v. Becker'in maalauksessa ei saa eroittaa maiseman luonnetta

ihmiskuvain luonteesta. Tää avara, viljava tasanko, jolla ei ole muuta rajaa kuin taivaan pilvet, sopii aivan yhteen asukasten kanssa. Tässä nyt näemme rauhallista, vakavaa, ahkeraa työtä, tyytyväistä turvallisuutta koska on runsas viljan saanti. Mutta toisinaan myrskyt möyryävät tällä samalla tasangolla; meren levottomat laineet aina roiskuvat sen rannoille. Kaikkein näiden vaihtelevaisten vaikutusten mukaan vaihtelee myös kansan mieli; mutta jotain avaran lakeuden laajasta näköalasta tullutta kuitenkin aina pysyy sen luonteessa ja houkuttaa sen halua kaukaisuuteen uusille elinhaaroille.

3. Helsingin Satama.

(B. Reinhold.)

Siihen aikaan, jolloin Martti Luther tempasi valtikkaan Leo X:n kädestä ja jolloin Kaarle V taisteli Frans I:n kanssa Euroopan ohjaksista, siihen aikaan hallitsi Pohjan maita kuningas Kristian II, joka Ruotsalaisilta sai nimen Kristian Tyranni. Hän oli vilpillinen, väkivaltainen mies, tahrattu paljolla verellä; mutta hänessä oli yhtähyvin myös loistava nero, suuria tuumia Pohjanmaiden hyväksi. Näihin tuumiin kuului sekin että hän tahtoi vapauttaa kolme valtakuntaansa Hansa-kaupunkein rasittavasta kauppa-yksinoikeudesta, ja siksi aikoi hän perustaa linnoituksilla varustettuja satamakaupungeita pitkin Hämeen rantoja, vetääksensä etuisan Wenäjän kaupan näille kauppapaikoille.

Mutta ennen kuin tämä toimeen tuli, kaatuikin Kristian kuningas, kompastuen omarakentamiin mestauslavoihinsa, ja Kustaa Waasa, joka nyt Ruotsin kruunun päähänsä pani, peri myös, monen muun asian kanssa, edeltäjänsä tuumat kaupan suhteen. Rääveli, siihen aikaan Hansan liiton jäsen, kukoisti Wenäjän kaupan kautta; Kustaa Waasa siis päätti nostaa sille kilpaveljen vastapäätä olevalla Suomen rannalla. Hän keksi siellä kelpo sataman, jonka suojana itään päin oli saari, nimeltä Sandhamn. Tätä saarta hän aikoi siksi mitä Rääveli siihen asti oli ollut ja miksi Pietari vasta oli tuleva -- keskuspaikaksi kaupalle avarain itämaiden kanssa. Silloin leikattiin vuosi 1550.

Kuninkaat, senluonteiset kuin Kustaa Waasa, saavat paljon toimeen; vaan teiden määräämiseen kaupalle, kas siihen eivät hekään aina pysty. Turhaan tuhlattiin houkuttelevia etuuksia, turhaan julistettiin käsky että puolet Suomen silloisista harvoista kaupungeista piti jätettämän autioiksi ja niiden porvarein muuttaa uuteen Sandhamn'in kaupunkiin. Autiona pysyi se saari sittenkin ja autiona on se vieläkin, hietiköineen, kuusikoineen ja kallioineen todistaen kuinka mitätön kuninkaankin voima on, koska se ryhtyy mestaroimaan vapaata keskuutta kansain välillä.

Vähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterella, on pienen Wantaanjoen suu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä tavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin kauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen _Helsingfors_. Tämä nimi sisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n sotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on tainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin alamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa sille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut syntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai ensimmäiset etuuksensa v. 1569.

Meidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori kuningas Kustaa Adolf v. 1616, keskellä sotaansa Wenäjää ja Puolaa vastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen miehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihoviimeiseen veripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että Helsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.

Mutta jos Kustaa Waasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian että porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat. Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku Helsinki perustettiin Wantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina täytynyt lähteä pois-pakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niin-ikään jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolekseen viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Wantaan mutainen virta vaivaloisesti kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.

Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen jo taas hävitti tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla se kohosi jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta pikkukaupunkina, joka oli kaikkea arvoa, vaikkei kuitenkaan historiaa, vailla. Nälän kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen käyntiä, v. 1712 sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa. Jälkimmäisellä kerralla, pyhäaamuna Elok. 12 p., Suomen sotaväki peräytyessään sytytti kaupungin tuleen, niin että se toisen eränsä paloi tanteren tasalle. Kahdeksan vuotta makasi sitten Helsinki autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut olivat täynnä ruhkakasoja ja kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen perästä v. 1721 palautuivat asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan, ja sai Elok. 23 p:nä 1742 nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen antaumuksen Wenäjän sodassa.

Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd. Hän muurasi, v. 1749 ja seuraavina vuosina, Viaporin linnat niille kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Wenäjän sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na p:nä. Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina käyneet käsikkäin.

Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta jäänyt tuuma, Kustaa Waasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, koska Aleksander I v. 1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V. 1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkein virastoin keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita varten, niin suuria ettei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt, kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen, kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen-kantamoiselle osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan. Meren kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä, jolla Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden poikki. Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret muodostavat kolmella haaralla ihania näköaloja. Wuorten luonnon luomat harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärd'in linnoitusten vastapäätä. Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden kapeimmasta kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan monenlaisista luonnon-ihanuuksista ei puutu Helsingissä edes erämaankaan jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija [X. Marmier, Lettres sur le Nord 1843] 30 vuotta takaperin lausui, että "Helsingissä vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan välillä", se on vielä tätä nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka kaikkea mitä meidän maassa löytyy, yksin vaan umpilampein tyyneys, kansan elämän koreilemattomuus, vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan muistot aivan puuttuvat. Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei teollisuuden, eikä suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka kyllä kolmensadan vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja kuohuu uusista, sikisoki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista aineksista, jotka vielä eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka horjahtelevat idän ja lännen, etelän ja pohjosen vaikutusten välillä. Helsinki on kasa valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös näille kallioille ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se on liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta, ollaksensa eurooppalaisia tuulenpuuskia tuntematta, ja kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni kansanen, joka ei vielä ole maailman rantaa kokenut ja joka nuoren elinvoimansa tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri.

Helsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomen lahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on jokapaikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollislaivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan kumminkin puolin: lännessä Espoonlahti, jonka rannikko kesämajoista vilisee; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Wiapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.

Tänne pääsee kolmen kapean salmen kautta, kanuunien suun alatse. Nykyisen (ulkopuolisen) sataman jakaa ulospistävä niemi -- Katajanokka -- kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. B. Reinhold'in kuvassa näemme osan eteläsatamaa lähinnä kaupungin keskustaa. Wasemmalla on pienempi salmi, oikealla suuri valtaväylä. Wiapori on ulompana oikealla, kuvan äärten ulkopuolella.

Kuva on maalattu yhdellä noita pieniä luotoja, jotka romustelevat edustalla linnan ja kaupungin välillä, ja joille Wenäläiset asettivat muutamia pattereitaan v. 1808. Jos Helsingistä olis tullut se miksi Kustaa Waasa sitä aikoi, niin näillä saarilla, tavarain säilypaikkoina, olisi toinen arvo kuin nyt.

Wasemmalla näkyy osa niitä vuoria, jotka kuningatar Ulrika Eleonorasta ovat saaneet nimen Ulrikanlinna ja joilla muinoin Ruotsin aikana seisoi kanssi salmen lukkona. Nyt siellä kohoaa tähtitorni ja sen takana on etukaupunki, puisto, kylpypaikka sekä terveysvesi-laitos. Monista Ulrikaporin huviloista näkyy ainoasti Kalliolinna. Kaupungista näkyy yksi huonerivi, joka on kaikkein komeimpia; sen yli kohoavat Helsingin isoimman lutherilaisen kirkon tornit; keskustassa nähdään pienempi lutherilainen, rakennuslaadultaan sekalainen, ja oikealla kreikkalaiskirkko puhdasta byzantilais-tyyliä. Tästä Helsingin komeasta näöstä, eteläsatamasta päin katsellen, sanoa tokaisi kolmekymmentä vuotta sitten muuan sukkela matkalainen: "Korea kuori, tyhjä takana!" Silloin oli se lause johonkin määrään tosi; mutta nyt jo on sangen suuri joukko mahtavia kartanoita ja ihania kävelypuistoja kätkettynä tuon pitkän, valkean esplanadi-rivin taakse, joka merelle näkyy.

Höyry- ja purjelaivain liike satamassa tarjoo pikemmin köyhän kuin ihmeyttävän näön, jos sitä verrataan Euroopan suurempiin merikaupungeihin. Astuessansa höyrylaivan kannelta suoraan kaupungin keskustaan ja nähdessään takanansa tuon syvän, avaran, kaikin puolin suojellun selän, joka ikäänkuin levittää avoimen, turvallisen sylinsä kaikelle pohjanmaiden merenkululle, matkalainen arvelee itsekseen, että historia tässä on turmellut maantiedon luoman, ja että Kustaa Waasa oli oikeassa, viimein kuluneet kolme vuosisataa väärässä. Jos niin todella lienee, niin voipi siihen vastata, että Wenäjä tarvitsi 840 vuotta ennen kuin se Nevajoen tärkeyden älysi, ja että Ruotsi 1000 vuotta haki, ennenkuin keksi Tukholman.

Reinhold'in kuva on taiteen vaatimusten mukaan rajoitettu, josta syystä ei siitä saa kokonaista Suomen pääkaupungin näköä. Mutta se tarjoo meille sievän maallemeno-paikan, josta voimme etäisemmille retkille lähteä.

4. Kalastajan mökki Tammisaaren kaupungin saaristossa.

(H. Munsterhjelm.)

Jos emme ota lukuun muutamia harvoja avoimia paikkoja pitkin Pohjanlahtea, niin käy koko Suomen satapenikulmaista rannikkoa myöten monisaarinen saaristo. Tyynenmeren saarilla on koralli-karinsa ympärillään, Alankomaiden, Jutlannin sekä Preussin rannikoilla on suojelusmuureina hiekkasärkkiä ("_Dünet_"). Suomi, harmaakiven maa, on laittanut itselleen kallioaituuksen. Nämät kalliot, jotka ympäröivät meidän rantaa, ovat monellaisia niin muodoltansa kuin myös suuruudeltaan. Wälin ne piilevät veden pinnalla salakareina, jotka merimies tuntee meren vaaleammasta väristä sekä omituisesta hyrskystä; välin ne kohoavat vedestä paljaina, laineitten nuolusta sileiksi hivoutuneina luotoina; välin kuusikko-vuorina; välin viehättävällä nurmikkovaipalla peitettyinä saarina. Pohjanlahden pohjoispäässä, missä maa vuosisadassa 4 jalkaa kohoaa, on saaristo matalaa mutamaata, joka enimmiten lehtipuita kasvaa, ja meri ympärillä on myös matala. Etelä-Suomen rannikkoa pitkin sitä vastaan vesi on syvä, saaristo kallioinen, havupuinen.

Kolme on näistä saaristoista, jotka sekä monimuotoisuutensa että myös laajuutensa puolesta voittavat kaikki muut -- Ahvenan, Waasan ja Tammisaaren saaristo. Meidän kuvamme kuuluu viimeinmainittuun.

Salpausselästä, joka on Suomen eteläisenä rantamuurina, haarautuu Lohjanselkä, muodostaa Hankoniemen harjun ja alenee sitten meren pohjaan. Mutta aaltoin allakin se vielä jatkautuu moniin haaroihin, varsinkin itään päin. Meren pohjassa on siinä vuoristo, jonka kukkulat, useampia satoja luvultansa, kohoavat veden pinnan yli, ja niiden välillä on vedellä peitettyjä laaksoja sekä äkkijyrkkiä juopia. Kukkulat me näemme eriskummallisimmalla tavalla vaihtelevaisen saariston muodossa: saari saaren, niemi niemen, salmi salmen vieressä. Purjehdusväylät polvittelevat kallio-labyrintin läpitse. Höyrylaiva toisinaan laskee suoraan rantaa kohti, ja muukalaisen silmä kummastelee kallioseinää, jota vastaan kulku näkyy käyvän. Mutta yhtäkkiä harmaa kallio avautuu, vihriä metsä jakautuu kahden puolen, ja kokan eteen ilmautuu sinertävä salmi, joka pian aavaksi seläksi leviää. Höyryn kanssa rinnatusten purjehtii kalastajan vene -- yht'äkkiä se on kallioon kadonnut. Sinä katsot kummastuneena ja huomaat kaitaisen vesisuonen; se on veneväylä, joka salaa polvittelee muutamia kyynäriä leveää, pitkää luonnontekemää kaivantoa myöten, kallioseinien välitse.

Tullivarkaille tämmöiset vedet ovat mieleen, ja koko seutu onkin täynnä muistelmia heidän seikkailuksistaan. Muinaisina sota-aikoina oli saaristo turvallisena lymypaikkana, johon ei kukaan vihollinen uskaltanut tunkeutua. Nyt kulkee Tammisaaren rannikkoa pitkin höyrylaivoja ristiin ja rastiin; Suomen luotsit ovat tutkineet kulkuväylät, Wenäjän insinörit ovat maalanneet merkkejä kallioihin sekä kokoonlatoneet lukemattomia reimareita Ariadnen-langaksi tuossa eksyttävässä labyrintissä.

Tässä saaristossa on ikimuistoisista ajoista saakka asunut harvalukuinen väestö, ruotsalainen sukuperältään sekä kieleltään. Se on kalastajakansaa, ja mistäs muualta se elatuksensa saisi, jos ei merestä? Noilla kolkoilla, myrskyssä seisovilla kallioilla ei ole muuta vihriää paitsi havumetsä. Joskus harvoin vaan tammi, vaahtera, lehmus, saarni ovat löytäneet lymypaikan jossain notkelmassa. Joskus istutetaan potaatteja hauraheiniin, jotka meri on rantaan ajanut; mutta viljansiementä aika harvoin kylvetään, ja karjalla on laiha syöttöpaikka vuorten vietteillä. Yhden vero-tilan alle saattaa kuulua 30, 40 ja enemmänkin saarta, joilla ei asu muu kuin ympäri kuljeksivia lammaslaumoja. Saarelaiset hakkaavat metsää, vievät halot Rääveliin ja jättävät lakeiksi tulleet luodot autioiksi. Mutta meri se on heidän peltonaan, niittynään, heidän maitolehmänään, heidän pää-omanaan, heidän taistelutanterenaan, tuleepa myös monta kertaa heidän aikaiseksi haudaksensa.

Ne, jotka pitkin Suomen etelä-rannikkoa merta kulkevat, tuntevat hyvin _Esping- eli Esp-skär_ nimisen saaren, jonka kallioin kukkulalla seisoo kauas näkyvä luotsitupa. Siellä on ihana näkö-ala tarjona: Tammisaaren saaristo puolentoista peninkulman päässä kaupungista. Itsessään ei ole Esping-skär kauniimpi eikä rumempikaan kuin moni muu vihriöivä luoto sillä seudulla. Mutta on sen kalastajan-mökeissä useinkin ollut kesävieraita mannermaalta, jotka tahtoivat raitista meri-ilmaa hengehtiä; kävipä siellä yhtenä kesänä maalari Munsterhjelm, ja sillä tämä saari on ikuisesti muistettavien joukkoon päässyt.

