Part 2

Meidän täytyy saada kerskailla siitäkin, mitä emme ole, mitä emme taida, polkea toisiamme, tehdä velkoja, kaikin keinoin siepata valtaa itsellemme, panetella, kuunnella juoruja, aina kostaa toiselle ja aina loukata toisiamme.

Eikö ole helppoa ja suloista elää sen opin mukaan, eikö tunne olevansa rakkaassa suomalaisessa piirissä? Me olemme kotona. Me olemme kotona!

Huomasitko, minä sanoin Me?

SIVEELLISET.

Me olemme tavattoman siveellisiä, säälimme langenneita, koetamme heitä auttaa ja nostaa. Kuinka suuria, kuinka jaloja me olemme!

Ennen, kun herrat ryyppäsivät yhdessä, ja jos vähintäin kolme istui saman pöydän ääressä, niin kahdenkymmenen minuutin päästä alettiin kertoa rivoja juttuja. Nyt me istumme miehet ja naiset yhdessä ja puhumme siveydestä ja samalla kerromme oikein yksityiskohtia myöten maailman turmeluksesta. Se hivelee niin suloisesti hermoja, ja kuinka opettavaa se samalla on! Mehän opimme tietämään kaikki eri tavat. Ja kun oikein pyhän huumauksen tahtoo saada, niin pidämme suuren kokouksen ja puhumme siinä peitetyin sanoin maailman turmeluksesta. Eiköhän se entinen tapa ollut selvempi?

Ja kun me olemme oppineet tietämään, mitä kaikkea syntiä alaston ruumis voi tehdä, niin onhan luonnollista, että ruumis parkaa koetetaan peittää. Kirkosta koetetaan ajaa alastomia kuvia pois, Takasen "Aino" parkakin sai väistyä erään kirjakaupan ikkunasta. Mitähän ajatuksia niillä valkonauhalaisilla oli, jotka sen tekivät, koska he sitä niin vaativat pois?

Kohta voimme odottaa samanlaista ihanaa aikaa, kuin oli Münchenissä kevätkesällä 1900. Silloin peitettiin Glyptotekissä kaikkien antiikkien kuvapatsaiden vaaralliset paikat suurilla paperisilla viikunanlehdillä. Minä näin sen ja minä huomasin itseni hyvin siveelliseksi, sillä minä punastuin, jos syndetikonilla marmoriin kiinnitetty lehti oli kulmasta irtaantunut.

Jotta siveys oikein näkyisi, niin me siveelliset herrat pukeudumme mahdollisimman ruumiinmukaisiin vaatteisiin. Ne herättävät naisissa oikeita ajatuksia. Ja naiset kiristävät ruumiinsa ja tuovat tarkoin esiin sen, mikä naisen ruumiissa on eroavaa miehen ruumiista. Mitä siitä, että terveys pilaantuu tulevien sukupolvien vahingoksi, kun muotia vain seurataan ja keskiosa vartaloa kyllin selvästi esiintyy.

Kun meidän siveelliset naiset niin vähän saavat osakseen miesten ihailua, niin ovat he päättäneet iltaisin mennä kadulle ja antaa herrojen iskeä heihin saadakseen tietää, ketkä niistä ovat epäsiveellisiä. Kuinka suurta on siveys, kun saa kaduilla vilkuilla ympärilleen ja kehoittavasti hymyillä, ja sitten saa kuulla tuon kaupanteon rakkaudesta, kuulla kaikki aistilliset lauseet. Ja kun viimeiseen asti on ne imenyt itselleen, niin sitten voi lykätä herran luotaan suuren siveellisyyspuuskan vallassa ja rientää ystäviensä luo kertomaan tarkalleen kaikki. Kun sitten laskeutuu levolle ja muistelee kaikkea tuota maailman pahuutta, niin suloinen rauha täyttää olemuksen ja näkee ihania unia. Mistä?

