Part 10

Waimo muuan piti salaukkoloita, joita oli kolme, yksi _Olli ojan takoa_, toinen _Pekka pellon pientarelta_, kolmas _Niilo niitun päästä_. Ja vaimo vihasi sentähden omaa miestänsä. Ja tuumasi kerran yhen salaukkonsa kansa, mitenkä hän saisi miehensä sokiaksi, ettei se olisi aina haittana toisten kanssa yhtä pitäissä. Salaukko sanoi: "mene ja kysy kallion haltialta, kyllä se antaa tieon." Oikia mies, joka kuuli heiän tuumansa ja tiesi vaimonsa menevän kysymään, meni eilläpäin ja nousi puuhun, joka oli tihiäoksanen. Ja vaimon paikalle jouvuttua, kysyi eriäänellä: "mitä sinulla on asiaa?" -- "Läksin tietoa ottamaan, miten saisin mieheni sokiaksi." -- "Kyllä sen saat, mutta ompa sinulla kolme salaukkoa, jonkatähen sinä omaa miestäsi vihaat," -- "Kaikkipa vuorenhaltia tietääkin; niin on, niin on asia", sanoi vaimo. -- "Noh mene nyt kotiisi ja keitä hyvin makia maitovelli, anna sitä miehesi syöä, niin hän kohta tulee sokiaksi." Waimo lähti kotiin menemään. Mies kohta alas puusta ja läksi toista tietä. Niin oli ennen kotona, kuin vaimo, eikä ollut tietävänään koko asiasta, vaan sanoi vähän ajan päästä: "kuuleppas vaimoseni, mitään minä saisin syöä puolipäiväseksi!" "Wuota minä keitän maitovelliä", sanoi vaimo, johon ukko oli hyvin tytyväinen. Sai velli valmiiksi. Rupes ukko syömään ja alko kohta valittaa, että hänen silmänsä tuntuu kipiältä ja hieroo niitä käsillään. Waimo sanoi: "kah mikäs niillä nyt on, terveethän ne ovat tähän asti olleet." Ennen kun ukko oli päässyt syömästä, niin oli jo olevinaan upposokia, eikä nähnyt poislähtiä pöyän luota ilman saattamata. Nyt alko vaimolla hyvä elämä, kun ei ukosta ollut pelkoa. Kului vähän aikaa, kun laahtunaika joutu. Mies tuumaa vaimolleen, mistä laahtari saahaan. Waimo sanoi: "annas minä käyn Ollin ojan takoa, kyllä se osaa laahata." "No käy!" sanoi mies. Olli tulee ja härkä tuoaan tupaan. Ukko haki kirvestä, jolla härkää päähän lyöä. "Anna Olli näkevä mies lyöpi!" sanoi vaimo. "Itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä", arveli ukko ja samassa löi Ollia ohtaan, joka nuorasta piti härkää. "Woi, voi! kun löit Ollia ja tuohon tapot miehen", huusi vaimo. "Eihän sokia mistä tieä", sanoi mies ja laittivat Ollin raaon lattian alle. "Mistäs nyt laahtari saahaan?" arveli ukko. "Minä käyn Pekan pellon pientarelta, kyllä se sen tappaa," sanoi vaimo. -- "Kay, käy, eukko kulta!" -- Pekka tulee, ukko taas panee Pekan härkää pitämään ja käkee iskeä vanhaa vaivan näköänsä. Akka