Part 3

Koira huomasi minut ja haukahti. Sen emäntä vilkaisi nopeasti minuun päin, näki minut, näytti muistavan tavanneensa minut ennenkin, ja vaikka hän punehtuikin, kun olin nähnyt hänet hieman omituisessa asemassa, suhtautui hän siihen rauhallisesti. Hän nyökkäsi minulle ystävällisesti, alkaen samalla vetää sukkia ja kenkiä jalkaansa.

Pysyttelin tarkoituksellisesti taempana, kunnes hän ponnahti pystyyn, kääntyi minuun päin ja osoitti nauraen lammikkoa.

"Tuohon lähteeseen liittyy taikauskoinen tarina", hän sanoi alkuvalmisteluitta ja empimättä. "Väitetään, että jos siihen pistää jalkansa kuusi kertaa auringonnousun hetkellä mihin aikaan hyvänsä Mikonpäivän ja Martinpäivän välillä, niin pysyy onnellisena koko elämänsä. Niinpä -- olin koettamassa sitä."

Menin lähemmäksi hänen avoimen hymynsä ja käytöksensä rohkaisemana.

"Toivon, että se osoittautuu todeksi", virkoin. "Mutta itse puolestani en ole lainkaan onnellinen juuri nyt."

Hänen katseensa sai huolestuneen ilmeen.

"Niinkö?" hän kysyi. "Ettekö? Miksi ette?"

"Luultavasti näitte minut eilen -- ei, toissapäivänä -- lähellä Lehtokurppaa vanhanpuoleisen herrasmiehen seurassa", vastasin. "Menitte ohitsemme. No niin, hän on hävinnyt -- kateissa!"

Hän astui vähän lähemmäksi minua, ja ikäänkuin hänen tietämättään hänen katseensa lipui pitkin nummea.

"Tarkoitatteko -- täällä?" hän kysyi. "Nummellako?"

"Juuri niin", myönsin. "Hän lähti majatalosta eilenillalla päivällisen jälkeen eikä ole palannut. Te kai tunnette nämä seudut? Onko täällä sellaisia paikkoja --"

"Täällä on useita vaarallisia kohtia", keskeytti hän hätäisesti. "Oletteko etsineet häntä?"

"Etsimme häntä monin miehin koko yön", vastasin. "Mutta emme ole kuulleet emmekä nähneet hänestä jälkeäkään."

"Onko hän isänne?" tiedusti hän, katsoen minua osaaottavasti.

"Ei -- ystäväni, jonka kanssa olen matkalla", selitin. "Olen kauhean huolissani hänen tähtensä. Viime yönä oli tavattoman pimeätä, ja pelkään, että hänelle on sattunut joku vahinko -- että hän on pudonnut jyrkänteeltä tai uponnut suohon. Mutta olemme tarkastaneet nummea aika laajalti."

"Keitä on ollut etsimässä?"

"Minä olen ollut mukana koko ajan", vastasin, "ja automme ohjaaja ja Musgrave. Ja olemmekin olleet melkein joka suunnalla."

"Musgrave ei tunne nummea", huomautti tyttö, "tai jos tunteekin, niin ainakin vain pintapuolisesti. Lienevätköhän meikäläiset -- metsästysvartijat nimittäin -- kuulleet mitään? Jos tahdotte tulla mukaani taloon --" Hän osoitti nummen toiselle puolelle, missä Marrasdale Towerin päädyt ja savupiiput pilkoittivat esiin rakennuksia ympäröivien puiden ylitse. "Siellä ehkä saamme kuulla jotakin", hän jatkoi. "Isäpuoleni, herra Elphinstone, lienee nyt kiertokäynnillään, ja kenties hän on kuullut jotakin miehiltä. Sinne on vain muutamien minuuttien kävelymatka."

