Part 5

Waan mitä valitan vielä 30 Kunniasta kuulun juoman, Nyt on päässyt pienet pannut, Wääräkaulat kattiloiksi, Törkyturpainki tuvissa, Likasilmäin liiuksilla. 35 Nyt on tehty teelusikat, Kupit kaunihit kuvatut, Rerakannut kanssa vielä, Tungettu joka tupahan. Tällä juomalla jalolla 40 Moni tuhlavi talonsa; Wiepi viimeisen kopekan, Kulettavi kauppiaalle, Miehen velkahan vetävi. Wiimen paukkavi vasara 45 Avisjoonissa aikalailla, Kahvinjuojan kartanossa. Wielä myötähän menisi Talonpojissa paraissa, Joill' on konnut kelvolliset, 50 Pellon pientaret laviat; Waan kun juovat joutomiehet, Sekä toisen torpparitki, Likasilmät liiatenki, Mustapartaset mokomat, 55 Ruman ruokansa välihin Kumasevi kuulun juomam. Tup' on tukien nojassa, Karisnunna katto maahan, Siltalattia lahonna, 60 Lapset lattiilla alasti. Emännäll' on paikkapaita Noen kanssa nyölättynä, Kahvikattila käessä, Toisessa sokuritoppa. 65 Isännällä huonot housut Ja liian likaset silmät; Suu on jäänyt siistimättä, Parta on porossa piipun, Sihen kahvin kaatelevi, 70 Turmelee hyvän tavaran; Waikka vieähän vasikka, Ainoa emännän lehmä, Welan maksoksi monelta, Ruunulle henkirahoista. 75

Enkä tuota ennen tiennyt, Kuullut kasvoni ajassa, Paljo maassa mainittavan; Oli juomana olutta, Ruokana rukiinen leipä, 80 Silakoita särpimenä, Wiina vierahan varalla. Keitto oli kuvusta kaalin, Siin' oli sianlihoa, Rokka raavahan lihasta 85 Tahi taikinan hapanta. Pappilass' oli kahvipannu, Seki vierahan varalla; Waan ei löytty lukkarissa, Eikä huonossa hovissa. 90 Emmä kahvia kaehi, Enkä laita luojan töitä; Kyll' on kahvi kaunis juoma, Jalo ruumihin ravinto, Paljo viinoa parempi, 95 Rommiaki raittihimpi. Ei se päätä pyörryttele, Eikä muuta miehen mieltä, Sekä on siistinä talossa Hyvän vierahan varalla; 100 Tekispä mieleni minunki, Kaula kahvia palaisi Aivan aamulla varahin, Juur' heti herättyäni, Waan on kumma kukkarossa, Kauppamiehelle menetys.

_Jälkimaine_. Tässäki Kerimäen pitäjässä talonpojalta ja kirkon kuudennusmieheltä _Petteri Makkoiselta_ tehdyssä runossa on kyllä varteen otettavia muistutuksia. Mitä värsyissä 93-100 sanotaan, se kyllä on tosi asia. Suureksi voitoksi maakunnalle tapain siisteyden suhteen ja kaikkinaisten turmellusten välttämiseksi yhteisessä elämässä olisi, jos ruvettaisi edes kahvia viinan ja rommin siasta nauttimaan, koska näitä kuitenkaan ei näy heitetyksi saatavan ilman jotain siaista palkintoa. W. 20-23 nähdään, ett'ei Kerimäessä vielä talonpoikanen sääty ole niin herrastunut, kun rantamailla ja monessa muussa paikassa, joissa "sit' ei vaatteista erota, mikä herra kuka narri, kuka muita mestareja."

Koiranruno.

Koverasta koira juoksi, Juoksi kohti Konnunnientä, Juoksi Huovilan hoviin, Rippu Riikolan pihoille, Antti Luukosen alate, 5 Penttilän peräsin puolin, Juoksi Tarnalan talohon. Tuota Tarnanen tapasi, Luuli suureksi sueksi, Karhuksi kavehtivaksi. 10 Tapettihin Tarnalassa, Suholassa surmattihin, Henki läksi Heinosessa.

Mitäs nyt Pietari pitävi, Kun on koissa koiran raato? 15 Tuo pitävi Pietarille: Henkitorvi Heinoselle. Ohvellen osa pitävi: Takajalka Tarnaselle; Paras vuitti Paavilalle: 20 Kohta koivet rukkasiksi.