kieltää iskemästä, vaan ei tullut apua. Ukko otti kirveen käteensä ja iski Pekkaa ohtaan. Jopa sekin kuoli. Taas akalle hätä käteen, kun Pekankin tappo. "Eihän sokia mistä tieä, sanoi mies, käypikö se ihmiseen taikka härkään." Mikäs nyt tuumaksi -- ei kun Niiloa niityn päästä hakemaan, joka kohta joutu paikalle. Ei ukko vieläkän antanut Niilon härkää lyöä, vaan pani nuoraa pitämään. Waimo kyllä sanoi: "anna Niilo näkevä mies iskee, ethän sinä näe", johon ukko vaan virkko: "itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä," ja anto samassa Niilolle semmosen kolauksen ohtaan, ettei enää toista tarvinnut. Waimo parkasi: "noh, jopaan sinä Niilonkin tapot ja tahto ukkoansa lyöä, joka kuitenkin jäi siltään." Ei muuta taas, kun raato lattian alle ja härkä vietin pois. Kohta sattu tulemaan mies, joka laulain käveli kyliä myöten. Tällen alko ukko tuumata, jos hän ottais ja kantais miehenraaon lähellä olevaan jokeen, niin hyvän makson sais. "Miksei," sanoi laulaja. Samassa nostettiin raato ylös lattian alta, jonka laulaja otti selkäänsä ja kanto jokeen. Sillä aikaa nostivat toisen taas lattian päälle. "Noh, jokos veit raaon jokeen?" sanoi ukko. "Jo kyllä," vastasi laulaja. Ukko alko kopeloia: "täälläpään se vielä on; miks sinä minua narraat sokiata miestä!" Kun silloin sieppasi laulaja raaon selkäänsä ja vei aikakyytiä jokeen. Jo laulajan lähettyä nostivat kolmannen. Kun sitte tuli palkkaansa kysymään, arveli ukko: "no jokos nyt toki sait sen viejyksi?" "Sinne minä sen vein, jos hän siellä pysyneen", sanoi laulaja. Ukko taas alko hapuroia ja sano, "täälläpä se vieläkin on, kun toki kehtaat narrata niin kauan vanhaa näkemätöntä miestä ja tuota et vie pois, kyllä minä palkkasi maksaisin." "Sekös pahus sitä aina takasin tuopi!" sanoi laulaja ja kaappasi raaon selkäänsä. Alas taas mennä sen kanssa joelle. Ukko sanoi vaimolleen: "juokse'paan sinä kahtomaan, varsinko se niitä jokeen viekään, vai mehtään muunne heittää." Waimo kääräsi vanhan lakanan päähänsä ja juoksi nurmia myöten kahtomaan. Laulaja näki lakanapäisen nurmia juoksevan, ajoi jälestä ja viskasi senkin jokeen, luullen taas kuolleen takasin juoksevan. Meni sitte ukon luoksi. "Noh, jokos nyt sait raaon jokeen?" "Jo sain, vastasi laulaja, mutta yritti vieläkin tulla takasin lakana korvissa. Waan juoksinpa minäkin jälestä, sain kiini ja annoin sille aika tuiskosen jokeen takasin." Samalla tuli ukkokin näkeväksi ja makso hyvän palkan laulajalle hänen suuresta vaivastansa.

