Part 1

MEHILÄISPYYTÄJÄ

Kertomus Lännen saloilta

Kirj.

JAMES FENIMORE COOPER

Englanninkielestä ["The Bee-Hunter"] suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Kariston 50 p:n romaaneja N:o 22

Tekijän elämäkerralla varustettu

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913.

SISÄLLYS:

James Fenimore Cooper. 1. Erämies toimessaan. 2. Sotaisia viestejä. 3. Intiaanit sotajalalla. 4. Pelastettu vanki. 5. Onnistunut pako. 6. Uutta seuraa. 7. Hunajalinnan varustaminen. 8. Yöllinen neuvottelu. 9. Nuori pari. 10. Heimottoman tappio. 11. Verityö. 12. Kaksi auttajaa.

James Fenimore Cooper

James Fenimore Cooper syntyi Burlingtonissa New Jerseyn valtiossa Yhdysvalloissa v. 1789. Hänen isänsä omisti laajoja maa-alueita Otsego-järven lähettyvillä New Yorkin valtiossa ja rakennutti vastaraivatulle paikalle uutistalon, joka oli sittemmin muodostuneen Cooperstownin ensimäinen rakennus ja Cooperin koti hänen varhaisimmassa lapsuudessaan sekä sittemmin vanhoilla päivillään. Ensimäiset vaikutelmansa ulkoapäin hän sai ympäristön mahtavasta aarniometsästä, jossa intiaanit vaeltelivat vuorten ja järvien yli, valkoihoiset erämiehet pyytivät susia, karhuja, panttereita ja hirviä, ja rohkeat uutisasukkaat perustivat koteja korpeen.

Hän menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja palveli sitte kuusi vuotta Yhdysvaltain sotalaivastossa, kunnes erosi v. 1811, mennen avioliittoon, joka oli loppuun asti onnellinen. Hän ryhtyi hoitelemaan omaa maatilaa, mutta viehättyi myös kirjallisiin töihin. Jonkun vuoden kuluttua hän kyhäsi englantilaisten esikuvien mukaan "salonkiromaanin", jossa yritti kuvata brittiläisiä tapoja, vaikka hänellä ei silloin ollut mitään kokemusta sikäläisestä seuraelämästä. Tästä peräti värittömästä ja jäykästä tekeleestä ei olisi voinut päättää, että Cooperilla oli loistava kirjailijaura edessään. Mutta hän tunsi sielussaan, että hänellä oli paljon omintakeista sanottavaa, ja koska hänen oli vaikea saada ajatuksiansa piirretyksi paperille, syventyi hän perinpohjaisesti tutkimaan varsinaisen hengenheimolaisensa Walter Scottin kirjotustapaa, suuren skotlantilaisen mestarin, joka parhaillaan maineensa huipulla ollen julkaisi historiallis-haaveellisia romaanejaan, tämän kirjallisuusmuodon ensimäisenä oikeana käyttäjänä. Scottin teokset vaikuttivat Cooperiin suuresti, ja hän asetti päämääräkseen "mestarinsa seuraamisen" mitä uskollisimpana jäljittelijänä. Näiden kahden suurmiehen teoksia vertaillessa tulee havainneeksi, miten pikku piirteitä myöten Cooper on omaksunut Scottin tyylillisiä tuntomerkkejä, joskin hän on saanut jonkun verran vaikutusta muistakin kirjailijoista.

Mutta Cooper oli ensimäisen romaaninsa huonosta menestyksestä havainnut, että hänen oli _sisältöön_ nähden turvauduttava omaan kokemukseensa, nojauduttava erityiseen ympäristöönsä, -- ja kuvattavia oloja tarjosi uusi maailma yltäkyllin. Hänen kunnianhimonaan oli osottaa, että amerikalainenkin kykenee herättävästi kirjottamaan isänmaansa historiasta, kuten Scott oli nostattanut kansallistuntoa Brittein saarilla. Ja Cooperin toinen romaani, "Vakooja", joka ilmestyi v. 1821, toteutti hänen unelmansa täydellisesti; tottumattomuus oli kyllä jättänyt vikoja rakenteeseen, mutta ansiot olivat niin suuret, että tämä romaani saavutti yleistä ihastusta englanninkielisessä maailmassa ja käännettiin pian muillekin sivistyskielille. Amerikalaisten ylpeys kuuluisasta kirjailijastaan oli sitäkin suurempi, kun Lännen kirjallisuus oli vasta ensimäisessä alussaan.