Hän opasti minua kanervikossa kiermurtelevaa polkua pitkin nummen sellaisen osan lävitse, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Puhelimme keskenämme -- kerroin hänelle jonkun verran siihen saakka kokemistamme seikkailuista; mainitsin hänelle myöskin Mazaroffin ja oman nimeni. Kumppanini salaisesta tarinasta ja siitä, että hän ennestään tunsi tämän paikkakunnan, varoin visusti hiiskumasta mitään.

"Ja onko täällä todellakin vaarallisia kohtia?" tiedustin, kun olimme jossakin määrin päässeet selville tilanteesta. "Te tietysti tunnette seudun."

"On useita vaarallisia paikkoja", hän vakuutti. "Muutamissa kohdin nummipolku kulkee äkkijyrkänteen reunalla, ja toisissa taas saattaa pimeässä varsin helposti astua pohjattomaan suosilmään. Vain sellaisten henkilöiden, jotka todella tuntevat nummet hyvin, sopisi uskaltautua niille päivän laskettua. Jos tuntee polut, niin tietystikin --"

Ennen pitkää saavuimme Marrasdale Towerille -- se oli vanhanaikainen, epäsäännöllinen rakennus, joka näytti muinaiselta rajalinnoitukselta. Pihalla tapasimme herra Elphinstonen keskustelemassa puuvillasamettiseen pukuun puetun miehen kanssa. Elphinstone oli pitkä, laiha, harmaahapsinen, lukeneelta näyttävä mies; hän katsahti minuun kummastuneena harvinaisen isojen silmälasien ylitse. Hänen tytärpuolensa vei minut hänen luokseen kursailematta; olin jo saanut nähdä, ettei hän tuhlannut aikaa muodollisuuksiin.

"Tässä on herra Holt -- herra Mervyn Holt", esitteli Sheila. "Hän ja muuan hänen ystävänsä, herra Mazaroff, vanhahko herrasmies, ovat saapuneet autolla Lontoosta ja pysähtyneet muutamiksi päiviksi Lehtokurppaan. Eilen illalla herra Mazaroff lähti yksin nummelle eikä ole vielä palannut. Herra Holt on etsinyt häntä ja on huolissaan hänen tähtensä."

Herra Elphinstone näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka ottaa asiat keveästi; hän nyökkäsi ja vilkaisi samettipukuiseen mieheen.

"Mies kadoksissa nummella, niinkö?" hän virkkoi. "Parker, menkää tiedustamaan talli- ja puutarhamiehiltä. Jotkut heistä kulkevat nummen poikki mikä mistäkin kohdasta, eikö niin? Niin -- kyselkäähän! Hm! Poissa koko yönkö? Hyväinen aika! Hm -- ettekö suvaitse tulla sisälle, herra -- hm --"

"Nimeni on Holt, sir", sanoin, ehättäen auttamaan hänen hajamielistä muistiaan.

"Holt, vai niin?" hän kertasi. Hänen mielenkiintonsa näytti äkkiä heräävän. "Hm! Olin Mertonissa samannimisen miehen kanssa -- tosiaan olimme yhdessä Rugbyssäkin, ennenkuin pääsimme Oxfordiin. Hän ja minä olimme aimo soutajia. Hän on nyt muistaakseni kappalaisena jossakin maaseutuseurakunnassa Buckinghamshiressä -- on pitkä aika siitä, kun kohtasimme toisemme."

"Luullakseni puhutte isästäni, herra Elphinstone", sanoin. "Hän opiskeli Rugbyssä ja Mertonissa ja on nyt kappalaisena Chellinghamissa Aylesburyn läheisyydessä. Nyt muistankin, että hänen työhuoneessaan on joitakuita vanhoja ryhmävalokuvia Mertonin soutujoukkueista -- muistelen nähneeni teidänkin nimenne yhden tahi kahden sellaisen alla."

Hän käännähti, ojensi minulle kätensä ja pudisti kättäni ilmeisesti hyvin riemastuneena.

