Part 9

Lämpö pysyi kohtuullisena. Ajattelin vastoin tahtoani sen voimaa siihen aikaan, kun Sneffelsin syöksemä laava-aine kulki tämän kanavan kautta, joka nyt oli niin hiljainen. Kuvittelin mielessäni, kuinka tuliset virrat murtuivat käytävän kulmiin, ja kuinka tulikuumat höyryt puristuivat kokoon tässä ahtaassa reiässä!

-- Kunhan vain ei vuori vanhoilla päivillänsä rupeaisi hulluttelemaan! tuumin itsekseni.

Näitä tuumiani en ilmoittanut setä Lidenbrockille, sillä hän ei olisi ymmärtänyt niitä; hänen ainoa ajatuksensa oli vain mennä eteenpäin. Hän käveli, luisui, jopa kieriskeli eteenpäin, alati niin luottavaisena, että se oli suoraan sanoen ihmeteltävää.

Käveltyämme tuntematta suurtakaan väsymystä, olimme kello kuuden aikaan kulkeneet kaksi penikulmaa etelään päin, mutta tuskin neljättä osaakaan alaspäin.

Setäni antoi levähdysmerkin. Söimme paljoa puhumatta ja nukuimme liikoja miettimättä.

Varustuksemme yötä varten olivat varsin yksinkertaiset, ja matkapeite, johon kukin meistä kääriytyi makaamaan, oli ainoa vuoteemme. Ei tarvinnut pelätä kylmää eikä päällekarkausta. Matkustajat, jotka kulkevat Afrikan erämaissa tahi uuden mantereen aarniometsissä, ovat pakotetut vuorotellen valvomaan toisten maatessa; täällä sitävastoin oli täydellinen yksinäisyys; ei ollut villi-ihmisiä eikä petoja.

Aamulla heräsimme terveinä ja levänneinä. Matkaa jatkettiin laavatietä myöten kuten ennenkin, mutta oli tahdotonta tutkia maanlaatua niillä seuduilla, jossa kuljimme. Sen sijaan että tiemme olisi laskeutunut maan sisuksiin päin, se näytti kulkevan aivan vaakasuoraan; luulinpa huomanneeni, että se kohosi ylös maan pintaan päin. Tämä käytävän suunnan muuttuminen alkoi kello kymmenen aikaan olla niin huomattava, ja niin väsyttäväkin, että minun täytyi hiljentää käyntiäni.

-- No, Akseli? kysyi professori malttamattomasti.

-- En jaksa kulkea enää, vastasin minä.

-- Mitä? Astuttuasi kolme tuntia oivallista tietä myöten?

-- Oivallista kyllä, sitä en tahdo kieltää, mutta varmaan väsyttävää.

-- Mitä? Kävellä alamäkeä!

-- Eipä, kun nousta ylämäkeä, jos suvaitsette.

-- Noustako ylöspäin! sanoi setäni kohottaen olkapäitään.

-- Epäilemättä. Puolen tunnin ajan on kaltevuus vähentynyt, ja jos tällaista kulkua kestää vielä pitemmältä, niin tulemme varmaan takaisin Islantiin.

Professori pudisti päätään tahtomatta uskoa tätä todeksi. Koetin taas jatkaa keskustelua, mutta hän ei vastannut mitään, vaan antoi lähtömerkin. Näin varsin hyvin, ettei hänen äänettömyyteensä ollut muuta syytä kuin se, että hän oli hyvin huonolla tuulella.

Siispä otin uljaasti taakkani ja seurasin kiireesti Hannua, joka astui setäni jäljessä. Pidin kunnia-asianani, etten jäisi jälkeen, ja koetin varoa, ettei toverini pääsisi näkymättömiin; vapisin ajatellessani, että eksyisin tässä maanalaisessa harhasokkelossa.

Vaikka kulku tien kohoamisen kautta kävi yhä vaivalloisemmaksi, lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että lähenin maan pintaa. Tämä toivo vahvistui joka askeleella, ja iloitsin ajatellessani, että saisin vielä nähdä pikku Graübenini.