"Vakoojassa" oli Cooper osottautunut erinomaiseksi luonnekuvaajaksi Harvey Birchin esittämisessä, osaten asettaa hänen moninaiset ominaisuutensa yhtä vaikuttavaksi kokonaisuudeksi kuin Scott parhaissa silloin tunnetuissa henkilökuvissaan. Kolmannessa romaanissaan ("Uutisasukkaat") Cooper taasen osotti, että hän oli _luonnonkuvauksessa_ esikuvaansa etevämpikin: toiminnan oli hän sovittanut oman kauniin järvensä partaille, mitä runollisimmin ihannoiden alkuperäisen salon ja hedelmällisen viljelyksen vaihtelevaksi tekemää luontoa sekä reippaiden uutisasukkaiden tervettä elämää. Cooperin teoksissa -- erämaa -- kuten meriromaaneissakin -- saa luonnonkuvaus hyvin suuren sijan ja on aina viehättävää, kun sitävastoin Scott useimmiten koskettelee luontoa vain ohimennen. -- "Uutisasukkaissa" esiintyy myös ensi kertaa Nahkasukka, kirjatiedoton metsien filosofi, jolla on oma luonnon antama sivistyksensä ja joka puhdasta luonnonelämää viettäen on omaksunut sekä synnyinrotunsa että villien alkuasukasten parhaat ominaisuudet. Tämä kautta koko maapallon tutuksi tullut tyyppi on epäilemättä maailmankirjallisuuden ylevimpiä, mielenkiintoisimpia ja omintakeisimpia luomuksia. Varmaankin olisivat jo "Vakooja" ja "Uutisasukkaat" riittäneet suomaan Cooperille pysyväisen sijan kirjallisuudenhistoriassa muuallakin kuin hänen kotimaassaan. Hän oli siten heti ensimäisillä varsinaisilla romaaniyrityksillään päässyt yhtä kiistämättömän mestarin asemaan kuin "Waverley"-sarjan alottaja; kumpaisellekin oli menestyksellinen ura heti avoinna.

Näin ollen ei Cooper ollut liian rohkea, yrittäessään Scottin "Merirosvon" ilmestyttyä, eikö hän eräällä alalla kykenisi saavuttamaan suurempaa kuvausten tarkkuutta ja todellisuutta kuin suuri skotlantilainen. Scottia arvailtiin jo silloin "Waverley"-romaanien nimettömäksi tekijäksi, mutta tätä luuloa horjutti se käsitys, että "Merirosvo" muka ilmaisi erityistä meren ja merielämän tuntemusta. Cooper taasen entisenä merikadettina tiesi, että romaanin kirjottaja oli vain runoilijasielun silmin nähnyt kuvattavansa hyvinkin todenmukaisesti, mutta ei kuitenkaan yksityiskohtaisiin tietoihin ulottuvasti, ja vastustushaluisena tahtoi hän osottaa -- kuten sittemmin itse kertoi --, miltä _oikeat_ kuvaukset mereltä ja laivoilta näyttäisivät. Ala oli uusi, ja Cooper ei hirvinnyt ajatellakaan, että kukaan välittäisi merimiesten arkielämästä -- sen kokeen teki onnistuneesti hänen maanmiehensä Dana 20 vuotta jälkeenpäin. Cooper sovitti uudelle näyttämölleen sekä kaameata että liikuttavaa haaveellisuutta, romantiikkaa, ja tuloksena oli maailman ensimäinen meriromaani "Luotsi", jossa nykyaikainen lukija havaitsee paljon luonnotonta ja teennäistä, mutta myös paljon mielenkiintoisia ja todellisia kuvauksia meren suuremmoisuudesta ja merielämän oudoista oloista.