Jotta painetun sanan kautta -- joka tässä maassa on kaikki kaikessa -- voitaisiin vaikuttaa puhdistavasti, niin kustannusliike voi julkaista "maailman kuuluisaa" sarjaa siveyskirjallisuutta ja samalla himokkaan romaanin, joka on "parasta mitä tässä maassa on kirjoitettu." Näin tulee asia molemmin puolin valaistuksi.

Kyllä tämä maa tulee täysin siveelliseksi, sillä ajavathan asiaa henkilöt, jotka eivät ole tunteneet suuria tunteita, joilla veri on ollut niin tavattoman mietoa ja jotka ovat olleet kykenemättömiä hairahtumaankaan. Kauheata olisi ajatella, että asiaa ajaisi äidit, joilla on kuusi, seitsemän henkisesti ja ruumiillisesti tervettä lasta, tai naimattomat naiset, jotka ovat tyydyttäneet äidin tunnetta itsessään ja ovat sen vuoksi, vaikkapa lain ulkopuolella, etsineet miehen, jonka kanssa he ovat tahtoneet synnyttää terveen olennon maailmaan. Sellaiset naiset voisivat nousta sotaan avioliitoissa vallitsevaa epäsiveellisyyttä vastaan. Ja se ei saisi tapahtua. Avioliitto on pyhä laitos, sen kautta lisääntyy kansa. Paljous on pääasia, laatu sivuasia. Maailma on täytettävä, samapa se vaikka henkisesti rammoilla. Aivan sietämätöntä olisi, jos asiaa ryhtyisi ajamaan henkilö, joka sanoisi langenneensa mutta sitten nousseensa, joka tietäisi ja tuntisi ihmissielun heikkouden, joka uskaltaisi omien kokemustensa perustuksella luoda onnea toisille ja joka sanojensa vakuudeksi uskaltaisi aina tuoda oman elämänsä. Jos sellainen tulisi, niin täytyy meidän halveksia häntä, luopua hänen seurastaan, sillä hän on huono ihminen. Hyvä on vain se, joka kaiken pahan tekee -- salassa.

Naitu nainen näkee siveellisyysasian toisin kuin se nainen, joka ei koskaan ole aistillista rakkautta tuntenut. Olin seurassa, jossa oli koolla kuusi siveyttä saarnaavaa naista. Eräs vaatimaton, seuraan kuulumaton vanhanpuoleinen rouva kysyi, kuinka moni naisista oli naimisissa. Yksi heistä oli ollut naimisissa viisi viikkoa, jolloin hänen miehensä kuoli. Tuo viaton, vanha rouva kysyi, kuinka he sitten tunsivat miehen ja naisen välisen rakkauden. Sitä kysymystä pitivät nuo naiset loukkauksena. Vanha rouva vaikeni eikä ymmärtänyt toisten loukkaantumista. Kuulin hänen hiljaa sanovan toiselle: ovatko he ehkä kateellisia?

Eikö se vanha rouva ollut typerä! Tässä maassahan saa siveydestä puhua vain se, joka ei epäsiveyttä tunne, ei tunne lankeemista, taistelua ja nousemista.

Me olemme kaikki kerran pudonneet likaan, mutta tärkeintä on, ettei kukaan sitä tiedä. Ja silloin kun emme enää jaksa langeta, puhukaamme siveydestä.

Kun meillä useassa asiassa on johtohenkilöinä sellaisia, jotka eivät asiasta mitään tiedä tai tietävät surkean vähän, niin siveelliset uskovat saavansa ihmeitä aikaan. Ihmeen luulee tekevänsä se, joka ei tunne myllyn rakennetta ja vesiluukun avattua saa pyörän pyörimään.

Siveelliset tahtovat langenneiden naisten tarkastuksen omiin käsiinsä. He saavat sen, sillä mehän harrastamme kaikki siveyttä. Siveyspoliisien sijaan tulee terveyspoliisit, nimet muuttuvat, miehet ovat samoja.