Keskipäivällä tapahtui käytävän seinien ulkonäössä muutos, jonka minä huomasin siitä, että sähkövalon heijastus niistä väheni. Laavapeitteen jälkeen seurasi luonnollisia kallioita, jotka olivat kaltevina ja usein pystysuorinakin kerroksina. Me olimme keskellä siluurista kautta.[43]

-- On selvää, sanoin minä, että nämä kerrostumat ovat muodostuneet toisella maailmankaudella liuskakivestä, kalkista ja hiekkakivestä! Me käännämme selkämme graniittipohjalle! Mehän teemme aivan kuin lähtisimme Hampurista Hannoverin kautta Lyypekkiin.

Olisi ollut parempi vaieta näistä huomioista, mutta innostukseni geologiaan oli suurempi kuin viisauteni, joten setäni kuuli puheeni.

-- Mikä on hätänä? kysyi hän.

-- Katsokaa, sanoin, ja osoitin hänelle hiekka- ja kalkkikivikerrosta, sekä ensimmäisiä merkkejä liuskakiven kaltaisista vuorilajeista.

-- No entä sitten?

-- Olemme tulleet sille maailmankaudelle, jolloin ensimmäiset kasvit ja eläimet syntyivät.

-- Vai niin! Niinkö luulet?

-- Mutta katsokaapa! Tarkastakaa, tutkikaa!

Pyysin professoria valaisemaan lampullansa käytävän seinää ja odotin, että hän sanoisi jotakin hämmästyksissään; mutta hän ei virkkanut sanaakaan, vaan jatkoi kulkuansa eteenpäin.

Oliko hän ymmärtänyt sanojani vai ei? Kävikö hänen kunnialleen setänä ja oppineena miehenä tunnustaa erehtyneensä valitessaan tämän itäisen käytävän, vai oliko hän päättänyt tutkia sen perille saakka? Se vain oli selvää, että olimme jättäneet laava-aineen kulkuväylän ja ettei tämä käytävä voinut viedä Sneffelsin ahjoon.

Kysyin itseltäni, enkö pannut liian suurta painoa tälle maakerroksien vaihtumiselle. Enkö pettänyt itseäni? Kuljimmehan todella niiden kalliokerroksien läpi, jotka ovat graniittipohjalla.

-- Jos vain minä olen oikeassa, niin minun täytyy löytää joitakin ikivanhojen kasvien jätteitä, ja silloin asia on varma. Etsikäämme!

En ollut kulkenut sataakaan askelta ennenkuin silminnähtävät todistukset olivat edessäni. Siluurisella aikakaudella oli merissä enemmän kuin tuhatviisisataa eri kasvi- ja eläinlajia. Jalkani, jotka olivat tottuneet kovaan laava-aineeseen, polkivat nyt tomua, joka oli syntynyt ruohojen ja simpukkain jätteistä, ja seinillä näkyi selvästi jälkiä fucus- ja lycopodium-kasveista.[44]

Professori Lidenbrock ei voinut erehtyä näistä, mutta hän ummisti silmänsä jatkaen matkaansa yhtä kiireesti kuin ennenkin. Tämähän oli itsepäisyyttä, joka meni kaikkien rajojen yli, enkä voinut enää sitä kärsiä. Otin käteeni täydellisesti säilyneen näkinkengän kuoren, joka oli melkein samanlainen kuin nykyajan Oniscus,[45] menin sitten setäni luo ja sanoin hänelle:

-- Katsokaa tätä!

-- Niinpä näkyy, sanoi hän tyynesti, se on simpukan kuori, joka kuuluu trilobitien[46] hävinneeseen sukuun. Ei sen enempää!

-- Mutta ettekö päätä sen johdosta...?