Siten oli Scottin amerikalainen vastikekin tullut luoneeksi oman kirjallisuudenhaaran, joka on saanut suunnattoman joukon seuraajia; lähinnä tuli kapteeni Marryat, jonka esimerkkiä Cooper nähtävästi seurasi, kun hän myöhäisempinä vuosina sirotteli kaunokirjallisiin teoksiinsa kaikenlaisia väittelynluontoisia huomautuksia päivänkysymyksistä ja teki alituisia syrjähyppäyksiä, antaakseen lukijoilleen opetuksia jos mistä asioista. Scott itse oli mieltynyt Cooperin teoksiin [vrt. esim. "Peveril of the Peak" Note VI], joita kirpoili melkein yhtä tiheään kuin hänenkin kynästään. Molempien ura pysyikin samanlaisena: heti ensimäiset teokset saavuttivat tavatonta suosiota, mutta eivät kuitenkaan olleet tekijänsä koko tuotannon kaikkein parhaita; tuon tuostakin sattui epäonnistumisia, jolloin maailma luuli suuren kirjailijan joutuneen välttämättömään väsähdystilaansa, kunnes uusi menestys osotti voimien säilyneen ennallaan tai virkistyneenkin; molemmat kokeilivat myös ulkomaalaisilla seikkailuromaanien aiheilla, onnistuen vain keskinkertaisesti; molempien romaanityöskentelyn tuloksena oli kolmisenkymmentä laajaa teosta, ja kumpainenkin oli 62:sella ikävuodellaan, kun kuolema kohtasi uupumattoman uurastajan ja suuren kansalaisen. Omassa maassaan saavutti kumpainenkin saman kansallisen merkityksen, kaikissa sivistysmaissa ovat he yhtä yleisesti tunnettuja, ja kun Cooper lisäksi vasiten käytti Scottia esikuvanaan, muodostuu näiden kahden elämäntyö tutkijalle ainaiseksi verrannoksi.

Cooper oli siis kohonnut huomattavaan asemaan sekä omassa maassaan että Europassa, jonne hän perheineen matkustikin v. 1826 kerrassaan seitsemäksi vuodeksi, asuen enimmäkseen Ranskassa. Tältä ajalta on m.m. hänen paras ulkomainen romaaninsa, "Palkkamurhaaja" ("The Bravo"), jossa kuvataan Venetsian tasavaltaisen hallitusmuodon muuttumista hirmuvallaksi muulta paitsi nimeltään. Se herätti suurta suuttumusta Ranskassa, silloisten valtiollisten olojen vuoksi, ja samaan aikaan oli Cooper sekä useilla matkateoksillaan että muilla kirjotelmillaan jouduttautunut mitä katkerimpiin kynäkiistoihin, joiden laadusta riittää tässä mainita, että hän toiselta puolen tahtoi oikoa europalaisten nurinkurisia ja halventavia käsityksiä amerikalaisista, toiselta puolen -- suoraluontoisena isänmaan ystävänä -- huomautella kansalaisilleen heidän todellisia vikojaan, saadakseen aikaan parannusta. Totuuden puhuja saa vihoja osakseen, ja monissa myöhemmissä kaunokirjallisissakin teoksissaan Cooper aivan liiallisesti osotti loukkaantuneensa kokemastaan kohtelusta. Hänestä oli vuosien kuluessa kehittynyt hellittämätön taistelijaluonne.

Paitsi Cooperin useita matkateoksia on hänen tuotantonsa monipuolisuudesta vielä mainittava, että hän myöhemmin, saaden vaikutusta englantilaisesta Wilkie Collinsista, käytti kaunokirjallista muotoa yhteiskunnallisten, valtiollisten ja elämän-ongelmien ratkaisemiseen, usein hyvinkin suuresti syrjäyttäen taiteellisuuden vaatimukset ja ruoskien epäkohtia ivalla, johon hänen luonteeltaan ei liiennyt lieventävää leikkisyyttä. Julkaisi hän myöskin "Yhdysvaltain merihistorian" ja valmisteli muitakin historiallisia teoksia, jotka kuitenkin jäivät kesken. Skotlannin suurmiehen kaltaista on tuo monipuolisuuskin ja työteliäisyys.

Cooper vietti vanhuutensa päivät lapsuudenkodissa, kuten jo sanottu, ja ihmetellä täytyy, että monet hänen herttaisimmat ja syvällisintä luonnonrauhaa huokuvat kertomuksensa valmistuivat aikana, jolloin hän esim. kuusi vuotta käräjöitsi valtionsa koko sanomalehdistön kanssa, sakotuttaen toimittajia kunnianloukkausjutuissaan ihan armottomasti. Mutta hän oli voimakasluontoinen, herkkä tulistumaan kaikelle vääryydelle, nopea saavuttamaan mielenrauhan vähäisimmästäkin viihdykkeestä ja Lännen uranaukaisijain tavoin valmis reipastautumaan suurimmissakin ikävyyksissä. Hän oli vielä mitä parhaissa voimissa, ennen kuin parantumaton tauti kaatoi hänet syyskuun 14 p:nä 1851.