Mitäpä tästä millen annan, Kuta kullenki ojennan? Äiää ei vähästä täyvy, Yhen koiran kuoliosta; 25 Kylä on suuri, saalis pieni, Talvi pitkä vierahiksi: Mieli Mikko Laakkoselle Mielen entisen lisäksi, Rasvat Pekka Rautiolle, 30 Kuroselle kulkkutorvi, Peräpaikat Pennaselle, Rinta Riiko Tuupaselle, Wäistölle vähä lihoa, Waan ei Mitrolle mitänä. 25

Mitä nyt tästä millen annan, Kuta kullenki ojennan? Äiää ei vähästä täyvy, Yhen koiran kuoliosta; Kylä on suuri, saalis pieni, 40 Talvi pitkä vierahiksi: Häntä Jussi Härköselle, Saparo sanan sepälle, Suhoselle suurta suuta, Koiran leukoja kovia, 45 Jolla Riittoa repivi, Hassitarta haukkoavi.

_Jälkimaine_. _Olli Parviaiselta_ Luostarinvaaran kylästä Ilomantsista. Minkä syyn tähden koiran lahjoja jakaessa mieli annettiin Mikko Laakkoselle ja suu sekä leuat Suhoselle, se on erittäin vv. 29, 46, 47 ilmoitettu. Laakkosella taisi ainaki vähä mieltä olla ja Suhoselta pelkää runontekiä oman suun ja leukansa liiaksi kuluvan, (vaimonsa) Riitta Hassittaren kanssa aina eripuraisuudessa eläen. Jotta muutki antimet, henki- ja kulkkutorvet, rasvat, lihat, rinta jne. tulivat tarvetta myöten sovitetuksi, se on varsin uskottava asia.

Toinen Koiranruno.

Kosk' oli koira kulkenunna, Isännätön ilmestynnä, Rantakartanon rapuille, Ison Iisakin pihalle, Kohta tuosta tuumoapi 5 Wanha herra nuorten kanssa: "Koira kuolettaa pitäisi, Waikka varsin ampumalla."

Heti herrat, nuoret miehet, Pyssyn seinältä sivalsit, 10 Kouran ruutia rumautit, Lyiypallin päälle työnsit, Wasten koiran kuolemata, hallin vaivasen varalle. Sitte siirtyivät pihalle, 15 Kartanolle katsomahan Tuota koiran kuolemata, Herjan hengen lähtemistä.

Heti herra pitkän piipun Kohti koiroa osotti, 20 Wasten päätä valmisteli, Siinä laukasi samassa, Jotta ruuit rupsahtivat, Lyiy luiskahti sisältä Kohti päätä koiraraukan. 25

Nytpä koira koko suulta Parkasi pahan sävelen, Wingahteli viimeiseksi, Waan ei kauan karjununna, Eikä viikon vinkununna, 30 Kuin oil heti henki mennyt, Kova kuolema kohannut.

Juoksit kohta katsomahan. Mist' oil luoti luiskahtanna, Läpikö pään, vaan syämen. 35 Wain on kautta keuhkoloien; Olipa otsahan osanna, Päa-kairo kaheksi mennyt.

Sihen sattupi samalla Kotoansa kulkemahan 40 Kellonsoittaja soria, Jollen on annettu Juhana Esinimeksi ennätetty, Wäistö ompi vanha nimi Peritty isänisiltä. 45

Heti herrat tuumasivat, Keskustelit keskenänsä: "Kun nyt on koira kuoliana, Laannut halli haukkumasta, Tok' se nylkiä pitäisi, 50 Että saatais saapasraait, Kengänpäällys kelvollinen, Tahi talvivaattehesen Turkinkaulus kaunokainen." Wielä virkkavat Juholle, 55 Wäistölle vähän puhuvat: "Kuulepas, Juhana kulta, Ota koira koivistansa, Kääppeä käpälistänsä, Olkapäälle oikialle! 60 Sitte kuletat kotiisi, Kiskot siellä kiirehesti Koiralta korian turkin, Paraimman karvapaian."

