Part 8

Päivällisen aikana pääsimme alas. Katsoin ylöspäin ja näin aukon suun, josta näkyi vähäinen osa taivasta, muodostavan omituisesti supistetun, mutta melkein täydellisen ympyrän. Ainoastaan yhdessä paikassa pisti esiin Scartariksen huippu, joka näytti katoavan äärettömään avaruuteen.

Aukon pohjalta avautui kolme reikää, kuin savutorvia, joiden kautta maan sisällinen tuli Sneffelsin purkauksen aikana oli työntänyt ilmoille laava-aineitansa ja höyryjänsä. Jokainen näistä edessämme ammottavista rei'istä oli noin sata jalkaa läpimitaten. Minulla ei ollut rohkeutta katsoa alas niihin. Professori Lidenbrock oli pikaisesti tutkinut niiden jakautumista; hän läähätti malttamattomuudesta ja juoksi toiselta reiältä toiselle viittaillen ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Hannu ja hänen toverinsa istuivat laavankappaleilla ja seurasivat tarkkaan hänen vilkkaita liikkeitänsä; nähtävästi he pitivät häntä heikkopäisenä.

Äkkiä setäni huudahti. Minä jo luulin, että hän oli luiskahtanut ja pudonnut alas johonkin noista kolmesta kuilusta. Mutta ei! Tapasin hänet kädet pystyssä, sääret hajallansa seisomassa aukon keskuksessa olevan graniittikallion edessä, joka oli ikäänkuin mahdottoman suuri Pluton kuvapatsaan aluskivi. Hänen ilmeensä osoitti hämmästystä, joka muuttui pian mielettömäksi iloksi.

-- Akseli, Akseli! hän huusi, tule tänne! tule tänne!

Minä kiiruhdin esiin; ei Hannu eivätkä toisetkaan islantilaiset liikkuneet paikoiltansa.

Hämmästyneenä kuten hänkin, vaikka en juuri ihastuneena, luin kallion läntiseen kylkeen vanhoilla, puoleksi ajan hävittämillä riimukirjaimilla hakatun, tuhannesti kirotun nimen:

-- Arne Saknussemm! huusi setäni, vieläkö epäilet?

[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]

En vastannut, vaan palasin hämilläni laavaistuimelleni.

En tiedä, kuinka kauan istuin siinä mietteisiin vaipuneena. Muistan vain sen, että kun taas kohotin päätäni, näin setäni ja Hannun yksin aukon pohjalla. Islantilaisille oli annettu ero palveluksesta, ja he kulkivat nyt alaspäin Sneffelsin ulkorinteitä myöten, palataksensa Stapiin. Hannu makasi rauhallisesti kallion juurella, johon hän oli varustanut itsellensä tilapäisen vuoteen; setäni käyskenteli ympäri aukon pohjalla niinkuin susi ridassa. Minulla ei ollut halua eikä voimiakaan nousta, minkävuoksi seurasin Hannun esimerkkiä, ja vaivuin pian levottomaan uneen, jossa luulin kuulevani jyrinää ja tuntevani tärähdyksiä vuoren kupeissa.

Siten kului tämä ensimmäinen yö vuoren aukon pohjalla.

Seuraavana aamuna taivas oli harmaa ja pilvinen, minkä huomasin alhaalla aukolla vallitsevasta pimeydestä, mutta vielä paremmin setäni suuttumuksenpuuskasta.

Käsitin syyn siihen ja aloin jälleen hiukan toivoa. Syy oli seuraava:

Niistä kolmesta tiestä, jotka avautuivat jalkojemme eteen, oli Saknussemm seurannut yhtä ainoaa. Tuon oppineen islantilaisen sanojen mukaan piti oikea tie tunnettaman siitä omituisesta seikasta, joka salakirjoituksessa mainittiin, että nimittäin Scartariksen varjo lankeaisi kesäkuun viimeisinä päivinä sen reunaan.

