Part 1

MAZAROFFIN MURHAJUTTU

Kirj.

J. S. Fletcher

Englanninkielestä (The Mazaroff murder) suomentanut

Alpo Kupiainen

Valittuja salapoliisiromaaneja 12

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.

SISÄLLYS:

I. Herra Mazaroff. II. Lehtokurpan majatalo. III. Kadoksissa. IV. Nuoruuden vapaamuurariutta. V. Ainoa uskottu. VI. Herra Crole Bedford Rowin varrelta. VII. Muistolevy. VIII. Majatalon isännän pyssy. IX. Kapkaupungin postileima. X. Yorkilainen asianajaja. XI. Poliisien otaksuma. XII. Salakirjoituksinen kirje. XIII. Timanttimaailma. XIV. Bond-kadun jalokivikauppias. XV. Äsken rikastuneet. XVI. Koputus oveeni. XVII. Miten se oli saatu? XVIII. Kadonnut mies. XIX. Sileä seinä. XX. Avoin valtuutus. XXI. Uusia renkaita. XXII. Ketä epäillään? XXIII. Kuka oli nainen? XXIV. Tietymättömissä. XXV. Kuka se mies oli? XXVI. Me tunnemme miehen! XXVII. Syytettynä. XXVIII. Epäuskoinen Etsivä. XXIX. Laivalle lähtevä juna.

ENSIMMÄINEN LUKU

Herra Mazaroff

Dick Harker se ensinnä toimitti minut kosketuksiin sen miehen kanssa, jonka salaperäinen, minun seurassani tapahtunut murha oli kolmella mantereella Mazaroffin juttuna kuuluisiksi tulleiden tapausten pohjana. Harker ja minä olimme vanhoja koulutovereita; yhdessä liityimme armeijaan nuorina upseereina; olimme samassa pataljoonassa koko maailmansodan ajan; haavoituimme samana päivänä ja samassa kahakassa -- kaksi viikkoa ennen aselepoa; meidät lähetettiin samaan sairaalaan kotimaahan ja pääsimme sieltä vihdoin, kumpikin kykenemättä jatkamaan sotapalvelusta, mutta kummallakin onneksi kaikki jäsenet tallella. Ja ensimmäiseksi pisti silloin silmäämme se seikka, että se maailma, johon ilmestyimme, oli äärettömän paljon toisenlainen kuin se, joka oli olemassa silloin, kun lähdimme Belgiaan ensimmäisten sadantuhannen miehen mukana; ja toiseksi saimme sen varman vakaumuksen, ettei mikään enää pääsisi entiselleen. Olimme tyyten tuntemattoman kynnyksellä, ja anteeksiannettavaa oli, että me kumpikin jonkun aikaa vetelehdimme Lontoossa tekemättä mitään, katsellen ympärillemme ja ihmetellen. Eräänä aamuna Harker saapui asuntooni minun ollessani vielä aamiaisella, viskasi pöydälle _Times-lehden_ numeron ja osoitti sinisellä kynällä merkittyä ilmoitusta henkilösarekkeessa.

"Tuossa on sinulle hommaa, Mervyn", hän huomautti tavalliseen suorasukaiseen tapaansa. "Pane toimeksi!"

Otin lehden ja luin ilmoituksen, ennen kuin virkoin mitään.

Henkilö, joka on äskettäin palannut Englantiin oltuaan pitkän ajan ulkomailla ja aikoo lähteä laajalle kiertomatkalle pohjoisiin maakuntiin omalla autollaan, haluaa seurakseen hilpeätä, seurustelukykyistä, hyvin kasvatettua ja tietorikasta nuorta herrasmiestä. Etusija annetaan entiselle upseerille, joka haavoittuneena on vapautettu palveluksesta. Hyvä täysihoito ja runsas palkkio luvataan. Tarjokkaita pyydetään lähettämään täydelliset ja tarkat tiedot itsestään ja ilmoitukset suosittajistaan osoitteella: Lokero M. 5343, _The Times, E.C.4._

Laskin lehden syrjään ja kävin jälleen käsiksi aamiaiseeni.

"Hakijoita ilmaantunee kymmenisentuhatta", huomautin, "pikemminkin enemmän kuin vähemmän".

"Joku heistä joutuu ensi sijalle", tokaisi Harker. "Miksi et juuri sinä?"

"Tai -- sinä?" vastasin.