-- Samaa kuin sinäkin? Päätän kyllä. Olemme jättäneet graniittipohjan ja laava-aineen kulkuväylän. Onpa mahdollista, että olen erehtynyt, mutta en ole siitä vakuutettu, ennenkuin olen päässyt tämän käytävän päähän.

-- Se on oikein, setä, että teette niin, ja minä hyväksyisin menettelynne, jollei meitä uhkaisi vaara.

-- Mikä sitten?

-- Veden puute. -- Meidän pitää jakaa se määrättyihin päiväannoksiin!

XX

Oli todellakin välttämätöntä säästää juomavettä, sillä illallista syödessämme huomasin, ettei sitä voinut riittää enemmäksi kuin kolmeksi päiväksi. Sen lisäksi tuli vielä sekin harmi, että meillä oli sangen vähän toivoa löytää mitään lähdettä näissä tämän maailmankauden muodostamissa kerroksissa.

Koko seuraavan päivän käytävän holvit yhä kaareutuivat yllämme, ja kuljimme virkkaen tuskin sanaakaan. Me aloimme muuttua melkein yhtä vaiteliaiksi kuin Hannukin.

Tie ei kohonnut, ei ainakaan sanottavasti; välistä se näytti viettävän alaspäinkin. Mutta tämä tuskin huomattava suunnanmuutos ei voinut rauhoittaa professoria, sillä maakerroksien laatu pysyi aivan muuttumattomana.

Seinien liuska- ja kalkkikivikerrokset sekä vanha punainen hiekkakivi välkkyivät komeasti sähkölyhtymme kirkkaassa valossa. Olisi voinut luulla olevansa avatussa malmisuonessa keskellä Devonshireä, josta tällaiset maakerrokset ovat saaneet nimensäkin.[47]

Loistavat marmorilajit peittivät käytävän seiniä; muutamat lajit olivat agaatti-harmaita, täynnä kummallisia valkoisia suonia, toiset ruusunpunaisia tahi keltaisia, punapilkkuisia; etäämpänä oli näytteitä tummista puna- ja ruskeapilkkuisista lajeista, joissa kalkkikivi aikaansai kauniita värivivahduksia.

Suurimmassa osassa näitä marmorilajeja oli ikivanhojen eläimien jälkiä. Eilisestä päivästä alkaen oli kehitys selvästi edistynyt.

Trilobiittien asemesta huomasin kehittyneempien lajien jätteitä, muiden ohessa _Ganoidi_-kaloja,[48] sekä noita varhaisimpia _Sauropteris_-eläimiä,[49] joiden paleontologit ovat huomanneet olevan matelijoiden ensimmäisiä muotoja. Devonisissa merissä eli suuri määrä tällaisia, ja niitä sortui tuhansittain uudempien kerrosten alle.

Oli siis aivan selvää, että nousimme ylöspäin eläimellisen elämän astuimia myöten, joiden korkeimmalla portaalla ihminen on. Mutta professori ei näkynyt välittävän siitä.

Hän odotti kahta asiaa: että ilmaantuisi jyrkkä rotko, joka sallisi hänen taas jatkaa alaspäin, tahi että vastaamme tulisi jokin este, joka keskeyttäisi hänen kulkunsa tätä tietä myöten. Mutta ilta tuli tämän toivon täyttymättä.

Perjantaina painui vähäinen retkikuntamme yhä syvemmälle käytävän sokkeloihin; yöllä aloin jo tuntea janon tuskaa.

Kymmenen tunnin kävelyn jälkeen huomasin, että lampun valo ei enää heijastunutkaan seinistä. Marmorin, liuska-, kalkki- ja hiekkakiven sijaan peitti seiniä tumma kiiltämätön aine. Eräässä paikassa, missä tunneli oli ahdas, nojausin vasempaa seinää vastaan, ja kun vedin käteni takaisin, oli se aivan musta. Minä tarkastin seinää likemmin ja huomasin, että olimme keskellä kivihiili-aarniota.[50]

-- Kivihiili-aarnio! huudahdin minä.

-- Aarnio ilman työmiehiä, vastasi setäni.