Kun nyt oil koira kollotettu, 65 Wäätty Waistön hartioille, Juho läksi juntsimahan, Wäistö mennä väntsimähän, Kotihinsa kulkemahan, Koiran kanssa kaulatusten. 70 Niskass' oli koiran kuono Juhanalla justihinsa, Käpälistä toinen käätty Oikian olan ylitse, Toinen väätty vasimmalle, 75 Häntä häily kantapäissä, Takakoivet kollahteli Pitkin sääriä pahasti, Muu raato miten mujottu Pitkin miehen selkäpiitä. 80

Waanpa astuissa aholla, Kotihinsa kulkiessa, Juohtui mielehen Juholle, Ett'ei joua ensinkänä, Kerkii sillä kerrallansa, 85 Koiran nylkytyn korian; Töit' oil muita tehtaviä, Aivan paljo askareita. Juho mietti mielessänsä, Ajatteli aivossansa: 90 "Koiran kuopalle kuletan, Hukan hauan haltiaksi, Sikskun työni toimittelen, Kaikki askaret ajelen; Sitte nylen nyrkilläni, 95 Piirrän peukaloisellani, Kaikki koivet ja käpälät, Koko runnakon rutasen, Panen pahki paljahaksi, Saatan nahkan saalihiksi, 100 Kohta herroille kuletan."

Juho kulki joutusasti, Halusesti hauan luoksi; Sitte sinne tultuansa, Kuopalle kulettuansa, 105 Selin seisoi kuopan suulla, Otti koiran koivistansa, Kaappasi käpälistänsä, Että runtata rumasti Halli hautahan syvähän. 110 Waan oil koipi kiini käynyt, Kynsi takkihin tavannut, Joka kohta keikautti, Wäistön kuoppahan kumautti, Nurin niskan nuljautti. 115

Sinne nyt katala kaatui Aivan pitkälle pituutta, Koira päälle pätkähtäpi, Waikk' oil eillä ensin mennyt. Siellä huuti huikiasti, 120 Parkui äänellä pahalla, Pyörryksissä pöikkäröien. Aina outti auttajoa, Kuopasta kohottajaa, Waan ei arvannut apuun 125 Sinne kulkia kukana, Eikä tietty ensinkänä, Minne oil Juho joutununna, Wäistö vanha vaipununna.

Akka arveli kotona, 130 Walitteli vaimo raukka: "Mikä lie tullut mies paralle! Kuka kurjalle ukolle! Kun ei jouvu jo kotihin; Tääll' ois töitä tehtäviä, 135 Aivan paljo askareita, Ei ole puuta, ei pärettä, Eikä suurin syötäveä."

Kosk' oil viimen virkistynnä, Wäistö vähän valpastunna, Kohta tuossa tuumoapi, 140 Aivossansa arvelepi: "Woipas saakelin satua! Mit' on tullunna minulle, Kun on niska niukahtanna, Ruumis kaikki runneltunna, 145 Aivot päässäni pahasti Tällä lailla tärskähtännä; Tuskin tulloon minusta Mielen miestä millonkana." Tuli sitte toinen tuuma, 150 Johtui mielehen Juholle, Miten päästä päälle hauan, Kuten kuopan paltehille.

Sai tok' lauan laian päältä Wiimen raavasta rapuiksi, 155 Jota myöten jouvuttiinsa, Ylös hauasta hamusi, Neljin kontan kulkemalla.

Koki sitte kotiansa Wäistö mennä vänttyröiä, 160 Waikk' oil vaiva varsin vahva, Ruumis kaikki runneltuna, Päälaki pahoin pakotti.

Jopa sitte viimein joutui, Pistiinsä kotipihalle, 165 Siitä lyöntiinsä tupahan. Täällä akka ärjäsepi, Rinkasepi Riitta Liisa: "Miss' olet viikon viipynynnä, Kauan ollunna katala? 170 Kukatiesi kulkenunna Ympäri ylet kyliä, Wiinan viljassa eläen?"

Tähän Wäistö vastoapi, Ähkäsepi äänellänsä: 175 "Ele huua, hertta kulta! Ilmanki jo itkettäpi, Harmittapi haikiasti, Kun olen kuopassa kojunnut, Hauassa keralla Hallin, 180 Koiran kanssa kaiken yötä."

Sitte haastoi harmissahan Akalle asian kaiken, Kuink' oil lähtenyt kotihin Koiran kanssa kulkemahan, 190 Kuink' oil kuoppahan puonnut, Kalkki ruumis runneltuna, Kallo katketa kaheksi. Wielä virkko vaimollensa: "Kuules kulta akkaseni! 190 Saata sauna lämpimäksi, Jossa hauot hartioni, Kanssa kaikki ruumihini."