Siveelliset puhelevat langenneille hellästi: me olemme sinun, sisariasi! Mutta sisarta he eivät ota luokseen. He uskovat tekevänsä langenneista uusia ihmisiä kysymättä lääkärin mielipidettä, joka sanoo, että prostitueerattu nainen on psyykillisesti defekti. Hän seuraa paheessaan omaa luonnettaan. Minä odotan vain kunnes perustetaan yhdistys, jonka tarkoitus on hyvyydellä saada ontuvat kävelemään moitteettomasti.

Kun naiset toiselta puolen huutavat: alas prostitutsiooni! niin huutavat toiset naiset: eläköön vapaa rakkaus! ja sillä he tarkoittavat vapaata nautintoa. Ja kun joku kirjoittaa siitä hurmaavan kuvauksen, niin lähetetään hänelle kukkia.

Siveellinen säälii langennutta ja tämä jatkaa heti samaa nuottia, sillä hän toivoo tuosta säestyksestä saavansa rahaa. Takanapäin he ottavat rahan siltä, joka pyytää toista säestystä.

Jos siveelliset tahtoisivat todella parantaa ihmiskuntaa, niin alkaisivat perheistä, panisivat täydellisen tarkastuksen toimeen siitä, kellä vanhemmilla on oikeus saada lapsia. Silloin he kaataisivat mätäpuun juuresta eivätkä katkoisi latvalehtiä. Niin kauvan kuin sitä ei tehdä, versoo yhä uusia oksia. Sellainen yritys tuntuisi mahdottomalta, mutta siinä olisi järkeä.

Sitä ennen liittykäämme seuraan, joka ajaa siveysasiaa, sen avulla voimme onkia itsellemme etuja ja meillä on hyvä, luottamusta herättävä leima.

Huomasitko, minä sanoin Me?

NÄYTTELIJÄT.

Minä olen ollut yksitoista vuotta teatterissa ja nyt jättänyt sen. Teatteri on se taimilava, jossa varsinkin heikkoudet ihmisluonteessa kehittyvät täyteen kukoistukseensa, ja kun minä tässä käytän näyttelijöistä sanaa he, niin voit, sinä lukija, pahimmissa paikoissa muuttaa sen sanaksi Me ja tarkoittaa sillä minua.

Näyttelijät ovat jonkimmoinen tiivistetty aines koko kansasta, tuollainen mallitarha, jota valtion varoilla on pidettävä kunnossa, ja näyttelijöiden seurassa oppiikin paraiten näkemään tämän sekä kaikkien muiden kansojen ominaisuudet. Meidän kansalla ei ole synnynnäisiä näyttelijälahjoja, mutta kuten kaikessa muussakin, niin matkii se tässäkin Eurooppaa ja pyrkii kuulumaan suurien kansakuntien joukkoon. Ja kuten näyttelijä uskoo olevansa kuningas, niin uskoo tämä maa olevansa se "kehityksen ja edistyksen lipunkantaja", johon muut maat katsovat sellaisella puhtaalla ihastuksella ylös. Näyttelijä haluaa aina, että muut ihmiset puhuisivat hänestä, ja jos hän on tuttu arvostelijan kanssa, niin kuiskaa hän itse hyviä lauseita taidostaan arvostelijan korvaan. Samoin kirjoittelemme me itse ylistyksiä tästä maasta ulkomaisiin lehtiin ja olemme varmasti vakuutettuja siitä, että meidän sanojamme siellä uskotaan.

Näyttelijä uskoo olevansa suuri taiteilija ilman sivistystäkin, niin mekin teemme, kaikelle ulkonaiselle pannaan suuri paino ja sivistys tehdään kaavamaiseksi muotiasiaksi.