Cooperin laajasta tuotannosta ovat tunnetuimmat ja suosituimmat ne hänen kertomuksensa, joissa Nahkasukka esiintyy yhdistämässä oivallisia, joskin hieman haaveellisuudella kaunisteltuja kuvauksia Amerikan saloilta, uutisasukasten ja metsästäjien elämästä sivistyksen rajamailla ja maan alkuasukasten, intiaanien, vastahakoisesta peräytymisestä valkoihoisten tieltä, alituisine sissitaisteluineen. Päähenkilön kehityksen (ei teosten ilmestymisajan) mukaisessa järjestyksessä luetellen ovat nämä nimeltään "Hirventappaja", "Viimeinen mohikaani", "Polunlöytäjä", "Uutisasukkaat" ja "Ruoho-aavikko" ("The Prairie"), kolme niistä jo suomenkielisessäkin asussa ilmestyneitä; kuudetta suunnitteli tekijä vielä vanhuudessaan. "Viimeinen mohikaani" ilmestyi v. 1826; siinä on jo Nahkasukka kuvattu elävämmin kuin "Uutisasukkaissa", ja seikkailuihinsa on tekijä saanut niin suurta inhimillisen mielenkiinnon virikettä luoduksi, että lukija ei tule rakenteen puutteellisuuksia havainneeksikaan. Kaikkien kansojen kaikki poikapolvet ovat sittemmin hengitystään pidätellen ja lopulta kyynelsilmin seuranneet siinä kuvattujen henkilöiden vaiheita, ja jos intiaaniromaanit luetaan eri kirjallisuudenhaaraksi, on Cooper senkin suunnattoman sadon alkujuuri (ja saavuttamaton esikuva). Jo seuraavana vuonna julkaisi hän Europassa ollessaan "Ruoho-aavikon", kenties ylevimmän ja parhaan teoksensa, jonka suuremmoisten luonnonkuvausten lomissa Nahkasukka esiintyy iäkkäänä patriarkkana viettämässä levollisin mielin elämänsä ehtoota punanahkojen metsästysmaitten äärellä. "Polunlöytäjässä" osotti Cooper erästä taitoa, jota häneltä kuten Scottiltakin yleensä täytyy sanoa puuttuneen -- tosinaisellisten naisluonteiden onnistunutta piirtämistä --, elävästi kuvaten jalomielistä, päättäväistä, mutta sukupuolensa luonteenomaisimpienkin tunteiden sykähdyttelemää korpraalintytär Mabel Dunhamia ja nuorta intiaanitarta, Kesäkuun kastetta, joka väärentämättömänä luonnonihmisenä herättää vilpitöntä myötätuntoa; Nahkasukka esiintyy siinä teoksessa rakastajana. Hyvin ovat naisluonteet myös "Hirventappajassa" kuvattuja. -- Edellämainittujen rinnalle on asetettava Cooperin tuotannon tältä alalta romaanit "Wyandotte" ja v. 1848 ilmestynyt "Tammistoahot eli Mehiläispyytäjä."

Viimeksimainittu, joka nyt ilmestyy lyhenneltynä suomennoksena, sisältää alkuperäisessä asussaan runsaasti näytteitä tekijän väittelynhalusta; siitä johtuneet pysähdykset ja poikkeilut ne enimmäkseen ovat suomennoksen kokoa supistaneet. "Mehiläispyytäjän" näyttämö ja henkilöt ovat erikoisia ja luontevasti piirrettyjä, ja saloseudun vaaroista kehittyy sarja seikkailuja, jotka pitänevät meikäläisenkin nuorison mielenkiintoa vireillä, todellisina esimerkkeinä Suuren Lännen asutusoloista.