Tähän akka arvelepi, Waimo vastasi samassa: 195 "Jo olen jotaki kuullut, Täm' on kumma kuulematta, Näkemättä näihin asti." Sitte akka ahkerasti, Riitta Liisa liukkahasti, 200 Saattoi saunan lämpimäksi, Hautoi siellä hartahasti, Uutterasti ukkoansa, Sekä hautoi, jotta hieroi. Tok' tuo siitä selventiinsä, 205 Sekä eistiinsä elohon, Waikk' ei töitä toimitellut, Ei ajellut askareita, Päähän päivien monien, Wielä viikonkaan perästä. 210

_Jälkimaine_. Muutamia paikkoja olemma tässä edellä luettamasta runosta pois heittäneet, josta sen tekiä, räätäli _Olovi Karjaliini_ Liperissä, ei pahastune. Myös olemma muuttaneet sanat: _kahtomaane, kulkemaane, juntsimaane_ jne. tavallisempaan kirjapukuunsa (k. v. 33, 40, 67), mutta sanat: _jouvuttiinsa, pistiinsä, työntiinsä_, selventiinsä, (k. v. 156, 165, 166, 205, 206), ovat niin Karjaliinin omaa kirjoitusta myöten jääneet, vaikka tavallisempi olisi kirjoittaa: _jouvuttihen, pistihen, työntihen_ jne.

"Suru Runot"

"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, _Herran Hendrik Suntin_ Kuoleman ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu Kellossa 12 päivänä Elokuussa."

Esipuhe.

Surulauluja surussa Iissä kansa kaivannepi, Joilta joutui nyt lepohon Kirkkoherra kiireheltä, Josta jotaki jutella, 5 Tekis mieli muistutella, Waan ei käänny kehno kieli, Kieli kehnon Kellolaisen. Sanon kuitenki sanoilla, Ylen yksinkertasllla: 10 Empä kiitä kiivahasti, Yli määrän ylpiästi, Toen kuitenki toistan, Puhun poies puolestani, Tahi annan asian puhua, 15 Toen juuri julki tulla.

* * *

Nämät Iissä ilmantuivat, Kovin koskevat sanomat, Ett' on kuolema kumonnut, Esimiehen ennättänyt, 20 Jota ei luultu luonninkana Näinä päivinä näkyvän. Niin nyt kuolema kovasti Meiltä kiskoi kiirehesti Kirkkoherran kiitettävän, Jota suuresti suremma, 25 Jota kauan kaipajamma, Waikka en saattane sanoilla Ikävätä ilmoitella, Walitusta vanhempien, Lasten suulla surkutusta. 30 Woi kun kouristi kovasti, Woi kun kuollo kompastutti Taitavan taluttajamme, Ylen hyvän ystävämme, Jok' oli nöyrä nuorten kanssa, 35 Warsin rakas vanhemmille, Puhutteli pienet lapset, Orvot lesket lempiästi.

Sanankuuliat sanovat, Monet tuota tunnustavat, 40 Kuin oli taitava tavoissa, Kaunis kanssakäymisissä, Koko korkia opissa, Koko kuulu kunniassa. Kun se sattu saarnatyöhön; 45 Opin oikian osasi, Selitti sanat salaset, Wertaukset verrattomat, Lohutti suruiset mielet, Ilahutti itkeväiset, 50 Nöyrät rauhalla rakenti, Kovat lailla langetteli; Jakoi kaiken kansan päälle Hyvät neuot hyödylliset. Ja kun astui alttarille, 55 Silloin kaikkui kaunis urku, Kulki kurkku, raikkui rinta, Helisi se Herran ääni. Tokiko toista sen siahan Samanlaista saatasihin, 60 Waikka kulkis kutsumiehet, Warsin hartahat hakiat, Waeltaisit valtakunnan, Kirjat kiertäen menisi, Yli maamme matkustaisi. 65

Ei se viskonut vihoja Katsannolla karmialla, Eikä saattanut sanoilla Olla kolkko ollenkahan. Onnessa oli totinen, 70 Wahva vastoinkäymisessä, Kaikissa hyvin tytyvä, Osallensa oikialle. Ei sitä rakkaus rahoin, Tavaroihin taltutellut; 75 Jakoi orvoille omansa, Waroistansa vaivaisille, Jotka hautahan halulla, Mullan alle muistelevat, Kirkkoherrasta puhuvat, 80 Sinne häntä siunajavat, Koska he talvella kovalla, Parahilla pakkasilla, Suntin lammasten nahoilla Lantehensa lämmittävät. 85 Wielä muuten muistelevat Opetukset onneksensa, Kuinka käski kiivahasti Pajeta pahoja töitä, Kuinka vahvasti varotti 90 Wajeltaissa valvomahan, Kaikin voimin karttamahan, Synnin suuria vikoja, Omantunnon turmioita; Josta joutuva olisi 95 Armo julkisen Jumalan Kautta pojan kallihimman, Kautta ansion avaran, Lunastukseksi luvattu.

