Part 1

ME

Kirj.

Jalmari Finne

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

MOTTO:

Hän, jonka ammattina on panna mustaa valkoiselle, ei saa hämmästyä eikä suuttua silloin, kun hänelle sanotaan, että hän on typerä.

_Stendhal_.

SISÄLLYS:

Lukijat. Arvostelijat. Sivistyneet. Siveelliset. Näyttelijät. Taiteilijat. Sanomalehtimiehet. Ylioppilaat. Pyhimykset ja marttyyrit. Elätit.

LUKIJAT.

Kun suomalainen puhuu suomalaisista, sanoo hän "me", ja ajatuksissaan hän aina alkaa sen sanan suurella kirjaimella. Jos jotain perin kiitettävää on sanottavana, niin panee hän vieläkin suuremman painon tuolle kirjaimelle, ja tarkoittaa sielunsa sisimmässä sillä yksinomaan itseään. Sillä suomalainen on itserakas, vaikkakin koettaa sitä peittää, ja kun hän ei uskalla sanoa: Minä! sanoo hän Me, jotta toinenkin voisi iloita hänen kanssaan.

Tämä meidän suuri itsetyytyväisyytemme on kyllästyttänyt minua ja noussut minulle jo aivan kurkkuun asti, ja siksi minä kirjoitan. Ja jos minä lyön sinua, lukija, niin lyön itseänikin, sillä minä kärsin aivan samaa tautia kuin sinäkin, minäkin luulen olevani jotain erikoista kirjoittaessani tätä.

Jos jonain hetkenä osun liian suoraan sinuun, niin koeta todistaa itsellesi, että sillä tarkoitetaan sinun parasta ystävääsi, silloin sinä voit iskusta todella iloita, sillä tiedäthän, että pahimmat toivotukset tulevat aina ystävien puolelta. Ja kun ystäväsi tapaat, niin sano hänelle: "Sillä hän varmasti tarkoitti sinua, mutta hän on väärässä." Silloin sinä olet saanut iskettyä häneen ja samalla peität iskusi. Se on sitä todellista elämäniloa.

Jollei sinulla edes tätä iloa ole kirjaani lukiessa, niin heitä se heti tämän luvun jälkeen pois, sillä roskaa sinä muutenkin luet jo aivan tarpeeksi.

Jos sinua naurattaa lukiessasi, niin se ilahuttaa minua, silloin minä olen vain kuin lapsi, joka tikulla syyhyttää aasin korvan taustaa. Ja minä puolestani olen niin mielelläni tuo lapsi.

Mutta jos vihan vimmassa paiskaat kirjani maahan ja otat sen jälleen käsiisi, silloin minä pelkään sinua, mutta iloitsen puolestasi.

Minä tiedän, ettet sinä yleensä lue paljoa kirjoja -- korkeintaan sanomalehtiä -- ja jos kirjakaapillasi kävisi, näkisi, että kirjastosi on kummallisen kirjava. Sinä luet vielä mieluummin salapoliisi- ja rikosromaania kuin vakavaa, ajatusrikasta kirjallista tuotetta. Jos sinä löydät jostain teoksesta oikein hivelevän rivoa, niin iloitset siitä, mutta puhut siitä inholla, puhut aivan yksityiskohtia myöten ja muistat paraiten ne kohdat. Todella syviä kohtia et muista laisinkaan.

Jos kirjailija kirjoittaa sydänverellään, sanot: hän valehtelee. Jos hän valehtelee, sanot: hän puhuu totta. Niin sekavat käsitteet sinulla on siitä, mikä on totta ja mikä on väärää ihmissielussa.