Meidän parhaat näyttelijämme eivät ole teatterissa näyttämässä itseään rahan edestä, ei, ne etevimmät ovat palkkaa nauttivina senaatissa, eduskunnassa, sanomalehdissä, poliisilaitoksessa, kirkossa, kaikkialla, missä hyviä palkkioita maksetaan niille, jotka voivat elämässä toteuttaa sadun "Keisarin uudet vaatteet."

Siellä missä nälkäpalkkoja tarjotaan, mutta vaaditaan suurta itsensäuhraavaa työtä, eikä näyttelemisellä ole mitään merkitystä, siellä on vähimmin näyttelijöitä. Se ala on tiedemiesten ala. Siksi heistä kuuleekin niin vähän, ja jos sanomalehdet kirjoittavat heidän töistään, niin painattavat kertomuksen mahdollisimman pienillä kirjaimilla, mutta kun teatteri-ihminen on lavalla huutanut ja räyhännyt, niin sanomalehdet harventavat kirjoituksen kirjaimet ja yleisö ahmii arvostelun, joka joskus voi kuulua melkein rakkaudentunnustukselta, niin innostunut voi sen kirjoittaja olla.

Toisinaan voi tuo näyttelemishalumme osua väärään paikkaan ja me esiinnymme kuten seuranäyttelijät, jotka näytelmässä saavat surmata jonkun ja vihan vimmassa huutaen ja karjuen syöksyvät väärän henkilön kimppuun ja iskevät teatteripuukolla omaa puoluelaistaan. Eräs senaattori erosi sen vuoksi, että hän ei voinut ajaa vastoin vakaumustaan asiaa, jonka eduskunta määräsi hänen toimekseen. Silloin hänen oman puolueensa äänenkannattaja, jonka puolueohjelmaan kuului se asia, jota senaattori ei voinut ajaa, nosti suuren äänen, ylisti senaattoria ja kielsi kannatuksensa senaatilta. Se tuntui niin luonnolliselta, kun huuto oli suuri. Me tahdomme nähdä surmaamista ja puukotusta. Mitä siitä, että puukko meni väärään suuntaan, isku oli loistava, vaikka puukko olikin vain teatteripuukko.

Että joku toimii vakaumuksesta, se on meidän mielestämme järjetöntä, sillä tuo vakaumusnäytteleminen on jo vanhentunut temppu. Yhteen aikaan se tepsi, ja silloin asianomainen sai osakseen serenaadia ja kukkia -- meillä ovat rautalankoihin sidotut kukat kunnianosoituksia miehillekin, miksi, kukathan ovat naisten ja naismaisten miesten koruja, vai olisimmeko me kaikki naismaistuneet. Ja kukkien keskellä asianomainen löi rintoihinsa ja uhrasi vakaumukselleen kaikki!

Teatteri näyttelee eri näytelmiä, mekin muutamme ohjelmaa. Meillä on milloin mikin asia näyttelemisen aiheena. Raittius oli jonkun aikaa sen alaisena. Muutamat juhlallisesti vakuuttivat, etteivät he koskaan enää maista väkijuomia. Ja yleisöstä oli se niin suuremmoista, eikä kukaan kysynyt, oliko ehkä lääkäri heitä kieltänyt juomasta.

Nyt on siveys näyttelemisen aiheena. Kohta kai saamme lukea sanomalehdistä, miten ne henkilöt, jotka eivät enää jaksa, saa tai uskalla pahaa tehdä, julistavat itsensä tämän uuden ajan pyhimyksiksi.

Vaaliaikana saavutti näytteleminen kukoistuksensa. Se oli kansallisen teatterimaisuuden loistoaika. Puolueet panivat toimeen näytäntöjä, joissa esiintyivät suurimmat suunsoittajat. Sirkuksen kanssa kilpailtiin kuvallisissa plakaateissa. Ja kuten näyttelijä lennokkaan ihanteellisuuden jälkeen kaipaa hiukan olutta, niin puhujia, jotka yllyttivät kieltolakia sisältävään ohjelmaan liittymään, juhlittiin pidoilla, joissa lautasen edessä oli useita laseja.