Tämä herra hengellinen 100 Kokonaista kolme vuotta Kuudenkymmenen ylitse Kulki täällä kunnialla, Warsin sievästi vaelsi, Wielä päivän viimeisenki 105 Wirantöissä viivytteli. Waan ei kello yhtätoista Yöllä taitanut tavata, Koska heitti _Henterikki Sunti_ suuren seurakunnan, 110 Päätti juoksun jumalisen, Kilvoituksen kiivahimman, Ruunun kallihin käsitti, Armopalkan parahimman, Saanut armon armiaalta, 115 Lasten hengen laupiaalta, Uuen mielen, uuen kielen, Uuen uskovan syämen; Kuollo siirti nyt sisälle, Karitsaisen kammiohon. 120

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Kesäkuulta.

"Suru Runot"

"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, _Herran Hendrik Suntin_ Kuoleman ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu Kellossa 12 päivanä Elokuussa."

(Lisää Toukokuun osaan.)

Näin on kutsunut Jumala, Kirkkoherran kiirehtinyt: "Tule nyt lepotupahan, Ilon rauhan nautintohon, Rauhan kansan kaupunkihin, 125 Nyt on aika aivottuna, Määräpäivä päätettynä, Koska terveys meneypi, Woima kerran kehnoneepi, Ett' on ruumis runneltuna, 130 Wiran reisuissa revitty, Lapin kylmissä' kylissä, Waivan maassa matkustaissa, Monen tuiskun tuntemassa, Monen myrskyn myrnehissä, 135 Niin nyt sielun sen eestä Siirrän taivahan talohon. Suuren tuskan tuntematta, Tauin kiintiän kivutta."

Sillon kuolema kovilla 140 Kerran koski kourillansa, Luojalta luvan kysynyt, Wallan saanut vanhemmilta, Nopiasti poies nouti Surun lakson laitumelta, 145 Teki matkankulkevalle Parahimman palvelluksen.

Waan jos hoitajat hopulla Kuolemalla kutsutahan, Meiltä lentävät lepohon, 150 Esimiehet ennättävät; Niin ei tarves lesken huolla, Surun alla surkastua; Lupaus luja Jumalan Warsin vahvana pysypi: 155 Että lesket leivän saavat, Lapset rakkahat ravinnon, Waikka kuohupi meressä Aalto vahva vallinlainen, Toinen työntypi jälessä, 160 Kolmas koko kuohun tuopi. Niin on ihmisten elämä Täällä kyynelten kylässä; Koska vaiva vastustapi, Kova onni kohtajapi, 165 Ei se yksinään yritä, Kule ilman kumpanitta. Waikka voipi voimallisen Eeskatsomus enämpi, Joka aallot ankarimmat 170 Asettapi armollansa, Ompi orvoilla isänä, Lepy lesken hoitajaksi, Hyvin kaikille tekepi, Hyvin kaikki katselepi. 175

_Jälkimaine_. Edellinen runo on (k. v. 8) tehty Kellon kylässä Iin pitäjässä, ensimmäinen Oulun kaupungista pohjaiseen päin. Tekiän nimeä emme tunne, muuten todistaa itse runo hänen talonpoikaisesta säädystä olleen.

Lauluja

Wieläki pränttäyttäissämme vihkon lauluja, panemme tähän, esipuheen asemesta, seuraavan, muutamalta ystävältämme saadun, lähetyskirjan:

"Wiimmeisen kirjoituksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäviksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömiksi jäämän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kun mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut, laulut, ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikääskun siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkuin ne vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa, ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen pantaviksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen. Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki senlaisia kun ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen minä niiden arvosta samoin kuin sinäki, pitäin niitä ilmi annettavina jota pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi vähän liaksi keviämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämät virheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettaudena pidettävät, vaan lapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen laatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka tuntee niiden maanpaikkain, joista nämät laulut ovat, Jumalan kiitos, jotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty Franskalainen, toisin Lappalainen savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkautensa. -- En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut Suomalaisiin lauluin -- sen tiedän, että, jos ne ei ole istukkaita, vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat, nykyisten sivistettyin kansojen samanaineisiin lauluin verrattuina, niinkuin luonnon helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain rinnalla. Niillä on Greikalaisten paimenlauluin luonnollisuus ynnä Kristillisyydeltä kasvatetun ihanan ujouden eli häveliäisyyden kanssa. -- Sentähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihen vielä peräti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa niiden olevan kaikille yhtä mieluisia. Kehoitan siis sinua niitä Mehiläiseen panemaan, luullen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata siihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi usiammalle lukijalle otollinen. -- -- --"

Tyttöin Lauluja.