-- Oh, kukapa sen niin tietää?

-- Sen tiedän minä, vastasi setäni lyhyesti, ja olen varma siitä, että tämä käytävä, joka vie hiilikerroksien lävitse, ei ole ihmiskätten työtä. Mutta on yhdentekevää, olipa se luonnon muodostama taikka ei. Nyt on ruoka-aika; sentähden syökäämme.

Hannu otti esiin vähän ruokaa; söin vain hiukkasen, mutta join sen vähäisen vesitilkan, joka oli minun osani. Oppaamme pullo oli puolillansa vettä ja siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä kolmen hengen janon sammuttamiseksi.

Syötyämme kääriytyivät matkatoverini peitteisiinsä, saadakseen unesta virkistystä vaivoillensa. Minä puolestani en nukkunut, vaan luin aamuun asti.

Kello kuuden aikaan lauantaina lähdimme taas matkaan. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tulimme avaraan aukeamaan, ja ymmärsin silloin, etteivät ihmiskädet olleet voineet kaivaa tätä kaivosta, sillä holvit olisivat siinä tapauksessa olleet pönkitetyt. Oli varsin ihmeellistä, että ne vielä voivat olla pystyssä.

Luola oli sataa jalkaa leveä ja sataaviittäkymmentä korkea. Se oli syntynyt jonkin maanalaisen liikunnon vaikutuksesta; kestämättä jotakin voimallista sysäystä oli maankuori auennut ja tehnyt tämän suuren aukon, johon nyt ensimmäisen kerran tunkeusi maanpinnan asukkaita.

Koko kivihiilikauden historia oli kirjoitettu näille mustille seinille, ja geologi olisi helposti voinut niistä seurata kaikkia eri kehityskausia. Hiilikerroksia erottivat toisistaan tiheät hiekka- ja savikerrokset, joiden välissä ne olivat ikäänkuin musertuneina.

Tänä aikana, joka oli lähinnä nuorin paleontologisen maailmankauden jaksoista, oli maa erinomaisen rehevän kasvullisuuden peitossa; siihen oli kaksi syytä, nimittäin kuuma ilmanala ja alituinen kosteus.

Silloin ei kasvanut paljon puita, vaan ainoastaan kortteita, äärettömiä heinälaitumia, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita: asterofyliittejä ja muita harvinaisia kasvisukuja, joita siihen aikaan oli tuhansia eri lajeja. Juuri tästä tavattoman runsaasta kasvullisuudesta kivihiilet ovat saaneet alkunsa. Kasvit vajosivat veden alle ja muodostivat vähitellen paksuja kerroksia.

Silloin alkoi luonnollisen kemian vaikutus; merien pohjalla kasviaineet ensiksi muodostuivat turpeiksi, alkoivat sitten kaasujen vaikutuksesta lämmetä ja kivettyivät lopuksi täydellisesti.

Siten muodostuivat nämä äärettömät hiilipaljoudet, joiden kuitenkin vähemmässä kuin kolmessa vuosisadassa täytyy loppua liiallisen kuluttamisen kautta, jolleivät teollisuutta harjoittavat kansat ajoissa hillitse tuhlaavaisuuttansa.

Nämä ajatukset johtuivat mieleeni katsellessani luolan hiilirikkauksia. Luultavasti ne eivät koskaan tule päivänvaloon, sillä näin syvällä olevien aarnioiden kaivaminen vaatisi liian suuria kustannuksia. Ja mitäpä se muutoin hyödyttäisikään, kun kerran niin paljo hiiltä vielä on monin paikoin niin sanoaksemme maanpinnalle levitettynä? Sellaisina kuin nämä hiilikerrokset nyt ovat, pysyvät ne maailman loppuun asti.