Lopuksi tulkoon enää mainituksi sananen Cooperin meriromaaneista. Epäilemättä ovat sanaston ja puheenlaadun kielelliset vaikeudet osaltaan syynä siihen, että suomalainen yleisö ei ole vielä saanut niihin tutustua, jotapaitsi meillä ei muutenkaan ole havaittavissa sellaista harrastusta merikirjallisuutta kohtaan kuin muualla, varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa. Mutta se on ehdottomasti puute kirjallisuudessamme, sillä Cooperin meriromaanit avaavat lukijalle uuden ja ihmeellisen maailman. Erityisesti on meren majesteetillisuus innostuttanut häntä valtaviin kuvauksiin, ja erinomaisena merielämän tuntijana on hän saanut mitä elävimmin kerrotuksi syvyyden lukemattomia vaaroja, puhumattakaan vihamielisten valtain sotalaivojen taisteluista ja merirosvojen retkistä, joilla on suuri sija noissa teoksissa. Parhaimpina ovat "Kaksi amiraalia", "Maalla ja merellä" ja sen jatko "Miles Wallingford" sekä "Jack Tier eli Floridan riutta" mainittavat; "Jack Tier" ilmestyi ryhmänsä viimeisenä v. 1848, jolloin myös "Mehiläispyytäjä" päätti aarniometsäkuvausten sarjan.

Cooperin tyyli oli omankin aikakautensa makusuunnan mukaan kankeanlainen, ja nykyaikainen lukija on lisäksi tottunut näkemään seikkailukertomuksissa suurempaa vauhdikkuutta kuin vaadittiin silloin, kun ihmisillä vielä oli yltäkyllin hyvää aikaa ja malttavaista kärsivällisyyttä. Mutta vuosikymmenien vieriessä ovat hänen teoksensa saaneet lisäansionkin sellaisen, jota ei alkujaan kuulunut niiden moniin hyviin puoliin: niistä on nyttemmin tullut silminnäkijän historiallinen todistus menneisyyteen vaipuneesta kehityskaudesta, joka saa erityistä viehätystä juuri sen johdosta, että olot ovat muuttuneet kokonaan toisiksi.

_Suomentaja_.

1. LUKU.

Erämies toimessaan.

Kertomuksemme toiminta alkaa v. 1812; oltiin herttaisessa heinäkuussa, joka nyt läheni loppuaan. Aurinko oli jo painumassa metsämaiseman länsirajalle seudulla, joka oli tavallaan korpea, vaikka se myös muistutti muutamista ihmistyön voimallisimmista ja miellyttävimmistä piirteistä. Maaperä aaltoili töyryisenä, ja kun amerikalaisessa metsässä puut tavallisesti kohoavat suorina korkealle kohti valoa, näkyi täällä aukkojen lomissa vain matalia tammia hajallaan pitkin näköpiiriä, niinkuin olisi tahdottu keinotekoisesti jäljitellä luontoa. Puut olivat miltei yksinomaan niin sanottuja "takkiaistammia", kutistuneena muunnoksena monilajisessa suvussa, ja niiden keskeen säännöttömästi avautuneet ahot olivat usein harvinaisen viehättäviä.

Tällaiset metsät, jotka antavat erikoisen leiman muutamille maan tienoille, eivät yleisessä samannäköisyydessään ole sentään kokonaan vaihtelua vailla. Puut ovat kyllä hyvin yhdenkokoisia, hiukan pitempiä kuin päärynäpuut, joita ne melkoisesti muistuttavat muodoltaan; rungot saavuttavat harvoin kahden jalan läpimitan. Mutta vaihtelua tuottaa niiden jakautuminen maisemassa. Paikotellen ne kohoavat säännöllisin välimatkoin kuin puutarhaan istutettuina, toisaalla taasen enemmän hajallaan, ja toisinaan näkyy laajoja aloja, missä ne versovat pensastoina, joiden ympärillä vihannat aukiot ovat kuin puutarhurin sommittelemia nurmikkoja. Ruohikkojen arvellaan johtuneen kaskitulista, joilla intiaanit tuolloin tällöin perkaavat metsästysmaitaan.

