwaminsa hunajalla."

Pietari selitti sitte, että Le Bourdon oli lännen taitavin mehiläispyytäjä, joka oli niin etevä hunajan kerääjä, ettei yksikään intiaani ollut vielä nähnyt hänen vertaistaan. Hän sanoi aikovansa pyytää tätä ihmemiestä piakkoin näyttämään merkillistä kykyänsä, jotta saapuvilla olevat päälliköt ja soturit voisivat viedä kyliinsä hunajavarastoja vaimojensa ja lastensa sydänten ilahuttamiseksi. Tämä keksintö onnistui, sillä intiaanit olivat aivan kokemattomia tämän ruokavaran hankkimisessa, niin runsaasti kuin sitä metsissä olikin; heille oli puiden kaataminen työlästä, jotapaitsi he eivät apuneuvojen puutteessa ollenkaan kyenneet suoriutumaan hunajanpyyntiin tarpeellisesta "onkimisesta". Siten saatuaan Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa jäämään rauhaan piti Pietari parempana lopettaa sen historiallisen tutkistelun, johon kokous oli ollut niin suuresti kiintyneenä, kun sudet sitä saapuivat häiritsemään. Hän nousi ja piti lyhyen puheen, jossa palautti kuulijain mieliin tämän asian. Kunnon pastori sai vielä selvitellä näkökohtiansa ja vastailla parin päällikön lausumiin arvosteluihin, kunnes Pietari antoi keskustelun jäädä vastaukseksi kysymykseen ja säveästi huomautti:

"Nyt on sitte tie auki valkoihoisten wigwamiin, ja me toivotamme heille turvallista kotimatkaa. Meillä intiaaneilla on vielä neuvoteltavaa nuotiomme ympärillä, joten me viivymme myöhempään."

Tämä selvä viittaus, että heidän läsnäoloaan ei enää haluttu, teki heille välttämättömäksi poistua. Se oli intoutuneelle lähetyssaarnaajalle hyvinkin vastenmielistä, sillä hän oli ollut näkevinään toki joitakuita lupaavia merkkejä intiaanien suuresta kääntymyksestä. Kuitenkin oli hänen pakko taipua, ja kun Le Bourdon ja korpraali kumarsivat hyvästiksi, kääntyi hänkin ja lausui juhlallisesti kristittyjen siunauksen kokoukselle. Useimmat päälliköt käsittivät tämän hartaan toimituksen merkityksen ja nousivat kuin yhtenä miehenä ilmaisemaan siitä tunnustuksensa.

9. LUKU.

Nuori pari.

Piiristä peräytyessään suuntasivat kaikki kolme valkoihoista askeleensa Hunajalinnaa kohti. Kenno seurasi herraansa, suoriuduttuaan ottelustansa jokseenkin vähäisin vammoin. Päästyään kohdalle, mistä saattoi luoda viimeisen katseen notkoon, kääntyi kukin silmäilemään taaksensa. Nuotio kiilui juuri sen verran, että sen hohteessa kuvastui kehä tummia kasvoja, mutta ainoakaan intiaani ei puhunut eikä liikkunut. Siinä he istuivat kärsivällisesti odottaen, kunnes muukalaiset olisivat kylliksi etäällä, jotta he saisivat ilman häiritsemisen pelkoa pitkittää yksityisten asiainsa valmistelua.

"Tämä on ollut minulle mitä koettelevin kohtaus", huomautti lähetyssaarnaaja, kun he jälleen läksivät liikkeelle. "Kuinka vaikeata onkaan saada ihmisiä vakuutetuiksi vastoin heidän omia toivomuksiaan! Mutta sydämeni kaihoo näitä pakanoita, joihin minulle nyt on suotu niin edullinen tilaisuus vaikuttaa."

"Soisin heitä olevan vähemmän, ja niidenkin harvojen olevan etäämpänä Hunajalinnasta", virkkoi Le Bourdon terävästi. "Olen kaiken aikaa tiennyt, että Pietari hommasi suurta neuvottelua; mutta nyt nähtyäni siitä vilahduksen tunnustan, ettei se hanke olekaan niin mieleni mukainen kuin olin luullut."

"Voimakas joukko niitä on", myönsi korpraali, "ja tuima katsella. Nuoreen soturiin kaikki tuo maalailu ja pään ajelu ja nenän ja korvien rengastus tehoo jonkun verran; mutta pari taisteluretkeä niitä miekkosia vastaan tasaannuttaa kyllä kaikki sellaiset temput. Minä luin ne, Bourdon, ja tähystelin niitä jokseenkin tarkoin, kun ne pitivät puheita, ja luullakseni pystyisimme puolustamaan linnotusta niiltä kaikilta, ellemme joudu ahtaalle vedestä. Ruokavarat ja vesi ne piirityksessä ovat lopultakin kaiken pohjana."