On pilvinen Elokuu-ilta. Hämärän varjot leviävät seudun yli, ja savenkarvainen taivas ennustelee lähenevää sadetta. Kalamiehen mökki seisoo kallio-äyrään kukkulalla, salmen rannalla. Walkeata paistaa kahdesta ikkunasta; se on matala, köyhä tupa, jossa maalari asui ja jossa hänen kuvansa on syntynyt. Keskipalkoilla huonetta nähdään porstuan ovi; suoraan oven kohdalla on pienoinen kammari, ja oikealla puolella asuu talon väki avarassa, suurella uunilla varustetussa tuvassa -- tämmöinen on seudun rakennustapa. Savu tupruelee katon piipusta; tuvassa illallinen on tekeillä, kala kiehumassa, ja teekannu kihisee vierasten varalle salissa. Polku käy polvitellen rappusista rantaan. Täällä nähdään yksi noita matalapohjaisia ruuhia maalle vedettynä, joilla saarelainen soutelee -- raskaita, könttyräisiä, muodoltansa juuri samallaisia kuin arvoisan isän-isän isän aikana. Mitäs sitä täällä hätäilisikään ja turhaan rupeaisi uusiin muoteihin? Ruuhen vieressä näkyy aitta lepistön varjossa ja sen takana on laituri, josta ei kuitenkaan näe muuta kuin vähän alkua. Tämä laituri on rappiolla, niskaa taittava kulkea; siinä kylliksi että sen puolilahonneisin pölkkyihin, jotka merivedestä ovat vihriän limaskaisiksi tulleet, voipi kiinnittää purjeveneitä. Ja kuitenkin on se rakas meriläiselle, joka sen turvalliseen suojaan palautuu levottomilta lainehilta ja latoo saalihinsa sen päälle aitan ulospistävän katon alle. Monta, monta vuotta jo on se ollut sekä raskasten että kepeäin askelten astuttavana ja on varmaan vielä koko miespolven ajan kantava tulot päivän vaivoista ennenkuin ne suolattuina pannaan aittaan tallelle.

Laine on ankara tuolla ulkona selkämerellä; se näkyy salmen mainingista ja taivaan pilvi-jängistä. Pieni höyrylaiva salmensuussa rientää suojapaikkaan ennen hämärää, sillä meren hyrsky lyöpi kovasti salakareja vasten. Waralastissa oleva galeasi-laiva on jo saapunut satamaan; luultavasti se tulee ottamaan halkoja Helsinkiin tahi Rääveliin viedäkseen, ja uhkaelee kokkapuullaan tuota aitta-rähjää. Kaksi miestä ruuhessa soutaa soluttelee sen kokan edessä; luultavasti he tahtovat kiinnittää laivan köyden odottavaan vaajaan.

Tässä näössä on jotakin myrskyisesti synkeää ja samassa rauhallisesti viehättävää. Luulisi kuulevansa myrskyn suhinaa sekä meren aaltoin sanomattomasti jylhää majesteetillista kohinaa iltahämärässä. Mutta tästä uhkaavasta taivaasta ja yön tietymättömistä vaaroista silmä mielellänsä kääntyy tuon pienen mökin ja sen molempain valaistuin ikkunain puoleen, tietäen että siellä on tarjona turvallisuus ja hauskuus, ihmisten seura ja levollinen yö-uni. Tämmöinen on kalamiehen elämä -- alin-omaista pyrkimistä taisteluun elementtien kanssa, ja alin-omaista pyrkimistä siitä takaisin rauhalliseen kotihin.

Usein kalamies nuotalta tahi verkolta palatessaan tulee niin vähän saaliin kanssa, että siitä tuskin tulee kattilan täysi hänen ruo'anhalullisille lapsilleen. Silloin sytyttää hän, kovaa onneansa valittamatta, piippunsa, kuivaa kostuneen takkinsa, odottaa parempia päiviä ja nukkuu aika lailla. Toisen kerran taas, koska hän syvässä vedessä vetää syvää nuottaansa rantaan, huomaitaan jo pian omituisia vireitä vedenpinnalla apajan sisässä, ja kohta ensimmäisissäkin, vedestä nousevissa verkonsilmukoissa jo ilmautuu joku hopeanhohtava silakka. Silloin kirkastuvat kaikki silmät, kaikki kädet ryhtyvät vireämpään työhön tuossa yhteisessä nuottakunnassa; nuoret nauravat ja laskevat leikkiä, vanhat pitävät huolellisesti vaarin kalliista apajasta. Nuotta karttuu yhä paksumpaan kasaan rannalle ja hohtaa yhä hopeisemmalta; viimein lähenee nuotan perä maata, ja pojat telmäävät minkä voivat tarpoimillaan, ajaaksensa nuotan perään lukemattomia pyristeleviä ja sekaisin vilskuvia kaloja. Kalat ponnistelevat kaikin voimin, pyrkien pakoon vankeudesta, ne singahtelevat tuiskuna aituuksen yli; mutta armottomat vanginvartijat juoksevat ulos veteen, nostavat miehissä raskaan nuotan-perän vedestä ja kaatavat sen sisällyksen saapuvilla olevaan veneesen. Silloinkos nousee riemua kalamiehen mökissä! Wanhat sekä nuoret saavat käydä käsin saaliisen, ja istuvat sitten päivät, yöt, huolimatta päivän helteestä tai sateesta, siinä hupaisessa työssään tuolla rappiollisella laiturilla, jonka ranta-aitta meidän kuvassamme puoleksi peittää näkyvistä.

5. Tyynen aikana Ahvenan laivassa.

(K. E. Jansson.)

Me siirrymme nyt Tammisaaren seudun luodoista Ahvenan avaraan saaristoon. Se on erinäisenä saarivaltiona Ruotsin ja Suomen välillä; vaan oikeastaan me näemme siinä Suomen ja Ruotsin meren-alaisena yhdistyssiteenä olevan vuoriharjun korkeimmat kukkulat. Meren väljät vedet ovat tässä kuvassa näkymättömänä; näköpiiri on supistettu ahvenalaisen talonpoikais-laivan matalaan kajuuttaan. Tässä me näemme merimiehen hänen lepohetkenään, koska lippu roikkuu liikkumatonna mastosta eikä höllistyneissä purjeissa tunnu vähintäkään tuulen henkeä.

Tässä ahtaassa kajuutassa asuvat merimiehet eivät juuri vaadi liikaa mukavuutta elämässä. Pari kaitaa vuodetta ja kaksi, kolme arkkua, jotka samassa myös tuolien ja pöydän virkaa toimittavat, ne jo täyttävät melkein koko huoneen. Pienellä, seinään naulatulla lautasella nähdään puinen tuoppi täynnä kaljaa, juomalasi sekä veitsi. Katon alla riippuu kuivia reikäleipiä, nuoraan pujotettuna. Muutamat vaatekappaleet ovat viskatut sinne tänne, aavistamatta että niiden pahasiivoinen tila oli kulumattomasti kiintyvä maalarin kankaalle. Lattialla on kirves, perällä näkyy muurattu takka ja sen päällä kahvipannu ynnä muutamia merimiehen jokapäiväisiä tarvekaluja.

Neljä henkilöä on kajuutassa ja lisäksi yksi makaava koira. Helppo on tuntea miehet Ahvenalaisiksi, jotka ovat maanviljelijöitä, merimiehiä sekä kalastajia; jälkimmäiset molemmat virat heissä kuitenkin voittavat. Nyt on kesä, mutta meren vaihettelevaiset ilmat eivät salli kepeätä kesäpukua. Ukolla tuolla oikealla puolella on paksut kengät, villasukat, kellertävänvihriäiset nahkapöksyt, resettipuun värinen villatröijy, sen päällä viiruiset liivit pumpulikankaasta, ja päässään lämmin neulottu villalakki. Toiset miehet ovat sarkanutuissa, sarkahousuissa, päässä heillä on toisella leveäpesäinen manterelais-lakki, toisella merimiehen tuttu "sydvesthattu." Poika yksin on paljain päin ja ohukaisessa, valkoisessa pumpulikoltissa, punainen huivi kaulassa; hän on nuori, hänen verensä eivät ole vielä jäähtyneet kylmästä kevät-tuulesta.

Kajuutan asukkaat eivät ole mitään tyhjäntoimittajoita. He ovat äsken sälyttäneet Tukholmaan vietävän kalkkikuorman alukseensa ja sitten syöneet yhteisen aterian -- yhden noista seitsemästä ateriasta, joilla Ahvenalaisen sanotaan pitävän henkeänsä vireillä haluttavassa meri-ilmassaan; onpa kuitenkin niitäkin, jotka väittävät että Ahvenan-mies ainoasti viiteen syömä-erään päivässä on tottunut. Työ on nyt tehty, merellä on rasvatyyni, ja talonpoikais-laivan ei kannata pitää höyry-apukonetta tämmöisiä tilaisuuksia varten varalla. Eihän nyt sovi aivan ristissä kädet istua; otetaan siis kortit ja lasketaan turakkaa. Maalarin on onnistunut saada tähän kuvaansa omituisia vastakohtia, joiden silminnähtävä totuus olisi kaunistukseksi täyden mestarinkin teoksessa. Ei kukaan voi olla älyämättä tuon perirehellisen, herkkä-uskoisen ukon luonnetta, joka, piippu suussa, niin huolekkaasti miettii mitä hänen pitää panna risti-ässän päälle, jonka vastustajansa voittoriemulla on pöytään lyönyt. Kunnon miesrukka auttamattomasti on jäävä tappiolle; kumppali hänen vieressään, lakki kallellaan ja silmät viekkaasti karsaana, on yhtä silminnähtävästi noita peri-oppineita tämän maailman viisaita, joiden kimpussa ei vanhan-aikuinen rehellisyys kestä. Älköön katselija kuitenkaan olko milläänkään, ei tässä hengen hätää ole; tässä pelataan kenties tupakkapurusta taikka enintänsä kymmenpennisestä, kukaties vaan pelkän huvin tähden, mutta asia kuitenkin on sama, kelmin koukku on silminnähtävä. Wakaisina, vaikka hartaina, muut katselevat peliä. Tuo "sydvesti-pää" ei vilkahdakaan; hän on mereen tottunut lietsari, joka kylmin verin katsoo kuinka taitavasti toinen laskee koukkuista väylää, ja poika, ikänsä onnellisessa kevytmielisyydessä, arvelee aika hupaiseksi nähdä kuinka arvoisaa ukkovaaria nenästä vedetään. Henkilöin asema on erin-omainen: ilmi-elävä, todellinen ja omituinen on tämä mestarillinen ryhmä-kuva, johon makaava koira on täyttävänä lisäkkeenä.

Pian tuuli on jälleen heräävä, sillä Ahvenan aallot eivät koskaan nuku kauvan. Silloin nämät samat kädet hylkäävät petolliset kortit ja ryhtyvät rehelliseen merimiehen työhön. "Sydvesti-pää" silloin on hallitseva ruotelia, tuo, jolla on kallelleen roikkuva lakki, on karsasteleva ylös liehuvaan kokkapurjeesen, ukko on kiinnittävä pääpurjeen köyttä, ja pikku poika on kapuava mastoon, vikkelänä kuin orava, prami-purjetta auki päästämään; sillä näiden rannikoiden monista rohkeista merimiehistä Ahvenalainen on kaikkein rohkeimpia. Hän rakentelee kaiken-kokoisia laivoja, on yhtä tuttu Pohjois- kuin Itämeren kanssa, asuu suurissa tuvissa, elää hyvästi ja syöpi kuin aika mies. Ahvenanmaa on likinnä Ruotsia; siitä syystä se onkin ruotsalaisin maakunta Suomessa; mutta se on kuitenkin aina meidän maahan kuulunut ja ollut samain historiallisten vaiheitten alaisena. Kieli ja kansanluonne ovat aivan ruotsalaiset; harva jälki on vaan säilynyt Lappalaisista sekä Suomalaisista, jotka olivat tämän saariston asukkaina kaukaisina aikoina. Ahvenalaiset ovat iloiset, vilkkaat ja puheliaat, varakkaat, monissa ammateissa taitavat; he ovat monikeinollisemmat muita maanmiehiänsä, vaan kuitenkin tarpeeksi hidasmieliset, niin ettei voi sanoa heitä Suomen asukasten yhteisestä luonteesta luopuneiksi. Kansallisuudeltansa ei Ahvenalainen kuitenkaan mielellään lue itseänsä Suomalaiseksi, vaan eipä myös Ruotsalaiseksi; hän on muka vaan Ahvenalainen, mies aivan itsekseen.

Tilaisuus ei ole puuttuva vasta ottamaan esiin Ahvenan historiallisia muistoja. Nyt me olemme suljetut tähän pieneen kajuuttaan ja katselemme kansaa, jolla ei näy olevan muuta tekemistä maailmassa kuin korttien pelaaminen. Waan yhtähyvin, jos tarkemmin katselemme näitä vahvoja miehiä ja heidän vaihtelevaa kasvoin-näköänsä, niin voimme nähdä että he ovat kallioin ja meren kasvatteja, myrskyin ja hyrskyin karskittamia, ja, että he, vaikka tällä hetkellä veltot, toisella hetkellä ovat valmiit kaikkia vaaroja kestämään. Huudapas vaan heille: "Nostakaa ankkuri!" -- niin samassa heidän jänterensä jännistyvät, ja he lähtevät levottoman laineen kanssa pelaamaan elosta ja kuolosta samalla vakaisuudella, jolla he nyt katselevat risti-ässää tuossa.

Turun linna ja Auran suu.

(B. Reinhold).

Silmiemme edessä on Suomenniemen muistorikkain paikka. Lauluissa ylistetty _Aura_ [Aura on latinaksi tuulonen, ja myös: loisto, ihanuus] -- jonka itse ääni on sulosointua ja jonka suomalainen merkitys on yhtä profeetallinen kuin latinalainenkin -- Aura levittää meitä kohti suunsa, aivan kuin syliänsä avaisi. Oikeanpuolisella jokivarrella, vasemmalla katselijasta, kohoaa harmain muureinensa Suomen vanhin linna, ja toisella rannalla perempänä ylenee korkea tornin huippu arvoisasta tuomiokirkosta, joka on monta vuosisataa ollut maamme kirkollisena keskus-paikkana. Nämät kolme -- linna, kirkko, joki -- ovat ilmi-eläviä muistoja valtiollisesta vallasta, hengellisestä elinvoimasta ja sivistyksen virrasta. Seitsemän vuosisataa on tässä edessämme näillä rannoilla. Linna puhuu vielä ristiretkistä, kirkko romalaisen pappisvallan suuruudesta, ja Aura, vaikka Suomen vähimpiä jokia, on vakonut leveän väylän vuosisatojen läpi.