Tällaisen metsäniityn laidassa, melkein huomaamattomasti loivenevalla rinteellä, näkyi täällä kaukaisella saloseudullakin nyt neljä miestä, joista kahdella oli joitakuita sivistyneenkin elämän välikappaleita mukanaan. Heidän ympärillään leviävät metsät olivat silloin asumatonta Michigania, ja etäältä pilkottava soukka ja tyynipintainen vedenmutka oli polveke Kalamazoota, kaunista pikku jokea, joka länteen päin soluen tyhjentää vetensä mahtavaan Michigan-järveen. Kylät ja maatalot, rautatiet ja tehtaat reunustavat nykyaikana jokea, mutta siihen aikaan ei sen äyräillä oltu nähty muita asumuksia kuin jokunen intiaaniwigwami tai satunnaisen valkoihoisen seikkailijan mökki. Jo seitsemännentoista vuosisadan lopulla olivat ranskalaiset asuttaneet kapean maakaistaleen Detroit-virran varrella, mutta muuten oli koko niemimaa saloa, johon valkoihoisia osui ainoastaan kaupankävijöinä intiaanien keskuuteen, metsästäjinä tai muissa sellaisissa seikkailuelämän toimissa.

Viimeksimainittuihin kuului seurueesta kaksi; heidän kumppaninsa olivat maan alkuperäisiä asukkaita. Vakavina ja vaiteliaina tarkkaili kolme neljännen liikkeitä. Tämä oli keskikokoinen, nuori, notkea, tavattoman sopusuhtainen ruumiiltaan, ja kasvojen avomielinen ja rehellinen sävy teki hänet ainakin miellyttävän näköiseksi, vaikka ne olivat hiukan rokonarpiset. Hänen oikea nimensä oli Benjamin Boden, vaikka hänet luoteisissa piirikunnissa laajalti tunnettiin Pemu-Penun lisänimellä, jonka asemesta hänellä ranskalaisten keskuudessa oli melkein yleisesti nimenä Le Bourdon eli "Kuhnuri". Tämä ei johtunut hänen laiskuudestaan tai saamattomuudestaan, vaan siitä seikasta, että hän oli mainehikas muiden työn tuotteiden saalistaja. Ben Boden oli sanalla sanoen "mehiläispyytäjä", ja niinkuin hän oli ensimäisiä sen ammatin harjottajia siellä päin maata, oli hän myös verrattomasti taitavin ja onnistunein. Le Bourdonin hunajaa ei ainoastaan pidetty puhtaampana ja hienotuoksuisempana kuin ainoankaan muun sitä tuotetta myyskentelevän, vaan sitä oli myös runsaimmin saatavana. Detroitin varrella asui parikymmentä arvossapidettyä perhettä, jotka eivät milloinkaan ostaneet muualta, vaan odottivat kärsivällisesti Pemu-Penun tilavan kaarnakanootin saapumista syksyllä, pannakseen tätä makeata ravintoainetta talteen talvitarpeitten varalle. Kaikenlaatuiset ohukaiset, sekä tattari- että maissi- tai vehnäjauhoista paistetut, olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia Le Bourdonin turvallisesta tulosta. Hunajaa käytettiin kaikkien maustajana, ja metsämehiläisten hunaja oli -- syystä tai syyttä -- paremmassa maineessa kuin kotoisten.

Le Bourdonin puku soveltui hyvin hänen elämäntapoihinsa. Hänellä oli metsästyspaita ja housut ohuesta kankaasta, joka oli värjätty vihreäksi ja reunustettu keltaisella päärmeellä. Tällainen oli amerikalaisen pyssymiehen tavallinen metsäpuku, sen kun arveltiin olevan omiaan kätkemään häntä metsässä, sekottamalla värinsä ympäristöön. Päässä oli Benjaminilla nahkalakki, hyvinkin sirosti tehty, mutta karvaton, sillä sää oli lämmin. Hänen mokkasiininsa olivat jokseenkin taiteellisesti muovaeltuja nekin, mutta näyttivät jo alkaneen ränstyä monien vaellusten jäljiltä. Aseet oli hänellä oivalliset, mutta kaikki hänen sotaiset kojeensa, terävä väkipuukkokin, riippuivat rihlapyssyn latasimessa; itse luikku oli huolettoman luottavasti jätetty nojalleen lähimmän tammen runkoa vasten, niinkuin olisi aseiden isäntä ollut vakuutettu siitä, ettei niitä voitu nykyhetkenä tarvita.

Niin ei ollut muiden kolmen laita. Hyvin aseistettuna piti kukin uskollista rihlapyssyänsä lujasti käsillä, ikäänkuin epäluuloisesti varuillaan ollen, ja toinen valkoihoinen tuon tuostakin vaivihkaa, mutta visusti tarkkasi luikkunsa piitä ja sankkiruutia. Tämä mies oli aivan erilainen henkilö kuin vastakuvattu. Hän oli vielä nuori, pitkä, luiseva, mutta ketterä ja voimakas, kumarainen ja pyöreähartiainen, kasvoillaan selvä majakka, joka ilmaisi whiskyn saaneen valtaansa Gershom Waringin ja kertoi yhtä varmasti hänen tulevaisuutensa kuin miehen puheenmurre ilmaisi hänen menneisyytensä kuuluneen Uuden-Englannin valtioihin.

