Part 11

[Ei kyllä missään. -- Epäilemättä on _Suomalainen_ joku myöhäsempi nimitys kansallemme. Esi-isiämme muinastiedoissa sillä nimellä ei tunneta missään. Wenäjän Karjalan asukkaat, ehkä puhuvat selvää Suomen kieltä, eivät kuitenkaan sano, puhuvansa Suomen, vaan Karjalan kieltä, eivätkä nimitä itsiänsä _Suomalaisiksi_ vaan _Karjalaisiksi_. Myös Suomen maan sisässä en paikkoja, joita erittäin nimitetään _Suomen-niemeksi, Suomelaksi_ j.n.e., ja jotka näyttävät todistavan, että niinä aikoina, joina semmoiset nimet saivat alkunsa, _Suomen_ nimitys ei vielä ollut ylehinen koko maalle. Ehkä näitä paikkoja ennemmin, kun uusi Lapin nimi syntyi, juuri nimitettiinki Lappalaisten varsinaisesta nimestä _Same_, josta samasta vielä ehki ei _Saiman_ järviki saanut nimensä. (Mehil. toimittaja.)]

Niin on ajatukseni Suomen nimityksestä, että luulen uskottavimmasti sen olevan jättöperintöä entiseltä maasta paenneelta Same-suvulta s.o. Lappalaisilta.

Jos nyt joku kysyy miksi Same-kansaa nykyjään kutsutaan _Lappalaisiksi_, niin täytyy vastata, että en tiedä, eli että esi-isämme, kun ottivat heiltä entisen vanhan nimensä, antoivat tämän uuden sen siaan, koska olisivat ilman nimettömäksi jääneet. Torneus luulee Ruotsin sanasta "lappa" s.o. _paikasta_, Lapin nimen tulevan, niinkun olis Lapin-kansa muista kokoon paikattu ja arvelee heidän kielensäki olevan muista kielistä yhteenkerätyn. Mutta Suomalaisille olivat luullaksemme Lappalaiset ennen tutut, kun Ruotsalaisille, ja he kutsuvat heitä vissin tällä nimellä, josta samasta Suomalaisesta nimityksestä Ruotsalaisetki lienevät saanet sanansa _Lappe, Lappman, Lappland, Lappmarken_. Wiimeiseksi saan sanoa ajatukseni, että näyttää, kun olisi nimi _Same, Same-ednam_ yhtä sukua _Samojedalaisten_ nimen kanssa. [Katso: Beskrifn. öfver de till Sverges Krono hörande Lappmarker af Mag. Pehr Högström pag. 56.]

[Lapin nimen luulisimma, jos on arvelulle siansa, tulleen Suomalaisesta sanasta _loppu_, josta _o_ sitte jollain tavalla lie a:ksi muuttunut, kun ovatki vähä sukua toinen toisellensa äänikkeet o ja a. Wenäläiset sanovat o:lla Loparj. Kun pakeniki paras osa kansasta ulos maasta, niin taittiin niitä, jotka ainaki jäivät jälille, nimittää loppu-kansaksi. Muutenki asuskelivat erämaasa eli loppu-äärissä niitä paikkoja, jotka Suomalaisilla olivat asuttavina. (Mehil. toimittaja.)]

Ihmissusista.

Niin Suomalaiset, kun moni muuki kansa maailmassa ovat uskoneet -- ja osittain uskovat vieläki -- että ihmisiä taitaan noidilta eli loihtioilta muuttaa susiksi ja muiksi metsän eläviksi. Mistä tämä taika, joka jo oli ennen Kristuksen syntymä-aikoja voimassa, lienee alkunsa saanut, sitä emme voi oikein arvata. Mahtaa kuitenki ihmisten taipumus, helposti uskoa kaikenlaisia vastaluontosia asioita, olla jona kuna syynä, ja toisena kavalien petturien kehumiset ja jaaritukset mahdistansa. Sillä kun kehuivat taitavansa kenen tahansa sudeksi panna ja toisinaan uhkasivatki, ellei heitä mieltänsä myöten hyvitelty, niin siitä vähitellen kyllä saatti mainittu usko alkunsa saada. Wielä taisi seki eistää tämän taion eli luulon levenemistä, että löytyy ja on kaikkina maailman aikoina löytynyt niin monta ihmistä, jotka mielen-laatunsa ja muun elämänsä suhten ovat pikemmin sutten ja karhujen, kun ihmisen luontosia. Majuri Lagervalli Ruotsinkielisen runotarunsa, "Brudskaran", esipuheessa lausuu nähneensä monta semmoista ihmistä, vaikk' ei yhtään, joka koko muodollansa olisi sudeksi muutettu. Mutta sanoo monen muun todistaneen, semmoisiaki nähneensä, joiden myös ruumiillinen muoto olisi tullut muutetuksi ja olleen heillä muistimia näistä muutokas-susista, niinkun solkia, nypliä eli knoppeja ja muita kapineita, joita näillä muuttumis-ajallansa olisi päällä ollut ja sitte susinaki ollen säilynyt. Semmoisia muutokas susista saatuja muistimia sanoo pidettävän monikertasessa arvossa koska luullaan niiden avulla voitavan ihme'töitä tehdä.