"Hyväinen aika!" hän huudahti. "Ajatelkaahan vain! Tämä on erittäin hauska sattuma! Olen paljon ajatellut Holtia -- hän oli mainio, komea mies. Kun nyt tarkastan teitä lähemmin, niin huomaan, että olette ilmetty kuva siitä, millainen hän oli siihen aikaan. Käykää sisään -- käykää sisään! Tämäpä erinomaista!"

Hän työnsi minut edellään huoneeseen, jossa rouva Elphinstone ilmeisesti odotti puolisoaan ja tytärtään aamiaiselle. Aluksi rouva ei huomannut minua -- hän oli teen valmistuspuuhissa -- mutta ilmeisesti hän tunsi herra Elphinstonen askeleet.

"Ettekö sinä ja Sheila tule aamiaiselle lainkaan?" hän kysyi. "Tee--" Sitten hän kääntyi ja näki minut; huomasin, että hän tunsi minut samaksi nuoreksi mieheksi, jonka hän oli sivuuttanut kaksi päivää takaperin. Hänen hienomuotoiset kulmakarvansa kohosivat kummastuksesta, kun hän näki minun saapuvan aamiaispöytäänsä. Herra Elphinstone sysäsi minua eteenpäin.

"Marion!" hän huudahti. "Totisesti mitä ihmeellisin ja onnellisin tapaus! Tämä nuori herrasmies on vanhan ystäväni Tom Holtin poika -- ja ilmetty kuva. Eikö ole tavatonta, että hänen piti saapua luokseni tällä tavoin ikäänkuin pilvistä pudonneena? Hän tuli -- niin, mitenkäs hän tulikaan? Ahaa, nyt muistan. Sheila toi hänet, toi kuin toikin."

"Niin", vahvisti Sheila, "mutta olet jo unohtanut, minkätähden sen tein. Äiti", hän jatkoi kerkeästi, "herra Holt asuu Lehtokurpassa, sen vanhan herran kanssa, jonka seurassa näimme hänet tuonnottain -- he ovat automatkalla. Vanha herra on kadonnut; herra Holt on ollut koko yön etsimässä häntä nummelta."

Rouva Elphinstone pudisti kättäni kohteliaasti, joskin hieman kylmästi, lausui minut tervetulleeksi ja osoitti minulle tuolin teetarjottimen läheisyyteen.

"Sitten olen aivan varma, että herra Holtille maistaa aamiainen", hän puheli käytännölliseen tapaan. "Tarjoile sinä hänelle, Sheila, isäsi antaa kaiken jäähtyä. Herra Elphinstone", hän jatkoi, kääntyen minuun päin, "on niin tavattoman, sanokaamme, hajamielinen, että -- kas tuossa näette! Hän on jo tiessään -- mennyt tietystikin etsimään joitakuita muistoesineitä niiltä ajoilta, jolloin hän tunsi isänne -- se on juuri hänen tapaistaan! Teetä vaiko kahvia?"

"Olette kovin ystävällinen", kiitin katsellessani, kuinka herra Elphinstone koukerteli toisiin huoneisiin ilmeisesti etsimään jotakin, "mutta minun pitäisi todellakin olla etsimässä kadonnutta ystävääni. Hänen poissaolonsa alkaa käydä arveluttavaksi, ja --"

Sheila keskeytti puheeni kertoakseen äidilleen koko tapahtuman. Hänen lopetettuaan saapui samettipukuinen mies avonaisen ikkunan luokse.

"No, Parker?" huusi Sheila. "Onko kukaan nähnyt mitään?"

Parkerilla ei ollut uutisia kerrottavanaan. Hän oli kysellyt kaikilta tallissa ja puutarhassa työskenteleviltä henkilöiltä, mutta kukaan ei ollut kuullut eikä nähnyt jälkeäkään kadonneesta herrasmiehestä. Tällä hetkellä palasi herra Elphinstone syli täynnä kirjoja ja vanhoja valokuvia. Hän tahtoi ottaa minut kokonaan omaan haltuunsa, mutta hänen vaimonsa työnsi hänet kärsimättömästi syrjään.