Kun sinulla yleensä on hyvin vähän tietoa siitä, mitä painetun sanan takana piilee -- ethän sinä osaa edes puhuakaan kyllin selvästi maailman kauneinta kieltä etkä antaa oikeille sanoille oikeaa korostusta -- niin ymmärrät tavallisesti aivan väärin tekijän tarkoituksen. Jos sinä jotain oppia saat kirjasta, niin on se aivan päin vastainen kuin tekijän tarkoitus on ollut. Sinä soisit, että kaikki kirjoittaisivat sitä, mikä sinulle on mieluista, jolloin lihan-, veren- ja rahanhimoiset ajatuksesi pääsevät liikkeelle. Sellaisesta syntyisi kyllä hyvinkin mieltäkiinnittävä kirjallisuus ja onhan jo niitä sellaisiakin, jotka sen ilon sinulle tuottavat.

Kun minä ja kustantaja iloitsemme siitä, että niin moni kuin suinkin lukee kirjaani, niin annan sinulle hyvän neuvon. Väitä, että sinä olet tämän yläpuolella, sinä yksin -- toisille voit sanoa, että hekin kuuluvat sinun seuraasi -- silloin sinä nautit kirjastani, sillä olenhan antanut sinulle uusia aseita panettelusotaan. Ja sitä me osaamme niin verrattomasti käydä. Onhan se ainoa ala, jossa me koetamme saavuttaa täydellisen taituruuden. Siinä sodassa saa iskeä selkään toista, silloin kun hän ei voi itseään puolustaa, ja iskettyään voi mennä haavoitetun luo ja auttaa ja tukea häntä, pistää sormensa haavaan ja vääntää sitä siellä.

Minä tiedän varsin hyvin, että minä olen samallainen kuin sinäkin, minäkin luulen olevani asiain yläpuolella. Ja minä sanon sinulle, että sinä olet ehdottomasti tämän yläpuolella. Olet kai nyt tyytyväinen?

Ja kun sinä pidät kirjaani pöydälläsi, oikein näkyvällä paikalla, silloin sinä vieraillesi sanot: "Minä olen mielelläni lueskellut tätä kirjaa, hän on aivan oikeassa."

Silloin me ymmärrämme toisiamme, uskomme, ettei ainoakaan isku ole osunut meihin, ja tiedämme olevamme profeettoja tässä maassa.

Huomasitko, minä sanoin Me?

ARVOSTELIJAT.

Jokainen meistä luulee pystyvänsä arvostelemaan ja arvostelemaan mitä tahansa. Me emme sitä varten tarvitse mitään tutkimuksia emmekä henkistä koulutusta, kaikki on meille niin päivän selvää jo siitä asti, kun opimme nimemme kirjoittamaan. Politiikka, taide, yhteiskunta j.n.e. Sen vuoksi arvostelevatkin aina muita ne, jotka ovat nuorimpia, jotka eivät mitään itse ole tehneet. Ruokatutti ja ällä-tikku ovat tiedon lähde ja valtikka, ja se, joka viimeksi niitä on käyttänyt, on pätevin lausumaan mielipiteensä kaikesta.

Ei meillä kenelläkään ole sitä suoruutta, joka oli kuuluisalla ranskalaisella arvostelijalla Francisque Sarceylla, joka vastasi kysyttäessä häneltä, miksei hän ollut lausunut mielipidettään Dreyfus-asiasta: "Voidakseni lausua mielipiteeni täytyisi minun ensin ottaa asiasta kummaltakin puolen täysi selko, ja siihen minulla ei ole aikaa, sillä on muitakin asioita, joita minä paremmin ymmärrän. Sitä paitsi ei minun tapani ole puhua asioista, joita en ymmärrä."

Hän ei varmaankaan ollut niin etevä kuin mitä me olemme, sillä me osaamme puhua siitäkin, jota emme ymmärrä, ja siitä perusteellisemmin kuin muusta.