Jotain aivan uutta olisi jo keksittävä, sillä isänmaallisuuskaan ei enää auta, sitäkin on jo liiaksi viljelty. Ne ihanat ajat ovat olleet ja menneet, jolloin eläinnäyttelyt ja kilpa-ajot avattiin Maamme-laululla ja jolloin sikojen ja lehmien kehittäminen julistettiin kansallistyöksi. Pacius ja Runeberg parat, jotka Maamme-laululla ovat edistäneet humbuugia, ja Aho parka, joka keksimällä "katajaisen kansani" antoi sillä hyvän nimen monen monituiselle ilveelle, sen sanan venyväisyys kun oli kerrassaan satumainen, se sopi mihin tahansa.

Oli aika, jolloin me kaikki näyttelimme sosialismia. Punaiset kravatit ja kaulahuivit olivat suosittuja, me järjestimme omia aseettomia sotajoukkoja, kansallinen komedia vaati sen, me kuljimme kuten veljet ainakin sovussa ja rakkaudessa. Sitten hankittiin runsaasti kivääriä, jotka olivat käytännössä kelpaamattomia. Se pelästytti suurta joukkoa. Samalla esiintyi toinen peloittava asia: sosialismi vaati uhrauksia, väistymistä sorrettujen tieltä, päästämistä heitä lihapatamme luo ja kukkarollemme, silloin tuli käänne. Jaloudesta voi puhua, mutta sen harjoittaminen on mahdotonta. Kohta me kai olemme kapitalistia jokainen ja keltainen väri on muotiväri.

Kun varsinaiset näyttelijät ovat tuollainen tiivistetty aines koko kansasta, niin otan heidät käsiteltäviksi.

Näyttelijä on harvoin taiteilija, hän on olento, joka uskoo omaan puutteelliseen sieluunsa runottaren ottaneen asunnon. Näyttelijä, joka kerran on saanut vakinaisen paikan, ei enää kehitystä kaipaa, hänen tutkimuksensa rajoittuvat istumaan seurassa ja puhumaan omasta itsestänsä. Oletko näyttelijän kuullut puhuvan muusta kuin itsestään? Siihen aineeseen ei hän väsy. Ja kuinka kauniita vertauskuvia hän löytääkään itsestään. Jos hän juo ja humalaisena esiintyy, tekee velkoja ja häpäisee koko laitoksen, niin on hän "haavoitettu leijona." Jos hän hankkii itselleen salaisia ihailijoita, jotka eivät platonismista tiedäkään, niin on se "puhdas lilja." Jos he rikkovat tavalliset yhteiskuntalait ja muodostavat suhteita, joille joko nauretaan tai joita inhotaan, niin ovat he "vapauden harrastajia." Ja he kulkevat pää pystyssä ja huutavat omaa ylistystään ja mielistelevät ihmisiä, jotta nämät antaisivat heille kukkia näytännöissä. Kun on oikein taitava, niin voi olla hyvä ystävä puutarhurin kanssa, ja kun monta tilausta on toimittanut, niin joskus puutarhuri omasta puolestaan lähettää kauniin kukkalaitteen, ja sanomalehdet kertovat harvennetulla tyylillä sen ja sen saaneen yleisöltä kukkalaitteen. Yleisöä on niin helppoa syyttää kaikista tyhmyyksistä.