"Luuletko todellakin, Malcolm", hän huudahti, "että herra Holt voi katsella sinun ja isänsä kuvia ollessaan noin huolissaan vanhan ystävänsä tähden? Mies-raukka saattaa virua jossakin nummen syrjäisessä osassa jalka katkenneena! Etkö osaisi esittää jotakin järkevää ehdotusta?"

Saatuaan näin kiihkeän kehoituksen laski herra Elphinstone syrjään muistoesine-kokoelmansa, otti silmälasit nenältään, istuutui pöytään, nosti lautaselleen kalaa, maistoi muutamia kertoja miettivänä teelasistaan ja kumartui sitten pöydän ylitse tytärpuoleensa päin.

"Mitähän, jos tiedusteltaisiin High Cap Lodgesta?" hän ehdotti. "Vernerin palvelusväki on saattanut kuulla jotakin tai ehkä tietää jotakin. Luultavasti on hänellä öisin vartijoita ulkosalla -- meillä ei ole nykyisin."

"Hyvä!" vastasi Sheila. "Saatan herra Holtin sinne heti. High Cap Lodge", hän jatkoi kääntyen minun puoleeni, "on serkkuni Verner Courthopen metsästysmaja. Ystävänne on saattanut samota hänen mailleen, nähkääs -- kaakkoinen ja itäinen osa nummea -- jylhää seutua -- on Vernerin aluetta. Menkäämme tapaamaan häntä."

Haukkasimme kumpikin hätäisesti aamiaista ja lähdimme. Rouva Elphinstone antoi pari käytännöllistä vihjausta, ja herra Elphinstone vaati minua hyvin vakavasti heti löydettyäni Mazaroffin, jonka katoaminen ei tuntunut suuresti häntä huolettavan, palaamaan Marrasdale Toweriin katsellakseni hänen kirjojaan ja papereitaan. Tiemme vei kukkuloita kohti ja oli kolea ja yksinäinen.

"Serkkuni luona on pieni metsästysseurue", ilmoitti Sheila, kun lähestyimme päämääräämme, pitkää, matalaa rakennusta, joka sijaitsi rotkotien varrella keskellä männikköä. "Siellä on hän itse, hänen liikkeenjohtajansa (Courthopeilla on näet pankkiliike Lontoon Cityssä), Armintrade-niminen mies, jota kammoan, ja eräs toinen mies, muuan lontoolainen tohtori Eccleshare, jota inhoan! He ovat metsästämässä kaiket päivät ja istuvat öisin luullakseni korttipöydän ääressä tai pelaavat biljardia. Nyt he otaksuttavasti ovat aamiaisella."

Hän oli ilmeisesti hyvin perehtynyt High Cap Lodgeen ja sikäläiseen järjestykseen, sillä kursailematta ja vitkastelematta hän meni edellä sisään pääovesta ja pitkin käytävää, sysäten sitten auki oven huoneeseen, josta oli komea näköala nummelle. Hyvin varustetun aamiaispöydän ääressä istui kolme miestä, jotka meidän astuessamme kääntyivät kummastuneina, tarkastaen minua kiinteästi.

Minäkin puolestani silmäilin heitä tarkoin, kutakin erikseen ja koko ryhmää, kun he työnsivät tuolinsa taaksepäin ja nousivat pystyyn. Sillä olin äkkiä saanut mielijohteen, joka lähenteli epäluuloa. Muistin, että Mazaroff huomauttaessaan minulle haluavansa viettää ensimmäisen päivän Lehtokurpassa yksin oli samalla maininnut menevänsä liikeasioissa tapaamaan jotakin läheisyydessä asuvaa henkilöä. Ja sillä hetkellä välähti päähäni, että koska kaikki nämä kolme miestä olivat Lontoosta, saattoi hänen tarkoittamansa henkilö olla yksi heistä; ainakin kaksi näistä miehistä käsitteli pankki- ja raha-asioita; niitä oli myöskin, kuten jo silloin varsin hyvin tiesin, Mazaroffilla.