Turun linna on rakennettu harmaasta kivestä sekä tiileistä, siihen aikaan kun Ruotsalaiset ensin tulivat Suomea valloittamaan; likemmin ei aikaa tiedetä, eikä myöskään sen tekijää. Se oli Kristin-uskon ja Ruotsin vallan ensimmäisenä suojana pakanoita vastaan, ja Auran suun lukkona siihen aikaan, jolloin ei vielä osattu kanuunilla kaukaa murtaa muureja. Se oli alkujansa rakennettu maan asukkaita vastaan, mutta tuli seuraavina vuosisatoina heidän suojelusmuurikseen, seisoen Suomenniemen tutkaimessa, sillä tärkeällä paikalla, missä Itämeren kolme suurta selkää yhtyy yhteen. Neljännellätoista, viidennellätoista, vieläpä vähän kuudennellatoistakin vuosisadalla luettiin Turun linnaa valtakunnan parasten varustusten joukkoon; mutta sen arvo aleni mitä enemmän tykistö edistyi ja koska huomaittiin että läheisiltä vuorilta saattoi ampua linnan sisään. Kauemmin vielä piti se kuitenkin sen arvon että sai olla korkeain herrain asuntona. Täällä prinssi Juhana 16:lla vuosisadalla piti hovia Suomen herttuana kuninkaallisen puolisonsa Katarina Jagellottaren kanssa. Täällä istui Kuningas Eerik XIV vankina ahtaassa tornikammarissa, jonka ainoa, rautaristikolla suljettu ikkuna antoi kaitaista käytävää kohti. Täällä asuivat Kaarle IX sekä Kustaa II Aadolf tiheillä käynneillänsä Turussa. Täällä myös piti asentoa mainioin Suomen pääkuvernööreistä, kreivi Pietari Brahe, ja tästä hänen asennostansa otti alkunsa se juhlavaellus, joka meni v. 1640 vihkimään Suomen yliopistoa.

Linnan vanhemmat vaiheet ovat tietymättömät; mutta 14:n vuosisadan keskipalkoilta 17:nen alkuun asti on sillä ollut osansa kaikissa maamme puolueriidoissa ja kaikissa taisteluissa Ruotsin kruunusta. V. 1364 se kauan ja urhoollisesti vastusti Albert Meklenburgilaista. Sitten se sai nähdä milloin minkin herran komentajanaan, milloin minkin kansan miehiä väestönään -- Suomalaisia, Ruotsalaisia, Tanskalaisia, Puolalaisia -- sai nähdä niin hyvin pettuutta kuin miehuutta, joutui välin Tanskan-, välin Ruotsin-mielisen puolueen käsiin, mutta piti usein jäykästi puoltansa, esim. v. 1457, 1502 ja 1521. Viimeinmainittuna vuonna oli Kristian II:n urhoollinen, vaan julmaluontoinen alapäällikkö, Tuomas junkkari, Turun linnan isäntänä. Sillä aikaa kuin häntä Kustaa Waasan sotavoima siellä turhaan piiritteli, tuli verikäsky Köpenhaminasta, ja linnan piha kastui vangiksi otettuin paraitten Suomen herrain verillä. Ainoasti nuori Eerik Fleming pelastui viekkautensa kautta ja otti vuorostaan seuraavana keväänä julman Tuomas junkkarin vangiksi Tukholman saaristossa; vaan linna antautui kuitenkin vasta Elokuussa 1523.

Lähin, sitten syttynyt sota oli veljessota. V. 1563 Toukokuussa laittoi Eerik kuningas sotajoukon ja laivaston veljeänsä Juhana herttuaa vastaan. Silloin sai Turun linna taas kokea monta tuimaa verilöylyä ja puolusti itseänsä urhoollisesti Elokuun 12 päivään saakka, jolloin herttuan täytyi antautua. Melkeinpä olisi hän samassa saanut myös heittää henkensäkin, sillä Antti Sabelfana karkasi häntä vastaan, paljastettu väkipuukko kädessään. Surma-isku silloin estettiin, vaan herttua vietiin vangiksi Gripsholmaan, ja hänen puoluelaisensa rangaistiin verisellä tavalla kapinallisuudestaan laillista kuningasta vastaan.

Kolmekymmentä-neljä vuotta myöhemmin Eerikin ja Juhanan työt ja toimet tässä elämässä olivat loppuneet, mutta perintöriidat Waasan suvussa eivät olleet loppuneet: herttua Kaarle ja kuningas Sigismund seisoivat vastakkain, aseet kädessä, ja Suomi oli tulvillaan Nuijasodassa vuodatetusta verestä. Kaarle purjehti Turun rantaan ja karkoitti pois Suomen sotavoiman, joka puolusti Sigismundin kruunua. Mutta Turun linna uppiniskaisesti kielsi, kun sitä kehoitettiin porttiansa avaamaan. Klaus Fleming'in rohkeamielinen leski, Ebha Stenbock, istui linnassa eikä ollut millänsäkään uhkauksista eikä luodeista, Vimmastunut herttua ammutti linnaa ankarasti; yksi luoti lensi tornin ikkunasta sisään, juuri kun rukouksella oltiin, ja repi säpäleiksi miehen Ebban vierestä, mutta rouva ammutti urhollisesti takaisin, tehden piirittäjälle paljon vahinkoa. Nytpä alkoi pettuus punoa salapaulojansa linnan muurien sisäpuolella. Ylioppilas Taneli Hjorth -- jonka J. Wecksell sitten pani pääsankariksi oivalliseen, samannimiseen murhenäytelmäänsä -- viekoitteli salassa väestöä kapinallisuuteen, ja Ebba rouvan täytyi antaa linna herttualle Syysk. 30 p. 1597. Tässä tilaisuudessa tyly Kaarle, siitä syystä että huhu kävi Klaus Flemingin vielä olevan elossa, meni hänen ruumistansa katsomaan, nykäisi kuollutta parrasta ja huusi: "Jos vielä eläisit, eipä nyt pääsi olisi ollut kovin lujassa!" -- Ja siihen Ebba rouva hänelle vastasi: "Jos olis puoliso vainajani ollut elossa, niin ettepä te, armollinen herttua, olisikaan päässeet tänne sisään!"

Talveksi Ruotsiin palatessaan herttua jätti Turun linnan kahden Fleming-veljen haltuun, jotka olivat toista sukua eivätkä olleet ottaneet osaa vastarinnassa häntä vastaan. Nämät sitten Joulu-aikana suostuivat antamaan linnan takaisin Sigismundin asettamalle, uudelle pää-maaherralle Suomessa, pelottomalle ja iloiselle Arve Stålarmille. Mutta Stångebron tappelu Ruotsissa tempasi ijäksi kruunun Sigismundin päästä, ja Heinäkuussa 1599 laittoi herttua amiraalinsa Joakim Scheerin uppiniskaista Turun linnaa kukistamaan. Nyt alkoi taas ankara piiritys ja kova vastarinta. Stålarm, koska muuri alkoi raueta, rakensi hakulin sen sisäpuolelle ja uhkasi räjähyttää linnaa ilmaan, jos ei saisi hyviä antaumis-ehtoja. Scheel vastasi sillä että mestautti seitsemän vangittua suomalaista päällikköä ja panetti päät teiliin Korpolais-vuorelle vastapäätä linnaa. Kun sitten Suomen sotajoukko oli menettänyt Marttilan tappelun ja kun ei mitään avuntoivoa Puolasta ollut, täytyi Stålarm'in viimein antautua herttuan armoille Syysk. 28 p. 1599, niille ehdoille että linnalaisten tulisi oikeuden edessä vastata teoistansa. Kaarlen oikeus aina piti kirveenvarresta kiinni; kuolemantuomio tehtiin laillisia muotoja noudattamalla; Stålarm ja Kurki sentään säästettiin, vaan muiden Suomen herrain, niissä Klaus Flemingin ritarillisen pojan Juhanan sekä tämän aviottoman velipuolen Olovin, täytyi laskea päänsä mestauspölkylle.

Se oli Turun linnan viimeinen piiritys. Viisitoista vuotta sen perästä, koska kuningas Kustaa Aadolf par'-aikaa istui illallisella alasalissa, syttyi tulipalo ylikerrassa ja linnan vanhin osa joutui nopeasti valkean saaliiksi aivan kuninkaan silmien edessä. Se osa, jonka Juhana herttua oli rakennuttanut ja aikansa tyylin mukaan komeasti varustanut, jäi kuitenkin eheämmäksi, niin että jo vuonna 1615 Suomen silloinen yli-maaherra, kuuluisa Jaakko De la Gardie, saattoi siinä asua. Pietari Brahe sitten taas koristi linnan ruhtinaallisella tavalla; mutta v. 1693 muutettiin ylimaaherran asunto kaupunkiin, ja siitä ajoin alkoi linna jäädä rappiolle. V. 1711 Heinäk. 19 p. iski siihen ukkonen, ja se seisoi puoli-autiona, koska Wenäläiset v. 1713 tulivat ja tekivät sen aivan autioksi. V. 1714 vahvistivat he sitten linnan turve-valleilla ja rakensivat kaksi etuvarustusta Auran suun suojaksi Ruotsin kaleerilaivoja vastaan. Rauha palautui viimein ja Wenäläiset läksivät jälleen, mutta linnan loiston aika oli ollut ja mennyt; sitä käytettiin nyt enään vaan vara-aittana kruuteja, sota-aseita sekä univormuja varten; sille jäi vaan pienen pienoinen miehistö ynnä se arvo, joka muinais-ajan muistomerkeille kuuluu. Vähitellen sekin haihtui, unhotus levitti peittonsa autioin salein yli, ajan hiiren-hampaat kalusivat Juhana herttuan laittamia kalliita seinän-laudoituksia, ja viimein hyödyn aikakaudella katsottiin sopivaksi käyttää harvat kelvollisessa kunnossa olevat huoneet, muutamat vilja-aitoiksi, muutamat vankein asunnoksi. Samoihin tarpeisin käytetään niitä vielä nytkin, mutta ulkopuolelta on linna tullut hiukan korjatuksi, ja sisustaakin on parannettu, missä se ilman suuritta kustannuksitta kävi laatuun. Eerik kuninkaan vankihuone on aina vielä vanhoillaan -- kaikki hävittävä aika on ikäänkuin piloillaan juuri sen huoneen säilyttänyt.

Maalari on taitavasti valinnut paikan, josta katsoen kuvansa teki; se on samojen vuorien vietteellä, vasemmalla joen varrella, joille Joakim Scheel v. 1599 asetti Suomalaisten herrain päät teiliin. Katsojasta vasempaan on linna ja Kaleolan vuori kauas näkyvän vankihuoneensa kanssa; taustalla näkyy joki, vielä perempänä kaupunki; oikealla puolella kohoavat taidon koristamat vuoret, joilla entinen tähtitorni -- tieteen autioksi jäänyt linna -- seisoo korkealla seudun yli. Aura muistoinensa, höyrylaivoinensa ja kalkuttelevin tehtaineen pitkin rantoja, virtaa hiljaan miettiväisenä ulos kolmihaaraiseen Linnaselkään. Vasemmalla puolella, kuvan kansien takana olisi nyt sillalla mannermaahan yhdistetty _Ruissalo_ kuuluisain tammiensa, Choraeus'en lähteen ja monilukuisten sieväin kesä-asuntoin kanssa.

Turun kaupungilla, samoin kuin myös Turun tuomiokirkolla, on oma erinäinen historiansa. Kaupunki on, ujon lapsen tavalla, turvautunut kirkko-äitinsä rauhalliseen, suojelevaan syliin, peläten linna-isänsä ympärillä melskaavia sota-aseita. Kaupunki ja kirkko tässä kuvassa ovat näköpiirin äärimmäisellä reunalla ja odottavat eri kuvaansa.

7. Imatra.

Kolm' on koskea kovoa, Kolme järveä jaloa, Kolme vuorta korkeata Tämän ilman kannen alla.

Niin laulaa Kalevala, ja niissä:

Ei ole Vuoksen voittanutta, Ylikäynyttä Imatran.

Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen -- Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä -- mutta veden äärettömän paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600 kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.

Buuri Saimaan vesistö laskee vetensä Wuoksen kautta Laatokkaan. Wuoksi halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla, noin 56:n Wenäjän virstan päässä Wiipurista ja 3 virstaa idempänä Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7 syltää syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikään kuin olisi se vaan emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren kohdalla, alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa, tyynesti, ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta emonsylistä. Pian tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka supistavat väylän ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä ilmaantuu Wuoksen pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin kiertääksensä kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee yhä joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle. Wuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enään anna hillitä itseänsä, hän leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin-syöstynä jälleen. Taaspa tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Wuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas, läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, Tainio koskesta, jota myös "Pikku Imatraksi" sanotaan.

Wuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän kaltainen kohina Imatrasta.

Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnakoski. Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka. Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.

Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jytinä kuuluu 6:n virstan päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää, se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla vauhdilla.

Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten, mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin jälleen loiskahtavat alas, ennen kuin ovat täyteen korkeuteensa kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa, kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuimia aina väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikään kuin olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset voittaa, ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään tulee se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin samoin kuin Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittivät soutaa poikki virran, vaan joutuivat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin, kuulumattomiin.

Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia kallioseiniä, jotka tässä kuvassa näyttävät matalammalle kuin mitä todella ovat. Jaloimman näön, joka ei myöskään kuvassa näy, saapi kun seisoo alimmaisella kalliolla kosken oikealla puolella; sinne näkyy Imatran ylin suu hohtavan hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi syökseytyy ulos. Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon aseman ja äyräitten luoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja ihmeyttävä on Imatra syksyisenä kuutamo-yöuä, koska mustat varjot ympäröitsevät kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jytinä hämmästyttää hiljaista yötä.

Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna, jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina viehättävä näkö hienotunteisille sivistyneitten joukoille. Ihmeellä katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka Nevajoessa ja paikoittain Pohjois-Amerikassa. Vasemmanpuolisella rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu. Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni, eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin rikki.

Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudella. Mutta sen alipuolellakin vielä Wuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen tyyntyen, välistä taas kuohahtain. Se tarjoo vielä monta ihanaa näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia, ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itään päin ja laskeutuu viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan avaraan syliin.

Kuva on tehty kesällä 1872 ja näyttää meille kosken oikeanpuolisella rannalla (kuvan vasemmalla kulmalla) muutamia silloisista monilukuisista kävijöistä. Imatra-hotelli on vielä enemmän vasempaan katsojasta, äyrään kukkulalla, kuvan kansien takana peitossa.

Kuvan koko on kovin pieni, voidaksensa tuoda silmiemme eteen näkö-alan täyden majesteetillisuuden. Sanotaan kyllä: "Imatra ei ole mikään veden putous, se on vaan paljas koski". Oikein niin, mutta se on koski, josta koko järvistö ulos syökseytyy. Euroopassa ei sillä ole yhtään vertaistansa. Se on lakkaamaton vallankumous luonnossa, luotu puoleksi jäätyneesen maahan, rauhallisimman kansan keskeen, ikään kuin molempien herättämiseksi unen horroksista. Näitä vesiä, jotka ovat murtaneet itsellensä pääsön vuoren läpi, onkin usein kyllä verrattu sorretuihin kansoihin, jotka raivaavat itselleen tietä vapauteen.

8. Talvi-ilta Somerossa.

(R. W. Ekman).

Mikä se on Somero? Syrjäinen seutu Hämeen lounaiskulmalla, noin 5:n peninkulman päässä merenrannasta ja 7 peninkulmaa itäpuolella Turkua. Vuoriharju on seudun pohjois-rajana, ja sen juurella leviää viljava alanko. Suurten saloin harvettua, elää täällä ahkera, maata viljelevä rajakansa, johon on tarttunut hiukka rantalaisen hilpeydestä, vaan jossa kuitenkin on sen verta jäykkyyttä tallella, niin että näkyy ettei Somerolainen ole Hämäläis-heimostansa luopunut.

Suomen parhain historia-maalari, jalolahjainen Robert Ekman, Roomasta palattuaan, päätti ruveta kuvaamaan omaa kansaansa. Suomen maata ympäri matkustellen, maalaili hän kuvia kansan elämästä rakkaudella ja uskollisuudella, jota hänen ihanteellinen käsitystapansa ja hänen italialaiset muistonsa ainoasti kirkastivat, vaan eivät poistaneet. Tämä tuvan sisusta Somerossa on yksi noita monia kuvaelmia ja verrattavasti realisempi toisia.