"Toivoakseni emme joudu väkivaltaisiin tekemisiin -- olenpa siitä varmakin", arveli pastori Amen. "Pietari on ystävämme, ja nuo villit ovat ihan ihmeellisesti hänen hallittavissaan! En ole milloinkaan nähnyt punaisia miehiä niin täydellisesti päällikön käskettävissä."

Mehiläispyytäjä ei voinut olla lausumatta epämääräisiä epäilyksiään Pietarin uskollisuudesta, mutta hänenkin täytyi myöntää, että se vilpittömyys, jolla salaperäinen päällikkö oli tuonut lähetyssaarnaajan mukanaan neuvotteluun, oli jonkunlaisena todisteena hänen aikeittensa ystävällisyydestä, samoin kuin sekin kohtelu, joka oli tullut vakoojiksi sattuneiden valkoihoisten osalle. Kuitenkin alkoi hän yhä hartaammin toivoa, että kaikki Hunajalinnan asukkaat ja Kukka eritoten olisivat jo olleet sivistyneen asutuksen turvassa.

"Linnotuksessa" oli kaikki rauhallista. Whisky-Keskus vartioitsi vuorostaan porttia ja kummastui kuullessaan, että Pietarikin oli liikkeellä varustuksen ulkopuolella. Sitä kautta ei villi varmastikaan ollut kulkenut, ja helppo ei ollut ymmärtää, miten hän oli muutoin suoriutunut paalutuksesta. Olihan tosin mahdollista kiivetä sen yli, mutta se temppu vaati niin suurta ponnistusta ja oli omiaan aiheuttamaan melua, joka olisi paljastanut yrityksen, että kaikkien oli mahdoton uskoa noin arvokkaasti esiintyvän päällikön turvautuvan sellaiseen lähtökeinoon. Chippewan ilmotti Gershom käyneen tähystelemässä ja palanneen varustukseen tovia aikaisemmin. Mehiläispyytäjä meni heti tapaamaan koeteltua ystäväänsä, jonka havaitsi olevan juuri laskeutumassa makuulle.

"Olet siis taas täällä, chippewa!" tervehti Le Bourdon. "Punanahkaisia veljiäsi parveilee niin runsaasti metsissä, etten odottanut näkeväni sinua pariin kolmeen päivään."

"Ettekö siis tahdo syödä? Kuinka te kaikki voitte syödä, jos metsästäjä ei pyydä riistaa? Jos squaw ei keitä ruokaa, niin ettehän siitä pidä? Juuri niin metsästäjän laita -- ette siitäkään pidä, jos hän ei tuo ruokaa."

"Se kyllä on totta. Arvelin sinun vain haluavan hiukan tapailla tuttaviasi täällä liikkuvasta liudasta. Näin juuri viitisenkymmentä päällikköä ja päättelen siitä, että tavallisia sotureita täytyy oleskella lähistöllä aimo joukko. Olenko oikeassa, Kyyhkynsiipi?"

"Jos ei tiedä, silloin ei voi sanoa. Minä ainoastaan sanon, mitä tiedän."

"Toisinaan intiaani sentään arvaamallakin pääsee yhtä lähelle totuutta kuin valkoinen mies omin silmin katsellessaan."

Kyyhkynsiipi ei vastannut mitään, vaikka Le Bourdon oli hänen sävystänsä näkevinään, että hänellä oli tosiaan jotain tärkeätä mielessään sellaista, mitä hän halusi ilmottaa.

"Luulenpa, että sinä voisit ilmaista minulle jotakin tähdellistä, chippewa, jos katsoisit hyväksi."

"Miksi siis viivyt täällä?" kysyi intiaani jyrkästi. "Saanut runsaasti hunajaa -- parasta mennä kotiin nyt. Aina paras mennä kotiin, kun pyynti päättyy. Koti hyvä paikka, kun metsästäjä hyvin väsynyt."

"Minun kotini on täällä ahoilla, Kyyhkynsiipi", sanoi mehiläispyytäjä huoaten. "Uutisasutuksiin lähtiessäni en juuri muuta tee kuin kuljeskelen Detroit-virran maataloissa, minulla kun ei ole omaa squaw'ta tai wigwamia, mihin mennä. Ja hyvin pidänkin tästä paikasta, kunhan punaiset veljesi vain heittäisivät sen rauhaan."