Silläväin kuljimme eteenpäin, ja unhotin tien pituuden, vaipuen geologisiin mietteisiin, ilman lämpö pysyi yhtäläisenä kuin se oli ollut kulkiessamme laava-aineen ja liuskakiven muodostamien kerrosten lävitse. Mutta minä tunsin sangen selvästi hiilivedyn hajun. Huomasin heti, että käytävässä oli sangen paljon tätä vaarallista kaasua, jota vuorityömiehet sanovat kaivoskaasuksi ja jonka räjähtäminen on niin usein aikaansaanut hirveitä tapaturmia.

Onneksi oli valaistusneuvonamme Ruhmkorffin älykäs kone; mutta jos olisimme olleet niin typeriä, että tulisoihtu kädessä olisimme tutkineet tätä käytävää, niin olisi hirveä räjähdys tehnyt lopun matkastamme tappaen meidät.

Tätä kävelyä kivihiilen keskellä kesti iltaan asti. Setäni taisi tuskin hillitä malttamattomuuttansa, jota hän tunsi tiemme vaakasuoran suunnan tähden. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli synkkä pimeys, joten käytävän pituutta ei voinut nähdä, ja minä jo rupesin luulemaan sitä loppumattomaksi, kun kello kuuden aikana ilmestyi äkkiarvaamatta seinä eteemme. Ei oikealla eikä vasemmalla puolella, ei ylhäällä eikä alhaalla ollut mitään tietä! Me olimme tulleet umpinaiseen sopukkaan.

-- No sen parempi! huusi setäni. Sittenpähän tiedän, mitä teen. Me emme ole Saknussemmin kulkemalla tiellä, eikä auta muu kuin kääntyä takaisin. Levätkäämme nyt yö, ja kolmen päivän kuluttua tulemme takaisin sille kohdalle, missä käytävät haarautuvat.

-- Niin, sanoin minä, jos meillä on siihen voimia!

-- Miksi ei olisi?

-- Siksi, että vesi on huomenna tykkänään lopussa.

-- Entäs rohkeus? Onko sekin lopussa? kysyi professori katsoen minuun ankaran näköisenä. En uskaltanut vastata.

XXI

Seuraavana päivänä lähdimme aikaiseen matkalle; meidän täytyi kiiruhtaa, sillä olimme viiden päivämatkan päässä siitä käytävien risteyksestä, jossa olimme menneet harhaan. En tahdo lähemmin kuvailla kärsimyksiämme paluumatkalla. Setäni kesti ne sellaisen närkästyksen vallassa, jota mies tuntee tietäessään olleensa väärässä; Hannu tyynen luonteensa mukaan kärsivällisesti ja minä valitellen ja epätoivoisena, sen myönnän. En jaksanut rohkeasti kestää vastoinkäymisiä.

Niinkuin olin ennustanutkin, vesi loppui kokonaan ensimmäisen päivän marssin jälkeen. Juoma-aineenamme oli nyt vain viina, mutta tämä inhoittava neste poltti kurkkuani, enkä kärsinyt sitä nähdäkään. Minusta oli ilma tukahduttava, väsymys teki minut hervottomaksi ja useita kertoja olin kaatumaisillani. Me seisahduimme silloin ja setäni tahi islantilainen koettivat virkistää minua niin hyvin kuin taisivat. Mutta minä näin jo, että edellinen vain sangen vaikeasti taisteli lopullista uupumusta ja janon tuskia vastaan.

Tiistaina heinäkuun 9 p:nä saavuimme viimeinkin nääntyneinä, melkein ryömien, käytäväin yhdyntäpaikalle. Siellä kaaduin maahan laavapohjalle. Kello oli kymmenen aamupäivällä.

Nojaten seinää vastaan Hannu ja setäni koettivat pureksia muutamia korpunpalasia. Syviä huokauksia kohosi työläästi paisuneilta huuliltani, kunnes viimein menin tainnuksiin.

Hetkisen kuluttua lähestyi setäni minua ja nosti minut syliinsä.

-- Lapsi parka! mutisi hän itsekseen todella hellällä äänellä.