Elsa.

Täm' on vuosi tällä lailla, toinen vuos' on toisin -- Kunpa kultani tulisi, ma ilosempi oisin.

Ei oo kultani kotona, eik' oo äsken ollut, Enkä tieä tyttö raukka, vaikka jo oisi kuollut.

Tuollapa minun kultani sen suuren meren päällä, Wuos' on sitte siirtynyt, kun viimeksi kävi täällä.

Kohta taitaa talvi tulla, järvet ompi jäässä, Minun kultani kaukana ja pitkän matkan päässä.

Lumipilvet kulkevat sen vanhan tavan vuoksi, Woi jos pilvi kantaisi mun oman kullan luoksi.

Emmä tuota surisi, ett' oisi matka pitkä, Eikä minua estäisi, ei lumet, eikä mitkään.

Tulisin ma kultani luoksi, kavahtaisin kaulaan Palavalla syämellä, niinkuin tuli taulaan.

Kaisa.

Mikä lie mun kullallani, itkusilmin istuu, Wesi vuotaa poskille ja kyynelet ne tippuu.

Nukuttaako, torkuttaako, uniko sinua vaivaa? Saat sä tulla lauantaina illan tullen naimaan.

Tule yksin hiljalleen, jott' ei kukaan kuule, Jott' ei kukaan tietä saa ja pahaa meistä luule.

Heitä poies liivisi ja laske hattu naulaan, Hyv' on sitte ollaksemme, lyöä käsi kaulaan.

Taava.

Eipä minun syämeni surullinen oisi, Jospa minun kultaseni parelampi oisi.

Wiisi vuotta olen minä kullallani maannut, En ole vielä äyriäkään kullaltani saanut.

Sepä minun syämeeni surun suuren tuopi, Kun tuo minun kultaseni paljo viinaa juopi.

Kuulepas sa kulta rukka, kuinka nyt on laita: Jopa vaanki välillämme ero tulla taitaa.

Sill' emmä huoli sinusta, enkä paljo kestään, Sinua paljo pilkataan ja vihakseni pistää.

Heta.

Minun kultani valkia on, on kun lumen valo, Parempi on mielestäni, kun paras Suomen talo.

Walkia on kultani, valkia kun vaate, Kaunis on tuo käyessänsä, kaunihimpi maateen.

Kuulepas sa kultaseni, tahotko minun ottaa, Niin saat maata ensiyönä vieressäni kohta.

Sinäpä olet poika parka syämeni saanut, Waikk' et ole vielä kyllä vieressäni maannut.

Sinusta ja minustapa lintusetki laulaa, Ääni kuuluu kukkuloilla, kankahilla kaikaa.

Kun nyt tarkon tietäisin, ett' olet oma kulta, Eipä meitä erottaisi muu kun ruskomulta.

Riitta.

Minä sanon satuja ja puhun järki totta; Tuosta suurin huoleni ompi, kuka minun ottaa.

Tuvass' olen asunut ja saunass' olen maannut, Enkä ole pojilta ma sormustakaan saanut.

Mitä pitäis tekemän mun noiden poikiin kanssa; Käyvät kyllä luonani, ei työnnä kihlojansa.

Suru oli illalla ja se on sama nytkin, Muut ne makas kultansa kanssa, minä aina yksin.

Enemp' mull' on muretta, kun kellä muulla lienee; Jopa minä murehestani jonkun tempun tiennen.

Minä menen Pietariin ja Pietarist' on pesti, Sinne mua kultani toivoo, vaikka emo esti.

Leena.

Tästä äsken laulu läksi, tästä laulan vielä; Eipä lasta laulamasta iso, äiti kiellä.

Minä itse, minun kulta, punakka ja kaunis; Koht' on sukat kuottuna ja paitakangas valmis.

Minun kultani kaunis ompi, vaikk' on pikkuruinen, Tuop' on kultani kunnia, kun ei oo avosuinen.