v. Beckerin kuva on tehty Lapväärtissä, jonka kirkko näkyy perällä,

oikealla puolella. On elonleikkuun aika, ja lähimpänä tasangolla, joka silmän siintämättömiin ulottuu, nähdään nykyjään leikattu ruispelto. Suuri osa viljaa on jo suurina kuhilaina kuivamassa, toinen osa par'aikaa kaatumassa sirpin voimalla. Useimmat työntekijät ovat naisia; miehet kukaties ovat korjaamassa odottelevan riihen olkikattoa. Pohjanmaan naiset toimittavat kaikkia ulkotöitä rinnoin miesten kanssa; kapalolapsensa jättävät he tupaan, maitosarvi suuhun. Jos tämä tämmöinen imetystapa ei lasta tapa, niin on hyvä; jos lapsi kuolee, niin on Jumala sen ottanut, ja se on heidän mielestään vielä parempi. Näissä pitäjissä kuoleekin joka kolmas lapsi jo ensimmäisinä elinvuosinaan. Ei siellä ole puutosta rakkaudesta, vaan puutos ymmärryksestä. Naispuoli on pää-asiassa muka työntekijäksi luotu; äitinvelvollisuutensa toimittaa hän vaan työn loma-aikoina, ja ainoasti vahvimmat lapset elävät niin kauan että kätkyestä ulos pääsevät.

Nuori mies vaimonsa sekä toisen vanhemman naisen kanssa astuu kotiin pellolta. Hänellä on vasemmassa kädessään sirppi, oikealla olalla olkikupo, navettaan aiottu. Hän astuu tuota retustelevaa, vakavaa käyntiä, polvet vähän koukussa, josta ruotsinkielinen Pohjalainen kohta tunnetaan. Vartalonsa on hoikka, keskikokoinen; -- matala verkalakki, pumpulihuivi, paitahihat paljaana, kirjavat viilekkeet, harmaat housut ynnä siihen aina kuuluva puukkovyö; jalassa pieksut, leveällä villanauhalla sääriin sidottuna. Nuoremmalla naisella en pieni, punainen, tiukka myssy, punainen huivi, valkoiset paidan hihat, punaiset liivit, lyhyt, punainen, pitkinpäin mustaviiruinen villahame; sen yli vihriäinen, sonnustettu päällyshame, ja pieksut sitä soukempaa lajia, jota naispuolet käyttää. Hän on ahkera vaimo; ei hän edes työstä palatessaan unhoita luopumatonta sukankutomista. Vanhemmankin naisen puku on melkein samallainen, mutta hänellä on ruutuinen pumpuliliina päässä; hän astuu säästäväisyyden tähden paljain jaloin, kengät kainalossa, jossa hän myös kantaa suurta, ympyriäistä leiliä, jolla toi piimää leikkuuväelle. Oikean käden kohdalla on piipun kaltainen pytkylä. Polttaako hän tupakkaa? Mahdotonta se ei ole, vaan älkäämme häntä kuitenkaan pahoin luulko. Sirpin varsihan tuo pytkylä on.

Nuorempana on hän ollut kaunis nais-ihminen; sillä kaunista kansaa näillä seuduin asuu, suorempaa luonteeltaan kuin muualla. Mutta kukapa on se nainen? Onko hän täksi kiireiseksi työ-ajaksi palkattu päiväläinen? Voipi olla; mutta voipi hän yhtähyvin olla nuoren miehen äiti. Kuinka hän sitten astuisi oman poikansa perässä? Miksi ei poika kanna äitinsä taakkaa? Näin on maan tapa; nainen on miehen vallan alla. Nuoruutensa kukoistuksessa tyttö on nuorten miesten hallitsija, pitojen kuningatar, häntä mielistellään, imarrellaan niinkuin muuallakin maailmassa. Tämän seudun nuorukaisissa on vielä hitunen normannilaista ritarihenkeä tallella: he voivat tappaa itsensä taikkapa toisensa sen tytön tähden, jota rakastavat. Taru kertoo kuinka kolme nuorta miestä oli kosimassa yhtä morsianta; hän kuoli ennenkuin oli kerjinnyt valita. Silloin menivät ne kolme nuorukaista kellojalkaan tytölle hautauskelloja soittamaan. Mutta sill'aikaa kun he siellä kilpailivat kuka vainajalle parhaimmin osoittaisi viimeistä kunniaa, niin juohtui heille, kellon vonkuessa, mieleen, että koko elämä heille oli mitätön, nyt kun se oli poissa, josta elämä oli kaiken suloisuutensa saanut. He päättivät kuolla, kaatua vilpittömään keskinäiseen taisteluun -- he vetivät puukkonsa tupesta ja tappelivat siitä kunniasta kuka saisi hautauskellon viimeisen kerran soittaneeksi. Viimeiseksi henkiinjäänyt ei kyennyt enää muuta kuin vähän helähdyttää raskasta kelloa, ja sen heikon, haihtuvan kaiun kanssa lensi hänen sielunsa pois mielitietyn saapuville.

Näin suuri on nuoren immen valta miessydänten yli näissä seuduissa. Mutta vihki-alttarin edessä lahjoittaa tyttö pois sekä vapautensa että valtansakin, Hänen hienot kätösensä kamartuvat kovassa työssä, hänen ihastuttava kauneutensa ei enää lumoa miestä, sen perästä kun hän vaimon herraksi on tullut. Nuorena puolisona astuu vaimo kuitenkin vielä, ystävällisesti puhellen, miehensä rinnalla; mutta vanhaksi tultuansa hän vapaehtoisesti astuu aikamieheksi kasvaneen, talon isännäksi tulleen poikansa takana. Kumpikaan heistä ei siinä seikassa näe mitään alentavaa; äitin ja pojan väli voi kuitenkin olla hyvä, jopa täynnä rakkautta, mutta vanha tapa näin vaatii ja sitä noudatetaan enempää arvelematta.

Suomalaisessa kansassa ei naisen ja miehen väli näin heilu ylenpuolettomuudesta toiseen. Nuorukaisen rakkaus ei ole niin hurja, vaikka kuitenkin on yhtä uskollinen; naitu vaimo on vapaampi, emännän sana mahtavampi, suuremmassa arvossa pidetty. Tavalla tässäkin, samoin kuin germanilais-kansoissa, on vahvat juurensa ikivanhassa, esi-isistä perityssä säännössä. Suomalainen sulhanen ennen muinoin osti itselleen puolison, jos ei väkisen ryöstänyt omakseen; mutta naituna vaimo, joka siihen asti oli ollut isänsä orjana, tuli miehensä vertaiseksi.