Tarina.

(Muualta.)

Matti niminen joutomies piti yhtä tuumaa talon emännän kanssa, vaikka mies vielä eli. Isäntä joka tiesi heiän yhteytensä, varusti muutamana päivänä tulla kotiin juuri sillä ajalla, jolla luuli Matin olevan vaimonsa luona, kuin oliki. Waimo oli paistanut piirakkaita Matille, vaan sattu itte pois olemaan, eikä nähnyt miestänsä kotiin tulevan. Mies tulee tupaan, täälläpä Matti pöyän päässä piirakkaita syömässä. Mies suutuksissansa otti ja löi Mattia päähän niin kovasti, että hän kuoli. Pani sitte varin piiroon Matille suuhun ja meni jälle ulkotöillensä. Wähän ajan perästä tuli emäntä tupaan, näki Matin kuolleeksi ja ihmetteli, kuinka hän oli niin kiivasti syönyt, että läkäytyi. Ei hänellä ollut muuta aikaa tuumata, kun kantaa Matin raato porstualoukkoon, siksikun sais paremman tilaisuuen muualle korjata. Kohta joutu isäntäkin kotiin ja arvasi, että raato mahtaa olla porstuan loukossa. Teki hän tähellisen asian, sieltä jotain hakeaksensa, mutta vaimo sanoi, ettei se kalu, jota haki, ollut siellä. Waan mies ei totellut vaimon kieltoa, jonkatähen vaimon piti ilmottaa kätköpaikkansa. Hän sanoi ukollensa: "minä kannoin sinne Matin raaon, joka tuli sinun pois ollessasi meille ja jäi yksin tupaan. Oli hän varkahin syönyt piiroita ja läkähtynyt niihin." Mies otti Matin raaon loukosta, pani sen naapurin talon varsan selkään, joka sattu pihalla olemaan, sito vähän kiini, että se pysy selässä, alas siitä varsa laukata kotiin. Naapurin mies, joka sattu olemaan pihalla, huutaa: "Matti! Matti! elä varsan selkää katkasee!" Kun Matti ei totellut, niin varusti pitkän seipään käteensä, juoksi vastaan ja anto Matille semmoisen kolauksen, että se putos kuollunna maahan varsan selästä. Tässä kuoli Matti parka jo toisen kerran. Tästäkös hätä tappajalle. Hän otti ja kanto Matin raaon lähellä olevalle rannalle ja pani veneesen istumaan, airot käsiin, piipun hampaisiin, tulipakkulan piipun päälle, niin työnti ulos rannalta ja tuuli vei hänen yli selän, jossa sattu nuotanvetäjät juuri vetämään nuottansa. Matti tulee kohti, apajamiehet huutavat jo Matin etäällä tullessa: "Matti! Matti! elä tule apajan päälle!" Waan Matti ei ollut tästä milläänkän, vain tulee juuri apajan päälle ja sattu suoraan tulemaan kahen veneen väliin, jotka jo olivat yhistyneet yhteen. Tässä anto nuottamiehet Matille semmoisen pamauksen, että täyty Matin kuolla kolmannen kerran, jossa hänen raatonsa kukaties taiettiin järveen viskata. Sihen vasta loppu Matin elämä.

Graeca sunt; non leguntur.

Kajaanista 3 Heinäkuuta 1839.

H. W. Wähällä oli viime Toukokuun alussa lähetetty kirjasi jäädä iäti vastamatta. Sillä samana Heluntaipäivänä, jona olin itseki hukkua, katosi kirjasiki lakkaristani. Muuta puolluspuhetta ei siis tarvinne'kaan tämä myöhänen vastaukseni, jonka tähden alan suorastaan selvitellä syitä vähän muista eritapaseen Suomen kirjotuslaatuuni, josta mainitussa kirjassasi mainitset.