Vanhempi intiaani oli ovela ja kokenut soturi pottawattamie-heimoa, nimeltään Hirvenjalka, -- hyvin tunnettu kaikissa luoteismaan kauppapaikoissa ja paalulinnotuksissa. Toinen punanahka oli nuori chippewa, oman kansansa keskuudessa nimitetty Kyyhkynsiiveksi matkojensa nopeuden ja pituuden johdosta. Hän oli tuskin täyttänyt viittäkolmatta, mutta oli jo päässyt suureen maineeseen kansansa lukuisain heimojen keskuudessa sanansaattajana eli "juoksijana".

Sattuma oli osuttanut yhteen nämä keskenään vento vieraat henkilöt tammiston ruohikon laidassa noin puoli tuntia takaperin. Vaikka kohtaus oli tapahtunut sellaisin varokeinoin kuin on salomailla tavallista, oli se tähän asti kehittynyt kaikessa ystävyydessä, ja se seikka johtui suureksi osaksi mielenkiinnosta, jota kaikissa herätti mehiläispyytäjän askarrus. Nuo kolme muuta olivat nimittäin eri latuja tulleina tavanneet Le Bourdonin ryhtymässä ammattinsa jännittävimpiin tehtäviin -- ja se näyte sai katsojilta osakseen niin suurta ja yhteistä harrastusta, että kaikki muut pyyteet toistaiseksi syrjäytyivät. Lyhyitten tervehdysten jälkeen ja varovasti tähysteltyään sekä paikkaa että seuruetta oli kukin vuorostaan omistanut totisen tarkkaavaisuutensa Pemu-Penun puuhille, pyytäen häntä vain häiriintymättömästi jatkamaan. Keskustelu kävi osittain englanniksi, osittain käytettiin intiaanimurretta, jota kaikki näkyivät ymmärtävän.

"Annas nähdä, annas nähdä, vieras", huudahti Gershom, "mihin pystyt lekkeilläsi. Olen kuullut puhuttavan tuollaisista hommista, mutta ikinä en ole nähnyt mettiäistä vaanittavan, ja minulla on julma halu oppia kaikkea uutta tässä mailmassa. Viikon lystit minä antaisin Whisky-Keskuksessa, tietääkseni millä tavoin tuo lykästää".

"Whisky-Keskuksen" olivat seudun soutumiehet ja moniaat muut noille tiettömille tienoille kulkeutuneet valkoihoiset seikkailijat antaneet lisänimeksi ensin Gershomille itselleen ja sitte hänen asunnolleen, molemmat kun soivat kovin suositun sijan sille juomalle.

Säveästi hymyillen ja sen ammatin harjottajaksi harvinaisen puhdasta kieltä käyttäen vastasi Ben Boden pikku huomautuksella hommansa yksinkertaisuudesta, omistamatta suurtakaan huomiota Gershom Waringin leveälle rupattelulle. Hänen tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut omaan toimeensa, ja milloin hänen ajatuksensa vähänkin haihattelivat, kääntyivät ne parhaasta päästä intiaaneihin, etenkin juoksijaan. Hirvenjalasta oli hän kuullut huhutietoja, jotka saivat hänet välittämään vanhemman intiaanin liikkeelläolosta jonkun verran vähemmin kuin Kyyhkynsiiven. Tästä nuoresta punanahasta ei hän ollut koskaan ennen kuullut sanaakaan, ja saaden salatuksi kiihkeän uteliaisuutensa teki hänen mielensä kaikin mokomin tietää, missä asioissa chippewa samosi saloa. Gershomin oli hän ensi silmäyksellä oikein punninnut kuljeskelevaksi, juopottelevaksi, hurjamieliseksi seikkailijaksi, jonka moniin paheisiin ja huonoihin ominaisuuksiin yhtyi yhtä ja toista lieventävää inholle, millä häntä muutoin olisivat kaikki kunnon ihmiset kohdelleet.