"En minä!" torjui hän jyrkästi. "Se homma on sinua varten. Minulla on eräs toinen suunnitelma itseni varalle. Mutta tuo on omituinen ilmoitus, eikö olekin? Luultavasti joku miljoonamies. Tekisi mieli tietää, kuka ja mikä hän on."

Vastasin ilmoitukseen luullakseni pikemminkin uteliaisuudesta kuin jostakin muusta syystä, esitin taitoni ja mainitsin suositukseni. Suositukset olivat moitteettomat, taidot kainostelematta, jos kohta vaatimattomasti luetellut. Mutta vastausta en odottanut. Tiesin varsin hyvin, että Lontoossa oli satoja miehiä, joilla oli yhtä hyvät todistukset ja suositukset kuin minullakin -- miksi pitäisi valinnan osua juuri minuun? Ällistyin senvuoksi kelpo tavalla, kun noin kaksi viikkoa myöhemmin sain seuraavansisältöisen kirjeen:

_Hotel Cecil, syyskuun 8 p:nä 1919._

Herra Mervyn Holt. Kiittäen elokuun 23:ntena päivätystä kirjeestänne ilmoitan, että luullakseni meiltä yhdessä ollessamme aika kuluisi rattoisasti. Olisin Teille sitäkin kiitollisempi, jos pistäytyisitte luokseni tähän hotelliin huomenna kello puoli yksi, niin että voisimme hiukan keskustella.

Kunnioittaen _Salim Mazaroff_.

Allekirjoitus pani minut ymmälle. Ilmoituksen sanamuodosta olin saanut päähäni, että ilmoittaja oli englantilainen, joka oli ollut poissa syntymämaastaan kauan aikaa, palannut nyt ja halusi kiihkeästi päästä näkemään nuoruutensa temmellyspaikkoja. Mutta tuo nimi ei sointunut lainkaan englantilaiselta, enkä kyennyt päättelemään minkäkielinen se oli. Eikä sitä osannut ratkaista Dick Harkerkaan.

"Mutta mitäpä sillä väliä?" hän sanoi. "Epäilemättä aikasi menee perin hauskasti vanhuksen seurassa, ja lopuksi hän antaa sinulle suuren maksuosoituksen. Älä anna tilaisuuden luisua käsistäsi! Pidä tarkka vaari ajasta."

Menin Hotel Ceciliin täsmälleen kello kaksitoista ja kolmekymmentä seuraavana päivänä. Herra Mazaroff oli ilmeisesti jo etukäteen antanut ohjeita minuun nähden, sillä heti kun olin tiedustanut häntä, kysyttiin minulta vuorostani, olinko herra Mervyn Holt, ja vastattuani myöntävästi opastettiin minut hänen yksityiseen, palatsimaiseen huoneistoonsa. Oppaani, eräs vahtimestari, vei minut odotussaliin, koputti eräälle sisempiin huoneisiin vievälle ovelle, kuiskasi nimeni jollekin sen takana olevalle henkilölle, ilmoitti minulle, että herra Mazaroff ei odotuttaisi minulla minuuttiakaan, ja poistui. Ja sain heti nähdä, että herra Mazaroff oli todellakin sanansa mittainen mies, sillä ennen kuin minuutti oli kulunut umpeen, avautui ovi jälleen, ja hän astui esiin käsi ojossa.

Astuessani esiin silmäilin häntä tarkoin. Hän oli todella näkemisen arvoinen, silmäänpistävä mies, jonka olisi eroittanut ihmistungoksestakin. Arvioni mukaan hän oli kuusi jalkaa pitkä, ja leveys oli suhteellinen pituuteen; kokonaisvaikutus oli kookkuus ja vankkuus. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida: hänen ruskea tukkansa ja partansa olivat harmaansekaiset, ja hänen silmiensä ja viiksiensä välillä oli runsaasti uurteita ja ryppyjä; hän näytti mieheltä, joka oli kokenut myrskyjä ja liikkunut polttavassa päivänpaahteessa ja purevissa tuulissa. Hänestä huokui hyvänluontoisuutta, leikillisyyttä, jopa hyväntahtoisuuttakin, mutta sitä vaikutelmaa laimensivat jonkun verran pitkä, terävä nenä ja lähellä toisiaan olevat, pienet silmät sekä lisäksi vasemman silmän kierous. Mutta hänen hymynsä oli miellyttävä, samoin hänen silmiensä tuike, eikä hänen kädenpudistuksensa ollut lainkaan muodollinen.