Itse lassa ollen kuulin syntymäpaikoillaniki Etelä-Suomessa monasti susiksi muutetuista ihmisistä kerrottavan ja olin sillon kyllä miks'en minäki samassa uskossa, että niin voidaan ihmisiä muuttaa. Wielä muistan, kuinka kerran syksyllä susi oli muutaman talon lammasnavettaan mennyt ja olis sieltä voitu tappaa, jota ei kuitenkaan hennottu tehdä, koska luultiin ihmissudeksi ja vieläpä kutsuttiin nimelläki Jaakoksi. Joku Jaakko niminen mies oli toisesta kylästä sitä ennen tietämättömiin tullut ja hoettiin näin nyt sudeksi muuttuneena kylissä käyvän. -- Tuoppajärven seuduilla Wenäjän Karjalassa kuulin taasen talvella 1836 mainittavan eräästä ukosta, joka omin voimin oli talvenajaksi itsensä karhuksi muutellut ja metsässä kevääsen asti ruoatta maannut. Sitäki asiata mainittiin, kun muuta epäilemätöntä totta. Mutta ukko itse oli jo monta vuotta sitte maannut sekä talvet että kesätki maan povessa, etten saanut tavata ja itseltänsä kysyä. --

Että kaikki semmoiset luulot ihmisen ruumiillisesta muuttumisesta joksiki muuksi eläväksi ovat aivan tyhjiä, perättömiä taikoja, sitä ei kyllä tarvinne'kaan älyllisille ihmisille muistuttaa. Ovatki jo ajat ja tiedot siksi valistuneet, että niitä ynnä monen muun tuhannen kanssa enimmästi pidetään lasten ja vanhain akkain jaarituksina.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Joulukuulta.

Alkuluomisesta.