Tulin liikutetuksi näistä sanoista, sillä olin tottumaton kuulemaan ystävällisiä sanoja tuimalta professorilta; otin hänen vapisevat kätensä käsiini, ja hän salli sen katsellen minua kyynelsilmin.

Silloin näin hänen tarttuvan pulloon, joka riippui hänen kaulassaan, ja suureksi hämmästyksekseni hän asetti sen huulilleni.

-- Juo! sanoi hän.

Kuulinko oikein? Oliko setäni hullu? Katsoin häneen hämmästyneenä enkä voinut käsittää hänen sanojansa.

-- Juo! sanoi hän uudelleen, ja nostaen pullon huulilleni hän tyhjensi sen sisällön kokonaan suuhuni.

Ah, mikä nautinto! Kulaus vettä kostutti kuivaa suutani, yksi ainoa kulaus vain, mutta se oli kylliksi virkistämään riutuvia elinvoimiani.

Kiitin setääni kädet ristissä.

-- Niin, sanoi hän, kulaus vettä! Viimeinen! ymmärrätkö? Viimeinen! Minä olin sitä säilyttänyt suurena kalleutena pullossani. Parikymmentä kertaa, sata kertaa olen voittanut suuren haluni juoda! Mutta ei, Akseli, säästin sen sinulle.

-- Setäni! mutisin minä, ja suuret kyyneleet tulivat silmiini.

-- Niin, lapsi raukkani, minä tiesin, että sinä tänne päästyämme kaatuisit maahan puolikuolleena, ja sentähden säästin viimeiset vedenpisarani, virvoittaakseni niillä sinua.

-- Kiitoksia, kiitoksia setä, sanoin minä.

Vaikka janoni oli vain hiukan vähentynyt, olin kuitenkin saanut uusia voimia. Kurkkuni kutistunet jänteet ja turvonneet huuleni pehmenivät, ja saatoin puhua.

-- Kuulkaapa nyt, sanoin minä, meillä ei ole kuin yksi keino jäljellä; koska ei ole vettä, niin meidän täytyy; kääntyä takaisin.

Setäni kaihtoi katsettani, kun lausuin nämä sanat; hän painoi päänsä alas.

-- Meidän täytyy kääntyä takaisin, huudahdin minä, ja mennä takaisin Sneffelsiin. Suokoon Jumala meille voimia nousta ylös vuoren huipulle!

-- Kääntyä takaisin! sanoi setäni, ikäänkuin olisi vastannut pikemminkin itselleen kuin minulle.

-- Niin, kääntyä takaisin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään.

Pitkä aika kului äänettömyyden vallitessa.

-- Eivätkö siis, Akseli, nämä vesipisarat ole antaneet sinulle voimaa ja rohkeutta? kysyi professori omituisella äänellä.

-- Rohkeuttako!

-- Näen sinun olevan yhtä alakuloinen kuin ennenkin; olet vieläkin aivan epätoivoinen.

Minkälaisen ihmisen kanssa olinkaan tekemisissä, ja mitä tuumia hän hautoikaan rohkeassa sielussaan?

-- Mitä? Ettekö tahdo? -- -- --

-- Luopuako tästä matkasta, kun kaikki ennustaa, että se onnistuu? En suinkaan!

-- Meidän siis täytyy menehtyä?

-- Ei, Akseli, ei! Palaa sinä! Minä en tahdo aiheuttaa sinun kuolemaasi! Hannu seuratkoon sinua. Jätä minut!

-- Hylkäisinkö teidät!

-- Jätä minut yksin, sanon sinulle! Minä olen lähtenyt tälle matkalle ja menen perille asti, kävi miten kävi. Mene tiehesi, Akseli, mene tiehesi!

Setäni puhui hyvin kiivaasti. Hänen äänensä, joka oli vähän aikaa ollut lempeä, tuli taas kovaksi ja uhkaavaksi. Synkän itsepintaisesti hän taisteli mahdottomuutta vastaan. Minä en tahtonut jättää häntä tänne syvyyden pohjalle, vaikka toiselta puolen itsesäilytysvaistoni käski minun paeta.