"Hauska tavata", virkkoi hän hieman karkeahkosti. "Minä --" Hän keskeytti puheensa, ikäänkuin ei olisi löytänyt sanoja, opasti minut arkihuoneeseen, josta oli juuri tullut, ja tarjosi minulle savukkeen pöydällä olevasta laatikosta. "Suvaitsetteko lasin sherryä?" hän jatkoi, osoittaen karahvia ja lasia. "Minun seurakseni -- aioin juuri ottaa ryypyn -- puolisen alle."

Silloin olin jo varma siitä, että mistä hyvänsä ja millä tavoin hyvänsä herra Mazaroff oli saanut epäenglantilaisen nimensä, niin joka tapauksessa hän oli skotlantilainen: hänen murteestaan oli mahdoton erehtyä. Tehtyäni tämän havainnon tuntui oloni kotoisemmalta, ja ottaen vastaan hänen vieraanvaraisen tarjouksensa, istuuduin hänen osoittamaansa nojatuoliin. Katsoimme toisiamme silmiin.

"Toivottavasti olette täydelleen tervehtynyt haavoistanne?" hän kysyi.

"Olen jo hyvässä kunnossa. Kiitos kysymästä!" vastasin. "Joka tapauksessa kykenen jo kevyeen työhön."

"Sepä hauskaa." Hän nyökkäsi. "Kuten kirjeessäni mainitsin, on meillä luullakseni hupaista, jos suostutte lähtemään tällaisen vanhan miehen seuraan. Tarjouksia sain -- en muista tarkalleen kuinka monta -- ainakin pari, kolme sataa. Valitsin niistä puolitusinaa ja otin tarkan selon heidän suosituksistaan -- ja päädyin teihin. Minulle kerrottiin teistä juuri sitä, mitä toivoin -- no niin, mitä arvelette?"

"Tulen mukaanne mielihyvin", vastasin. "Toivottavasti kykenen tyydyttämään vaatimuksenne. Arveletteko, että täytän ne?"

Hän pyöritteli lasiaan sormillaan ja naurahti.

"En halua juuri muuta kuin seuraa", hän selitti. "Olen yksinäinen mies -- minulla ei ole tuttavia, ei sukulaisia eikä ystäviä. Olen ollut monta vuotta poissa tästä maasta, ja nyt palattuani tekee mieleni hiukan liikkua katselemassa seutuja. Minulla on joutilasta aikaa."

"Eikö teillä ole varmaa suunnitelmaa?" tiedustin.

"Ei muuta kuin se, että nousemme autoon ja huristamme pohjoiseen", vastasi hän. "Pysähdymme mihin haluamme ja milloin haluamme. Pidän vanhoista kaupungeista, kaikesta vanhasta, harmaasta ja viileästä. Olen viettänyt kaksikymmentä vuotta kuumissa seuduissa, ja ajatellessani vanhaa englantilaista kaupunkia herahtaa vesi suuhuni. Tahdon nähdä vanhoja piispojen palatseja ja muuta sellaista -- raunioita -- harmaita muureja -- vihreitä puita. Oivallattehan mielialani?"

"Pohjoinen valtamaantie on sitten kaiketi sopiva", ehdotin. "Sen varrella on paikkoja --"

"Juuri sitä ajattelinkin!" ehätti hän keskeyttämään melkein poikamaisen innokkaasti, siepaten sivupöydältä kokoontaitetun kartan ja levittäen sen väliimme. "Olen tarkastellut tätä. Huntingdon, Stamford, Grantham, Newark, York, Durham --"

"Ja suuri joukko muita hieman tien sivussa jommallakummalla puolella", pistin minä väliin. "Tunnen sen tien ja sen ympäristöt -- hyvin tunnenkin!"

"Sepä mainiota!" huudahti hän riemastuneesti. "Kaikki käy kuin voideltu -- lähdemme suoraa päätä pohjoiseen. Minulla ei ole mitään erikoista päämäärää -- saavuttuamme kauas pohjoiseen tahdon vain poiketa erääseen paikkaan -- Marrasdalen nummelle -- pelkästään verestämään entisiä muistoja. Mutta se on sen ajan murhe -- saamme taivaltaa kelpo matkan, ennen kuin ehdimme niin pitkälle." Hän käänsi kartan kokoon, pisti sen syrjään ja loi minuun omituisen arkailevan silmäyksen. "Entä ehdot?" hän kysäisi ujostellen.