Kun meidän maassamme eivät apinat kylmän ilmanlaadun vuoksi menesty, niin joutuvat näyttelijät noiden apina-ihailijoiden lemmikeiksi. Kun sellaiselle ihailijalle jokainen apina on yhtä rakas, niin antaa hän jokaiselle järjestään laakereita. Laakeripuu onkin tullut meidän maassamme jo joksikin kotipuuksi. Toisinaan tässä suhteessa voi syntyä pieniä erehdyksiä, mutta niille ei yleisö pane painoa. Näyttelijä voi saada laakeriseppeleen päivänä, jona juhlitaan jotain suur-miestä, tai voidaan seppele antaa henkilölle, jolla on sivuosa näytelmässä ja jossa hän on erityisen huono. Toisinaan se voisi osua liian hassusti -- silloin sukkela näyttelijä järjestää niin, että pääosan esittäjä saa seppeleen, joka oli aijottu sivuosan esittäjälle. Samahan se on, missä järjestyksessä se tapahtuu, kun kukin tietää sen saavansa. Sanomalehdet mainitsevat aina laakeriseppeleestä ja yleisö uskoo, että se näyttelijä on suurin, jolla on eniten kukkia-antavia ystäviä, ja iloitsee, kun näytelmätaide on meillä niin korkealla.

Teatteri on n.s. sivistyslaitos. Joku voi käsittää sen puustavillisesti ja sivistää itseään käymällä katsomassa jokaista näytelmää. Kun sitten näytelmäkauden lopulla tarkastaa, mitä sivistystä harrastava on nähnyt, niin ymmärtää kyllä, miten sivistynyt hän on.

Kun teatteri on niin lähellä yleisöä, niin sitä voi siis jokainen ymmärtää. Sen vuoksi ovatkin teatteriarvostelijamme aina nuoria miehiä, heillä on niin selvä ja turmeltumaton silmä näkemään kaiken kauniissa valossa. Ja tällainen nuori mies tekee tuttavuutta näyttelijäin kanssa, hakkailee neitosia ja kuuntelee kapakassa herrojen kertomia teatterijuttuja, tehden siten draamallisia tutkimuksia. Pian saakin hän omaan itseensä suuren määrän näyttelijäin esiintymistapaa, alkaa ulkonaisesti käyttäytyä luonnottoman hienosti ja saa arvosteluihin ihanan lennon. Hän kuulee ja näkee esityksessä aivan ylenluonnollisia asioita, ja korkeimman innostuksen saavutettuaan hän ylistää meidän kansalliskirjallisuutemme nerontuotetta "Tukkijoella" ja sen esittämistä ja hän "tahtoisi avata teatterin seinät ja huutaa koko maailmalle: tulkaa katsomaan todellista taidetta." Jos arvostelija sattuu olemaan kuuronpuoleinen, niin silloin hän voi olla kuulematta, mitä hyvää todella suuressa taiteilijassa on, hän vetää hänet alas, jotta keskinkertaiset kyvyt eivät painuisi liian syvälle. Ja pienet näyttelijät iloitsevat, että sellainen etevä arvostelija on noussut, joka uskaltaa sanoa totuuden, sillä näyttelijän mielestä on se arvostelija etevä, joka häntä kiittää ja toista moittii.

Näyttelijä tahtoo kuulla kiitosta, sillä moite pakoittaisi häntä tekemään työtä itsensä kehittämiseksi, ja näyttelijä on laiska. Mutta laiskuus on raskasta, siksi hän tahtoo saada siitä korkean palkan. Hän tahtoo saada hyvin varhain eläkkeen, sillä, kuten hän itse sanoo, "näyttelijän toimi on niin kuluttava." Arvaahan sen! Ja eläkelaitosta varten pidetään suuria arpajaisia ja näyttelijä saa sekä palkan että eläkkeen.