"Tämä paha paikka valkonaamalle juuri nyt. Parempi mennä kotiin kuin viipyä ahoilla. Jos et tiedä lyhyttä polkua Detroitiin, minä näytän sinulle. Parempi mennä niin pian kuin voit, ja parempi mennä _yksin_. Ei hyvä squaw'n olla kiusana, kun on kiire."

Viime viittaus sai Le Bourdonin kasvot muuttumaan, vaikka intiaani ei sitä kenties huomannut pimeässä. Lyhyen tovin jälkeen hän vastasi lujasti:

"Luulen ymmärtäväni sinut, chippewa. Mitään sellaista en kuitenkaan tee. Jolleivät squaw't voi lähteä, niin en minä voi poistua heidän luotansa. Kiitän sinua viittauksestasi, samalla kun pidän kunniassa uskollisuuttasi omaa kansaasi kohtaan. En muuten ensiksikään voisi lähteä Detroitiin, sillä sekin linnotus ja kaupunki on nyt joutunut brittiläisten käsiin. Mahdollista olisi kanootin päästä sen ohitse yöllä ja tunkeutua Erie-järvelle. Jos voit toimittaa meille kaikille tilaisuuden lähteä täältä, niin yhdyn mielelläni suunnitelmaasi. Emmekö voisikin kaikki livahtaa kanoottiin ja mennä alas virtaa jo ensi yönä? Ennen aamua olisi meillä parinkymmenen penikulman taival takanamme."

"Ei kelpaa", vastasi Kyyhkynsiipi kylmäkiskoisesti. "Jos ei voi mennä yksin, ei voi mennä ollenkaan. Squaw ei pysy mukana, kun on niin monta jäljillä. Kanootti turha koettaa. Saa teidät kiinni kahdessa päivässä -- kenties yhdessä. No, minä menen nukkumaan -- ei voi pitää silmää auki koko yötä."

Tyynesti heittäysi chippewa samassa taljoilleen ja nukahti heti. Mehiläispyytäjä olisi mielellään tehnyt samaten, sillä yö oli jo pitkälle joutunut; mutta väkisinkin pysyi hän valveilla kauvan aikaa, ajatellen saamaansa viittausta ja seurueen vaarallista asemaa.

Kun mehiläispyytäjä päivän koittaessa läksi paalutuksesta purolle peseytymään, tapasi hän Pietarin palaamassa Hunajalinnaan. Yön tapahtumista ei virketty mitään; päällikkö tervehti kohteliaasti ja lyöttäysi Le Bourdonin seuraan, näköjään yhtä vähän halukkaana menemään makuulle kuin olisi juuri noussut vuoteeltaan.

"Veljeni tahtoi tänään näyttää intiaaneille, kuinka hunajaa löydetään", sanoi Pietari heidän sittemmin jälleen kävellessään paalutusta kohti, missä koko perhe nyt oli jalkeilla. "Minä en itse ole koskaan sellaista nähnyt, vaikka olen vanha."

"Hyvin mielelläni opetan päälliköilleni ammattiani", vastasi mehiläispyytäjä, "olletikin kun en itse aio enää harjottaa sitä kauvan, ainakaan täällä päin maata."

"Kuinka niin? Poisko lähdössä?" tiedusti Pietari, jonka terävä, levoton silmä näytti hetkiseksi tahtovan syventyä kumppaninsa sieluun ja sitte siirtyä tähystämään jotakuta etäistä esinettä ikäänkuin olisi hän ollut tietoinen sen hätkähdyttävästä ja hehkuvasta ilmeestä. "Kun nyt Detroit on brittiläisillä, minne veljeni menee? Parempi viipyä täällä, minä luulen."

"En pidäkään kiirettä, Pietari; mutta työkauteni menee piakkoin umpeen, ja minun täytyy ehättää edelle rumista ilmoista, muutoin joutuu kaarnakanoottini lujille Huron-järvellä. Minullahan on oikea koti Pennsylvaniassa, Erie-järven tuolla puolen. Se on pitkä polku, ja minä en ole varma sen turvallisuudesta näinä häiriön aikoina. Kenties olisi minun kuitenkin parempi suunnata kulkuni piammiten Ohioon; siitä valtiosta saattaisin päästä kiertämään Erie-järven ja siten kulkea koko matkan maitse."

Mainitessaan luonnollisimman tolansa tahtoi mehiläispyytäjä kuitenkin vain kaiken varalta eksyttää intiaania, sillä hän oli sidottu seurueeseensa ja tiesi turhaksi yrittää niin vaivaloista maamatkaa naisten kanssa. Kyyhkynsiiven vastaväitteistä huolimatta piti hän yhäti silmällä Kalamazoota kulkutienänsä ja katsoi hyväksi säilyttää sen aikeen omana tietonaan.