_Esinnä_ sanoit oudostelevasi, etkä tietäväsi, minkä tähden kirjotan _ottavi, menevi, katsevi_ j.n.e., enkä tavallisemmalla laadulla: ottaapi, meneepi, katseleepi j.n.e. -- Itsekullaki Suomen kielen Lausukalla (Verbum) pidämmä olevan 8 Tapaa (Modus), niinkun siitä asiasta 1837 Mehiläisen Lokakuun osassa koimma laviammalti kertoa. Näillä Lausukkain Tavoilla on sitte jokaisella oma erityinen Wartensa (Radix), niinkun siitäki on mainitun vuosikerran Marraskuullisessa osassa kerrottu. Kunki Tavan Warresta saadaan Kohdat eli Siat (Personae) samassa Tavassa, sillä että Warteen liitetään omituiset päätteensä, kohdallisissa Tavoissa nimittäin. Warsikohta Lausunta- ja Arvelotapain Yksikössä (3:tia Sing. Praesent. Judicat. et Conjunct.) todenmukasimmasti alkuansa sai eripäätteensä -hi (-he), niinkun Arvelotavassa vieläki usein sanotaan: ottanehe, menehe, katsellehe, sen siaan kun toisin kuuluivat: ottanee, ottanevi, ottaneevi, ottaneepi, ottanoo, ottanoovi, ottanoopi j.n.e. Tämä pääte -hi (-he) on yhtä sanaa, kun mikä nyt sanotaan: hän, han. Mutta vaikka onki Arvelotavassa mainittu pääte vielä sillänsäki tavattava, niin sitä Lausuntatavassa ei kuitenkaan enää nähdä muuttumattomana. Lausuntatavassa on h taikka kadonnut ja i eli e yhteenjuossut edellisen äänikkeen kanssa (ottaa), taikka on h muuttunut joksi toiseksi v, p (ottavi, ottapi). Wiron kielessä on se muuttunut kerakkeeksi b. Näin näistä v, p, b arvellessamme luulemma kaiketi'ki, että h paremmin on taitanut muuttua kerakkeeksi v, kun kerakkeiksi p, b. Eikä ole sen juuri tarvianut suorastaan muuttua'kaan, vaan on tainnut ensin kadota edellisen äänikkeen ja seuraavan välillä, joita sitte kuitenki on pantu v erottamaan, etteivät juoksisi kaksi äänikkeeksi, samate kun sanoissa _koan, oluen_ j.n.e. v usein työnnetään ääniketten väliin, jotta kuuluvat _kovan, oluven_ j.n.e. Samalla tavalla on h Nimukkoihin liitetyissä päätteissä monella tavalla muuttunut, jotta sanotaan esimerkiksi: _poikoahan, poikoaan, poikoanan, poikoasa, poikoansa_ j.n.e. Wielä seki asia on muistettava, että Monikkoluvussa v aina on pysyvä ja ylehensä tahallinen, niinkun sanotaan _ottavat, menevät, katselevat_ j.n.e. ja että Tehtävän Muodon Mainintatavan Menevässä Ajassa (Praes. & Futur. Particip, Activ.) on v tavallisempi kun p, taikka _katseleva_ tavallisempi kun _katselepa_. Ja koska sanotaan yhdellä äänikkeella _ottava, katseleva_, niin pidämmä mukasempana myös yhdellä äänikkeellä sanoa _ottavi, katselevi_, jolla tavalla enimmästi kuuluvatki Wen. Karjalassa, niinkun edellä luettavaa selitystämme myöten emme tiedäkään, mistä siihen se toinen ääniki olisi tuleva, muusta kun pilauneesta kielitavasta. -- Ne nyt ovat mainittavimmia syitä sihen kirjotuslaatuumme ja muita taitaisi löytyä.

_Toiseksi_ kysyt, minkätähden tänä vuonna olen ruvennut kirjottamaan: _ele, ellös, elköön_ j.n.e., koska tavallisemmasti kirjotetaan: _älä, ällös_ j.n.e. Tätä kysymystäsi sopii vastata toisella: minkätähden on sanaa _ele, ellös_, jolla tavalla sitä toisessa puolessa Suomenmaata vieläki äännetään, ruvettu kirjottamaan _älä, ällös_? Eikö se epäilemättäki ole yhtä rotua, kun Lausukkatapanen Wälikkäsana en, et, ei, emme j.n.e.? Lausukoista elän, pidän j.n.e. johdetuita ei sanota elälen, pitälen, vaikka a oli itsessä Päälausukassa, vaan sanotaan _elelen, pitelen, elele, elellös, elelköön_ j.n.e. Niin miksi sitte tässä johdesanassa _e_ vasten yhteistä lakia muutettaisi äänikkeeksi _ä_? Niin luulemma, että sanat _älä, ällös_ j.n.e. ovat alkuansa äkkinäisiltä kirjottajilta kirjohin tulleet ja kirjoista Hämeessä, Uudella maalla ja osittain muuallaki kielehen ruvenneet.

_Kolmanneksi_ arvelet parempi olevan vanhalla tavalla kirjottaa _kuin_ eikä _kun_ (kuni). Näistä sanoista olen jo ennen (Kesäkuun lopulla 1836) ajatukseni sanonut ja vasta nyt kokoan samassa paikassa jo edellisestäki sanasta _ele, ellös_ kirjottaneeni. _Kuin (kuinka)_ on Jaksintasia (Jatructiv.) sanasta _ku_ Monikkoluvussa, Wälikkäsanan tapaan (adverbialiter) käytetty; _kun_ Hallinta- (Genetiv.) eli Jaksintasia Yksikössä enimmästi Sidesanan (Conjuctio) tavalla käytettävä; _kuni_ muu samasta sanasta johdettu Wälikkä. Mutta ei ainoasti kirjoissa, myös kansanki puheessa, ehk' ei kuitenkaan kaikin paikoin, käytetään sanaa _kuin_ niiden toistenki siasta. Sopimattomasti sanotaan paikoin esimerk. _sen saapi sanottuansa, kuin on ilman oltuansa_ (pitäis olla: kun on i. o.); _kuin mun tuttuni tulisi_ (p.o. kun mun t. t.); _parempi jäämä, kuin uupuma_ (p.o. kun uup.) --