Todellakin voi tältä paikalta nähdä sen terävän huipun; ikäänkuin neula äärettömän isossa aurinkokellossa se osoitti määrättynä päivänä tietä maan keskipisteeseen. Jos aurinko ei nyt näyttäytyisi, niin ei näkyisi varjoakaan, eikä siis löytyisi tietäkään. Nyt oli kesäkuun 25 päivä. Jos taivas pysyisi kuusi päivää pilvisenä, täytyisi lykätä koko tutkimus seuraavaan vuoteen.

En rupea kuvaamaan professori Lidenbrockin voimatonta kiukkua. Päivä kului eikä mitään varjoa näkynyt aukon pohjalla. Hannu ei liikkunut paikaltaan; hän luultavasti aprikoitsi itsekseen, mitä me mahdoimme odottaa, jos hän yleensä mietti mitään. Setäni ei kertaakaan virkkanut minulle sanaakaan, ja hänen silmänsä, jotka alinomaan tarkastelivat taivasta, tuijottivat synkästi sen sumuisiin, harmaisiin pilviin.

Samalla tavalla kului vielä 26 päivä. Lumiräntää satoi kaiken päivää. Hannu teki pienen majan laavankappaleista, ja minä katselin huvikseni tuhansia aukon sisärinteille syntyneitä vesiputouksia, joiden kumisevaa pauhua jokainen kivi lisäsi; setäni oli raivossaan, ja olisihan sellaisesta tyyniluontoisempikin suuttunut, sillä tämähän oli todellakin ikäänkuin haaksirikko keskellä satamaa. -- Mutta taivas salli suurien surujen perästä tulla suuren ilon, tuottaen professori Lidenbrockille tyydytyksen, joka oli yhtä suuri kuin hänen äskeinen epätoivonsa.

Seuraavana päivänä taivas oli vieläkin pilvinen, mutta sunnuntaina kesäkuun 28 päivänä, kolmantena päivänä kuukauden lopusta, seurasi kuun vaiheen ohessa myös ilman muutos, ja aurinko lähetti tulvimalla säteitänsä alas vuoren aukkoon. Jokainen vähänkin kohoava paikka, jokainen kallio, kivi ja epätasaisuus sai osansa valon runsaudesta ja loi varjonsa maahan. Ennenkaikkea kuvastui Scartariksen varjo selvästi ja kääntyi hiljaa sitä mukaa kuin aurinko liikkui.

Setäni väänsi itseänsä samalla tavalla.

Keskipäivällä, kun varjo oli kaikkein lyhyin, se osoitti keskimmäisen aukon reunaa.

-- Tuossa se on! huusi professori. Tuossa se on! Maan keskipisteeseen! hän lisäsi tanskan kielellä.

-- Eteenpäin! sanoi Hannu tyynesti.

-- Eteenpäin! vastasi setäni. Kello oli 1.13 päivällä.

XVII

Nyt alkoi varsinainen matkustuksemme. Tähän asti olivat tavalliset matkahankaluudet olleet suuremmat kuin varsinaiset vaikeudet, mutta tästä lähtien viimeksi mainitut kasvoivat suoraan sanoen jalkojemme alla.

En ollut vielä vilkaissutkaan siihen mittaamattomaan kaivoon, johon minun piti laskeutua. Nyt oli se hetki tullut; vielä voisin päättää joko ryhtyä yritykseen tahi kieltäytyä siitä. Mutta häpesin näyttää Hannulle pelkoani. Hannu ryhtyi tähän vaaralliseen yritykseen niin rauhallisesti ja välinpitämättömästi, niin täydellisesti huoletonna kaikesta vaarasta, että oikein punastuin, kun ajattelin, että olisin vähemmän rohkea kuin hän. Kahden kesken sedän kanssa olisin ladellut esiin koko pitkän sarjan todisteita, mutta oppaamme läsnäollessa olin ääneti; ajatukseni kiitivät kauniin vierlantilaisen tyttöni luo, lähestyessäni keskimmäistä aukkoa.