Minä en voi käyttää tässä sanaa Te, sillä meitä arvostelijoita on kaikkialla, en myöskään sanaa Sinä, sillä se voisi tuntua liian persoonalliselta, ja silloinhan laskisin itseni joukosta pois. Parasta on siis sanoa Me, ja kukin voi sen hiljaisuudessa lukea ikäänkuin kirjoittaisin he -- ei isolla, vaan pienellä kirjaimella. Tuo Me-sana onkin aivan yleinen, ota vain käteesi mikä lehti tahansa ja lue siitä arvostelu miltä alalta tahansa.

Me emme tahdokaan ymmärtää toista, korkeintaan vain omaa itseämme -- emmekä aina sitäkään. Me emme näe toisen työssä hänen sieluaan, emme anna sille arvoa. Me emme usko toisen sisälliseen vakaumukseen, emme hänen elämäntehtäväänsä. Me näemme toisessa vain henkilön, joka koettaa nousta meitä ylemmäksi, ja silloinhan hän on nuijittava alas.

Kun ihminen elää kolmea tarkoitusta varten:

1:o seuratakseen raamatun käskyä ja lisätäkseen kansaa,

2:o kehittääkseen omaa persoonallisuuttaan, tai

3:o rakentaakseen itselleen kuvapatsasta,

niin uskomme aina jokaisen teon takana piilevän tuon patsashimon. Ja kun oma patsaamme ei ole varma, niin ei toinen ainakaan saa sitä saada itselleen.

Kansakunnan lisäämistä pidetään jonain joutohetken sivutoimena, ei sille panna mitään sen suurempaa painoa, ja kun me itse olemme henkisesti rammoiksi kehittyneet, niin täytyy lapsiemmekin tulla sellaisiksi, silloin heidän on hyvä olla.

Oman persoonallisuuden kehittäminen on liian vaivaloista työtä, ei siihen kannata ryhtyä. Kun joku erehdyksestä ottaa sen maalikseen, niin olemme perustaneet sanomalehdet, jotka niin taitavasti jokapäiväisen annoksen kautta pilaavat persoonallisuuden, kääntäen huomion riitoihin, paheisiin ja kaiken alasrepimiseen.

Mutta patsaan tähden kannattaa elää, rakentaa se rahasta, virkanimistä tai yhteiskunnallisesta asemasta, uhrata sille elämänsä. Ja jotta olisimme oikein varmat siitä, niin kokoamme kivet eläessämme sitä varten.

Tässä toimessa on estettävä toista kaikin voimin. Jos kirjailija arvostelee toisia kirjailijoita, niin ei hän tahdokaan uskoa toisen todellisiin pyrintöihin. Kuinka hänellä niitä voisi olla! Ja jos joku haukkuu meitä, niin haukumme me takaisin, ja jollemme voi iskeä vastustajaamme, niin iskemme heikompiin. Kirjailija, joka halveksien arvostelee toista kirjailijaa, tietää hyvin, ettei toisella mitenkään voi olla oikeita, puhtaita pyrkimyksiä. Hän tietää sen omasta itsestään. Kirjailija moittii toista siksi, ettei toinen kirjoita samoin kuin hän. Ja jos toinen kirjoittaa niinkuin hän, silloin tuo toinen vasta onkin helisemässä. Kirjailija-arvostelija ei tunnusta muuta kuin yhden suunnan, ja se on hänen suuntansa, ja sillä alalla saa liikkua yksinomaan hän. On niitä, jotka eivät itse henkisesti tuota, mutta arvostelevat toisia. He tekevät joskus sen oikealla harrastuksella, mutta tavallisesti tulee kysymykseen se, onko kirjailija samaan puolueesen kuuluva kuin arvostelija. Omalla puolueella on vain neroja, toisella ei mitään. Sinänmalja turvaa myös huonoilta arvosteluilta, samoin yhteiset vekselit. Kyllähän me sen tiedämme, se on päivän selvää.

Pahimmat meistä ovat ne, jotka eivät ole mitään osanneet tuottaa, vaikka ovatkin tahtoneet, me sitä ymmärrämmekin paraiten toisia. Ja miten me heitä ymmärrämme!