"Toivoisin, että te määräätte ne", vastasin. "Se olisi minusta mieluisempaa."

Hän huokasi silminnähtävästi huojentuneena.

"Juuri sellaista vastausta toivoinkin", hän virkkoi koruttomasti. "Niistä seikoista ei herrasmiesten pitäisi tinkiä. Jättäkää se minun huolekseni -- teidän ei tarvitse katua. Olen hyvin rikas, ja varakkaat ihmiset saavat tyydyttää pieniä oikkujaan ja mielijohteitaan, vai mitä? No niin -- entä milloin voitte olla valmis lähtemään?"

"Milloin hyvänsä, kunhan saan pari tuntia valmistusaikaa", lupasin.

Sen kuultuaan hän hykersi käsiään. En ole koskaan nähnyt koulupojan riemuitsevan lomastaan niin paljon kuin hän riemuitsi tästä retkestä.

"Hyvä -- perin hyvä!" kehuskeli hän. "Siispä panemmekin toimeksi heti, Holt. Tuokaa matkakapineenne tänne tänään iltapäivällä! Lähdemme liikkeelle kello viiden seuduissa ja ajamme verkkaisesti, kunnes mielemme tekee pysähtyä päivälliselle -- jonkun vanhan kaupungin vanhanaikaisessa hotellissa voinemme viettää rauhaisan illan ja levollisen yön. Minulla on mainio Rolls-Royce-auto ja ehdottomasti varma ohjaaja, Webster-niminen, luotettava, hyvänluontoinen järkimies, ja matkamme sujuu kuin junassa. Tulkaa kello viisi! Sopiiko? Hyvä! Ja nyt pistäydymme haukkaamassa hiukan puolista yhdessä."

Mazaroff ja minä kulutimme parisen tuntia syödessämme puolista ja juodessamme sitten kahvia, poltellen sikaaria. Hän osoitti olevansa ymmärtäväinen ja aulis isäntä, suurenmoinen keskustelija. Hänen puhettaan kannatti kuulla. Pian minulle selvisi, että hän oli nähnyt paljon vieraita maita ja kansoja -- kertomatta kovinkaan paljoa itsestään ja puuhistaan hän antoi minun ymmärtää matkustaneensa laajalti erinäisissä Aasian ja Afrikan syrjäisissä osissa. Arabia, Persia, Intia, Burma, Somalimaa, Uganda, Rhodesia, Transvaal, Kapmaa -- kaikki ne tulivat esille hänen eloisassa puhelussaan. Ja kuta enemmän hän haasteli, sitä varmemmaksi lujittui käsitykseni, että hän oli syntyisin jostakin Tweedin pohjoispuolelta -- niin varmaksi, että vihdoin uskalsin sanoa tokaista sen hänelle itselleen.

"Olette nähnyt maailmaa harvinaisen paljon", huomautin, "mutta pitäisin teitä skotlantilaisena".

Hän naurahti, ikäänkuin huomautukseni olisi ollut hänelle mieleen.

"Niinkö? Onkin luonnollista, että olette saanut sen vaikutelman, Holt", hän vastasi. "En kuitenkaan ole skotlantilainen. Olen rajaseudun miehiä. Olen syntynyt Englannin puolella Tweediä, Cheviotissa. Mutta ensimmäiset viisitoista ikävuottani vietin isoisäni maatilalla Selkirkissä, ja se selittää sen, että arvelitte niin. Kenties käväisemme matkallamme katsomassa vanhaa synnyinpaikkaani -- mutta omaiseni ovat kaikki kuolleet."

Hän huoahti hieman surumielisesti muistellessaan sitä, mutta sai seuraavalla hetkellä takaisin hyvän tuulensa ja alkoi puhella hilpeästi matkastamme. Pian senjälkeen poistuin hänen luotaan suorittamaan lähtövalmistuksia. Kello viisi palasin hotelliin tuoden matkatavarani, ja neljännestuntia myöhemmin kiidimme eteenpäin upeimmassa autossa, jossa onnetar oli koskaan sallinut minun ajaa tai jonka olin milloinkaan saanut nähdä.