_Neljänneksi_ katsoisit sopivammaksi kirjottaa Wajantasian (Caritivus) yhdellä kun, kahdella t:llä, s.o. sopivammaksi kirjottaa _hevoseta, leivätä, tanhuata_ j.n.e. kun hevosetta, leivättä, tanhuatta. -- Tätä Siaa ääntävät Suomalaiset paikoin yhdellä, paikoin kahdella t:ellä. Jälkimmäistä tapaa katsoma paremmaksi, ehkä kyllä onki edellinen kirjoissa tavallisempi. Kahdesta syystä on se parempi. 1:ksi, kun Wajantasiaa kaksos t:llä kirjotetaan, niin se joka sanassa on helposti Kohdintasiasta (Infinitiv.) erotettu. 2:ksi tulee kielenoppinen johto keraketten _k, p, t_ katoamisesta eli muuttumisesta umpinaisten tavuutten edellä selvemmäksi. Sanot sen alkuperäsin kuuluneen _hevosettaka, leivättäkä_ ja siitä sitte loppu-äänikkeen poisjäämällä ei tainneen tulla kun _hevosetak, leivätäk_ ja kerakkeen _k_ puoli h:ksi, (') muutamalla _hevoseta', leivätä'_. Taisi kyllä niinki tapahtua, mutta kun kuitenki loppuäänike ja edellinen k olivat meneviä, niin mielestämme tekivät paremmin, jotka antovat ne suorastaan mennä, että tuli jäämään ainoastaan _hevosetta, leivättä_, Sillä voittivat vielä senki, etteivät enää tulleet niistä johdetuissa Mainikoissa (Adjectiv.) hämmennystä tekemään, semmoisissa nimittäin, kun _hevoseton, leivätön_ (alk. hevosettoma, leivättömä).

_Wiidenneksi_ oudoksut sanoja _mikäli, kukali_ j.n.e., jonkalaisia välistä sanot tavanneesi. Outoja lienevätki paitsi Karjalassa, jossa kyllä ovat tuttuja. Sanotaanpa sanalaskussaki: _Sikäli_ vesa väetsen, _kukali_ itse kanto kasvo. Ei haittaisi, vaan olisi ehkä voitoksi kielellemme, jos tulisivat muuallenki tutuiksi, koska sievemmästi ja yhdellä sanalla toimittavat, mitä muuten pitäisi kahdella eli usiammalla. Esimerkiksi edellinen sanalasku pitäis muuten sanottaa: _sitä myöten_ vesa väeksen, _kuta myöten_ k. k. Arvelisimma niiden ennen olleen varsinaisia Sioja (Casus), vaan jotka myöhemmin oikiasta alkuperäsestä arvostansa alenivat Wälisanain tavalla käytettäviksi. Semmoisia ovat nykyään jo mainitut _mikäli, sikäli, kukali_ ynnä monein muiden, niink. _täkäli, tuokali, toisakkali, peräkkäli, loitokkali, muuakkali, vierekkäli, metsäkkäli_ j.n.e.