Jos toinen voi hiukan korottaa meidän patsastamme, niin voimmehan silloin häntä ylistää. Hyvähän on, että se edes sen vuoksi tulee esiin. Ja kun arvostelija sanoo näyttelijälle: "sinä olet meidän etevin näyttelijämme", niin vastaa näyttelijä: "ja sinä meidän etevin arvostelijamme." Ja me iloitsemme siitä, että voimme nähdä kahden niin vilpittömästi antavan tunnustuksen toisilleen, sillä sen tunnustuksen me ymmärrämme.

Ja kun arvostelija haukkuu teatteria ja kaikkia näytelmiä, niin kirjoittaa hän oman näytelmän, johon hän lainaa ne temput, joita hän ei ole vielä ennättänyt huonoiksi haukkua. Mutta kun hän on aloittanut paraimmista näyttämökeksinnöistä ja vetänyt ne alas, niin jää hänen käytettäväkseen huonoimmat, kuluneimmat. Ja me katselemme ihastuksella niitä, sillä kaiken alasvetämisen kautta voi herättää suurimman kunnioituksen meissä. Onhan se tapa meissä itsessämme niin suurena.

Ja kun toinen säveltäjä vetää toisen alas, laulaja toisen, laulajatar toisen, kun se maalari, joka huonoimmin maalaa, pitää suurinta suuta, silloin me tunnemme olevamme kotona, ja silloin me ylpeydellä lyömme rintoihimme ja sanomme: "Mikä ihana maa, täällä sanotaan kaikki suoraan!"

Jollei meillä ole painettua sanaa hallussamme, jolla voimme tuhansille puhua, niin onhan meillä toinen verraton ase: panettelu. Se on mukava ja perin luotettava keino. Sen avulla voi niin helposti tuhota. Ja sille asialle me olemme niin alttiita. Kun oikein mustaksi maalaa toisen yksityisen elämän, ottaa jonkun viattoman asian, selittää sen mielivaltaisesti, rakentaa sille oikean häväistyslinnan, ja sen saatuaan valmiiksi todistaa tuon yhden viattoman alkuasian todeksi, niin täytyyhän jokaisen heti uskoa, että koko linna on oikea. Toisen raha-asioissa voimme nähdä varkautta tai lahjomista, yksityiselämässä kaikki itä- ja länsimaiden paheet -- niitä on niin helppoa uskoa, varsinkin jos itse omistamme ne -- politiikassa petosta ja vääryyttä. Se on niin helppoa! Pieni viittaus vain sinnepäin, kyllä seuraava sitten jatkaa, eikä siten koskaan joudu kiinni, sillä onhan alkaja puhunut vain totta, kuulija on käsittänyt väärin. Jos toinen seisoo sillä paikalla, minkä me itse tahdomme saada, niin tätä keinoa on viisainta käyttää. Muut pitävät kyllä huolen siitä, että tuo toinen kukistuu, ja silloin me suurella vaatimattomuudella otamme hänen paikkansa.

Jos etumme voimme tehdä samalla kansallisasiaksi, silloin tulos on ehdottomasti varma, sillä kansallisasia on meidän heikko kohtamme, sille me uhraamme kaiken.

Voi myöskin huutaa omasta individualisuudestaan, julistaa itse itsensä yli-ihmiseksi -- toiset sitä eivät tee! -- ja ottaa kaikki oikeudet, vaatia saada täyttää kaikki oikkunsa, paheensa, vallanhimonsa y.m. tosi-inhimilliset hyveet, ja sitten vaatia, että muut täyttävät velvollisuudet, silloin pääsee eteenpäin. Individualisuuden sijasta voi myöskin käyttää sanaa sosialismi.