Näyttelijä tahtoo asua komeammin kuin hänen pitäisikään. Oletko koskaan käynyt näyttelijän asunnossa? Se on jonkimmoinen pienoiskuva näyttämöstä, jossa kaikki on valheellista: huonoja tauluja komeissa kehyksissä, huonekaluissa kaikkien eri tyylien suloinen yhdistys pietarilaisista huonekaluista nykyaikuisiin asti, ulkomailta laahattua basaaritavaraa, siellä täällä näkyvillä paikoilla kuvia näyttelijästä niissä osissa, joissa hän on onnistunut huonosti, mutta teatteriräätäli ja valokuvaaja hyvin. Ja ennenkaikkea kuihtuneita laakeriseppeleitä tai ainakin seppeleen silkkinauhoja, joita vieraille näytetään teeskennellyllä vaatimattomuudella. Samoin kuin hänen asunnossaan vallitsee tuo "taiteellinen epäjärjestys", niin vallitsee se hänen puvussaankin. Hän pukeutuu juutalaisbasaarin muodin mukaan, lisäten siihen omia erikoisia keksintöjään. Kun näyttelijätär kulkee koko loistossaan kadulla, niin on hän täydellinen todistus siitä, miten ei tulisi pukeutua. Hän on nimittäin yhdistys mitä räikeimmistä väreistä ja aineksista. Jos hän vuoraa päällystakkinsa silkillä, niin keksii hän keinon, millä hän sen näyttää jokaiselle vastaantulijalle. Mikä vähänkin kaunistaa, sitä käytetään. Jos mustasankaiset silmälasit ovat edullisia, niin otetaan paljaat sangat nenälle ja pidetään sellaista ilvettä vuosikausia.

Näyttelijä valmistaa itselleen silmiinpistävän ulkonaisen kehyksen, muuten tyhmyys näkyisi liian selvästi.

Näyttelijä harrastaa yhtä asiaa koko sielullaan, ei työtään vaan nykyajan tutkimista. "Näyttelijän tulee tutkia elämää", on tunnuslause heille. Kirjailijoiden teokset ovat vanhanaikuisia, ikäviä, Shakespearesta tuntee näyttelijä ne osat, jotka hän on näytellyt, puhumattakaan muista kirjailijoista, joiden teoksia ei ole käännetty, niistä hän ei tiedä mitään. Hän ei harrasta vieraita kieliä muuta kuin niin paljon, että töin tuskin tulee toimeen ulkomailla, jonne hän valtion matkarahalla menee tekemään säästöjä ja ostamaan uusia pukuja. Mutta oma, kansallinen elämämme, se tunnetaan tarkoin. Jos virastot, varsinkin pankit, ovat muodostaneet keskeensä tiedonpesiä yksityisten ihmisten elämän tarkastamiseksi, niin on joka teatterissa oikea tiedustelutoimisto perhesalaisuuksia varten, siihen kuuluvat keski-ikäiset naiset ja effemineeratut miehet.

Muualla maailmassa määräävät näyttelijät kielen, ja Ranskassa akademian jäsenet voivat kysyä näyttelijän mielipidettä sanojen ääntämisestä. Meidän näyttelijämme ovat luonnollisesti myöskin omaksuneet tämän jalon toimen. Tiedemiehet sanovat, että meidän kielemme kuuluu maailman kauneimpien kielten joukkoon; sen me mielellämme uskomme ja iloitsemme, kun näyttelijät ääntävät sitä milloin niinkuin ruotsia, milloin niinkuin venättä, ja kun oikein hienoja ollaan, niin annetaan sille hiukan ranskalaista kiilloitusta. Ja kun meillä kielessämme ei ole suhuääniä, joiden avulla voisi teeskennellyn suloisesti siristää, niin ne keksitään, ja meidän s:mme sihisee ja suhisee ja lopulta kai katoo kokonaan. Monet vihaavat konsonantteja siihen määrään, että ne yhä enemmän heikkenevät heidän puheessaan. Jos yleisö ei sellaista puhetta ymmärrä, niin on se tyhmä ja teatterin akustiikka huono. Jos joku erehdyksestä puhuu selvästi, niin on hänen kielensä sivistymätöntä ja luonnotonta. Jos jollakulla kirjailijalla on kaunis kieli vallassaan, niin palkataan hänet teatteriin "kielen valvojaksi", jotta hänen oma kielensä katoisi ja hän voisi antaa tunnustuksen näyttelijöiden puhetavalle. Kerran se päivä kai vielä koittaa, jolloin konsonantit ovat kadonneet kokonaan, ja kun vokaalit ovat kadottaneet arvonsa, a ensin tullut ranskalaisen kapeaksi, siitä muuttunut englannin kielen e:hen ja siitä i:hin, niin lopulta jää jälelle' ä ja ö, ja niille voi rakentaa sen suuren, puhtaan, täysisointuisen näyttämökielen, joka on kaikille malliksi kelpaava. Tähän liitetään vieraskielisiä konsonantteja ja kieli soi niin ihanasti: bäbä, kuten viattomilla lampailla, ja: dödö, kuten viattomilla lapsilla. Ja sivistys ja taide on kukoistuksessaan!