Hannu katseli tätä kohtausta tavalliseen välinpitämättömään tapaansa, mutta hän ymmärsi nähtävästi kuitenkin, mistä hänen molemmat matkakumppaninsa keskustelivat. Meidän liikkeemme ja eleemme osoittivat kyllä selvästi, mille suunnalle kumpikin meistä koetti toistansa saada lähtemään; mutta Hannusta näytti samantekevältä, missä hänen henkensä oli vaarassa; hän oli valmis jatkamaan matkaa, jos annettaisiin lähtömerkki, ja valmis myöskin seisahtumaan herransa vähimmästäkin viittauksesta.

Jospa minä tällä hetkellä olisin voinut saada Hannun käsittämään sanojani! Sanani, huokaukseni, ääneni olisivat pehmittäneet tämän kovan luonnon. Minä olisin hänelle selittänyt, olisin niin sanoakseni selittänyt hänelle kouraan tuntuvasti niitä vaaroja, joita hän ei näyttänyt aavistavankaan, ja meidän molempien yhdessä olisi ehkä onnistunut saada itsepäinen professori taipumaan. Jos olisi tarvittu, olisimme voineet pakottaa hänet palaamaan Sneffelsin huipulle!

Minä lähestyin Hannua ja laskin käteni hänen kädellensä: hän ei liikahtanut. Minä osoitin hänelle tietä vuoren aukon suuhun; hän pysyi järkähtämättömänä. Läähättävät keuhkoni ilmaisivat tuskani, mutta islantilainen pudisti vain päätänsä ja osoitti tyynesti setääni.

-- Herra! sanoi hän.

-- Herra! huusin minä. Hullu! Hän ei ole elämäsi herra! Meidän täytyy paeta! Meidän täytyy viedä hänet pois! Kuuletko? Ymmärrätkö?

Olin tarttunut Hannua käsivarteen ja tahdoin pakottaa hänet nousemaan ylös ja auttamaan minua, mutta setäni tuli väliin.

-- Malta mielesi, Akseli! sanoi hän. Sinä et saa tätä itsepintaista palvelijaa taivutetuksi. Kuule siis, mitä ehdotan sinulle.

Panin käsivarteni ristiin ja katsoin setää suoraan silmiin.

-- Veden puute, sanoi hän, on ainoana esteenä aikomuksieni täyttämiselle. Tästä itäisestä käytävästä, joka on muodostunut laava-aineen, liuskakiven ja hiilien sisään, emme ole löytäneet tippaakaan vettä. On mahdollista, että meillä on parempi onni, jos seuraamme läntistä käytävää.

Minä pudistin päätäni hyvin epäilevän näköisenä.

-- Kuule minua loppuun asti, sanoi professori koroittaen ääntänsä. Sillä aikaa kuin sinä makasit tässä tainnuksissa, liikkumattomana, olen minä tutkinut tämän käytävän muodostusta. Se vie suoraan maan sisukseen ja saattaa meidät muutaman tunnin kuluessa vahvalle graniittipohjalle, jossa tapaamme lähteitä runsaasti. Kuule siis mitä sanon. Kun Kolumbus pyysi laivaväeltänsä kolmen päivän aikaa, löytääksensä uusia maita, niin miehistö myöntyi hänen pyyntöönsä, vaikka olivat sairaita ja kauhistuneita, ja hän löysikin kokonaisen uuden maailman. Minä, näiden maanalaisten seutujen Kolumbus, pyydän sinulta ainoastaan yhtä päivää. Jollemme tämän ajan kuluessa ole löytäneet vettä, niin minä vannon, että palaamme maan pinnalle takaisin.

Vaikka olin hyvin levoton, tulin kuitenkin liikutetuksi näistä sanoista ja siitä uhrautuvaisuudesta, jota setäni osoitti puhuessaan tällä tavalla.