Talvisen illan pimeyttä valaisee tuli takassa sekä päre-valkea, pistetty pöydällä seisoviin pihteihin. Emäntä takan äärellä ei ole nuori eikä kaunis: ruutuinen pumpuliliina, punaviiruinen esiliina ja pruuninen hame todistavat ettei hän ole pukenut päälleen suuren yleisön katseltavaksi. Mutta jotakin ilomielistä ja tyytyväistä on hänen muodossaan, kun hän samall'aikaa hoitaa äidin sekä emännän velvollisuuksia. Kiehuva puuropata, jota hän hämmentelee, ei estä häntä puhelemasta yhtä ilomielisen miehensä kanssa, joka istuu vähän tuonnempana. Puheen aine on helppo arvata. Se on tuo pikku piimäsuu, molempien vanhempien sydänkäpy, joka vallatonna leikiten ojentaa isälle rievuista kyhättyä vauvaansa. Tämä viimeinmainittu miellyttävä henkilö tarvitsee hevosta rekineen, voidakseen matkustaa tuvan ympäri, ja siitä juuri nyt keskustellaan. Isä, valkeassa mekossa, nahkavyöllä vyötettynä, harmaissa sarka-housuissa, koirannahkainen lakki päässä, väittelee olevansa par'-aikaa tärkeämmässä työssä: hän veistelee viikatteen vartta, ja hänen jalkainsa juuressa näemme kirveellä vähän alustetut työkärryin aineet. Kuitenkin voimme olla varmat siitä ettei hän kauan saata vastustaa pereellistä liittokuntaa, joka on Somerossa yhtä voimallinen kuin suinkin loistavimmassa Euroopan hoveista.

Likellä takkaa istuu seitsenvuotinen poika, aapiskirja kädessä. Huolta ja vaivaapa on opista tässäkin syrjäisessä maailman-nurkassa. Ensi maanantaina on lukukinkeri, ja tämä päivä on Suomen poikanulikoille yhtä hirvittävä kuin inqvisition'in istunto muinoin espanjalaiselle väärä-uskoiselle, sillä mikä poika voi päästä vapaaksi luuloista hyvin järjestetyssä lukukinkerissä? Miksikä puuropadan hiljainen porina tuota meidän paljasjalkaista, kepeimpään pukuun puettua pikku syntisparkaa kiusaileekin, houkutellen maallisiin mietteisin, koska hän ensikerran on kirjan salaisuuksia ykstotisesti tutkimassa?

Kuvan lisäkoristeina ovat lastut lattialla, korvo eli saavi ja voi-kirnu nurkassa, kaljatuoppi pöydällä, reikäleipä laessa, pärekimppuja hyllyllä ikkunan yli, ynnä paljon muuta, joka kuuluu köyhästi varustetun tuvan kalustoon. Kaiken tämän yli luopi takkavalkea mieluisen valonsa, ja nokisen uunin takaa kuuluu kodikkaan sirkan yksitoikkoinen laulanto.

9. Porvoon kaupunki.

(J. Knutson).

Noin 5:n Ruotsin peninkulman päässä itäänpäin Wantaanjoen suusta ja Helsingistä laskeutuu Suomenlahteen pienoinen, vaan kuitenkin aluksilla kuljettava Porvoon-joki. Tämä nimi, väännetty ruotsalaisesta Borg-å, on otettu vankasta, joen äyräälle rakennetusta linnasta, josta vielä jokseenkin suuria hiekkavalleja on jäljellä. Kenenkä rakentama tämä muinais-linna on ja mihinkä aikaan rakennettu, sitä ei tiedä kukaan; se on ollut siellä ennen historian ja ihmisten muiston vanhimpia aikoja. Se jo oli paljaana rauniona, koska ensi-kerta tuli puhe Porvoon kaupungista, puoli vuosituhansi takaperin, ja ainoa epävakainen arvelu sen synnystä on, että tuo vanha linnoitus niinkutsutulla Linnamäellä (Borgbacken) mahtaa olla noita hiekkavallituksia, joita Ruotsin kuninkaan, Eerik Emundin pojan, Wäderhatt liikanimeltään, tarinoidaan rakentaneen tämän rannikon metsäläis-kansoja vastaan.

Vähän matkaa linnasta on kylä nimeltä Saxby; sinne luultavasti saapuivat Hansa-kaupunkein alukset vaihtamaan suolaa Pohjolan kalliisin turkiksiin. Tähän syntyi täten kauppapaikka, joka kuuluu 14:n vuosisadan keskipalkoilla (1346) saaneen kaupungin-oikeudet kuningas Maunu Eerikinpojalta, liikanimeltä Liehakko. Pormestari ja raati oli Porvoolla kumminkin jo v. 1424; mutta ensimmäiset varmaan tietyt oikeutensa sai se vasta Kustaa Waasalta v. 1546. Yhtähyvin käski kuningas jo neljä vuotta myöhemmin Porvoolaisten muuttaa hänen uuteen lemmikki-kaupunkiinsa Santahaminaan (Helsinkiin). Uudenkaupungin rauhasovinnon perästä v. 1721 muutettiin piispan istuin sekä kymnaasi kadotetusta Wiipurista tänne Porvoosen. Ja koska valtakunnan raja v. 1743 siirtyi Kymijoelle, arveli Ruotsin hallitus taas siirtää piispan tuomiokapituleinensa vielä poikemmaksi, aina Kokkolaan; tämä tuuma Porvoon tuomiokapitulia niin kauheasti peloitti, että se, vaaran ohitse mentyä v. 1746, piirustutti sinettiinsä sen vuosiluvun ynnä Noakin arkin, ja ympärikirjoituksen, joka ilmoittaa, että arkki, nyt aaltojen ajosta pelastuttuaan, lepää turvallisena tulevaisuuden kalliolla.

Aikakirjoissa ei ole mitään puhetta Porvoon uutterasta toimeliaisuudesta, siihen aikaan kun hallituksen hyväätarkoittava suosio kuristeli kauppaliikettä säätelemisillään, aina 1830:een asti, jolloin Porvookin viimein sai esteettömän merenkulku-oikeuden. Sen sijaan ovat aikakirjat lehtihinsä muistoon panneet kaikki sotatapaukset, alkaen vuosista 1571, 1578 ja 1590, jolloin Venäläiset joka kerta perinjuurin hävittivät kaupungin, niin että sen perästä ainoasti puhutaan "Porvoon kylästä". Sata kahdeksantoista vuotta myöhemmin, koska Porvoo jo aikaa sitten oli unhottanut minkänäköinen sota on, astui Toukok. 11 p. 1708 venäläinen partio maalle; 80 nuorta miestä oli siltaa puolustamassa, ja vihollinen syöstiin tappiolla takaisin. Mutta seuraavana päivänä se tuli rantaan toiseen paikkaan, Porvoon pojat voitettiin, kaupunki ryöstettiin paljaaksi ja poltettiin, samoin myös muutamat läheiset herraskartanot. Se oli vasta ensi-alkua, Venäläiset läksivät silloin jälleen, mutta palautuivat v. 1713, ja hävitetty, autio kaupunki pysyi sitten heidän vallassansa vuoteen 1721. Rauha tuli, Porvoo kohosi taas tuhastaan, säilyi melkein eheänä seuraavilta sodilta ja sai sitten kunnian aloittaa uutta, koko isänmaalle merkillistä aikakautta.

Maaliskuun 25 p. 1809 julistettiin Porvoon valtiopäivät alkaneiksi, ja Maalisk. 27 p. ottivat täällä ko'ossa olevat Suomen säädyt vastaan Aleksanteri I:n vakuutuksen uskonnolleen, perustuslailleen ynnä kaikille etuuksille, jotka Suomen asukkailla siihen asti oli olleet. Maalisk. 29 p. vastaan-otti keisari itse Suomen säätyin uskollisuus-valan. Koska tämä valtiollinen teko tapahtui ennen kuin Ruotsin kuningas Syysk. 17 p. samaa vuotta Haminan rauhanpäätöksellä luopui Suomen suuriruhtinaskunnasta ja antoi sen Venäjän keisarin valtaan, niin oli siis tässä, valtio-oikeuden kannalta katsoen, keskinäinen sovinto tehty vapaitten asianomaisten välillä, ja Suomen valtio-oikeudellinen asema seisoo tämän sovinnon perustuksella, jota ei yksipuolisesti saa rikkoa.

Valtiopäivät lopetettiin, keisarin läsnä-ollessa, Heinäk. 19 p., sen perästä kun oli järjestetty ne uudet olot, jotka seurasivat Suomen suuriruhtinaskunnan yhdistyksestä Venäjän keisarikunnan kanssa. Näiden uutta aikakautta alkavain valtiopäiväin ja Aleksanteri I:n jalon personan muistoa säilyttää, jos se muutoinkaan voisi haihtua, historiallinen maalauskuva, joka säätyin uskollisuusvalaa osoittaa, ja joka riippuu kaupungin korkeimman opiston, entisen kymnaasin, nykyisen lyseon, juhlasalissa.

Sillä aikaa kun hallitsijat ja säädyt viitoittavat kansain kuljettavat tiet koko maailman silmäin edessä, tekevät sivistyksen voimat hiljaa ja näkymättöminä työtänsä, kehitellen kansain tulevaisuutta. Sama pieni Porvoo, jolle oli suotu nähdä tärkein tapaus Suomen uudemmassa historiassa, sai myös kunnian olla Suomen suurimman runoniekan työhuoneena. V. 1837 muutti Porvoosen kreikan kielen lehtoriksi kymnaasiin määrätty Juhana Ludvik Runeberg. Täällä ja osaksi myös kesämajassansa, vihriöivässä Kroksnäs'issä läheisessä saaristossa, kirjoitti hän ijätimuistettavat runoteoksensa, jotka aina tulevat luettaviksi jaloimpain joukkoon 19:n vuosisadan kirjallisuudessa, ja joista kaksi erittäin, Hirvenampujat ja Vänrikki Stool'in Tarinat, ovat mahtavasti vaikuttaneet Suomen kehkiytymiseen. Porvoo on ylpeä Runeberg'istansa ja on saanut osansa hänen leviävästä maineestansa. Oli aika, jolloin muukalaisia idästä, lännestä ja etelästä, kilvoitellen oman maan eteväin miesten sekä ihastuneen nuorison kanssa, keräytyi mitättömään Porvoon kaupunkiin, ei toki suinkaan sen vanhaa linnamäkeä katsomaan; oli aika, jolloin Porvoon nimi runoniekan nimen kuvajaisena lensi maailman ympäri. Vierasten joukot ovat nyt poistuneet yhdessä terveyden päiväin kanssa runoniekan vieraanvaraisesta majasta; katu sen ulkopuolella kajahtelee nyt vaan aika harvoin laulusta ja hurraamisesta; Porvoo seisoo äänettömänä, arvoa osoittavaisena kunnianvartijajoukkona sen miehen ympärillä, josta se ylpeilee.

Kuvassa me näemme joen suun sekä kaupungin kaiken muun yli kohoovan, arvoisan, vanhan tuomiokirkkonsa kanssa, joka on rakennettu noin 1418. Tulipalot ovat Suomessa ottaneet vaivaksensa järjestää vanhat kaupungit ajanmukaisemmalla tavalla, mutta Porvoo ei ole tämmöistä järjestäjää odottanut. Se on viime vuosikymmeninä tullut järjestetyksi uuden peruskaavan mukaan, suorakulmion muotoon; sillä on leveät kadut, ja tori niin äärettömän avara, että matalat huoneet sen ympärillä katoovat aivan mitättömiin ja että, pilkkakirveitten kertomuksen mukaan, siellä vielä 20 vuotta takaperin oli sangen hyvä kettuin saalis. Mutta vanha kaupunki hyvin hitaasti muuttelee muotoansa ja polvittelee vielä mutkallisten, kapeain katuinsa kanssa uuden-aikuisen, leveänä pöyhkeilevän osan vieressä. Porvoon lähin ympäristö on ruotsinkielinen; meren puolella ympäröipi sitä ihana saaristo. Tämä hiljainen, hauska kaupunki, täynnä pappis-kauhtanoita ja kymnaasilaisunivormuja, on jo kauan ollut turvapaikkana eläkkeellä eläville vanhuksille ja leskille, jotka tahtovat rauhaa ja huokeata elantoa; mutta nyt uhkaa heitä ratiseva rautatie, joka on tehnyt Porvoosta ikäänkuin Helsingin etukaupungin.

10. Maisema Pirkkalassa.

(W. Holmberg).

Lämpimänä kesäpäivänä v. 1858 retkeili nuori kuvamaalari, nimeltä Werner Holmberg, rivakkana, vaivoja pelkäämättä, Pirkkalan vuoria ja laaksoja myöten. Hän oli jo asunut muutamia päiviä tuossa sievässä talossa, joka näkyy tuolla Sorvanselän rannalla, ja hän oli joka aamu uiskennellut sen peilinkirkkaisessa vedessä, jonka läpi valkea hietapohja näkyi hänelle selvään kolmen syllän syvyydestä. Seutu on maan mainio ihanuudestaan; ja moni muukalainen on huudahtanut ihastuksesta, päästyänsä ylös tuolle metsäiselle harjulle vähän vasemmalle päin kuvan keskustassa. Seudun asukkaat olivat jo nähneet monen ylioppilaan poimiskelevan heiniä heidän ahoiltansa taikka pujottelevan itikoita neuloihin. Mutta he eivät vielä olleet nähneet kenenkään tämän nuoren herran tavalla retkeilevän metsiä ja mäkiä myöten, paperikannet kainalossa. Näiden suurten kirjakansien sisässä ei ollut mitään latinaista pränttiä, siinä oli vaan irtonaisia paperilehtiä, täynnä koukeroita, jotka olivat aivan puiden ja huoneitten näköiset, ja näitä tämmöisiä koukeroita karttui siihen päivä päivältä lisään. Talonpoikaisraiskat vaivasivat päätänsä ja ajattelivat mitä tuokin mahtoi tietää kun se herra tuli Pirkkalaan ja tuhraeli paperia tuolla lailla.

Eräänä päivänä Heinäkuussa oli Holmberg istahtanut lepäämään pitkän -- tässä kuvassa näkymättömän -- koivun juureen, ja avannut kantensa etehensä, aikoen ruveta maisemaa paperille piirustamaan. Talon isäntä, matkallaan heinäniitylle, huomasi hänet ja seisahtui uteliaasti hänen viereensä.

"No mikäs tuosta syntyy?" kysyi hän sillä tuttavalla tavalla, jolla jo oli tottunut puhelemaan iloisen, ystävällisen vieraan kanssa.

"Minä piirustan kuvaa teidän talostanne ja tuosta vuoresta tuolla", vastasi maalari.

"Teettekö sen kruunun käskystä?" kysyi taas talonpoika, vähän luulokkaana, kuu arveli sen ehkä olevan jotakin maamittarin suinin kaltaista, joista usein tulee oikeudenkäymisiä, aina rahankulunkia.

"Minä sen teen omaksi tarpeekseni enkä kruunua varten", selitti Holmberg hymyillen. "Kruunu ei huoli semmoisista kuin minä, meillä ei ole säätyluokkaa, eikä virkaa, eikä palkkaa; meillä ei ole mitään rintatähtiä, eikä koreita arvonimiä. Me olemme vaan Herran Jumalan työmiehiä, ja Hän pitää meistä huolen niinkuin pitää taivaan lintusista".