Muiden maiden vaakunassa on vaalilause. Minä ehdoitan meidän vaakunamme: "Mitä taas tehtäisiin, jotta meistä puhuttaisiin?" Se olisi sellainen hyvä tunnussana meille jokaiselle.

Huomasitko, minä sanoin Me?

TAITEILIJAT.

Ennen muinoin lähetettiin perheen "surunlapset" merille ja he palasivat kotia useinkin kunnonmiehinä, nyt niistä tehdään taiteilijoita ja he pysyvät ainaisena mieliharmina kotona.

Taide on meillä sellainen taikasana, että vanhemmat ja sisarukset uhraavat kaiken turvatakseen tuollaisen taiteilijaepaton elämän. Taiteilijan luonne ilmenee jo varhain. Jos oppilas on koulussa aivan mahdoton, veltto ja laiska, niin sanotaan heti: hänestä tulee taiteilija!

Taiteellisuus alkaa nuoressa miehessä tavallisesti tukasta, sitten ilmestyvät erikoiset kaulanauhat, hattu ja lopulta omituinen päällystakki, jos hänellä on varoja sellaisen hankkimiseen. Tämä taiteellinen ilmaisumuoto on alkanut hiukan kadota ja sijaan astunut täydellinen keikari-asu. Taiteilijat ja puotiherrat kulkevat tässä suhteessa käsitysten.

Kun ulkomuoto ja puku on ensin saatu asianomaisella tavalla järjestetyksi, alkaa vasta taiteellinen työ, jos sitä yleensä voi työksi kutsuakaan, niin velttoa se on.

Taiteilijoiden suuressa laumassa kulkevat etunenässä kirjailijat, nuo nuoret runojen ja romaanien sepustajat, jotka matkimisen kautta uskovat luovansa jotain suuremmoista. Mitä ovat maailman kirjallisuuden suuret nerot runoilijoittemme rinnalla -- varjoja vain, arvottomia muussa suhteessa kuin siinä, että niiltä voi varastaa. Kun suuri yleisö ei mitään tiedä eikä tunne, niin uskoo se kopiot alkuperäisiksi. Runoilija löytää ajatuksen, joka tuhansilla on jo ennen häntä ollut, hän pitää siitä sellaista hälinää kuin olisi hän keksinyt sfinxin salaisuuden. Me muistutamme niin usein kanaa, joka löydettyään jyvän heti kaakottaa.

Eri kansat kertovat vanhimman historiansa runomuodossa, niin meidänkin kirjailijamme. Jokainen julkaisee ensiksi runovihkosen, jossa hän kertoilee kuvitelluista lemmenseikkailuistaan. Ja jokainen tuollainen tunnevärähdys on niin ihmeellisen tärkeä. Se on kuvattava ja runo painosta julkaistava, jotta ei vain se joutuisi hukkaan.

Me uskallamme niin vähän kuvata omaa itseämme -- emmehän me sitä tunnekaan -- että koko kirjallisuutemme saa perin ylimalkaisen luonteen. Jos me kuvaisimme sitä, mitä me olemme, antaisimme teoksessa osan itseämme, niin joka toisen julkaistun teoksen nimenä olisikin: "Epatto!"