Mutta tarkasteluni, joka välttämättä jäi pintapuoliseksi, ei auttanut minua vähääkään. Yksi heistä, ilmeisesti isäntä, oli nuorehko mies, jonka piirteissä oli raskas- ja äreämielinen vivahdus; hän oli ulkonaisesti komea, mutta hänen poskensa olivat liian lihavat, ja hänen silmiensä ilme oli liian kiivas; havaitsin heti, ettei hän ollut lainkaan mielissään nähdessään minut, vieraan, Sheila Merchisonin seurassa. Toinen oli taitavan ja ovelan näköinen, keski-ikäinen mies; hänellä oli huolellisesti hoidettu parta, ja hän teki hieman ylimielisen kopean vaikutuksen -- pian sain tietää, että hän oli pankinjohtaja Armintrade. Kolmas oli kookas, turpea mies, inhimillinen liharöykkiö, sileäksi ajeltu, kasvot, etenkin nenä ja huulet, jykevätekoiset; hänen kiiluvat silmänsä kiintyivät heti seuralaiseeni sillä tavoin, että minua suututti, vaikka olinkin vieras heille kaikille.

Sheila ei kiinnittänyt vieraisiin ensinkään huomiota; hän vain nyökkäsi heille lyhyesti ja meni suoraan Courthopen luokse.

"Verner", hän sanoi, "tämä vieras on herra Holt, jonka isä on herra Elphinstonen vanha ystävä. Herra Holt on saapunut pariksi päiväksi Lehtokurppaan, jonne hän tuli erään ystävänsä, herra Mazaroffin, seurassa viimeksimainitun autolla. Eilen illalla herra Mazaroff, joka on vanhanpuoleinen mies, lähti kävelemään nummelle eikä ole tullut takaisin. Oletko sinä tai onko sinun väkesi kuullut hänestä mitään?"

Oikeuden nimessä on minun myönnettävä, että Verner Courthope osoitti kohteliasta innostusta asiaan. Ei hän eivätkä hänen vieraansa voineet ilmoittaa minulle mitään, mutta Courthope saattoi minut ja Sheilan metsästysmajan takana olevalle vajalle, jossa kaksi metsästysvartijaa ja joitakuita muita miehiä oli odottamassa, ja tiedusteli näiltä. Se jäi kuitenkin tuloksettomaksi, mutta hän lupasi, että senpäiväisen metsästyksen aikana hän ja hänen seurueensa pitäisivät silmänsä auki liikkuessaan nummella. Vain kerran hän puhutteli suoranaisesti minua.

"Aiotteko viipyä täällä vain pari päivää?" hän tiedusti voimatta salata uteliaisuuttaan. "Ettekö siis jää kauemmaksi?"

"Olisimme pysähtyneet hyvin lyhyeksi ajaksi", vastasin, "mutta nyt on minun tietystikin löydettävä kumppanini".

Hän nyökkäsi, ja Sheila ja minä poistuimme pian Marrasdale Toweria kohti. Käveltyämme vähän matkaa äänettöminä hän äkkiä kääntyi minuun päin, luoden minuun katseen, joka osoitti, että hän vaistomaisesti uskoi minun pelkästä nuorekkaasta myötätunnosta ymmärtävän, mitä hän aikoi puhua.

"Jos miestä voi arvostella hänen seuransa mukaan", hän virkkoi melkein katkerasti, "niin mitä arvelette serkustani Verneristä? Oletteko koskaan nähnyt kahta niin äärimmäisen vastenmielistä miestä kuin Armintrade ja Eccleshare ovat? Minua inhoittaa nähdessäni heidät! Ja -- ja kuitenkin äitini tahtoo minun menevän Verner Courthopen puolisoksi, vaatii sitä! Mutta -- minäpä en tahdo -- en tahdo!"