Olen jo maininnut, että se oli läpimitaten noin sata jalkaa, eli ympäriinsä noin kolmesataa jalkaa. Menin ulkonevalle kallion kielekkeelle ja kurkistin alas. Hiukseni nousivat pystyyn. Koko olentoani järkytti tämä tyhjä avaruus; tunsin painopisteen ruumiissani muuttuvan ja pyörtymisen nousevan päähäni ikäänkuin juopumisen; olin putoamaisillani; eräs käsi pidätti minut -- se oli Hannun. Silminnähtävästi en ollut saanut kylliksi usein opetusta Vor-Frelser-Kirken huipulla Kööpenhaminassa.

Mutta vaikka olin uskaltanut vain vilkaista alas kaivoon, olin jo ennättänyt saada käsityksen sen muodosta. Sen melkein pystysuorissa seinissä oli monilukuisia esiin pistäviä kärkiä, jotka luonnollisesti helpottivat alasmenoa. Mutta vaikka olikin portaat, niin ei ollut käsipuita. Aukon suuhun kiinnitetty köysi olisi ollut kylliksi meitä auttamaan, mutta kuinka saisimme sen irti, kun olimme laskeutuneet sen alapäähän?

Setäni keksi tähän varsin yksinkertaisen keinon. Hän kiersi auki kokoonkäärityn köyden, joka oli tuumaa paksu läpimitaten ja neljäsataa jalkaa pitkä; puolet siitä hän heitti alas, pisti sitten köyden mutkan esiinpistävän laavamöhkäleen ympäri ja laski senjälkeen toisenkin puolen alas syvyyteen. Saatoimme silloin laskeutua alas siten, että otimme käteen köyden molemmat puolet, jotka silloin eivät voineet luistaa, ja kun oli kuljettu kaksisataa jalkaa alaspäin, heitettiin toinen pää irti ja lapettiin toisesta. Tätä keinoa saattoi sitten käyttää edelleenkin.

-- Kun olemme lopettaneet nämä valmistukset, niin sitten on matkatavaroiden vuoro, sanoi setäni; ne pitää jakaa kolmeen eri osaan, joista yksi jokaiselle meistä. Puhun vain särkyvistä kapineistamme.

Rohkea professori ei nähtävästi lukenut meitä näiden viimeksimainittujen joukkoon.

-- Hannu, sanoi hän, ottakoon työkalut ja osan ruokatavaroistamme; sinä, Akseli, saat ottaa toisen osan ruokatavaroista ja aseet, ja minä otan viimeisen osan ruokatavaroistamme sekä varovasti pidettävät tieteelliset kojeet.

-- Entäs vaatteet sitten, sanoin minä, ja tämä paljous köysiä ja portaita, kuka ne ottaa?

-- Ne tulevat itsestänsä.

-- Millä tavalla?

-- Sen saat nähdä.

Setäni ryhtyi nopeasti ja epäröimättä tehokkaisiin toimenpiteisiin. Hänen käskystänsä kokosi Hannu kaikki vähemmän särkyvät tavarat yhteen ainoaan myttyyn, joka sidottiin lujasti kokoon ja muitta mutkitta syöstiin syvyyteen.

Kuulin selvästi suhinan mytyn pudotessa ammottavaan syvyyteen. Kumartuen katsomaan kuiluun tarkasti setäni tyytyväisen näköisenä kapineiden alasmenoa, eikä noussut, ennenkuin ne olivat kadonneet näkyvistä.

-- Hyvä! sanoi hän. Nyt on meidän vuoromme.