Ennen kaikkea pitää käyttää naisten arvostelua. Heihin voi päntätä mitä tahansa ja he vaikuttavat vuorostaan miehiin. Mies voi sitten vuorostaan olla naiselle ritarillinen. Jos nainen kirjoittaa, maalaa tai jotenkin muuten harjoittaa taidetta, niin rakastaja, sulhanen tai aviomies kirjoittakoon arvostelun. Hänhän paraiten tuntee tuon naisen ominaisuudet ja voi vakuuttaa, että hän kuvaa taiteessaan omaa itseään, sisintä olemustaan. Nainen ei ole luotu saavuttamaan korkeinta taiteessa, mutta hän sittenkin on aina miesten yläpuolella, sillä hän osaa niin hyvin houkutella miehen ottamaan hänet niskaansa istumaan.

Kaikki nämät keinot ovat patsaan rakentamista varten. Ei pidä häikäillä, samahan se on, mitä patsaan sisässä on, kun ulkokuori vain on kaunis ja patsas korkea.

Meidän tulee aina, kaikessa ja kaikkia arvostella. Toisen ymmärtäminen ei ole laisinkaan tarpeellista. Jos sen teemme, niin voimme helposti saada vaikutuksia hänestä. Pääasia on pysyä itsenäisenä ja sanoa mielipiteensä.

Rahaa, huomiota ja hyvän aseman saavuttaa varmimmin ryhtymällä ajamaan väärää asiaa oikeaksi. Tätä tapaa voivat käyttää juristit ja ne, jotka pyrkivät korkeaan valtiolliseen asemaan. Täydellisesti kypsä senaattori on se, joka osaa kansalle tehdä uskottavaksi, että musta on valkoinen.

Ja sitten meidän tulee arvostella itseämme muiden kansojen rinnalla ja selittää itsellemme, että me, yhteiskuntamme, taiteemme, kaikki on paljoa korkeammalla kuin muualla. Pitää painattaa meidän sanomalehtiin kaikki ylistävät arvostelut, eihän se mitään merkitse, vaikka arvostelu onkin ollut jossain ulkomaan nurkkalehdessä. Varminta on itse hommata uutiset ulkomaan lehtiin. Tässä maassa on kaikki ulkomaalainen täysikelpoista niin kauvan kuin se kiittää meitä. Mitä se tekee, että ulkomailla on suurin osa sellaisia, jotka tuskin tietävätkään, missä meidän maamme on, kunhan me vain itse tiedämme oman jättiläissuuren arvomme.

Eikä pidä lukea vanhojen aikojen kirjailijoita, se voisi liiaksi nöyryyttää, silloin näkee, että jo Seneca 1900 vuotta sitten arvosteli teeskenneltyä runoutta ja Aristophanes meidän yhteiskunta-uudistustamme jo 2,300 vuotta sitten. Kaikki supistuisi silloin niin pieneksi, ja meidän täytyy tuntea itsemme suuriksi. Silloin voisi myöskin ihastua entisiin aikoihin, ja se olisi vaarallista, me emme saa nauttia muuta kuin omasta itsestämme ja siksi on aina ja yhäti arvosteltava.

Kun tätä kirjoitan, niin en vielä tiedä, ottaako kukaan kustantaja tätä vastaan. Jos he eivät sitä tee, niin varjelevat ehkä minua tyhmyyksistä; jos he sen tekevät, saattavat minut julkisesti huutamaan tyhmyyksiäni. Jos he eivät hyväksy tätä -- arvostelijoitahan hekin ovat -- niin eivät he ole laisinkaan ymmärtäneet kirjaani, ja jos hyväksyvät, niin ovat kai vielä huonommin ymmärtäneet, ymmärtäneet väärin, sillä eihän tämä ole hengellistä kirjallisuutta, ei salapoliisiseikkailuja, ei isänmaallista rallatusta, ei satunäytelmä, joka on sitä parempi, jota hämärämpi, ja joka on meidän kirjallisuutemme korkein kukka ehkä siksi että satu on lähinnä lastenkamaria, ei myöskään kansaa sivistävää kirjallisuutta, ei mitään noista suunnista, jotka tuottavat kustantajille rahaa. Minä en myöskään ole niin huonoissa raha-asioissa, että säälistä kustannettaisiin kirjojani.