"Mutta mitä hyötyä on tästä?" tutki yksipäinen talonpoika yhä edelleen.

Maalari koetti selittää hänelle että tämä lyyjyskynän piirustus sitten tulisi öljyvärillä maalattavaksi kankaalle ja että syntyisi uskollinen kuva heillä silmäin edessä olevasta seudusta. Se oli oleva monelle iloksi ja kenties tuottava kultaa palkkioksi.

Tämän viimeisen selityksen talonpoika paremmin ymmärsi. "Kyllä nyt ymmärrän", sanoi hän; "nuot lehmät ne varmaan on, joista rahaa annetaan, koska ne ovat niin lihavat. Mutta kuka teille antaa penniäkään noista joutavista puista, ja paimentytöstä, ja lapsista, jotka astuvat, mansikka-tuohinen kädessä, ja minun talostani tuolla? Ettehän toki aikone myödä pois minun taloani?"

"Älkää pahaksi panko, mutta kyllä mä senkin myön", sanoi maalari leikillään, "enkä ainoasti teidän taloanne, vaan puolen Suomennientä lisäksi. Tästä joutavasta koivun lengosta minä saan enemmän rahaa, kuin jos te siitä veistäisitte kaksikymmentä kirvesvartta; minun kankaallani ovat nuot lapset poimivat mansikoita koko sata vuotta, ja teidän talonne on siinä rehoitteleva, koska jo täällä kaikki sen seinähirret ovat ruhjaksi lahonneet".

"Joutavia!" nauroi talonpoika ja jatkoi käyntiänsä, kahtaalla päin aikoiko herra vaan tehdä pilaa kysyjästä, vai oliko se kenties viisas tietäjä. Seuraavana päivänä Holmberg läksi takaisin Helsinkiin ja sieltä Düsseldorfiin, jossa öljyvärillä maalasi kotimaasta tuodut kuvan-aineet. Vilkas, luontoa uskollisesti kuvaava maalaustapa niissä, sulava ja kuitenkin voimakas väritys, perspektivin, valo- ja pimentopaikkain taiteellinen täydellisyys, ja varsinkin omituisesti kaunis käsitys Suomen maisemain peräpohjoisesta luonteesta, kaikki tämä suostutti yhä useampia hyväksyjöitä, pianpa hartaita ihastelijoita Holmbergin maalauksiin. Düsseldorfin maalari-parvessa kohosi nuoren Suomalaisen Holmbergin nimi pian etumaisten riviin, hänen kuvansa kävivät kaupaksi ja levisivät ylt'ympäri Eurooppaa, hänen isänmaansa ylpeili hänestä ja hänen maineensa jo alkoi paistaa kirkkaimmalla loistolla -- silloin Tuoni tempasi hänet v. 1860 pois taiteelta, ystäviltä ja surevalta synnyinmaalta, koska hän vasta oli 30 vuotta täyttänyt.

Mutta oikein hän oli talonpojalle lausunut: nuot koivut ovat tuottaneet kultaa, tuo tupa on vielä paikallansa, nuot mansikat hajahtelevat yhä vielä. Kesä on tässä vielä ennallansa, katoomattomassa viherjyydessään; me näemme nuot tuoreet lehtovaarat, nuot ihanat rannat, nuot sinertävät veden selät ja nuot kepeästi kiitävät aamupilvet. Moni talvi on jo peittänyt lehdikkomäen lumillaan, moni jääkahle on jo sitonut kirkkaan Sorvanselän pinnan, sen perästä kun Werner Holmberg, vanhan koivun juurella istuen, piirusti Pirkkalan kuvan. Nämät lehmät maantiellä ovat jo aikaa sitten lopettaneet käyntinsä ahomailla; nämät lapset ovat nyt jo aika-ihmisiä; maalarin käsi, joka kuvan teki, on rauennut. Mutta kuvan ihana kesämaisema tässä on aivan muuttumatta: tässä ei ole lunta, ei jäätä, ei lakastusta; kaikki on aivan niin kuin oli mainittuna päivänä Heinäkuussa 1858, ja kaste päilyy vielä kosteana mäkien pohjoiskupeilla. Voi taiteen ihmevoima, joka ei huoli ajasta, voittaa kuolon, ja kiinnittää katoomattomaksi yhden katoovaisen hetken luonnon ja ihmis-elämän yhä muuttelevissa vaiheissa!

11. Jääsken kirkkotiellä.

(R. W. Ekman).

On Palmusunnuntai ja aikainen kevään alku. Jääsken talonpoika kulkee nuoren vaimonsa kanssa kirkolle. Kylän nuoriso on jo varhain aamulla käynyt talolta talolle, pajuvarpuja kädessä, ja nauraen, leikkiä laskien löylytellyt jokaista uniin liioin vaipunutta hyvää ystävää. Toisia viattomampia pajuvarpuja on emäntä joka talossa kiinnittänyt navettansa lakeen, saadaksensa sillä lehmät sileiksi, voin hyväksi. Mutta kirkosta poisjääminen näin merkillisenä päivänä tekisi kaiken taian tehottomaksi, ja tällä tavoin sopivat kristin-usko ja pakanuuden tavat yhteen, niin hyvin kuin mahdollista, tämän iloisen, taika-uskoisen kansan mielessä.

Mies -- ylvästellen siitä että hän on tuota ikivanhaa, omituista Jääsken kansaa, jonka oikeana pesäpaikkana hänen pitäjäänsä pidetään -- on puettu juhlavaatteisinsa: hänellä on yllään pitkä, valkoinen villaviitta, vyö vyöllään, pitkävartiset saappaat jalassa ja leveäreunainen, suurisolkinen hattu päässä. Vaimolla me näemme kuuluisan Jääsken puvun: valkean, kaitaisen tröijyn, valkean, hetaleilla koristetun keltaviiruisen esiliinan, mustan, punareunaisen villahameen sekä päässä valkoisen "hunnun", jonka muoto eri pitäjissä suuresti vaihtelee, vaan Jääskessä on leveä, laskeutuva niskoille pitkänä, leveänä kaistaleena. Huntu on naidun vaimon kunniamerkkinä, jota ei päivällä koskaan riisuta; naimattomilla ei olekaan lupa sillä peittää hiuksiansa. Omituisin koriste, suuri hopeasolki, jolla tröijy rinnan kohdalla on kiinnitetty, on tässä peitossa lapsen takana, jota vaimo kantaa, kirkolle, siksi että sekin saisi osansa palmusunnuntain hyvistä siunauksista.

Kirkkotiellä tulee tuttava vastaan: se on nuori talonpoika, joka ajaa raskailla, nelipyöräisillä kuormakärryillä. Hänen pukunsa on parempi kuin tavallisten kuormamiesten: paidankaulus valkoinen, tröijy (jäntrikkä) sinisestä venäjän verasta, hatussa hopeasolki, piippu varustettu koreasti maalatulla porsliinikopalla. Hän katselee elämätä huolettomalta kannalta ja sitäpä hänen kannattaakin tehdä. Tosin lienee voitto hänen matkastansa tuskin enempi kuin mitä hänen ja hevosen ruoka maksaa; mutta niin kauas ei ulotu hänen luvunlasku-taitonsa. Matkoilla liikkuminen, kaupunkien ja ihmisten näkeminen, jonkun rahasumman kokoonsaaminen, joka yhtä kiireesti taas vierähtää pois käsistä, asioiden alulle paneminen, jotka _saattaisivat_ menestyä, vaan eivät niin tee, kas se on hänen virkansa, joka hänen mielestään on kultainen; kuinka paljon siihen aikaa ja vaivaa kuluu, siitä ei mitään lukua. Karjalainen on mielestään luotu kauppamieheksi, hänen halunsa on matkoihin sekä kauppa-asioihin, ja koska ei leipää ole, silloin syödään vehnäsiä, se sanalasku paraiten kuvaa hänen luonnettaan.

Tällä nuorella kauppamatkustajalla ei ole ollut aikaa viipyä kirkossa, mutta kylläpä hän sentään joutaa kuluttaa hetkisen maantiellä kielenpieksämisellä, sillä aikaa kuin hänen hevosensa tienvierellä hakee kulon alta jotakuta ehkä jo puhjennutta heinän alkua. Miehet lyövät kättä keskenään ja heidän puheestamme saamme kuulla kuormamiehen vievän jäniksen sekä ketun nahkoja, pajunkuoria ynnä pari kimppua lankaa Pietariin, josta toivoo saavansa nahkakuorman Kuopioon kuljetettavaksi ennenkuin jäät lähtee Saimaan kanavasta ja vievät hänen leipänsä mennessään. Muuten vielä haastellaan voin ja jauhoin hinnasta Venäjän pääkaupungissa. Nämät torihinnat ovat kaiken puheen mieluisimpana aineena noilla rajaseuduilla, ja Pietariin kelpaakin kaikki, jopa harmaakivikin.

Ylös, kuormamies, älä kauemmin viivy! Aika rientää, virta juoksee, höyryjuna vilisee, ja se pian tempaa pois sinun nahkakuormasi, sinun lankavihkosi, sinun voi-tynnyrisi, sinun jauhomattosi, jopa sinut itseskin ja kaikki ostajasi. Se ei odottele hitaan konisi köntistelemistä, se ei arvele niinkuin sinä että on päivä huomennakin; se on luonut siivet minuutille, se lukee tunnit markoittain ja peninkulmittain. Palaja takaisin pellollesi, jonka olet laimiinlyönyt, käsityöhös, jota ylenkatsot, ja lastesi luoksi, jotka joutilaina maleksivat, toivoen myöskin vuorostaan saavansa viettää elämänsä maantiellä niinkuin isä tekee. Ja sinä, lieruhattu matkamies, jouduta askelesi ettei tuo lapsi hyppää alas äitinsä käsivarrelta ja astu sivuitsesi; sillä se aika on tullut ettei kukaan enää saa seisoa jouten ja paikallansa; kaikkien on rientäminen eteenpäin, niinpä sinunkin, vaikka repiytyisikin kiireissä pitkän viittasi liepeet pois -- edespäin, edespäin riennä koko maasi kanssa!

12. Wiipurin kaupunki.

(B. Reinhold).

Suomenlahden kaakkoiskulmalla meri tungeikse leveänä poukamana pohjoseen. Tämä poukama soukkenee viimein kaidaksi Uuraan salmeksi, jonka kautta purjehditaan 12 virstan pituisen Wiipurin lahden sisään. Tämä puolestaan on kolmen salmen kautta yhteydessä pitkän, kaidan lahteman kansa, nimeltä Suomenveden pohja, joka idässä liittyy Wuoksen virran haaroihin ja pohjosessa Saimaan kanavalla on yhdistetty Saimaan avaraan vesistöön.

Hamasta 10:stä vuosisadasta asti kävi näillä seuduin tiheästi kauppalaivoja, sillä Koivistolla oli silloin Itämaan tavarain vaihtopaikka. V. 1293 purjehti Ruotsin valtiomarski Torkel Knuutinpoika Wiipurin lahteen sisään, tuoden mahtavan laivaston sekä sotavoiman, joilla hän Karjalaiset voitti ja kasteesen pakoitti, ja tähän paikkaan, salmen keskellä olevalle saarelle, rakensi hän kivilinnan, joka viidettä vuosisataa oli Ruotsinvallan vahvimpana suojana itäänpäin. Tämä ikivanha linna on yhä vielä tallella vahvain muuriensa, katottoman torninsa ja rikkaan historiansa kanssa.

Mahtava Novgorod karsain silmin näki tämän linnan kohoovan sen rajamaille, se lähetti kerran kertansa perästä sotajoukkojansa Wiipurin muureja maan tasalle murtamaan. Mutta niiden vahvuuteen murtuivat kaikki idän hyrskyt; rynnäköt ja piiritykset torjuttiin urhoollisesti takaisin (1322, 1359). Vähitellen syntyi linnan suojassa kaupunki salmen toiselle rannalle. Dominikolaismunkit perustivat siihen jo v. 1318 luostarin; pian tulivat Franciskolaisetkin perästä. Wiipurin kaupunki sai ensimmäiset etuuskirjansa Eerik XIII:lta v. 1403; se oli Keski-ajalla Suomen toisena kaupunkina ja olisi rikkauden suhteen varmaan ensimmäiseksikin varttunut, jos ei hallitus siinäkin olisi ruvennut säätelemään ohjeita vapaalle kaupalle. Alussa oli kaupunki suojaton; mutta v. 1477 se ympäröitiin muureilla ja varustettiin sitten yhä vahvemmaksi, niin että sitä ynnä vanhan linnansa kanssa aina meidän vuosisadan alkuun asti luettiin paraitten linnoitusten joukkoon. Mutta sota ja kauppa eivät sovi yhteen paremmin kuin tuli ja männikkö; siemeniä kyllä itää, mutta ne ovat tuhkiin kylvetyt. Wiipurin kaupunki sai maksaa sotaisan maineensa ankarilla ahdistuksilla.

V. 1495 Marrask. 30 p. tapahtui täällä tuo aikoinansa niin kuuluisa "Wiipurin pamaus". Mahtava tsaari Iivana III Wasilinpoika, Venäjän vapauttaja Mongolien ikeestä, vei Wiipurin edustalle sotavoiman, jonka lukumäärä oli "kuin puita metsässä". Isot tykit, 24 jalkaa pitkät, tuiskuttivat kaupungin päälle lyyjyä, rautaa sekä kiviä, "suuria kuin tynnyrin pohja". Kaksi tornia murtui maahan; kolmanteen tuli loukko niin leveä "että humalasäkki mahtui sen läpi sisään". Tätä hirvittävää vihollista vastaan, jonka leiri levisi kolmen virstan laajuudelle kaupungin ympärillä, oli linnanisännällä, Knuutti Possella, ainoasti 200 täysin varustettua soturia, paitsi porvareita sekä harjaantumattomia talonpoikia. Mutta Knuutti Posse oli yhtä viisas kuin urhoisakin; hän oli käynyt Pariisin yliopistoa ja huhu hoki hänen olevan liitossa Paholaisen kanssa. Kansantaru kertoo että Posse kun merenrannalla istuessaan vaan piirusti laivan hietaan, niin todellinen laiva jo kohta läikkyi lainehilla; ja koska hän linnatornin ikkunasta pudisti polstarin höyhenet ulos ilmaan, niin luulivat viholliset näkevänsä suuren laivaston merellä. Tämmöinen mies tiesi neuvon vaikka missäkin pulassa keksiä. Koska ahdistus oli ankarimmallaan, sanotaan hänen lähettäneen urhoollisen miehen, nimeltä Winholt, muurin suojelijoita johtamaan; itsepä hän meni alimmaiseen kellarihin ja keitti isossa padassa "hirmutus-ainetta", johon oli pantu "käärmeitä, konnikaisia, elävää hopeaa, lipeää sekä suolaa". Tämän keitoksensa hän sitten kannatti ainoan vielä pystyssä seisovan tornin holvin alle ja laittoi käskyn omalle väelleen että kaikki, merkkiä annettaessa, pistäisivät korvansa umpitäyteen vaksia. Myöhäisen syksy-aamun valjetessa Venäläiset tuosta kävivät rynnäkölle, kavuten yhdeksää suurta tikapuuta myöten ylös muureille. Seitsemän tuntia piti linnan väki urhokkaasti puoltansa, vierittäin alas palavaa tervaa vihollisten päälle; mutta uusia laumoja yhä tunkeutui esiin kaatuvien sijaan, ja ryntääjät alkoivat jo suurin joukoin päästä muurin yli, ajaen puolustajia edeltään.