Minä kysyn jokaiselta tervejärkiseltä ihmiseltä, oliko mahdollista kuulla sellaisia sanoja kauhistumatta? Professori sitoi selkäänsä tavaramytyn, jossa oli tieteelliset koneet. Hannu otti työkalut ja minä aseet. Laskeutuminen alkoi seuraavassa järjestyksessä: Hannu ensin, sitten setäni ja minä viimeiseksi. Alaslaskeutuminen tapahtui mitä syvimmässä äänettömyydessä, jonka keskeytti ainoastaan joku kiviliuska, joka vieri alas ja syöksi pohjattomuuteen.

Annoin itseni niin sanoakseni liukua alas, toisella kädelläni pitäen lujasti kiinni kaksinkertaisesta köydestä, ja toisella nojaten rautakärkiseen keppiini. Yksi ainoa ajatus vaivasi minua: pelkäsin, että se kivi, jossa köysi oli kiinni, lohkeaisi. Köysi näytti arveluttavan heikolta kannattamaan kolmea henkeä, ja käytin sitä niin vähän kuin mahdollista, vaappuen merkillisellä tavalla esiinpistävillä laavankappaleilla, joihin koetin tarttua jaloillani.

Kun jokin näistä epäluotettavista jalansijoista järkkyi Hannun jalkojen alla, sanoi hän vakaisella äänellänsä:

-- Huomatkaa!

-- Huomatkaa! todisti setäni saksaksi.

Puolen tunnin kuluttua olimme tulleet tasaiselle kallionkappaleelle, joka oli lujasti kiinni maanalaisen torven seinässä.

Hannu veti köyden toisesta päästä, ja toinen pää nousi ylöspäin, kunnes se päästyään kiinnityspaikan sivu putosi alas, tuoden mukanansa vaarallisen sateen tahi paremmin sanoen raesateen pieniä kiviä ja laavanmuruja.

Kun kurotin katsomaan alas ahtaalta tasaiselta paikaltamme, niin huomasin, että tämän reiän pohja ei ollut vielä näkyvissä.

Köysi kiinnitettiin taas samalla tavalla, ja toisen puolen tunnin kuluttua olimme joutuneet kahtasataa jalkaa syvemmälle.

En tiedä, olisiko kukaan geologi voinut edes yrittääkään tällaisen alaslaskeutumisen ohessa tutkia ympärillä olevien esineiden laatua. Minua ei liikuttanut vähääkään, olivatko nämä kerrokset plioseeniä, mioseenia, eosiiniä, liitua, juraa, triasta, permiläistä, kivihiilikerrosta, devonia, siluria tahi muuta.[40] Mutta professori teki epäilemättä havaintojansa ja muistiinpanojansa, sillä kun kerran seisahduimme, sanoi hän minulle:

-- Kuta kauemmaksi menen, sitä varmemmaksi käy vakaumukseni. Näiden tuliperäisien seutujen laatu vahvistaa täydellisesti Davyn teorian. Nyt olemme alkukauden maassa, missä kemiallinen ilmiö, metallien syttyminen yhtymisestä ilman ja veden kanssa, on tapahtunut. Minä väitän jyrkästi, ettei maan keskustulta olekaan. Saammehan muutoin nähdä.

Aina vain sama loppulause. Sen kyllä ymmärtää, ettei minua haluttanut väittää häntä vastaan. Kun olin ääneti, selitti setäni vaitioloni myöntymiseksi, ja laskeutuminen alkoi uudestaan.

Kolmen tunnin kuluttua ei reiän pohjaa vieläkään näkynyt. Kun katsoin ylöspäin, saatoin vielä erottaa sen suun, joka kumminkin silminnähtävästi pieneni. Sen seinät alkoivat lähestyä toisiansa käyden hiukan loivemmiksi. Pimeys tiheni vähitellen.

Sillävälin laskeuduimme alinomaa alemmaksi; kivet, jotka seinistä irtautuivat, putosivat mielestäni heikommasti jyristen, ja luulin, että ne saavuttivat syvyyden pohjan pikemmin kuin sitä ennen.