Jos herrat arvostelijat tätä arvostelevat tavalla tai toisella, niin, kun ei tapani ole kutsua arvostelijoita ryypylle selittääkseni kirjani ansioita, en hommaa kiittäviä arvosteluja itsestäni, en käy visiitillä arvostelijain luona, en kuulu minkään sanomalehden toimitukseen tai puolueeseen, eikä minulla ole aikaa eikä halua selitellä työtäni, niin sanon, että olen tämän kirjoittanut yleisölle ja itselleni ruoskaksi. Pahimman arvostelun jälkeen voisi liittää tämän luvun, sillä silloin arvostelija ja minä olemme ymmärtäneet toisiamme. Me olemme yhdessä tehneet kumpikin omalta puoleltamme samaa.

Huomasitko, minä sanoin Me?

SIVISTYNEET.

Minä uskoin aina ennen, että suomalainen kuului kansakunnista paraimpaan, täydellisimpään, jaloimpaan, nyt epäilen tuota suuruutta, epäilen, onko suomalainen edes sivistynyt.

Minä taidan vain tänä hetkenä olla hiukan sekaisin päästäni, sillä onhan jokaisen suomalaisen pyhä velvollisuus uskoa, että me olemme niin harvinaisen sivistyneitä.

Meillä on mukava keino sivistyksen saavuttamiseen, oikea patenttikeino. Kaikki ulkomaalainen tuotetaan tänne ja otetaan sellaisenaan vastaan. Se, mikä on ulkomaalaista, käy aina täydestä. Ennen aikaan me hiukan muodostimme ruumiimme mukaan tuota ulkomailta lainattua sivistyspukua. Nyt ei siihen ole aikaa. Nyt siepataan puku ylle ja me uskomme olevamme täydellisiä, vaikka puku paikoittain pingoittaa, paikoittain on liian väljä.

Suomalainen on renki, joka on saanut herraskaisuuden hullutuksen päähänsä. Ikävä vain, ettei hän huomaa, kuinka paljoa miellyttävämpi hän olisi renkihahmossaan kuin tuossa herraa matkivassa asussaan. Toisinaan tuo matkiminen voi jokseenkin hyvin onnistua, varsinkin jos asianomainen käyttäytyy tyynesti, mutta kun hän sattuu kiukustumaan, niin heti renki näkyy herraskaisen puvun sisältä. Ja silloin hän on ehdottomasti naurettava, jota vastoin hän renkimuodossaan suuttuessaan herättäisi kunnioitusta. Renkinä hän tappelisi puukolla, herrana käyttää hän kynää puukkona.

Renkimäisyyttä on myös tuo suomalaisen kumarteleminen ruotsalaisille. Siinä me olemme menneet aivan irvikuviksi. Me pyrimme matkimaan heitä ollaksemme muka sen kautta sivistyneempiä. Suuri erehdys. Ei viinuri ole herra, vaikka hänellä onkin kaikki herran eleet.

Sivistyksen suuruus riippuu siitä, kuinka monta kirjaa kukin on lukenut valvonnan alaisena -- s.o. koulussa, opistoissa, yliopistossa. Ja ihmisiä yllytetään tuohon lukemiseen lauseella: tieto on valtaa! Me ymmärrämme sen koulupojan tavoin: "se pääsee voitolle katutappelussa, jolla on useampi kirja heittääkseen ne vastustajan päähän." Nykyään kun meillä on sellainen keskinäinen tappeluvimma huudetaankin: enemmän sivistystä kaikille kansalaisille! Uskontokirjat ovat huomatut liian pehmeiksi, siksi ne tahdotaan poistaa.