Silloinpa annettiin sovittu merkki. Maa järähti, tulipatsas tuprahti tornin perustusten alta, ilma tuli täyteen savua ja soraa, torni kaatui maahan, ruhjaten sisällä-olijat, ja kaikki viholliset, jotka eivät olleet kuolleet tahikka pyörryksissä, riensivät hirmustuneina pakoon. Knuutti Posse joukkoinensa karkasi ulos, teloitti viholliset verisellä tavalla, sai äärettömän saaliin, ja Wiipuri oli pelastettu.

Semmoinen oli siihen aikaan kruutiräjäkdyksen vaikutus. Mutta Wiipuria kohtasivat yhä uudet ahdistukset; Venäjän kotka yhä liiteli, laateli sen muurien ympärillä, koetellen siipiänsä. Tammikuussa 1556 melkoinen sotavoima ilmaantui Wiipurin alle, vaan sai tyhjin toimin palata. Oli lumeton talvi, ja yhtenä yönä tuotiin Pitkää Siltaa myöten kärryillä heiniä Vanhan Wiipurin latokartanosta kaupunkiin. Vihollinen, kun pimeällä yöllä kuuli töminän, ei voinut sitä käsittää muuksi kuin että suuri apujoukko oli tulossa; siitä syystä Venäläiset kiireimmiten läksivät tiehensä. -- Iivana Hirmuisen aikana v. 1572, 1576, 1577 suitsusi koko Itä-Suomi kekäleinä hävittäjien jäljissä; mutta Wiipurihin ei tohtinut kukaan koskeakaan.

V. 1599 Syyskuussa Södermanlannin herttua Kaarle marssi Wiipuria vastaan, jossa Sigismund kuninkaan puolue piti valtaa. Pormestari Herman Bröijer kuitenkin laittoi salasanoman amiraali Stolpelle, joka kaupunkia meren puolelta piti saarroksissa, ja päästi Ruotsalaiset Vesiportista sisään. Näin valloitettiin kaupunki, vaan yksi osa Sigismundilaisista etsi turvaa linnassa. Ruvettiin sitten sitä kaupungin muureilta tykeillä ampumaan ja linnalaisten täytyi antautua. Vanha linnanisäntä Tavast otti herttuan vastaan portissa, polvillaan seisoen, mutta ei se auttanut. Yksitoista vangittua herraa, niissä muutamia Suomen etevimmistä aatelissuvuista, mestattiin Syysk. 27 p. munkkilähteen vieressä kaupungin edustalla; kuusi teilattiin ja päät pistettiin rautakankien nenään Karjaportin yli.

V. 1656 sai Karjala taas kokea hirmuista hävitystä Venäläisten puolelta. Wiipuri taas tuli puolustuksen keskuspaikaksi; kymnaasilaisetkin sekä koululaiset tarttuivat aseisin, ja viholliset ajettiin takaisin. Nyt kului viidettä vuosikymmentä ennen kuin Suomi jälleen näki vihollisen rajainsa sisällä.

Mutta siihen aikaan kun Kaarle XII voitteli hyödyttömiä voittojansa Puolassa, alkoi "Isonvihan" rajuilma nousta idästä. Alussa Lokakuuta 1706 tuli tsaari Pietari itse 20,000 miehen ja 200 laivan kanssa Wiipurin edustalle ja sulki sen niin hyvin meri- kuin maapuolelta. Kenraali Maydel oli ylinnä päällikkönä kaupungissa; hänellä ei ollut muuta kuin 1,000 miestä harjoitettua sotaväkeä; mutta hän poltti etukaupungit poroksi ja alkoi pitää miehen tavalla puoltansa. Pitkä patterikaari ympäröitsi kaupunkia, rakeina sateli pommeja sekä tulikuulia sen päälle, tehden tuhotöitänsä. Wiipuri näkyi olevan hukassa, koska köyhä akka, pakolainen Inkeristä, astui papiston eteen ja kertoi näkemänsä eriskummallisen unen. Wiipurin vanha tuomiokirkko oli jo kauan aikaa ollut rappiolla ja jauhomakasiinina; sitä muka oli unennäössä käsketty puhdistaa ja rukouksilla sekä virrenveisuulla pyhittää; sillä keinoin oli kaupunki pelastuva, muuten se oli välttämättömästi hukassa. Hätähetkinä ihminen unenkin keksimiin neuvoihin turvaa; kirkko puhdistettiin ja laitettiin; jumalanpalvelukseen kokoutui siihen kaikki sotaväen päälliköt sekä etevimmät porvarit; veisattiin virsi N:o 100.

Nytpä vasta vihollisen tuli oikein alkoi kiihtyä; jo oli 1,067 pommia viskattu sisään, mutta yht'-äkkiä tuli aivan hiljaa. Yöllä Lokak. 29:ttä päivää vasten purki tsaari Pietari leirinsä ja läksi pois sotavoimansa kanssa, jättäen suuren joukon piiritysvärkkejä jäljilleen. Syytä tähän äkilliseen lähtöön ei ole koskaan saatu oikein selvilleen; muutamat arvelevat puutosta olleen muonasta; toiset sanovat tsaarin pelänneen joutuvansa ahdinkoon kaupungin ja lähenevän apuvoiman väliin.

Pitkää huo'ahdushetkeä ei ollut, sentään Wiipurille sallittu. Maaliskuussa 1710 ilmautui taas venäläinen piiritysvoima, jota keväämpänä laivasto ja tsaari itse seurasi. Wiipuri oli tällä kertaa vahvemmassa varustuksessa; paljon oli tykkejä sekä kaikellaisia varoja, ja puolustusväkenä 4,000 Kaarle kuninkaan uljaista miehistä eversti Maunu Stjernstrålen johdon alla. Taistelu Suomenmaan avaimesta tuli niin ankaraksi kuin riita-aineen tärkeys vaati. Koska ensimmäinen rynnäkkö oli verisellä tappiolla takaisin lyöty, päätti tsaari ratkaista taistelun tykeillänsä. Kahdeksankymmentä suurta kanuunaa ja kuuskolmatta mörsäriä alkoi nyt paukutella yöt, päivät, kaupunki raukesi raunioiksi, asukkaat menivät syvimpiin kellareihin piiloon, ja päivä päivältä harvenivat puolustajoiden rivit. Mutta koko kolmetoista viikkoa kestivät "Kaarlolaiset" tuota hirmuista taistelua. Vasta kun ihmisvoiman äärimmäiselle rajalle oli tultu, kun viimeinen avun toivo oli pettänyt, koska muuri 700 syllän pituudelta oli tantereksi tasoitettu, niin että kokonainen armeija estämättä olis saanut marssia sisään, vasta silloin antautui Wiipuri Kesäk. 10 p. 1710. Puolustajille oli luvattu kunniallisia ehtoja, jotka he miehuudellansa olivatkin ansainneet, mutta valitettavasti ei lupausta täytetty. Linnaväki ynnä vähäinen tähde Wiipurin asukkaista, vanhukset, vaimot ja lapsetkin, vietiin vankeuteen Venäjälle, ja Suomenmaa oli avoinna voittajan sotajoukoille.

Nyt tuli Wiipuri venäläisen kuvernementin pääkaupungiksi; tsaari Pietari rakennutti sen muurit uudelleen, ja keisarinna Anna ne vielä vahvisti v. 1738. Wiipuri nyt tästä lähtein oli Pietarin suojelusvarustuksena, niinkuin ennen Suomenmaan, ja esti Ruotsin voiman edistymistä v. 1741, 1788, 1790. Viimein mainittuna vuonna se näki sen kuuluisan meritappelun, jossa Kustaa III umpisolaan joutuneen laivastonsa kanssa raivasi itselleen tietä tuhansien tulikitain sivuitse. Vielä vuonna 1808 oli Wiipuri Suomessa sotivien Venäen voimain selkävarana; mutta siihen sitten sen pitkällinen sotaisa virka näkyy loppuneen. Noita ahtaita muureja, jotka estivät paisuvan kaupungin kasvamista, murretaan nyt murtamistaan maahan, ja rauhaisa kauppa yhä enemmän valtaa omakseen tätä paikkaa, jolle sekä luonto että ihmiset niin runsaasti ovat osoittaneet suosiotansa, suodessaan sille sen etuisan aseman Saimaan kanavan ynnä rautatien junain kanssa, jotka yhä sivutse suhisevat matkallansa Pietarin ja Helsingin välillä.

Kahdeksan kertaa ovat niin sanoakseni suuret yksityiset, nimittäin sodasta seuraamattomat, tulipalot hävittäneet Wiipuria: 1457, 1575, 1682, 1690, 1738 (perinjuurinen), 1793 (melkein samaten), 1817 ja 1834. Yhtähyvin kokoutui kaupunki yhä uutena tuhasta, vieläpä tulvasi ulos muureinsa ulkopuolelle ja loi Tervaniemen (muinoin Siikaniemen), Neitsytniemen, Saunalahden, Hiekan, Pietarin ja Pantsarlakden etukaupungit. Kauppa on tänne ko'onnut rikkautta, tointa, älyä. Itämaan ja Länsimaan vaikutus tässä taistelee vastakkain, synnyttäen eriskummallisen puhekielen sekamelskeen -- suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää vuoroitellen. Wiipuri on Suomen kaupunkien joukossa kosmopoliitta, maailmalainen, vaan ei suinkaan sentään vähemmin isänmaallinen. Suomi on yhä enemmän ja enemmän valloittanut takaisin tätä vanhaa, vahvaa ulkomuuriaan. Wiipuri on päivä päivältä enemmän saanut takaisin entisen kunniavirkansa olla maansa rajasuojana, ja vahvempana raukenevia valleja nyt isänmaallisen sivistyksen näkymätön muuri kaikkia muukalaisten valloittelemis-kokeita vastustaa.

Reinhold'in kuva on piirustettu koillisesta päin. Edustalla näemme Salakkalahden ja savua suitsuttavan rautatie-junan, keskellä kuvaa kaupungin torneineen, taustalla Wiipurin lahden, ja oikealla puolella ikivanhan linnan, jonka katto syttyi ja paloi silloin kun kaupunki Syysk. 7 p. 1856 Saimaan kanavan vihkiäisjuhlassa oli valaistu.

13. Kaskimaa Iisalmessa.

(B. Lindholm).

Sydänkesä lämpimänä ja vihreänä vallitsee Savon vaaroilla. Taivas on pilvissä, sadetta käkee. Vieno tuulenhenkinen koillisesta suhistelee honkain latvoja, vaan ei kykene piirtää väreille lammin pintaa. Harmaa, kipunansekainen savu nousee metsäiseltä mäeltä tuolla lammin rannalla ja peittää, tuulosessa kieriskellen, takana seisovat puut näkymästä. Räiskyvä tuli tupruttelee, liekki liehahtelee kantoista kivikköä myöten, mustaten kanervan varret juuriin saakka. Mitä tää tuli tarkoittaa? Vihollinenkos se on vai ystävä?

Varmaanhan se on ystävä,, muuten ei nuo hongan alut tuolla seisoisi noin huolettomina, muuten ei nuot viisi miestä noin rauhallisesti tekisi työtänsä palavan mäenrinteen reunalla. He eivät yritäkään sammuttaa tulta, päinvastoin kiihdyttelevät sitä vereksillä poltto-aineella, joita viskaavat sen piiriin. Ole varma kuitenkin että he sentään vartioivat valkean kulkua; se ei saa astua askelettakaan sille määrätyn rajan yli, se ei saa puuttua metsään tuolla vasemmalla eikä myös halkopinoon oikealla puolella. Miehet ovat valinneet semmoisen päivän, jolloin tuuli on vieno ja vie kipunat lampiin päin, mihin ne vahingoitsematta sammuvat. Myrskyisenä päivänä eivät he suinkaan olisi päästäneet tulipetoa valloilleen. Mutta onko täällä sentään täysi turva? Kuka takaa ettei raju-ilma ole kätkössä noiden pilvien povessa, joka on paisuttava viattoman liekin turmiolliseksi, saloa tuhoovaiseksi kulovalkeaksi?

Mitähän tuolla tulella sitten on virkana? Onko se viritetty hyödyksi vaiko vaan huviksi? Katsasta tätä karua hietakangasta, tätä kivikkoa, kannostoa, mättäikköä ja kuivaa kanervikkoa. Aura ei tähän voi mitään -- senvuoksi metsä tässä paikassa hakataan maahan, kaadetut puut jätetään tarpeen mukaan kuivumaan, sitten ne sytytetään palamaan, ja viljaa antavaan tuhkaan kylvetään siemenet. Vilja kasvaa siihen tiheä ja tähkäpäät tulevat järeäjyväisiksi; kahdet, kolmet viljat otetaan samasta kaskesta, ja sitten jätetään tyhjä aho luonnon äidillisen hoidon alle.

Tämmöistä on kaskenviljelys, joka täällä Suomessa joka paikassa on ollut säännöllisen maanviljelyksen alkuna, ja joka vielä nytkin on tavallinen monessa maamme osassa. Kasken polttaminen on paimentolaisen maanviljelystä semmoisessa maassa, missä metsällä ei ole mitään arvoa; mutta se ei sovi yhteen korkeamman viljelyksen kanssa, ja missä semmoinen jo on alulla, siellä kasken poltto on huvittelemista. Muuten niin ihanassa Savonmaassa rasittaa silmää yhä pitkä sarja aivan autioita, varsin kasvamattomia harjuja ja mäkiä, joiden hietaperä ainoasti vaillinaisesti on peitetty harvalla, huonolla ruoholla. Attilan hevonen ei se ole, jonka kavio on nämät paikat viljattomiksi polkenut; kaskien tuli on täällä kulkenut yhä, siksi kuin kaikki viljava ruokamulta oli pois palanut. Annettuansa kaikki ravitsevaiset aineensa viljalle, tuhka vaan on hienona, köykäisenä tomuna, jonka tuuli lennättää pois ja sadevesi viepi mennessänsä alas harjujen rinteiltä. Monta, monta lahoovien kasvien polvikuntaa sitten pitää tulla ennen kuin taas syntyy uutta ruokamultaa, ja näin jääpi kaskenpoltosta usein -- ei sentään aina -- polttomerkki Suomen kukoistaviin poskihin.

Mutta sitä ei miehet tuolla salomaalla ajattele. Heidän mielestänsä metsä aina vielä on vanha, arvoton este viljelijän jaloissa, ja jos sillä arvoa lienee, niin kyllä muka Jumala sen uudelleen-kasvamisesta huolen pitää. Kauemmaksi kuin kahden, kolmen viljan ottoon ei ulotu kaskenpolttajan luvunlasku. Hän ilolla katselee tuota liehuvaa liekkiä, tupruavaa savua, viljavaa tuhkaa, suurijyväisiä tähkiä, ja pienet lapsetkin, jotka uteliaina viskelevät kuivia risuja tuleen, taputtelevat nokisia kätösiänsä, riemuiten kipunain lentelemisestä pilvistä aamutaivasta kohti.

14. Pentti Lyytinen lukee runojansa Savossa.

(R. W. Ekman).