Olin tarkoin laskenut, kuinka usein olimme muuttaneet köyttämme, ja saatoin siis tarkoin tietää, kuinka syvällä olimme ja kuinka pitkä aika oli kulunut.

Neljätoista kertaa olimme uudistaneet saman tempun, jota aina kesti puoli tuntia. Aikaa oli siis kulunut seitsemän tuntia, sekä levätessä puoli neljättä tuntia, eli yhteensä kymmenen ja puoli tuntia. Olimme lähteneet kello yksi, ja nyt pitäisi siis kellon olla yksitoista. Mitä syvyyteen tulee, jonka olimme saavuttaneet, niin tämä neljätoista muuttoa kahdensadan jalan pituisella köydellä tekivät yhteensä kaksituhatta kahdeksansataa jalkaa. Tässä silmänräpäyksessä kuului Hannun ääni:

-- Seis! sanoi hän.

Minä seisahduin juuri kun olin potkaisemaisillani setääni päähän.

-- Me olemme perillä, sanoi hän.

-- Missä? kysyin minä liukuen hänen luokseen.

-- Pystysuoran aukon pohjalla.

-- Eikö ole uloskäytävää?

-- Voin erottaa jonkinlaisen käytävän, joka vie oikealle. Saammepahan huomenna nähdä. Syökäämme nyt ensin illallista ja levätkäämme sitten.

Ei ollut vielä täydellisesti pimeä. Me aukaisimme eväspussimme, söimme ja paneuduimme maata kivistä ja laavankappaleista tehdylle vuoteelle niin hyvin kuin taisimme.

Kun laskemin selälleni ja aukaisin silmäni, näin kiiltävän pisteen tämän jättiläiskaukoputkeksi muuttuneen kolmentuhannen jalan pituisen torven päässä.

Se oli tähti, laskuni mukaan eräs Pienen Otavan tähtiä.

Sen jälkeen vaivuin sikeään uneen.

XVIII

Kello kahdeksan aamulla valonsäde herätti meidät. Tuhannet särmät seinien laava-aineessa heijastivat sen säihkyvänä sateena ympärillemme.

Valo oli niin kirkas, että saatoimme erottaa ympärillä olevat esineet.

-- No, Akseli, mitä tästä sanot? huudahti setäni, hieroen käsiänsä. Oletko milloinkaan nukkunut rauhallisemmin talossamme Kuninkaankadun varrella? Et. Täällä ei kuulu mitään kärryjen jyrinää, ei kulkevien kaupustelijoiden huutoja eikä soutajain riitelemistä!

-- Epäilemättä olemme rauhassa tämän kaivon pohjalla, mutta juuri tässä rauhassa on jotakin kauhistuttavaa.

-- Herra varjelkoon! huusi setäni, jos nyt jo olet peloissasi, niin miten sitten lopussa käy? Emmehän ole tunkeutuneet maan sisustaan vielä tuumankaan vertaa.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Minä vain tarkoitan, että olemme vasta ennättäneet saaren pinnan kohdalle! Tämä pystysuora pitkä reikä, joka päättyy Sneffels'in aukkoon, ulottuu likimäärin meren pinnan kohdalle.

-- Oletteko varma siitä?

-- Olen ihan varma. Katso ilmapuntaria.

Elohopea, joka oli vähitellen noussut lasiputkessa, oli todellakin seisahtunut yhdeksänkolmatta tuuman korkeudelle.

-- Näethän, sanoi professori, että meillä ei vielä ole kuin yhden atmosfäärin paino, ja haluaisin vain, että ilmapuntarin sijasta saisimme käyttää manometriä.

Ilmapuntari kävikin todella tarpeettomaksi, kun ilman paino tulisi suuremmaksi kuin mitä se oli meren pinnan kohdalla.

-- Mutta, sanoin minä, eikö ole pelättävissä, että tämä alituisesti kasvava paino käy meille tuskalliseksi?