Kaikki sivistysriennot ovat meillä matkimista, toisinaan se tunnustetaankin, mutta puolustetaan sitä sillä, että "kansa on vielä niin nuori." Kaikki on lainattua. Ylemmät koulut kulkevat saksalaisessa sotakurikaavassa; kansakouluista pakoitettiin eroamaan tarkastaja, joka uskalsi tehdä omia, oloihin sovitettuja parannuksia; yliopisto on pienoiskuva saksalaisista tiedontarhoista, kun se ensi kerran ilmaisi itsenäisyyttä, liitti se filosofian viereen lantatarhat ja karjatarhat; seminaarit happanevat vuosi vuodelta, jos huomataan suoraa mätää, niin "ei se anna aihetta toimenpiteisiin"; taidesuunnista runous matkii saksalaisia tai ruotsalaisia, kirjallisuus yleensä kaikkia maita, mutta ei näe omaa maataan muuta kuin erehdyksestä; nykyinen näytelmäkirjallisuus ei edes matki, siksi sitä ei ole olemassakaan; näytelmätaide on ranskalaisen ja saksalaisen sekasotkua; maalaus saa esityskeinonsa ulkomailta, kun se oikein hyvin sekoittaa kaikki, kutsutaan sitä yleiseurooppalaiseksi. Seurustelutavat ovat ainoat, jotka ovat pysyneet kansanomaisina, siitä ei voi erehtyäkään katsellessaan meikäläisiä. Joku hurskas sielu kyllä koettaa niitä parantaa painattamalla oppikirjankin -- kaikkihan meillä saadaan painotietä! mutta ei sitä lukemalla opi.

Kaikki ne miehet ovat kuolleet, jotka uskalsivat omasta perustasta nousta ja luoda oman, itsenäisen sivistyksen. Mutta uudenaikainen sivistys yhä kehittyy. Meillä on oikea sivistämisraivo. Muutamat ovatkin ottaneet toisten sivistämisen urakalle. He kantavat tuota sivistyksen vettä pohjattomiin astioihin ja huutavat koko ajan: "hyvä Jumala, sitä sivistyksen määrää!"

Ja kun oikein pyhä vimma saa vallan, niin julkaistaan hyvin laaja teos, kuten "Oma maa." Ja jokainen rientää sen ostamaan, sillä sellaisen kirjan kautta saa sivistyneen leiman. Kun se on pöydällä, niin kuka uskaltaa enää soimata sivistymättömäksi? Olen seurannut tuon kirjan esiintymistä perheissä. Viidestäkymmenestä perheestä oli viidessätoista sitä luettu, sivut olivat avatut auki ja vihkoja oli pidelty. Muissa oli vihkoja paikoittain avattu, muutamissa ei laisinkaan. Talon herra aikoi lukea "tuon hyödyllisen ja välttämättömän kirjan" loma-aikanaan. Kun se tulee, niin hän varmaankin lepää ja lykkää lukemisen talvi-illoiksi. Kun ne tulevat, pelaa hän skruuvia ja lykkää lukemisen loma-ajaksi j.n.e.

Mutta sivistyksen urakoitsijat eivät väsy. Kohta alkaa ilmestyä tietosanakirja. Mikä ihmeellinen taikasana tuo: tietosanakirja! Kas, kun sen kirjan saa hyllylleen, niin silloin sitä on sivistynyt! Minä ehdoitan, että arvoisat sanakirjan toimittajat jättävät pois selityksen sanasta "sivistys." Joku viaton sielu voisi lukea sen, ja, jos selitys olisi suora ja todenmukainen, sanoisi hyvästit koko sivistykselle. Sivistystä olisi viisainta selittää suurelle yleisölle tietosanakirjan oppimiseksi ulkoa. Mikä ihana suomalaisen sivistyksen järjenharjoituksen iltaseura, kun kaikki kuulustelisivat toisiaan tietosanakirjan ulkoluvussa! Mutta vaikka suomalainen olisi vakuutettu siitä, että se on se oikea sivistyksen tie, niin hän lunttaisi tuossa ulkoluvussa, niin vähän on meillä todellista sisäistä pakkoa sivistykseen.