_Kuudenneksi_ muistutat vieraskielisistä nimistä, semmoisista, kun _Korintho, Heirodoto, Aleksandro, Theisei, Atrei, Lykaaona, Atheina_ j.n.e. ja tahtoisit niitä kirjotettavaksi _Korinthi, Herodoti, Aleksanderi, Theseys, Atreys, Lykaoni, Atheni j.n.e. Kyllä niin miks' eivät olisi'ki somemmat silmän nähdä, liiatenki sen silmän, joka niitä on tottunut Ruotsin kielellä melkein samalla tavalla kirjotettavaksi näkemään. Mutta jos Ruotsalainen kielensä luonnon mukaan useammissa vieraissa sanoissa poisheittää viimeisen äänitteen ja sitä seuraavan kerakkeen, niin pitääkö sentähden Suomalaisenki ne poisheittää ja, koska kielen luonto ei suatse jollai kerakkeella päätyvätä sanaa, antaa sille peräti uusi äänike päätteeksi? Eikö ainaki ja epäilemättä ole parempi päättää sana sillä alkuperäsellä äänikkeellänsä? Mutta tämä Ruotsin mukaileminen on nykyään niin vallassaan, ettäpä kirjoittavat _Romi_-ki, eikä _Roma_ (oikeemmin: Rooma), jolla tavalla Latinalaiset. Paremmin luontoansa seuraava näyttää kielemme ennen olleen, esimerk. sihen aikaan, kuna sanat _aluna, hamina, sirkilä, herra, lato, leiona, telta, rantu, tina, lakana, saha, Simona, Salomo, Jonas_ (Jonaan), _Lukas_, (-kaan), _Kaarlo, Wilppu_, ynnä moninaisten muiden, tulivat kieleen otetuksi. Nykyiset ihmiset niiden siasta olisivat tehneet _aaluni, hamni, sirkkeli, herri, laata, leioni, tältti, ranti, tenni, laakani, sooki, Siimoni, Salomoni, Jonas_ (Jonaksen), _Kaarli, Wilippi_ j.n.e. Waan kummatka ompi luontevammat? -- Greikalaisten ja Latinalaisten nimien suomentamisessa olemma aina kokeneet erottaa varren itse päätteestä. Warren olemma miten mahdollinen sisällänsä pitäneet, vaan päätteen, joka alkukielissänsä oli Greikalainen eli Latinalainen, olemma Suomen kielessä tehneet Suomalaiseksi, kuitenki aina niin likipitäin alkukielistä päätettä, kun mahdollinen. (Lisää toiste.)

MEHILÄINEN

W. 1839. Marraskuulta.

Graeca sunt; non leguntur.

(Lisää Lokakuun osaan.)

Sillä tavalla Gr. Korinthos, -thou, -tho, -thon, Suom. Korintho, -thon, -tholle, -thoa, eikä Korinthos, -thoksen, -thokselle, -thosta eli Korinthi, -thin, -thille, -thia; Gr. Atreus, -reos, -rei, -rea, Suom. Atrei, -rein (-reen), -reille (reelle), -reita (-reeta), eikä Atreys, -ksen, -kselle, -stä: Gr. Solon, -lonos, -loni, -lona, Suom. Solouna (Solnona), -nan, -nalle, -naa (-nata), eikä Soloni, -nin, -nille, -nia; Gr. Medon, -dontas, -donti, -donta, Suom. Medonta, -tan, -talle, -taa eikä Medoni, -nin, -nille, -nia; Gr. Aias, -ntos (Ajax, acis), Suom. Aianta l. Aiaaka eikä Aiasi eli Aiaksi, (Aijasi, Aijaksi). Sama laki lienee ehkä muissaki vieraskielisissä nimissä seurattava, jonka sivussa, kun kirjotetaanki monessa kielessä sanat toisin, äännetään toisin, eikö sopisi niitä Suomeksi ääntänsä myöten kirjottaa, vähä niiden vieraskielisestä kirjotuslaadustansa huolien. Niin ovat Wenäjän kielessä tavaksi ottaneet ja luulemma heidän siinä oikein tehneen. Niin tulísi meidänki kielessä kirjotettavaksi: Russo, Bolo, Lafonteeni, Mopertyi, Lavosieeri, Didero, Harvei, Kuki, Dreideni j.n.e., eikä Rousseau, Boileau, Lafontaine, Maupertuis, Lavoisier, Diderot, Harvey, Cook, Dryden. Samalla tavalla: Lesteri, Darbi, Norritsa, Skarboro, Järsi, Dublina, Konnahti, Sleigo, Breitona, Mursia, Wilvao, Bordo, Niäyri, Illi, Mörthi, Kaljari, Redsio, Perudsa, Tsivita, (Zivita) j.n.e., eikä Leicester, Derby, Norwich, Scarborough, Jersey, Dublin, Connaught, Sligo, Brighton, Murcia, Bilbao, Bordeaux, Nièvre, Isle, Meurthe, Cagliari, Reggio, Perugia, Civita. Tästä asiasta kyllä voiki kahda'puolin miettiä, mutta luulemma sillä puolella, joka tahtoo niitä ääntänsä myöten kirjotettavaksi, parempia syitä eli perustuksia löytyvän. Ainaki on kovin tarpeellinen asia, että se, joka esimerkiksi alkaa maista Suomeksi tietoja kirjottaa, jossa paljo kohtaa vieraskielisiä nimiä, ennen ruvettuansa työhön, ajattelee ja asettaa vissit johdot eteensä, joiden jälkeen suomentaa mainituita nimiä. Passovi on Greikalaisen Sanakirjansa (4. Uudistus, Leipsigissä 1831) lopulla, alkain siv. 43, tutkistellut, kuinka Greikalaisissa sanoissa 2, 3 eli 4 keraketta taitavat yhtyä, alussa, keskellä eli lopulla sanaa; samanlainen tutkinto pitäisi Suomenki kielen kanssa toimitettaman, eikä sitte vieraskielisissäkään sanoissa, kun niitä Suomeksi kirjotetaan, usiampia kerakkeita perätysten pantaman, kun mitkä Suomalainen voi ääntää perätysten, ilman välinäistä äänikettä.