Pian kullaki kansalla maailmassa ovat tarinansa alkuluomisesta, nimittäin _maan ja maailman_ luomisesta, _ihmisten_ ja muiden sekä _hengellisten_ että _hengettömien olentojen_ ilmaumisesta j.n.e. Kaikki pitävät yhtä siinä asiassa, että ennen maan luomista ei ollut muuta, kun joku muodoton tyhjä eli ainetten seko, joka kaikkenaan oli yhdennäöstä, eikä toinen paikka toisestaan erotettu. Indialaiset Aasiassa tarinoivat pyhinä pidetyissä kirjoissaan, että tämä alkuolento ensin rupesi itsestään ajattelemaan, kuvautui siitä munaksi ja munasta sikesi maailman luoja, Jumala Brahma, joka asetti päällyspuolen munasta taivaaksi, alapuolen maaksi ja teki sisuksesta ilman ja meren: Meren keskelle kohosi manner ja ympärille nousi rautaseinät. Mantereesta tuli aineita kaikenlaisiin olentohin, joilla ei kuitenkaan ollut henkeä, ennenkun luoja lähetti senki. Ahneus ja murhanhimo alenti ihmisen alkuarvostaan ja lyhenti elämäniän. Henki kuollessa lähtee yhdestä ruumiista toiseen, joko ihmisruumiiseen, muun elävän, puun, ruohon eli kiven j.n.e. sitä myöten, kun entisessä ruumiillisessa yhdisteessä tekeytyy otolliseksi parempaan eli pahempaan uuteen yhdisteesen. -- Persialaiset uskoivat löytyvän kaksi luomatonta alkuolentoa, joista toinen, _Ormusda_ nimeltä, oli hyvä, toinen _Ahrimani_ paha (k. Mehil. 1836, Histor. s. 96), Näiden alkuolentojen mukaan ovat kaikki luodutki hyviä eli pahoja. -- Wanhain Egyptiläisten tarinoita myöten loi itse luomaton alkujumala maailman _Sanallansa_. Sitä ennen oli maailma yhtenä jäänä ja peitetty pimeydeltä. Mutta Sanan henki muuttui _ääneksi_, ääni _tuleksi_, joka sekä lämmitti että valasi. Tuli sulatti jään ja kuivasi osan siitä mantereeksi, vaan enin osa jäi kuivamatta mereksi. Ihmiset olivat alkuansa puhtaat, ruumiittomat henget, eronneet Luojan hengestä s.t.s. luojan uloshengittämästä kuvauneet. Mutta heidän ylpeytensä ja himonsa, tutkia Jumalan henkiä, joka oli kieltty heille, rangaistiin sillä, että he suljettiin ruumiisin, yhdestä toiseen, niinkun Indialaistenki uskossa. Ja sama rangaistus uhattiin niille, jotka vielä elivät henkinä alkupuhtaudessaan, jos heki lankeaisivat. -- Greikalaisilla ja Ruomalaisilla oli usiampilaatuisia tarinoita alkuluomisesta, vaan ne nyt sivumenemmä, ikäskun Ruotsalaisten ja muidenki Germanilaisten kansain tarinat. Shippowais-Indiaanit Pohjois-Amerikassa sanovat maan ennen luomistansa olleen merenä, eikä sillon muuta elävätä löytyneen, kun yhen hirviän suuren linnun, jolla oli silmänsä tulesta, katsunta kun ukonleimaus ja siipiensä suhina lentäissä, kun Pitkäsen jyrinä. Kun tämä lintu laskihen alas ja tuli merta koskemaan, niin nousi ja kohosi kuiva maa ylös vedestä ja seisattui vetten päällä. Saman linnun toimesta tuli sitte maalle kaikki, mitä siinä löytyy elävätä, kasvavata eli muuta ainetta. -- Muinais-Suomalaisten uskosta näissä asioissa olemma, ehkä kyllä lyhyeltä jo maininneet (k. Mehil. s.v. Hist. s. 10). Niitä lisäyksiä ja parannuksia myöten, joita jälestäpäin on koottu, tulisi Kalevalan I Runo, v. 247-315, jossa alkuluomisesta kerrotaan, kuulumaan seuraavalla tavalla:

Waka vanba Wäinämöinen Siitä kulki kuusi vuotta, Seuro seitsemän keseä, Karehti kaheksan vuotta, Selvällä meren selällä, Ulapalla aukialla, Eessähän vesi vetelä, Taivas sininen takana.

Siinä mies meret lukevi, Uros aallot arvelevi; Kussa päätänsä kohotti, Sihen saaria saneli; Kussa kättä käännällytti, Sihen niemiä nimesi; Kussa jalka pohjautu, Sihen hauat hankkieli; Kun kävi lähitse maata, Siinä rantoja rakenti; Päin pääty maata vasten, Sihen lehti laittelihen; Kylin maahan kääntelihen, Sihen sai siliä ranta; Jaloin maahan kääntelihen, Sihen loi lohiapajan. Niin ulomma uiteleksen, Seisottu meren selällä, Luopi luotoja selälle, Kasvatti salakaria, Joihin laivat lasketahan. Päät menevi kauppamiesten.

Lenti kokko koilta ilman, Havukkainen halki taivon, Ei oo kokko suurimmia, Eikä aivan pienimmiä: Siipi taivoa siveli, Toinen vettä viepraeli. Sillä silmät tulta iski, Suu valeli valkiata.

Lentelevi, liitelevi, Katselevi, kääntelevi Lenti iät, lenti lännet, Lenti kaikki ilman tuulet, Lenti luotehen loputen, Peritellen pohjasilman, Etsien pesänsioa, Asunmaata arvaellen.

Sillon vanha Wäinämöinen Keskellä meren seloista, Kun näki kokon tulevan, Linnun liian liitelevän, Luuli päivän paistavaksi, Hempehen helottavaksi.

Niin nosti merestä polven, Sen pisti kokon pesäksi, Heinäseksi mättähäksi, Kuloseksi turpeheksi.

Tuopa kokko kurja lintu Näki mättähän merellä: "Oisi tuossa tuores turve, Jos tuohon pesäni laain."

Lentelevi, liitelevi, Päähän polven laskeuvi, Hiero heinästä pesänsä, Kulon päästä kutkutteli; Niin muni munia kuusi, Kultamunan seitsemännen.