Kaski on sammunut, siemen on kylvetty viljavaan tuhkaan, peltomies palajaa avaraan kotitupahansa. Hän on varakas mies, hänen asuntonsa, vaikka koristelematon, on varustettu kaikilla tarpeilla, joita hänen vaatimaton mielensä haluaa. Keskipäivän aurinko paistaa sisään matalan ikkunan kahdeksasta pienestä ruudusta; nämät pienet ikkunat ovat vielä muistoja savupirtistä, jossa päivänpaiste oli liikaa ylellisyyttä, ja Pohjoissuomalainen ei näin vähään valoon tyytyisikään. Päivänpaiste sädehtii pöydälle, joka päivällis-ateriaa odottelee; sen sijasta sen päällä nyt seisoo kahvipannu, sillä rakas vieras on tullut taloon. Isäntä katselee häntä kunnioituksella melkein kuin pyhää miestä, vanha emäntä kuultelee tarkimmalla huomiolla, sievä miniä, ripoittaissansa jauhoja pannuun, kääntyy häneen päin, ja lapsenlapsi mummon sylissä ei yhtäkään kainostele vierasta.

Kuka tää vieras sitten on, jota kaikki niin yksinmielin ihmettelevät? Hän istuu pöydän peräpäässä, paperi kädessä, läkki-tötterö edessään. Onko se oppinut herra, joka lukee viisauttansa oppimattomalle talonpojalle, vai onko se kenties pappi, ainoasti kaulustansa vailla, joka näin ennalta koettelee ensi sunnuntaina pidettävän saarnansa voimaa?

Eipä se olekaan oppinut herra, eikä papiksi vihitty, eipä edes oppineempi mies kuin moni muukin ajattelevainen talonpoika, ja sininen sarkanuttu myös ilmoittaa säätyä, jota puoli-oppinut rikkiviisaudessansa pitää paljon halvempana itseään. Tämä mies on, sanalla sanoen, halpa keskievari, isäntä Toholahdessa Suonenjoen pitäjässä, mies, jonka virkana on luonansa majoitella ja eteenpäin matkalle saatella kaikenlaisia matkalaisia, niin hyviä kuin pahojakin; kenties on hän joskus valjastuttanut hevosen sinunkin rekesi eteen, jos olet sattunut noilla Savon seuduilla kulkemaan. Mutta yhtähyvin näet tässä edessäsi yhden niistä valituista, joille kaikkivaltias Luoja runsaammin kuin muille kuoleman-alaisille on suonut kipunan taivaallisesta valostaan. "Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja sinä kuulet sen äänen, vaan et tiedä kusta se tulee ja kunne se menee; niin on myös jokainen, joka Hengestä syntynyt on". Mitä Hän siitä huolii mihin hänen siemenensä sattuu, korkeimman sivistyksen kukkuloilleko vai halpaisen talonpojan syrjäiseen mökkihin?

Pentti Lyytisen elämäkerta ei ole pitkä, sillä sisällinen elämä peittäytyy ulkoa-katsojan silmiltä näkymättömäksi. Hän syntyi Suonenjoella ja oli jo lapsena iloinen, hauska, opinhaluinen poika, mutta ei saanut koskaan enempää oppia, kuin mitä itse saattoi poimia kokoon sen ajan harvalukuisista suomalaisista kirjoista. Jo 24-vuotisena rupesi hän keskievariksi kotitalossaan ja piti tätä vähävoittoista virkaa sitten lakkaamatta kaiken pitkän ikänsä, koko 64 vuotta. Kukapaties hän siinä tulikin tilaisuuteen enemmän kuin moni muu nähdäkseen ja puhutellakseen korkeampioppisia ja enemmän kokeneita miehiä. Hänkin mielellään noudatteli matkustelevain herrojensa esimerkkiä ja kävi pienillä matkoilla pienen maailmansa rajain sisällä, Savon ihanilla rannikoilla, ja niillä matkoillaan hän ripoitteli ympärilleen niitä hetken innossa valmistuneita runoja, jotka ovat tehneet hänen nimensä kuuluisaksi ja rakkaaksi kotiseuduilla. Hän lauleli häntä likimpänä olevista aineista -- uudesta kirkosta, vanhasta talosta, maanviljelijän suruista sekä iloista, ajan kerkeästä kulusta, kotiseudun vaihtelevista kohtaloista, työmiehen kunniasta ja laiskurin hulluudesta; hän vitsaili pahoja tapoja sillä terävällä kokkapuheisuudella, joka on meidän kansallemme omituinen; mutta toisena, myös perisuomalaisena sävelenä hänen runoissaan oli tuo lempeä tyytyväisyys Luojan sallimukseen, jonka hymyilyssäkin piilee kyynel elämän kerkeästi katoovaisesta ihanuudesta. Ja näin tuli hän vanhaksi, sill'aikaa kuin hänen runonsa aina vielä nuorina elelivät kansan suussa. Hän kuoli Helmikuussa 1871 kahdeksan-yhdeksättä vuotta vanhana.

Suomen kansanrunoudessa on ollut parempilahjaisia, suurempi-oppisia runoseppiä kuin "Pieni Pentti, lyhyt Lyytinen"; mutta eipä ollut monta, jotka paremmin olisivat osanneet laulaa kansan sydämestä. Sentähden on hänellekin sallittava paikkansa näissä kuvaelmissa Suomen maasta ja kansasta.

Kuvan allekirjoitus on vahingossa tullut väärin pannuksi. Pentti Lyytinen ei "soitakaan kanteletta"; hän on vaan, niinkuin hänellä usein oli tapana, kirjoittanut muistoon runon, jonka oli juuri ennen valmistaumatta sepittänyt ja laulanut, ja lukee sen nyt ihmetteleville, ihaileville kuulijoillensa. Tämä hänen käsikirjoituksensa kenties kopioidaan ja sillä lailla hänen laulunsa leviävät ilman kirjapainon avuttakin. Ainoasti vähäinen osa hänen lauluistansa on painettu; useimmat säilyvät käsikirjoituksina taikka laulajain muistossa; suuri joukko luultavasti on ijäksi kadonnut. Suomen talonpoikaiset runoniekat laulaessaan välistä viljelevät kanteletta mukasoittimena, vaan useimmin ovat ilman. Muinoin lauloivat he aina kaksittain yhdessä, niin että toinen lauloi säkeen, jonka toinen sitten kertoi eli _säesti_, ja sitten ensimmäinen jälleen ryhtyi jatkamaan seuraavalla värsyllä. Molemmat runojat silloin istuivat vastakkain, käsi käden lomassa, ja kumartelivat laulun innossa toinen toiseensa päin. Nuotti oli yksi kaikilla runoilla, ikivanha, surullinen, aivan yksinkertainen; se kanteleen viiden kielen ahtaassa piirissä ainoasti osoitti laulun peruslaatua, vaan ajatuksen ja tunteen koko rikkaus ilmoitti itsensä runon sanoissa. Muinaiset runomme usein kohoutuivat ylevimpiin syntylukuihin luomisen salaisuuksista taikka lauloivat elämän jaloimpia aineita. Uudemmat runojat, verratessaan esi-isiin, itsekin tunnustavat olevansa heikompia; mutta minkä he ovatkin syvyyden ja ylevyyden suhteen kadottaneet, sen ovat moninaisuuden ja tunteikkaisuuden puolesta voittaneet. Muinainen runomitta omituisin alkusointuineen ja alin-omaisin kertomisineen on yhä vielä rakas ja viljelty, mutta sen rinnalla on nyt kohonnut uuden-aikuinen runouslaatu, vaihtelevaisempi muodoiltaan, nuoteiltaan sekä sisällykseltään. Paljon kuonan seassa löytyy siitä myös koko joukko pelkkää kultaa, ja tätä uudempaa laulua harjoitetaan ahkerasti ympäri koko Suomen nientä.

Savonmaa ja Karjala ovat kuitenkin yhä edelleen Suomen kansarunouden parhaana pesäpaikkana, josta sen lämpimät, elähdyttelevät lähteet uhkuilevat kevätpurojen tavalla. Ja missäs laulu kaikuisikin, jos ei siellä, missä, kaukana maailman melusta, luonto itse on runo ihaninta laatua ja jossa elämän ei tarvitse muuta kuin kuvastella luonnon unennäönkaltaista kauneutta.

15. Tammisaaren kaupunki.

(O. Kleineh).

Hankoniemen itäpuolella pistää Suomen lahti mantereesen pitkän, kaidan poukaman, nimeltä _Pohjanlahti_. [Tätä pientä Pohjanlahtea (ruots. Pojoviken) älköön suinkaan sekoitettako Pohjanlahden kanssa, joka Suomen ja Ruotsin eroittaa.] Merivesi siinä pian menettää suolaisuutensa, Hankoniemen valkeat rantahiedat muuttuvat vihriöitseviksi nurmikoiksi, ja kansakkaat kylät, suuria herraskartanolta ja ruohoisia laitumia välillään, todistavat seudun viljavuutta.

Pohjanlahti, jota purje- ja höyry-alukset yhä kyntelevät, on luotu kulkuväyläksi ja kauppatieksi läntiselle Uudellemaalle. Lahden soukimmalle paikalle, puolen peninkulman päähän pohjoispuolelle sen suuta, syntyi 14:llä vuosisadalla kauppala, joka sai nimeksi _Tammisaari_ (Eknäs), koska sen ympäristö silloin oli täynnä tuuheita tammistoja. Tammisaari kuului vähän matkaa sieltä olevan _Raseporin_ linnan alle, jossa silloin läntisen Uudenmaan maaherra asui, ja noin mahtavan miehen suojan alla katsottiin kuninkaalta hankittavat kaupungin-oikeuskirjat tarpeettomiksi. Kauppalasta vähitellen kasvoi pieni merikaupunki, jota sen suojelijat välin auttelivat, välin ryöstelivät, sillä Raseporin linnanisännät eivät suinkaan laiminlyöneet käyttämättä, niin paljon kuin vaan heillä valtaa oli, tuosta heidän alusmaallaan olevasta runsastuloisesta satamasta saatavia etuja. V. 1546 viimeinkin sai Tammisaari Kustaa Waasalta kaupungin-oikeudet, jotka sitten useammat kerrat uudistettiin, vaikkei niistä sentään lähtenyt enempää apua kuin muistakaan papereista ja pärmäkirjoista noina levottomina väkivallan aikoina. Raseporin lääni oli silloin Leijonhufvud kreivien omana aina Suureen Ryöstöön saakka; he hallitsivat Tammisaarta itsevaltaisella kädellä, välistä anteliaina suojelusherroina, useammin porvarein ja talonpoikain sortajina. Vasta kun Rasepori Kaarle XI:n aikana otettiin kruunun omaksi ja tehtiin Uudenmaan rykmentin everstin virkataloksi, silloin vasta Tammisaari pääsi tuosta suojasta, jota se monta kertaa oli saanut maksaa kalliilla hinnalla.

Sen sijaan nyt kruunu otti kaupungin holhousvaltansa alle ja saikin hyväntahtoisilla säätelemisillään vapaan kaupan niin peräti kuristetuksi, että Tammisaari, silloin kun se v. 1765 sai laajennetun ja v. 1830 täyden merenkulun-oikeuden, jo oli aivan mitätön. Itseksensä jätettynä olisi se edullisen asemansa avulla luultavasti tullut kukoistavaksi kauppapaikaksi; nyt se on vaan toimellinen nurkkakaupunki, jossa ympäristön kalastajat vaihtelevat saalistansa suoloihin, tupakkaan sekä pellaviin. Tammisaaren kuuluisimpana tuotteena entisinä aikoina oli Suomen ensimmäinen oppinut mies, mathematikko ja tähtitutkija Sipri Aaroninpoika Forsius, joka täällä kirkkoherrana lopettikin päivänsä. Uudempina aikoina on Tammisaari ollut mainio kilohaileistaan, humalistaan, sormikkaistaan sekä ihanista tyttösistänsä. Katoamaisillaan on muuten nyt se onnellinen rauhallisuus ja se patriarkallinen elämänlaatu, joista Tammisaarta aina kehuttiin. V. 1830 osti kaupunki 50,000:lla ruplalla läheisyydessään olevan säterikartanon, nimeltä Latukartano; sen rakennukset ynnä myös avaran alustan kanssa sitten nyt v. 1870 lahjoitettiin nais-opettaja-seminarioksi maamme ruotsinkielistä rahvasta varten. V. 1871 toi tämä opisto kanssansa uuden aikakauden sekä tuoreen nuoruuden-hengen tuohon ikivanhaan kaupunkiin. Ja v. 1873 uusi rautatie tempaisee Tammisaaren kokonaan irti kaikista totutuista tavoistaan ja viskaa sen, vasten tahtoa, jos ei myöten, siihen kuohuvaan liikevirtaan, joka pian on vilisevä Pietarin ja Hankoniemen välillä. Kilpailu uuden kaupungin kanssa, joka on syntyvä rautatien loppupäähän, niemen nenään, on oleva Tammisaarelle taistelu olemisesta tai olemattomuudesta, loistavasta tulevaisuudesta taikka perikadosta. Rautatie on rakentanut komean siltansa Pohjanlahden poikki; kaupungin täytyy rakentaa oma silta sen viereen taikka on se hukassa. Rahoja tulvailee sivuitse; ympäristön kansa on kuin pyörryksissä; tavarain ja työn hinta kohoaa. Loppunut on pienten vaatimusten, nöyräin tapojen aika; pikku Tammisaaren on käynyt kuin miehen, joka illalla satamassa meni laivaan ja aamulla herää pauhaavalla merellä, jolla tuulet ja laineet ajavat hänen alustansa teille tietämättömille.

Kaikesta siitä tämä rauhallinen kuva ei tiedä mitään. Keskustassa näemme kauas selälle näkyvän valkean tornin; se kuuluu kaupungin vahvaan, harmaakiviseen kirkkoon, jonka v. 1653-66 Tammisaaren silloinen mahtava herra ja suojelija, valtaneuvos Kustaa Aadolf Leijonhufvud rakennutti ja varusti taiteellisessa suhteessa hyvin kallis-arvoisella, luultavasti kolmekymmenvuotisesta sodasta saadulla, alttaritaululla. Sen ympärillä seisovat ryhmittäin mäkien kukkuloilla sekä vietteillä kaupungin matalat huoneet, puoleksi peittyneenä puutarhojensa vihriäisyyteen, ja edustalla näkyy osa lahden lähimpää selkää. Mutta uuden ajan kolmea merkillisyyttä, jotka pian ovat muuttavat Tammisaaren koko muodon -- höyrylaiva-laituria ynnä siihen kuuluvan, "Knipan"-(Sotka) nimisen, sievän uima- ja ravintohuoneen kanssa, seminaarin rakennuksia kankahalla kaupungin takana ja rautatie-siltaa Pohjanlahden poikki -- niitä kolmea ei kuva meille näytäkään.