_Seitsemänneksi_ mainitset puhetlaatua vastoin kirjottavani Sihen, koska pitäisi kirjottaa Siihen. Puhetlaatu tässä sanassa on epävakainen, toiset sanovat Siihen eli Siehen, toiset Sihen. Tällä jälkimmäisellä tavalla sanotaan syntymäpaikoillaniki ja muualla Uudella maalla. Näyttää, kun pitäisi sanasta se Yhdyntäsiassa (Dativ. inferior) oikuutta myöten sanottaman Sehen, josta kuitenki puhe'tapa on muuttanut edellisen e:n i:ksi, samatekun usiammassa muussa Siassa tästä sanasta mainittu e on i:ksi (ei ii:ksi eikä ie:ksi) muuttunut. Että tässä kirjotuslaadussa olen Kielenopin, enkä niin syntymäpaikkani puhe'tapaa puoltava, arvaat sanomattaki. Jälkimmäistä en tahdo koskaan tavallisuutta vastoin puoltaa, paitsi sillon, koska sillä itsestänsä on Kielenopillinen oikuus. Enkä aina sillonkaan, vaan kirjotan muiden mukaan esimerkiksi _parempi, kovempi, matalampi_ ja niin kaikki muutki sanat verrattavassa arvossa (Comparativus), vaikka syntymäpaikoillani sanotaan oikeemmin Kielenopin mukaan _parempa kovempa, matalampa, pienempä, vähäsempä_ j.n.e.

Oli niitä vielä muitaki muistutuksia sinulla kirjotuslaadustani, vaan joihin nyt en kerkiä vastaamaan, ja toiset niistä olivat semmoisia, ettei paljo sovi'kaan vastata, sillä

_Causa patrocinio non bona pejor erit_;

taikka

Pah' on paha itsestänsä, Wiel' on puoltaen pahempi.

Mtksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi?

Muoniosta 2 p. Tammikuuta 1838.

H. W. Tässä lähetän sinulle sen ennenluvatun arveluni _Suomen_ nimestä. Minkä veroseksi näyttänee sinusta, sit' en tiedä. En sitä muuna anna'kaan, kun _arveluna_, ja semmoisena käyttää kehnompiki. Omassa tahdossasi olkoon, panna se Mehiläiseen eli antaa sillänsä olla. Wai kuinka -- tuleeko Mehiläisesi tänä vuonna ollenkaan ilmi? Niin täällä elämmä, kun säkissä, mitään tietämättä, mitä muualla maailmassa tapahtuu, kosk' ei meillä ole minkäänlaisia avisoja eli sanomia. Saas nähdä jos täksikään vuodeksi saamma. Ei nämä kylälliseni tahdo suostua yhteisenkään otantaan, eikä olisi mulla yksin varaa pitää, jos ehki Suomalaiset. Postinkulkuki täällä on niin epäperänen ja monen mutkan alanen, ettei siitä ole paljo mitään. -- -- -- --