Matkamme alkuvaiheiden yksityiskohtainen selostaminen on tarpeeton. Noudatimme Mazaroffin suunnitelmaa, sikäli kuin mielemme teki, ja pysähdyimme milloin ja mihin halusimme. Häntä oli vaikea saada lähtemään sellaisista kaupungeista kuin Stamfordista ja Granthamista -- Yorkissa hän ensin päällisin puolin katseltuaan tätä vanhaa kaupunkia ilmoitti aikovansa viipyä ehkä viikon; vietimme siellä kymmenen päivää. Tällä vaelluksemme keskeytysajalla sain ensi näytteen hänen itämaalaista muistuttavasta anteliaisuudestaan. Saapuessaan eräänä päivänä aamiaiselle hän tapasi minut aukomassa useita kirjeitä ja pikku kääröjä. Kun hän tiedusti, mistä postini harvinainen runsaus johtui, kerroin hänelle, että oli syntymäpäiväni. Siihen hän ei virkkanut mitään, huomautti vain piloillaan täydelleen unohtaneensa, että hänelläkin oli syntymäpäivä. Mutta kun illalla istuuduin päivällispöytään ja levitin ruokaliinani, löysin siihen piilotetun uudenuutukaisen, viidensadan punnan suuruisen Englannin pankin setelin, ja kun vilkaistuani siihen katsoin pöydän ylitse häntä silmiin, punehtui hän kuten poika, joka on yllätetty vallattomasta kujeesta.

"Herra Mazaroff!" huudahdin. "Anteliaisuutenne on liian ruhtinaallinen!"

Hän vilkaisi ympärilleen huolestuneena, ikäänkuin olisi pelännyt tarjoilijoiden kuulevan.

"Soso! Hiljempaa, nuori mies!" hän jupisi. "Siitä ei kannata puhua! Pistäkää se pussiinne älkääkä enää hiiskuko siitä mitään -- ansaitsette varmasti paljon enemmän kuin tuollaisen lappusen!"

Tiesin hänen tarkoituksensa. Koko pohjoiseen suunnatun matkamme ajalla hän väsymättömästi haastatteli minua sodasta ja omasta osuudestani siellä. Oli hyödytöntä väittää, että olin unohtanut jotakin; hän tahtoi kuulla kaikki. Tavallisesti hän innostui määrättömästi; hänen silmänsä säihkyivät, ja kädet olivat liikkeessä. Voittoisat tapahtumat riemastuttivat häntä sanomattomasti, kun taas tappiot puolestaan lamauttivat häntä yhtä voimakkaasti; erikoisen jännittävissä kohdissa hän joskus huudahteli äänekkäästi. Ja kaikkia mukana olleita nuorukaisia hän ihaili tavalla, joka lähenteli todellista sankarien palvontaa.

"Suurenmoisia poikia, erinomaisia!" hän saattoi mutista. "Oi, jospa olisin ollut kolmekymmentä vuotta nuorempi!"

Sopeuduimme loistavasti yhteen -- hän oli mainio, isällisen veljellinen toveri. Kuukauden kuluttua olimme eroittamattomat. Olimme silloin joutuneet Englannin pohjoisosien viileään lokakuiseen ilmastoon, Northumberlandin etelärajoille. Tarkastettuaan karttaansa hän antoi ohjaajalle määräyksen oikaista suoraan poikki maan luoteista kohti Hexhamin ja Warkin kautta niiden takana oleville jylhille maisemille; päämääränämme oli Marrasdalen nummella sijaitseva paikka, mikä karttaan oli merkitty Lehtokurpan majataloksi.

TOINEN LUKU

Lehtokurpan majatalo

Noin tunnin ajan, ennenkuin saavuimme tähän lähimpään päämääräämme, olimme halkoneet erikoisen jylhää ja harvaan asuttua seutua sellaisia teitä myöten, jotka hyvin ilmeisesti eivät ammatilliselta näkökannalta katsottuna lainkaan miellyttäneet automme ohjaajaa Websteriä. Valtateille olimme sanoneet jäähyväiset Hexhamissa; senjälkeen olimme matkanneet kuoppaisia kylänraitteja ja lopulta nummipolkuja pitkin. Eräs sellainen vei meidät Lehtokurpan majataloon, joka Mazaroffin kartalle oli merkitty tien ohessa, nähtävästi keskellä muutoin asumatonta seutua sijaitsevaksi taloksi. Mutta kun tiellemme jyrkästi viettävän töyryn ympäri kierrettyämme tulimme sen näkyviin, kummastutti minua se seikka, että niin autiossa seudussa saattoi olla minkäänlaista majataloa. Harmaana, alastomana kivijärkäleenä se seistä törrötti korkeiden kukkuloiden ympäröimän laajan nummen laidassa -- sen yksinäisempää paikkaa voi tuskin kuvitellakaan. Lukuunottamatta sitä ei siellä ollut merkkiäkään inhimillisestä elämästä eikä asumuksista.