VIIDES LUKU

Ainoa uskottu

Tämä äkillinen läheisen luottamuksen purkaus saattoi minut siinä määrin hämilleni, että menetin puhekykyni ja jäin vain seisomaan katsoen seuralaistani, muistuttaen tosiaankin isoa, ujoa tolvanaa. Sheila punehtui hieman katseeni johdosta, mutta hänen esiintymisensä muuttui entistäkin luottavammaksi ja vetoavammaksi.

"Te kaiketi pidätte minua kauhean typeränä, kun puhelen tällä tavoin?" hän jatkoi hätäisesti. "Mutta -- te olette nuori, eikä täällä ole ainoatakaan muuta nuorta ihmistä. Ette tekään mielellänne antaisi pakottaa itseänne tekemään sellaista, mitä ette tahdo tehdä, vai kuinka?"

Loin häneen katseen, joka oli tarkoitettu hyvin tutkivaksi, ja hän punastui vielä enemmän, mutta katsoi sittenkin minua avoimesti silmiin.

"Mikäli olen teitä nähnyt", virkoin, "luulisin, ettei kukaan voi pakottaa teitä tekemään, mitä ette halua tehdä."

"Toivoisinpa, että oma äitini käsittäisi sen", vastasi hän nopeasti. "Hän on koettanut tyrkyttää minulle Verner Courthopea viimeksi kuluneen vuoden ajan! Enkä minä huoli hänestä!"

"Ettekö pidä hänestä?" kysyin.

"En ainakaan sillä tavoin", vastasi hän. "Hän on mainio keskustelemaan koirista ja hevosista ja hänellä on hyvät puolensa, mutta mihinkään muuhun -- ei!"

"Miksi rouva Elphinstone haluaa sitä niin kiihkeästi?" tiedustin.

"Sitä en tiedä!" vastasi hän hieman kärsimättömästi. "Hän ja Vernerin äiti niin sanoakseni sopivat siitä keskenään. Kun Vernerin isä nyt on kuollut, on hän pankin nimellinen päämies, ja hänellä on paljon rahaa. Ja minä pelkään, että äiti pitää kaikista ja kaikesta, kunhan vain rahaa on mukana."

"Entä herra Elphinstone?" kysäisin.

"Herra Elphinstoneen vetoamisesta on hyötyä suunnilleen yhtä paljon kuin johonkin hänen kirjastonsa teokseen", selitti Sheila. "Hän elää unelmissaan päivät pääksytysten -- kuten lienette huomannut. Kaikessa sellaisessa, mikä ei koske hänen kirjojaan, papereitaan ja kokoelmiaan, hän noudattaa vaimonsa määräyksiä ja hyväksyy ne."

Hän vilkaisi minuun veitikkamaisesti -- ja vasta silloin, vaikka olinkin aikaisemmin silmäillyt häntä perin tarkoin, huomasin erään seikan, joka sai minut säpsähtämään. Hänen vasen silmänsä oli kiero, tosin hyvin vähän -- sama vika, joka paljon selvempänä näkyi Mazaroffin silmässä. Ja silloin muistin sen asian, jonka olin ollut vähällä unohtaa -- nimittäin sen, että itse asiassa puhelin Mazaroffin tyttärelle. Ja tämän heikon samanlaisen piirteen lisäksi olin näkevinäni toisia selvempiä. Mutta veitikkamaista silmäystä seurasi nauru, puolittain arkaileva, puolittain ilkamoiva.

"Mitäkö aion tehdä?" hän kertasi. "Entäpä jos teen tyhjäksi äitini ja Vernerin suunnitelmat? Menen naimisiin jonkun toisen kanssa!"

Katsahdimme toisiamme silmiin perin avomielisesti.

"Onko -- onko teillä joku toinen?" kysyin.

Hän vilkaisi minuun kulmiensa alitse.

"Ei ole!" hän vastasi.