"Se kenties on hyvä tie", vastasi päällikkö säveästi, ikäänkuin mitään viekkautta epäilemättä. "Kyllä kerkiää lähteä. Tänään pitää opettaa intiaaneille hunajan löytämistä. Se tekee hänestä hyvän ystävän, ja hän ehkä auttaa valkoihoisia veljiäni takaisin heidän maahansa. Parempi olisi ollut jokaiselle, jos kukaan ei olisi tullut tänne ollenkaan."

Kauniin saloseudun rauhallisuus vallitsi luonnossa, kun Hunajalinnasta tuntia myöhemmin läksi seurue mehiläispyyntiin. Päivä ei ollut milloinkaan helottanut kirkkaampana, ja tavallista runsaampina visertelivät ja liehuivat erilajiset linnut tammistoryhmissä. Joukkueeseen kuului Le Bourdon itse johtajana, Pietari, lähetyssaarnaaja ja korpraali; myöskin Margery tuli mukaan, koska hän ei ollut vielä nähnyt Bodenin osottavan erikoista taitoaan. Gershom ja hänen vaimonsa jäivät valmistamaan puolipäivällistä, kun taasen chippewa sonnustausi varuksiinsa ja läksi jälleen pyyntiretkelle. Mehiläispyytäjä suuntasi askeleensa pienelle ympyriäiselle ruohoaavikolle, jonne oli hänen asunnoltaan noin kolmen tunnin matka. Omituinen oli hankkeessa se seikka, että hän ei maininnut kellekään, minne oli menossa, ja että Pietari ei näyttänyt huolivan puolestaan kysyä sitä häneltä. Siitä huolimatta oli jokainen edellisen yön neuvottelussa ollut päällikkö kuljeksimassa perillä, kun seurue saapui paikalle. Pian kokoontuivat he kaikki ryhmäksi valkoihoisten ympärille. Tämä tuntui Le Bourdonista pelottavalta enteeltä, koska se osotti, että Hunajalinnan asukkaita pidettiin tarkoin silmällä. Mitä toivoa oli hiljaisesta paosta, kun sadat silmät siten tarkkailivat heidän liikkeitään?

Aavikko oli äskettäin palanut, joten sen koko pinta, oli peittynyt nuorella nurmella ja kukkasilla ikäänkuin hyvinhoidetun puiston ruohikko. Siten oli kenttä mitä mieluisin katsella ja mukava jalankulkijalle, kun heinikko ei missään ollut kyllin korkea ehkäisemään liikkeitä tai varjostamaan kukkasia, mikä oli vielä tärkeämpää Le Bourdonin nykyiselle hommalle. Tämän seikan tietäen olikin hän opastanut kumppaninsa tälle ihmeellisen kauniille näyttämölle, saadakseen mitä edullisimmin esittää taitoansa tienoon kokoontuneitten päälliköiden nähden. Mehiläispyytäjä oli ylpeä ammatistaan niinkuin kaikki taidollaan mainetta saaneet työskentelijät, ja hän asteli nyt aavikolla lujemmin askelin ja säihkyvämmin silmin kuin hänen tapanaan oli tavallisemmissa toimintapaikoissaan.

Viehättävä kenttä oli juuri sen verran epätasainen, että sen pinta sai miellyttävää vaihtelua, jota muutamat pikku pensaikot ja puuryhmät siellä täällä hajalleen siroteltuina lisäsivät. Saapuville tulleet intiaanit loivat myös mielenkiintoisuutta näyttämöön. Kaikki päälliköt olivat jalkasin, ja ani harvoilla oli muita aseita kuin veitsi ja tomahawki; rihlapyssyt oli piilotettu ikäänkuin tilaisuuden rauhallisen luonteen kunniaksi. Le Bourdon ei kuitenkaan nähnyt hyväksi luopua ainaisesta yllätyksiä vaanivasta valppaudestaan. Pian sai hän valituksi lähtökohdan ammattinäytteelleen, sillä hänen ei sopinut etääntyä kauvas metsästä, joka saarsi aukiota, koska tiesi hyönteisten asuntojen sijaitsevan sen puissa. Telineekseen oli hän valmistanut säleistä keveän kehyksen, jonka korpraali toi kentälle, ja sille hän asetteli eri kojeensa niin pian kuin oli päättänyt pysähdyspaikkansa.