"Onpa tämä omituinen asema majatalolle!" huudahdin lähestyessämme sitä. "Käyköhän tuolla lainkaan vieraita?"

Mutta Mazaroff teki kädellään kaartavan liikkeen osoittaen ympäristöä ikäänkuin merkiksi siitä, että seutu oli hänelle hyvin tuttu.

"Tunnen tämän paikkakunnan", hän virkkoi. "Nuorena ollessani kävin täällä usein. Ja vaikka ympärillämme ei todellakaan näy minkäänlaisia muita elonmerkkejä paitsi tuota vanhaa majataloa, niin ei tämä kuitenkaan ole sellainen erämaa kuin se ensi silmäyksellä näyttää. Nummella -- Marrasdalen nummella ei ole mitään, mutta kuten huomannette, avautuu kukkuloiden välitse laaksoja sen reunaan. No niin, niissä laaksoissa on kyliä ja maatiloja sekä useampia kuin yksi suurehko kartano. Suoraan tuon Lehtokurpan takana on kylä, josta nummi on saanut nimensä -- Marrasdale -- ja joka on melkoisen väkirikas. Ja tuolla oikealla olevassa laaksossa on toinen kylä -- Birnside -- ja tuon aukon takana, joka näkyy noiden kaukaisten kukkuloiden välissä, on pieni kauppala -- Gilchester -- niin, muistan ne kaikki varsin hyvin, vaikka siitä, kun viimeksi ne näin, on kulunut niin monta vuotta, etten välitä niitä laskea. Ja muistan myöskin maatilojen nimet -- Willieshope, Blackhaugh, Halstoneflatts ja monta muuta."

"Täällä on kai tuttujanne, jotka muistavat teidät", huomautin.

"Ei enää näin monen vuoden kuluttua", vastasi hän kerkeästi. "Ja meidän kesken sanottuna, Holt, en halua muistaa tuttaviani enkä erikoisesti toivo heidänkään muistavan minua. Olemme tyyten muukalaisia -- matkailijoita -- samoamassa ympäri maata, katselemassa maisemia, ja meitä huvittaa viettää joku aika näissä yksinäisissä seuduissa. Sellainen on suunnitelmani, käsitättekö?"

"Täsmälleen!" vakuutin, oivaltaen, mihin hän tähtäsi. "Ymmärrän."

Hän osoitti merkitsevästi ohjaajaa.

"Websterillä ei ole aavistustakaan, että olen aikaisemmin ollut näillä main", hän supatti. "En ole hiiskunut siitä mitään hänelle. Noiden veitikoiden pahana puolena on puhella isännistään majatalojen keittiöissä, tiedättehän -- en tahdo kenenkään saavan vihiä siitä, etten ole aivan outo näillä seuduin."

Minun aprikoidessani, miksi hän halusi olla niin salaperäinen, pysähtyi auto majatalon ovelle. Läheltä nähtynä se oli iso, epäsäännöllinen, harmaasta kivestä kyhätty rakennus, jonka tyyli oli yksinkertainen ja koristelematon ja johon liittyi tilava talli -- sellainen paikka, joka toi mieleen entiset ajat, jolloin matkustettiin hevoskyydillä. Ja kun nyt olimme itse nummella, näin, että sen yhtäjaksoiseksi luulemani, kanervikon peittämän, laajan pinnan katkaisi vähän matkan päässä majatalon takana leveä valtatie, joka hohti valkoisena iltapäivä-auringon valossa ja kulki lännestä itään, häipyen kaukaisten kukkuloiden taakse.

"Tuo on Skotlannista tuova tie", selitti Mazaroff. "Monet tuhannet -- niin, kymmenet tuhannet -- ihmiset ja eläimet ovat polkeneet sitä siitä alkaen kun se laitettiin, nuori mies. Sitä myöten on tänne päin ajettu suuria karjalaumoja -- siitä syystä tänne on sijoitettu tämänkaltainen iso majatalo tiepuoleen. No niin, täällä sitä nyt olemme -- kukahan nyt hoitanee tätä vanhaa paikkaa? Mikä nimi on tuossa kilvessä?"