* * * * *

Olleekohan se niin tärkin tarpeellinen tietää syytä kunki maan nimitykseen, koska nimi vaan osottaa erotuksen paikkakuntien välillä toisistansa? -- Jos kuiten nimityksestä löyttäisi joku historiallinen osviitta, niin siinä se ei olisi vähästä arvosta. Kotimaamme nimestä _Suomi_ on kauan, monelta ja monella tavalla arvailtu. Niin on joku muistaakseni arvaillu Suomen saaneen nimensä kalain _suomuista_, joista täällä järvet muinoseen ovat olleet rikkaat, ja niin osaillu _Suomu-maa_, josta sitte _Suomen-maa_. Toinen on muistellu sen luontoalaa, että on _soinen_, ja tavotellu sitä asukastensa suhten kutsutuksi _Suomiehen-maaksi_, josta taas tuli _Suomenmaa_. Mehiläisessä luettua _Suomen syntyä_ (Mehil. 1836, Tammik.) ja kuvailtua Suomen nimityksen alkua et kyllä itsekään pidä muuna kun mielitapailemana, senverosena, kun entisetki tapailemat Suomen nimestä. Kuinka kunki osaama lie oikea ja keskeä arvattu, sitä mie tok en tuominne, vaan edestuon omani, jos ei yhtä varman, kuiten monen mielestä kenties yhtä epäalasen mietteheni mainitusta nimityksestä. En siis luule'kaan kotimaatamme niistä jo arvelluista syistä nimitetyksi, vaan seuraavalla tavalla nykysen nimensä saaneen:

Nykyjään kaikki uskovat, esi-isäimme eli Suomalaisten ei olevan Suomen alkuasukkaita, vaan tänne muualta tulleen, kuin myöski, että Lappalaiset sitä ennen asuskelivat yli koko Suomen maan, siksikun maahan tulevilta Suomalaisilta karkotettiin pohjaista kohden "Lapin laajoille saloille", kuissa nytki vielä heitä on monet kylät Ruotsin, Wenäjän, Ruidan ja Suomen hallitusten alla. Uskottavasti oli Lappalaisilla jo Suomessa asuessansa nykyinen niin hyvin kansan, kun asuntomaanki nimensä. Lappalaiset keskessänsä eivät rakasta Lapin nimeä, vaan on heillä omat nimensä _Same, Sabme_, Lappalainen; _Same-ednam_, Lapinmaa; _Same-ulmnits_, Lapin kansa; _Same-Olma_, Lapin mies; _Samenissun_, Lapin vaimo. Nyt on kysymykseni: eivätkö Suomalaiset s.o. Hämäläiset, Savolaiset, Karjalaiset, Kainulaiset saattaneet yhtä hyvin ottaa maan entisen nimen, kun anastivat itsen maanki? Arvattavasti kutsuivat he maata, koska se vielä oli Lappalaisten hallussa, _Saameksi eli Saamen maaksi_, sillä niin nimittivät Lappalaiset sitä. Kun sitte joku osa esi-isistämme muuttautu maahan asumaan, niin sanoivat itsensä, sekä muut sanoivat heitä Saamessa asuvan. Tämä Saamen nimitys saatto sitte jyrkemmän Karjalaisen kielen tapaan pian muuttua Soameksi ja nykyjään tavalliseksi Suomeksi. Torneus [Prosten o. Kyrkoh. i Torneå, Mag. J. Tornei beskrifn. öfver Torneå och Kemi Lappmark, förf. 1672, pag. 6] sanoo Lappalaisten ottaneen Samen nimensä Suomalaisilta, mutta uskottavampi on vastahakaan tapahtuneen ja Suomalaisten Suomen nimensä Lappalaisilta ynnä maan kanssa perineen. Eli emme usko Lappalaisilta tätä nimeä saaduksi, niin on se jostain ainaki saatu. Toivatko Suomalaiset sen matkassaan, entisen asuntomaan nimensä uudelle antaen? Mutta missä olisi se maa sillä nimellä ollu?