En muista, mitä aioin sitten sanoa. Minulla on hämärä aavistus, että olin muitta mutkitta selittämäisilläni rakastuneeni häneen ensi näkemältä. Mutta juuri silloin käännyimme erään istutusryhmän nurkitse ja kohtasimme herra Elphinstonen, joka asteli eräänlainen alppisauva kädessään ilmeisesti vaipuneena omien aatoksiensa utuihin. Nähdessään meidät hän hätkähti ikäänkuin olisi puusta pudonnut.

"Kas vain!" hän huudahti. "Taisinkin olla tulossa teitä vastaan. Holt, teidän on tultava meille puoliselle. Tahtoisin näyttää teille monia esineitä, jotka huvittaisivat isäänne. Hän ja minä --"

Keskeytin hänet jyrkästi; se oli ainoa mahdollinen tapa.

"Olette kovin ystävällinen, sir", kiitin, "mutta en voi suostua pyyntöönne, ennen kuin olen löytänyt herra Mazaroffin tai saanut hänestä tietoja. Minun täytyy etsiä häntä kaikin mokomin."

Hänen suunsa ja silmänsä menivät levälleen ja hän nyökäytti päätään useita kertoja.

"Oi, niin, kadonnut mies!" hän äänsi. "Se on totta. Hänet olin kokonaan unohtanut. Se on ikävää! Ettekö vielä ole kuullut hänestä mitään?"

"En mitään, sir", vastasin. "Ja sentähden on minun toimittava."

"Mitä aiotte nyt tehdä?" tiedusti Sheila.

"Etsin käsiini poliisin ja tutkitutan koko seudun", vastasin. "Enkä saa tuhlata aikaa; suonette senvuoksi anteeksi, että riennän pois."

Poistuin pitemmittä puheitta -- tiesin varsin hyvin tapaavani Sheilan uudelleen sinä päivänä ja myöskin tuonnempana. Erotessamme hän nyökkäsi minulle merkitsevästi, mutta en ollut ehtinyt edetä sataa metriä, kun Elphinstone luikkasi jälkeeni.

"Jollette joudu puoliselle, niin tulkaa päivälliselle! Tuokaa ystävänne mukaan! Olisi hauska tutustua häneen."

Heilautin kättäni vastaukseksi ja jatkoin nummen poikki matkaani Lehtokurppaan. Webster seisoi maantiellä avoimen oven edessä.

"Oletteko saanut tietoja?" kysyin tullessani hänen lähelleen.

"En vihiäkään, sir", vastasi hän. "En kerrassaan mitään." Astuessani kanervikolta tielle hän sitten jatkoi: "Tuolla sisällä on kaksi miestä odottamassa teitä, herra Holt. He haluavat joitakuita tietoja. Toinen on poliisikersantti, toinen sanomalehtien uutistenhankkija."

"Sitten on asia yleisön tiedossa, Webster", huomautin. "Juttu käy yhä kummallisemmaksi."

"Niin, kaikki tämän seudun asukkaat sen nyt jo tietävät, herra Holt", vakuutti hän. "Olen tänä aamuna puhellut useiden henkilöiden kanssa, jotka olivat nähneet herra Mazaroffin kahtena ensimmäisenä päivänä ollessamme täällä, ja paria sellaista, jotka olivat keskustelleet hänen kanssaan toisena päivänä, ja he kaikki tietävät, että hän on kadoksissa. Mutta en ole tavannut ketään sellaista, joka olisi nähnyt hänet eilen illalla -- tuntuu melkein siltä, että hän suorastaan katosi astuessaan ulos tuosta ovesta."

"Siitä ei ole epäilystäkään, Webster", myönsin. Totta puhuen olin jo alkanut aprikoida, että Mazaroff oli kenties tarkoituksellisesti kadonnut jäljettömiin. Hän tunsi paikkakunnan; hän tiesi, mihin hänen oli mentävä päästäkseen junaan; kummallakin puolellamme oli vain muutamien kilometrien päässä suuria pääratoja; tällä hetkellä hän saattoi jo olla Lontoossa, kadonneena toistamiseen eläessään ja oikeastaan samasta syystä kuin ensi kerran. Mutta se oli pelkkää oletusta. Menin majataloon.