Hierelevi, hautelevi, Päätä polven lämmittävi; Siitä vanha Wäinämöinen Tunsi polvensa palavan, Jäsenensä lämpiävän. Wavahutti polviansa, Järkäytti jäseniänsä, Munat vierähti vetehen, Meren aaltohon ajaksen.

Sano vanha Wäinämöinen: "Kokko rukka, kurja lintu! Jo munat vetehen vieri. Karskahti meren karihin."

Katselevi, kääntelevi, Jo oli muuttunna munaset: Munasen alanen puoli Alaseksi Maaemäksi; Munasen ylänen puoli Yläseksi taivoseksi; Mi munassa ruskiata, Se päiväksi paistamahan; Mi munassa valkiata, Se kuuksi kumottamahan; Mi muita munan muruja, Ne tähiksi taivahalle.

Siitä meille päivä synty, Siitä uusi kuu kumotti, Sitä taisi taivas tulla. Sekä mahto maa sietä, Kokon kuuesta munasta, Seitsemästä saalahasta.

Tällä runolla maailman alkuluomisesta on kyllä sekä jo präntätyitä, että vielä pränttäämättömiä toisintoja. Niin on toisilla _kokon_ siasena _hanhi, sotka eli haapana_ ja lauletaan kokon eli jonkun näistä muista munineen vaan kaksi eli kolme munaa. Taikka kertovat kokon Turjasta eli Lapista tulleen ja kullasta eli vaskesta pesänsä tehneen. Ja kun munat vierähtivät veteen ja särkyivät, sanotaan muutamissa toisinnoissa ne sitte joko Wäinämöisen eli itse munivan linnun sanalla, s.o. käskyllä, muuttuneen, kuni muuttuivat. Mikä näistä toisinnoista olisi toistansa parempi, sitä emme nyt rupia'kaan tutkimaan, vaan ilman kehotamma muita miettimään, jos eikö tällä tarinalla alkuluomisesta saattaisi olla jotain yhteyttä edellä mainitun Indialaisten luomistarinan kanssa. Tässä olisi se luomaton alkuolento erounnut _vedeksi ja Wäinämöiseksi_ [Ehkä koko tässä luomistarinassa alkuansa ei lienekään _Wäinämöisestä_, vaan _Wein emosesta_ (veden emosta) puhet ollut. _Emoksi, emäksi, emoseksi_ nimitetään yhteisesti sitä, mistä kullaki aineella on ylläpitonsa, lujuutensa, vahvuutensa j.n.e. Ei _Weinemosella_ siis tarvinne'kaan jotain erityistä _naisjumalata_ vedestä ymmärtää, vaan yhteisesti _veden ylläpitäjää, veden omituista voimaa eli juurta_. Sana on selvää Suomea ja selvällä merkityksellä, vaan näyttää kun olisi likipitävän äänensä vuoksi tullut _Wäinämöisen_ nimen kanssa sekaumaan.], ja ajatusta kuvaeltaisi _kokolla_. Samalla tavalla tulee sitte heidän, kun meidänki tarinassa munan yläpuolesta taivas, alapuolesta maa ja sisällyksestä, heillä ilma ja meri, meillä kuu ja aurinko. Mutta ehkä vielä suurempi ja merkillisempi yhteys on tällä meidän tarinalla Shippowaisten tarinan kanssa alkuluomisesta, jossa, niikun siitäki jo edellä mainimma, myös muistellaan, suuresta linnusta, jolla oli silmät tulesta j.n.e. Ikäskun kokko meidän tarinassa, tuli heidänki tavaton lintunsa merta koskemaan, josta sitte maa erosi vedestä. Jos tahtoisimma pitkittää näitä arveluita, niin kyllä saattaisimma muistuttaa siitäki, että kuudella kokon munalla meidän tarinassa miksei kuvailtu kuutta päivää, jona Jumala maan loi, ja seitsemännellä kultamunalla niitä seuraavata lepopäivää. Waan olkoon loppu kerrassaan arveluillemme.

* * * * *

Entisellä tavallansa toimitetaan MEHILÄISTÄ tulevanaki vuonna saatavaksi 3 ruplaan 45 kopeikkaan paperirahassa itsekustaki postikontuorista Suomessa. Joka toiseen arkkiin kirjoitetaan Wenäjän maan ja vallan historiata, jonka, samate kun tänä vuonna Suomen historian, toivomma saada yhteen vuosikertaan mahtumaan.

Helsingistä 3 päivä Joulukuuta 1839.

Elias Lönnrot. Läänin Lääkäri.

HELSINGISSÄ, 1839. Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä.

Imprimatur. H. Widenius