Talon leveän, avoimen oven yläpuolella oli yksinkertainen ilmoituskilpi, jota koristi vain nummimaiseman yllä lentävä, haalistunut lehtokurppa. Sen alla olivat himmenneillä kultakirjaimilla maalatut sanat: _Lehtokurpan majatalo, James Musgrave._

"Viimeksi ollessani täällä se oli Haneshawien hallussa", jupisi kumppanini. "He ovat kaikki epäilemättä manan majoilla. Ja tämä mies on varmaankin Musgrave."

Avonaisesta ovesta oli ilmestynyt mies, joka nyt asteli tien poikki meitä kohti. Hän oli keski-ikäinen, hyvänluontoisen näköinen, puettu urheilupukuun. Lienemme herättäneet hänet iltapäivä-unesta, tai sitten hän oli luonnostaan hidas ja hätäilemätön, sillä hänen silmänsä olivat puoliuniset ja liikkeet vastaavasti verkkaiset. Mutta hänen jäljessään tuli nainen, teräväpiirteinen, vilkas ja valpaskatseinen, somasti ja täsmällisesti puettu; hänen käytöksensä teki erinomaisen puuhaisan vaikutuksen, ja hän pujahti miehen ohitse, saapuen ensimmäisenä automme viereen. Hän se myöskin johti puhetta.

"Hyvää päivää, rouva!" toivotti Mazaroff. "Te kai olette emäntä? Ja tämä lienee miehenne? No niin, aiomme keskeyttää matkamme ja viipyä täällä päivän tai pari, ehkä kolmekin, silmäilläksemme suurenmoista seutuanne. Te voitte kaiketi majoittaa meidät?"

"Kyllähän toki, sir", vastasi nainen, luoden arvostelevan silmäyksen autoon ja siinä istuviin miehiin. "Meillä on tilaa mainiosti, sir -- täällä käy usein omilla autoillaan liikkuvia matkailijoita."

"Vuoteet hyvin tuuletettuja?" kyseli Mazaroff. "Eivätkä raidit tuoksahda ummehtuneilta?"

"Vuoteemme ovat aina hyvin tuuletettuja, sir, matkailuajalla, ja huoneemme ovat oikein hyvät", kehui emäntä.

"Siitä alkaen, kun nämä autoretket tulivat muotiin, on meillä käynyt koko joukko vieraita, ja me olemme valmiina heidän varaltaan. Jos suvaitsette astua sisälle, sir --"

"Niin, niin, entä sitten ruokalistanne?" tiedusti Mazaroff. "Tämä pohjolan ilma kiihottaa ruokahalua, ymmärrättehän, ja tämä talo tuntuu olevan etäällä markkinapaikoista. Mitä voitte tarjota meille?"

Emäntä ehätti rauhoittamaan häntä siinä suhteessa. Päättäen siitä, kuinka kielevästi hän laversi luetellessaan meille, mitä kaikkea hänen aitastaan löytyi, oli ilmeistä, että tulisimme hyvin toimeen ja että kellari oli yhtä runsaasti varustettu kuin aittakin.

"Sepä mainiota, rouva", virkkoi Mazaroff. "Siispä laskeudummekin heti maahan; kenties isäntä näyttää palvelijalleni, mihin hän voi sijoittaa auton; sitten tuodaan matkatavaramme sisälle. Teillä on täällä komea näköala ja ilma raikasta", jatkoi hän astuttuaan maahan ja mennessään ovelle päin, "ja talonne on epäilemättä oivallinen, vanhanmallinen rakennus".

"Luultavasti pidätte sitä mukavana, sir", vakuutti emäntä opastaessaan meitä sisään. "Meillä on ollut täällä vieraita, jotka ovat selittäneet, että heidän on ollut ikävä lähteä täältä pois. Täällä on sali, sir, jonka saatte kokonaan omaan huostaanne."

Hän vei meidät vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jossa oli siisti, vankka, vanha kalusto ja johon tuli valoa korkeista, kapeista, nummelle ja kukkuloille päin olevista ikkunoista. Heti sen nähtyään Mazaroff murahti mielissään ja tyytyväisenä.