Maalari on mielemmin tahtonut kuvata meille sen Tammisaaren, joka on katoamassa, tuon vanhan-aikuisen, yksinkertaisen kaupungin, jommoisena se oli eilen ja vielä suureksi osaksi tänäänkin on, vaan ei enää ole huomenna oleva. Uuden ajan uudet laitokset tuovat vilkkautta ja liikettä; mutta vanhat, rauhalliset olot paremmin miellyttävät taideniekkaa ja hiljaista katselijaa. Nuot matalat huoneet, joiden katot menneen vuosisadan tavan mukaan ovat useammassa taitoksessa, nuot monet turvekatot täynnä heinää ja lehmänherutinkukkia, nuot monet sievät puutarhat, tuo viheliäisyys, tuo kukkashaju, tuo lintuin laulu joka haaralla, tuo tuore meri-ilma ja laineitten läike kolmella puolella -- se kaikki tekee omituisen, lempeän, viihdyttelevän vaikutuksen. Se matkalainen, joka on isoin kaupunkein mukavuuteen tottunut, kaivatkoon täällä niiden komeita ravintolakartanoita ja lörpöitteleviä passareita; Tammisaari, joka osakseen on saanut kauniin luonteen ja kodikkaan hauskuuden, saattaa vielä hänelle sanoa: "Mene sitten vaan minun sivuitseni!" Mutta pian on se itsekin tuleva täyteen komeita ravintolakartanoita, prameutta ja ylellisyyttä -- jos ei se kaikki virtaa sen sivuitse uuteen Hankoniemen kaupunkiin -- ja se, joka kolmenkymmenen vuoden kuluttua katselee tätä kuvaa "Matkustuksessa Suomessa", on ihmetellen kysyvä: "Tuokos se on Tammisaari?" Ei, niin silloin kuuluu vastaus, _se on ollut!_ Ainoasti vanha, kunnianarvoinen Herran-huone korkean, valkoisen torninsa kanssa on silloinkin, samoin kuin nyt, katseleva lahden selkien yli Hvitsand'ille päin, ja, itse muuttumatta seisoen niinkuin ijankaikkisuuden henki, puhuva tulevaisille polville niistä päivistä, jotka on olleet ja mennehet.

16. Metsäseutu Hauhossa.

(H. Munsterhjelm).

Lunta on Alpeilla, Karpateilla, Pyreneoilla, onpa Atlas-vuorillakin Afrikan paahtavan päivän alla, mutta vilkasta elämätä lumen päällä ei nähdä muualla kuin pohjoismailla. Täällä, missä tietön, poluton salo aina on lähellä asunnon kynnystä, ovat siltoja rakentava ensimmäinen jää ja tietä tasoittava ensimmäinen lumi aina tervetulleita vierahia. Heitä paitsi meidän tukkimetsämme jäisivät kannoilleen lahoomaan, meidän laivamme kulkisivat tyhjinä, meidän karjamme kuolisivat nälkään ja tuli takassamme sammuisi talvisella pimeällä. Me itse olisimme puolet vuotta suljetut erille naapureistamme, ja pitkällinen pimeys tuntuisi meistä yksinäisyydessämme kahta synkemmältä.

Ensimmäinen valkoinen lumi Marraskuussa on aivan kuin päivänsäde kajanteesta aikaisemmin syksyllä. Ilma selkiää, tiet valkenee, pellot ovat ikäänkuin sokeria olis päälle ripoitettu, koko luonto muuttaa lakastuksen toivottoman puvun hienoon, paistavan valkoiseen paitaan, jossa nukkuen se odottelee toista kevättä. Silloin visertää pulmunen, silloin virkistyy jälleen ihmisen nolo mieli, reki rientää, kevykäisenä kuin lentävä pilvi, ja Munsterhjelm'in kuva on valmis.

Edessämme on luminen salo Hämeenmaassa. Hanki on peittänyt hienovartiset kanervat, monikulmaiset kalliot, viidakot, kannot, puiden oksat. Havumetsä seisoo lakastumattomasti vihriäisenä, vaan lumi-taakan alla vaipuneena, ja tuossa rotkossa oikealla puolella on kenties karhulla talvipesänsä. Katsoppas tuota taivaan kaistaletta, joka vasemmalla puolella tuolla perällä näkyy! Se on paksu, harmaa uudin, joka ennen iltaa on tuiskuttava alas uusia, miehenkorkuisia nietoksia lisään; mutta tälle kuvalle ei olisi voinut keksiä sopivampaa taustaa, sillä sen päällä näkyvät puitten kaikki haarat ihmeteltävällä hienoudella.. Kaikki on levolla, vaiti, jylhää ja jaloa. Luonto näkyy miettivän omaa salaisuuttansa. Välistä vaan risahduttaa orava hypätessään oksalta oksalle, ja ripoittelee metsäkana hienoja jälkiänsä äsken sataneesen lumi-vitihin.

Kaksi elävää, hengehtivää olentoa tässä kuvassa vaan näkyy. Mitä toimittaa tuo mies harmaassa mekossa ja pruunisessa puuhkalakissa, seisoessaan kumarruksissaan tuon nuoren hongan vieressä? Hän hakkasi polttopuu-tarpeensa täällä mennä talvena. Hän latoi ne silloin pinoihin mäen juurelle, antoi niiden kuivaa kesän-ajan ja tuli nyt niitä kotiin talohonsa kuljettamaan. Siksi aikaa kuin mättää kuormaa re'elle, on hän ohjaksilla sitonut hevosensa kiinni nuoreen mäntyyn. Tarpeetonta varovaisuutta! Uskollinen juhta seisoo tuossa, pää alaspäin, vemmel kaulan yli, niin maltillisesti odotellen, niin nöyrästi tyytyneenä kohtaloonsa, kuin olisi sillä tallin seinä ja seimi edessään, eikä puoli peninkulmaa kelvotonta metsätietä ja takanansa raskas kuorma.

Hetken kuluttua on mies hevosineen jälleen kadonnut näkyvistä, ja metsä silloin seisoo häiritsemättömässä yksinäisyydessään. Ei liikahda havukaan kuusen oksalla, mutta paksupilviseltä, harmaalta taivahalta alkaa laskeutua isoja, pehmeitä lumihöytäleitä, valkoisia kuin joutsenen untuvat, yksinäisen seudun päälle. Lumihöytäleet tarttuvat tyviin ja oksihin; ne satavat yhä tiheämpään ja suoraan alas; näyttää siltä kuin valkoinen esirippu laskeutuisi alas taivaan ja maan väliin; mahdoton on selittää mistä ilma alkaa, mihin nietos päättyy. Ei voi nähdä kahdenkymmenen askelen päähän, kaikki on aivan ääneti -- ja kuitenkin on täällä kolme elementtiä kuiskuttelemassa toinen toiselleen luonnon umpisalaisella kielellä. Kuulumatta latoutuu nietos nietoksen päälle, ja Hämeenmaa on peitossa lumen alla.

17. Paja Turun lähistössä.

(R. W. Ekman).

Muutamana päivänä Lokakuussa Matti Aitto jostakin rajapitäjästä Hämeen puolella on tullut Turkuun ruis- ja hamppu-kuormansa kanssa. Syksyinen sää on sateinen ja tie kuoppainen. Kärryt raskaan kuormansa kanssa ovat kauan aikaa horjahdelleet kuopasta kuoppaan, aivan kuin laiva myrskyisellä merellä, siksi kun vasempi pyörä viimein väsähtyy leikkiin ja ottaa katketaksensa. Matti Aitto vääntelee matalaa huopahattuansa pari kertaa päässään, arvelee ajattelee jonkun aikaa vahinkoansa, sitoo sitten pyörän kokoon nuorilla niin hyvin kuin voi ja pääsee näin kutakuinkin perille. Saatuaan tavaransa myödyksi, tahtoo hän jälleen lähteä kotiin suolakuorman kanssa, mutta ei voi sitä ennen olla korjauttamatta pyöräänsä. Perinpohjin asian mietittyänsä ja useammin kerroin tehtyänsä tuota tuttua temppua että tempaa kädellään korvan taustaa, menee hän viimein vihdoin pajaan Aurajoen vasemmalla varrella ja ilmoittaa asiansa. Seppä, jolla aina on runsaasti työtä laivatehtaassa, joka aikanansa on käynyt ali-alkeiskoulua ja jossa näkyy hyvä kappale ylpeyttä siitä että hän on mestarina sepäntaidosta kuuluisassa Turussa, pitkään aikaan ei suvaitse luoda silmäystäkään sisääntulijaan, kunnes viimein muutamien hopeamarkkain kaunopuheinen helähdys taivuttaa hänet suomaan apuansa hätään joutuneelle talonpojalle. Työhön ryhdytään paikalla, mestari on asettanut katkenneen pyöränvanteen ahjohonsa eikä katso halvennukseksi itse nyt painaa paljetta, jolla aikaa oppipoika pitää pyörää. Matti Aitto istuu tyytyväisenä vanhan arkun päällä, hiilivasun vieressä, pistää tupakkaa piippuunsa ja antautuu puheisin vähemmin herrastelevan oppipojan kanssa, joka mielellään kieltänsä pieksää, sill'aikaa kuin kädet saavat levätä, ja joka suurella halulla tiedustelee nauriitten hintaa. Sinä hetkenä Ekman astuu sisään.

Meidän maalarimme on, pari tuntia kotona työtä tehtyään, lähtenyt tavalliselle kävelyllensä lämpimenä syys-aamuna ja poikkee nyt pajaan vaihdellaksensa pari leikkipuhetta ystävänsä sepän kanssa, sillä Ekman tutkistelee kaikkia kansan elämän haaroja ja erittäinkin rakastaa seppiä sekä pajoja, luultavasti tuon ahjosta lähtevän loistavan valon tähden. Tarkalla silmällänsä hän paikalla älyää tässä kuvaksi sopivan aineen, kaappaa lyyjyskynänsä ja piirustaa muutamilla harvoilla, mutta vilkkailla piirteillä kaikki nuo kolme miestä ynnä myös koko pajan sisustan monin monellaisin kaluineen -- ahjon, palkeen, alaisimen, ruuvipenkin, hiilivasut, vesi-astian, vasarat, lapiot j.n.e. vieläpä lisäksi avonaisen ovenkin ja sen kautta näkyvän jokirannan sekä kaukaisen tuomiokirkon sumuisessa syys-ilmassa. Ei unhota hän sepän koiraakaan, joka uhkaavaisena seisoo oven suussa (tämä, sivumennen sanoen, on tässä teräspiirroksessa tullut jokseenkin epäselväksi). Ainoa, jota maalari ei ole muistanut, on oma itsensä.

Ekman on perinjuurinen idealisti, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, sillä se ei kuitenkaan estä häntä, niinkuin esim. tässä paikassa, suurimmalla tarkkuudella kuvaamasta arkipäiväisimpiäkin aineita. Mutta jos joku realisti tekisi sen muistutuksen että tässä pajassa ainoasti hiilet ovat oikein nokiset ja että varsinkin tuota nuorta oppipoikaa milt'ei voisi luulla valepukuun kätkeyneeksi tyttöseksi, niin emme tiedä muuta vastausta, kuin että ainoa, joka siihen olisi selityksen voinut antaa, ei nyt enää ole elävien joukossa. Seppä itse sitä vastoin on ilmisestä elämästä otettu kuva, ja kukapa talonpojan koko muodossa ei huomaisi sitä mestarillista veitikkamaisuutta, jota Ekman yksin on osannut sovittaa jäykkiin, jörömäisiin suomalaisiin naamoihin, ja joka niissä todentodella aina on näkyvissä meidän kansalle omituisen, leikkiä ja pilaa rakastavan luonteen ilmoituksena?

Ei se ole paljasta sattumusta, että tämä paja on saanut sijansa näissä kuvissa. Sepän työ on ollut Suomen kansan ensimmäisenä käsityönä ja on vanhimmista ajoista saattanut Suomalaiset mainioiksi. Suomen muinais-tarukin, kun tahtoi kuvata miestä täydessä voimassaan ja viisaudessaan, valitsi esikuvakseen ijän-ikuisen takojan Ilmarisen. Ja pakanuuden ajoista alkain on Suomen kansa pitänyt seppää sekä sepäntyötä erinomaisessa kunniassa. Se mies, joka kovan raudan taivuttaa, saapi myös kovan maankin taipumaan; hän taivuttaa myös kovan onnen, hän on "onnensa seppä". Sen tiesi Ekman: hän tunsi Suomen kansan ja Suomen tarun, hän ei tahtonut että muukalaiselta tällä hänen matkustuksellansa Suomessa jäisi seppä näkemättä.

18. Hämeen linna.

Samana vuonna -- 1249 -- jolloin Ludvik Pyhä onnettomalla retkellänsä Egyptiin joutui vangiksi Damiettessa, rakensi Ruotsalainen Birger Jarl Wanajaveden viehättävälle rannalle linnan, Hämeen pakanain kurissa pitäjäksi. Mahtava jarli, joka muutamia vuosia myöhemmin "laittoi lukon Mälarinjärven suulle", sillä kun Tukholman perusti, laittoi täälläkin lukon pitkän järvijakson suulle ja sulki pois Hämäläiset heidän luonnollisilta kulkuväyliltänsä. Niin taitavasti olikin tää paikka valittu, että sotaisin kaikista Suomen kansan heimoista siitä hetkestä tunsi olevansa kahleissa ja lakkasi satavuotisesta vimmaisesta taistelustaan Ruotsin valtaa vastaan.

Birger Jarlin rakennusta mainittiin yhteen aikaan yleisesti _Kruununlinnahsi_ (Kronoborg), mutta se on nyt paremmin tuttu _Hämeenlinnan_ nimellä. Sillä oli vettä ympärillään kolmella puolella ja luultiin olevan tarpeeksi turvaa omista paksuista tiilimuureista; mutta yhtähyvin sai se myöhemmin vielä paremmaksi vahvikkeekseen kivivallit kaivantoineen. Se oli välin annettu läänitykseksi mahtaville herroille, välin asuntona kuninkaan maaherralla Hämeen maakunnassa. Se paloi aina kellariholveja myöten Kesäk. 5 p. 1659, korjattiin jälleen, tuli sitten Suomen armeijan varaston säily-aitaksi, viimein vankihuoneeksi. Rikas kuin Suomen historia on sodista ja urhotöistä, on kuitenkin harvoin muu veri kuin mestattuin valtio-vankein punannut Hämeenlinnan muureja, eikä ole koskaan pitkällinen piiritys näiden muurein vahvuutta koettanut. Keski-ajan sotien aikana oli se kovin syrjässä, ja nyky-ajan tykkejä vastaan ei se olisi kestänyt. Se on tyytynyt nöyrempään virkaan, ollen rauhattomina aikoina asevarastona ja peräytyvän sotavoiman tukena; ja näin se on vanhentunut niinkuin sotavanhus linnanvartijana. Kaikkein viimeeksi se nyt on tullut kuritushuoneeksi ja koppi-vankihuoneeksi; olihan se alustakin rakennettu maan poikien _kuritukseksi_.

Kauniin-näköinenpä se linna on vieläkin keskiaikuisessa muodossaan, ja vuosisadat ovat sitä varovaisesti kätelleet; vasta nyky-ajan käytännöllistä hyötyä tavoitteleva henki on osaksi sen valleista kukkulat pois-vienyt. Yhdessä tornissa oli ennen aikaan nähtävänä Birger Jarlin kuva, kalkki toisessa, monikielinen ruoska toisessa kädessään, oikein voimallisen lähetyssaarnaajan esikuvana. Kapean, yhteen torniin vievän käytävän nurkassa on komero, johon tarinan mukaan jarlin sisar elävältä muurattiin sisään, siitä syystä että oli yhteen pakanallisista Suomalaisista rakastunut. Historia tosin tästä ei tiedä mitään, mutta onpa muutama romantisuuden rakastaja katsonut aineen novelliksi kelpaavaksi.

Suomen vanhimmat kaupungit ovat kaikki syntyneet kauppapaikoille meren rantamailla, ja pitkä aika kului ennenkuin Birger Jarlin linnan edustalle kasvoi pieni kauppala. Se otti paikkansa salmen äyräälle, linnan eteläpuolelle, sai ensimmäiset oikeuskirjansa Pietari Brahelta