-- No, olkoon menneeksi, vastasin, tapahtukoon kuten tahdotte ja palkitkoon Taivaan herra teidän suurenmoisen rohkeutenne. Teillä on vain muutama tunti aikaa koetella onneanne. Eteenpäin!

XXII

Me rupesimme kulkemaan taas alaspäin, mutta tällä kertaa uutta käytävää. Hannu kulki tapansa mukaan edellä. Emme olleet menneet sataa askelta, kun professori, joka lyhdyllänsä valaisi muuria, jo huudahti:

-- Tässä on alkuajan eli prekambrisen maailmankauden maakerroksia! Olemme oikealla tiellä. Eteenpäin! eteenpäin!

Kun maapallo maailman alkuaikoina vähitellen jäähtyi, aiheutti sen supistuminen ulkokuoren mullistuksia, räjähdyksiä, kutistumisia ja halkeamia. Se käytävä, jota kuljimme, oli halkeama, jonka kautta ulossyöksevä graniitti kerran oli raivannut itselleen tien. Sen tuhannet mutkat muodostivat sekavan sokkelon ensimmäisen maailmankauden maakerroksissa.

Sitä mukaa kuin tulimme alemmaksi, tuli näkyviin niitä kerroksia, jotka muodostivat maan. Geologinen tiede on huomannut kolme eri kerrosta: liuskakivi, gneissi ja katinkultakivi, -- jotka perustuvat sille järkähtämättömälle pohjalle, jota sanotaan graniitiksi.

Mutta eipä ole mineralogeja koskaan sattunut tällaiselle merkilliselle paikalle luontoa tutkimaan. Mitä eloton pora ei ole voinut nostaa maan pinnalle, sitä saatoimme tutkia silmillämme ja koskettaa käsillämme.

Kauniin viheliäisen liuskakivikerroksen läpi kulki vaski- ja manganisuonia, ja sitä paitsi näkyi hiukan platinaa ja kultaa. Kuinka suuria rikkauksia olikaan kätkettyinä maapallon sisustaan, joista ihmisten ahneus ei koskaan pääsisi nauttimaan! Ensimmäisten päivien mullistukset olivat haudanneet nämä aarteet niin syvälle, ettei kuokka eikä rautakiila niitä ikänä voi sieltä temmata.

Liuskakiven alapuolella oli suoraviivaisesti muodostunutta gneissiä, joka oli huomattavaa säännöllisten muotojensa vuoksi; sen jälkeen suuriliuskaista katinkultaa, joka hämmästytti komealla kiillollansa.

Sähkölyhdyn valo, joka heijastui katinkullan loistavasta pinnasta, säihkyi kaikista kulmista; oli kuin olisin kulkenut onton timantin läpi, jossa valon säteet taittuivat tuhansiin häikäiseviin eri väreihin.

Kello kuuden paikoilla alkoi valon loisto huomattavasti vähetä, melkeinpä lakkasi tykkänään; seinillä oli kiteellinen mutta synkempi väri, katinkulta yhtyi kiinteämmin vuolukiveen ja ukonkiveen, muodostaen varsinaista kalliota, joka on kaikkein kovinta kiveä, ja joka musertumatta kannattaa maapallon neljää ylempää kerrosta. Me olimme saapuneet ikäänkuin äärettömään graniittivankilaan.

Kello oli kahdeksan illalla. Vettä ei löytynyt vieläkään, ja minä kärsin hirveästi. Setäni kulki edellä eikä tahtonut seisahtua; hän toivoi kuulevansa jonkin lähteen lorisemista, vaan ei kuullut mitään!

Jalkani lakkasivat kannattamasta minua, mutta minä koetin valittamatta kestää tuskiani, etten pakottaisi setääni seisahtumaan; se olisi ollut hänelle epätoivoinen isku, sillä hänen viimeinen määräpäivänsä oli loppumaisillaan.

Vihdoin voimani uupuivat; minulta pääsi huuto ja kaaduin.

-- Auttakaa! Minä kuolen.