Meidän koko sivistyksemme on tuollaista lunttaamista. Ajattelen yliopistoa. Sanotaan, että kaiken sivistyksen juuri ja pohja on logiikka. On kai, on kai! Mutta miksi eivät professorit käytä sitä, kun on kysymys suomalaisuudesta yliopistossa. Mutta he ovatkin kai luntanneet sivistyksessään eivätkä tunne logiikkaa. He eivät osaa suomeakaan, vaikka heillä on todistus suomenkielen taidosta. Siinäkin on luntattu.

Ja kun meillä ihminen on sivistynyt vasta silloin kun hänellä on arvonimiä, niin järjestää yliopisto kurssia tuollaisen nimen saavuttamiseksi. Vaikka filosofian luulisi olevan tieteen, johon jokainen henkistä janoa tunteva pyrkii vapaasti, niin tehdään siitä tutkinto-aine ja asianomainen nimenhakija antaa prepareeta itsensä, suorittaa tutkintonsa ja elää elämänsä aivan kuin ei olisi kuullut filosofiasta puhuttavankaan. Tutkinto ei ole opettanut häntä hituistakaan selvemmin ajattelemaan. Lääkäri y.m. käytännön tiedemiehet toteuttavat jotenkin saamansa tiedot, filosofisen tutkinnon suorittaja on henkinen epäsikiö.

Minä odotan vain, että yliopistoon järjestetään lausunnonopetus, ja kun siinä suoritetaan tutkinto, niin eiköhän ihminen ole sivistynyt, kun hän saa arvosanan luonnollisessa puhumisessa. Me tarvitsemme sinne vielä tanssikurssit -- hei, silloin sitä oltaisiin sivistyneitä! Se tieteen suunta kantaisi näkyviä hedelmiä ja diploomin saisi se, joka kauniimmin keikuttaa itseään. Politikoitsijoiden varsinkin tulisi suorittaa nämät molemmat kurssit.

Silloin voitaisiin sanoa, että yliopistossa vallitsee todella "gaja scienza."

Toisinaan tuo sivistyksen jano tulee oikeaksi yleiskuumeeksi, koko maa tempoilee sen vaikutuksesta. Sellainen aika oli meillä muutama vuosi sitten, silloin kaikki opettivat.. Lopulta opettajat ja oppilaat väsyivät, sillä molemmin puolin oltiin halukkaita lunttaamaan. Nyt ei kukaan yritäkään sitä enää, sillä sen kautta ei saavutettu kummallakaan puolella lisää valtaa. Ja valtaa, sitä me koetamme kaikin tavoin saavuttaa. Sivistyksestä puhutaan, valtaa tarkoitetaan.

Meidän sielumme on sivistyksen sekatavarakauppa. Sinne on koottu kaikkia elämässä tarvittavia välikappaleita, mutta niitä ei siellä käytetä. Me uskomme, että kaikki on niin kuin olla tuleekin, kun meillä vain on kaikki tavarat. Mutta käyttää niitä -- sitä me emme osaa.

Minä olen kerran saanut tietää, mitä oikea sivistynyt on, ja minä kuiskaan sen sinulle peloittaakseni sinua:

"Sivistynyt on henkilö, joka ei kerskaile tiedoillaan, kunnioittaa toisen yksilöllisyyttä, ei tee velkoja, ei vääryydellä anasta mitään asemaa, ei puhu pahaa toisesta eikä kuuntele pahaa puhuttavan, ei kosta vääryyttä vääryydellä, ei loukkausta loukkauksella."

Minä hylkäsin heti tämän opin, sillä minä huomasin sen aivan sopimattomaksi meille suomalaisille.