"No niin, Webster", sanoin, "mennään sisälle kuulemaan, mitä asiaa vierailla on."

Miehet odottivat minua yksityisessä salissa, jonka rouva Musgrave oli saapuessamme luovuttanut Mazaroffin ja minun käytettäväksi, ja oli helppo huomata, että he kumpikin olivat omalla tavallaan uteliaita ammattinsa puolesta. Poliisimies esitteli itsensä Marrasdaleen sijoitetuksi maakunnan poliisikuntaan kuuluvaksi kersantti Mannersiksi. Uutistenhankkijan nimi oli Bownas; hän oli maakunnan suurimman lehden ja erään lontoolaisen uutistoimiston piiriedustaja. Manners oli kookas, sotilaallisen näköinen mies, Bownas pieni, hintelä mies, joka tyytyi riipustelemaan muistikirjaansa kersantin kysellessä. Viimemainittu kävi ripeästi käsiksi siihen kohtaan, jota hän poliisimielessään piti kaikkein tärkeimpänä.

"Tämä herrasmies", virkkoi kersantti, kun olin selostanut hänelle jutun pääpiirteet, "oli epäilemättä varakas. Näin hänen autonsa äskettäin tuolla vajassa -- sitä hän ei ole saanut ostetuksi muutamilla shillingeillä, tekisi mieleni sanoa, vai mitä?"

"Voitte pitää varmana, että herra Mazaroff oli varakas", vastasin, silmäillen uutistenhankkijan kynää.

"Siispä hänellä todennäköisesti oli rahaa ja arvoesineitä mukanaan lähtiessään täältä kävelylle", jatkoi kersantti. "Saattaisi olla hyödyksi, jos saisin täsmällisesti tietää, mitä hänellä oli."

"Hänellä oli melkoisen paljon", myönsin.

"Rahaa kaiketi -- käteistä", huomautti kersantti.

"Kyllä hänellä oli rahaa varsin paljon", vastasin.

"Luultavasti kello ja perät?" tiedusti hän tietävän näköisenä.

"Hänen kellonsa ja peränsä olivat harvinaisen arvokkaat -- kultaiset. Lisäksi hänellä oli hyvin komea timantti kaulaliinassaan ja toinen vasemmassa kädessä olevassa sormuksessa. Vielä hänellä oli paksu kultainen sikaarikotelo ja upea kultainen tulitikkurasia."

Kersantti nyökkäsi ponnekkaasti.

"Sittenpä sanon, miten asianlaita on!" hän huudahti. "Eikä siitä voikaan erehtyä. Kysymyksessä on ryöstömurha! Nähkääs! Tämä herrasmies mukanaan niin paljon arvoesineitä lähtee kävelemään yksinäiselle nummelle, kaikkien niiden maankiertäjien näkyvissä, jotka olivat täällä eilen ja joiden kotipaikan Jumala yksin tuntee -- niin, tietystikin joku heistä seurasi häntä ja surmasi hänet anastaakseen hänen tavaransa! Murhattu hänet on, sir -- siitä olen varma -- ryöstömurha -- juttu on päivänselvä!"

"Jos asia on siten, niin miksi ei hänen ruumistaan ole löydetty?" huomautin. "Nummi on etsitty läpikotaisin -- ainakin lähin ympäristö."

"Niinkö?" äänsi hän, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Te ette tunne näitä seutuja, sir. Ne ovat jylhemmät kuin luulettekaan. Täällä on paikkoja, johon ruumis voidaan huomaamatta sysätä ja joista sitä ei ikinä löydetä -- eikö olekin, herra Bownas?"

Myöskin herra Bownas loi minuun hyvin merkitsevän silmäyksen.

"Kalliorotkoja", hän sanoi synkästi. "Suosilmiä. Paljon sellaisia paikkoja. Luulisinpa, että ken tahtoo, voi salata rikoksensa jäljet Marrasdalen nummelle ikiajoiksi."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyin kersantilta.