-- Ei, me astumme hitaasti alaspäin, ja keuhkomme tottuvat hengittämään enemmän kokoonpuserrettua ilmaa. Ilmapallolla kulkijat eivät lopullisesti saa kylliksensä ilmaa, kun he kohoavat yläilmoihin, kun sitä vastoin me saamme sitä ehkä liiaksikin, mutta siitä minä pidän. Älkäämme hukatko yhtään silmänräpäystä. Missä on se tavarakäärö, joka pudotettiin edeltäkäsin vuoren sisään?

Nyt muistin, että edellisenä iltana olimme turhaan etsineet sitä. Setäni kysyi sitä Hannulta, joka, katseltuaan ympärilleen linnustajan terävällä katseella, vastasi:

-- Tuolla ylhäällä!

Käärö oli todellakin tarttunut kallion syrjään sata jalkaa päämme yläpuolella. Islantilainen kiipesi ylös sukkelasti kuin kissa, ja muutaman minuutin perästä hän pudotti tavaramytyn alas luoksemme.

-- Syökäämme nyt aamiaista, sanoi setäni, ja syökäämme niinkuin pitkälle matkalle lähtevät.

Korput ja kuivattu liha kostutettiin viinan sekaisella vedellä.

Syötyämme otti setä taskustansa havaintomuistikirjansa, tutki kojeitansa ja kirjoitti:

Maanantaina heinäkuun 1 p:nä 1863.

Kronometri: 8 t. 17 min. a.p. Barometri: 29 tuum. 7 linj.. Lämpömittari: 6 ast. Suunta: I. Ka.

Viimeinen muistutus koski pimeätä käytävää, jonka ilmansuuntaa kompassi osoitti.

-- No nyt, Akseli, sanoi professori innokkaasti, nyt me todella alamme laskeutua maan uumeniin. Siis nyt tällä hetkellä alkaa matkamme.

Näin sanoen otti setäni toiseen käteensä Ruhmkorffin koneen, joka riippui hänen kaulassaan, ja yhdisti toisella sähkövirran lyhdyn lasitorveen, jolloin kirkas vala poisti pimeyden käytävästä. Tämä nerokas koje, jolla me saimme syntymään keinotekoisen päivänvalon, salli meidän kulkea eteenpäin tulenarkojen kaasujenkin lävitse.

-- Eteenpäin! sanoi setäni.

Jokainen otti taas taakan selkäänsä. Hannu otti vierittääkseen kääröä, jossa vaatteet ja köydet olivat, minkä jälkeen kuljimme käytävään, minä viimeisenä.

Kun meidän piti mennä tuohon pimeään aukkoon, katselin vielä kerran tuon suunnattoman putken läpi islantilaista taivasta, jota kenties en enää tulisi näkemään.

Kun vuori viimeisen kerran syöksi tulta v. 1229, oli laava-aine murtanut itselleen kulkuväylän tämän tunnelin kautta ja oli päällystänyt sen sisustan paksulla loistavalla kerroksella, josta sähköinen valo heijastui satakertaisesti.

Kulkiessa oli vaikeinta pitää varansa, ettei liian kiivaasti luisunut 45 asteen jyrkännettä myöten. Kaikeksi onneksemme oli käytävässä epätasaisuuksia, syvennyksiä ja korkeampia paikkoja, jotka olivat meille portaina, ja meidän tarvitsi vain astua alaspäin ja antaa tavaroidemme vieriä, sidottuna kiinni pitkään köyteen.

Mutta se, mikä oli jalkojemme alla portaina, muuttui seinillä tippukiveksi. Paikoittain oli kuohkeassa laava-aineessa pieniä pyöreitä rakkoja; tummat, läpikuultavilla lasipisaroilla koristetut ukonkivikiteet, jotka riippuivat holvissa ikäänkuin lamput päällämme, näyttivät syttyvän tuleen, kun menimme ohitse. Olisi voinut luulla, että syvyyden haltijat valaisivat ilotulilla asumuksensa vastaanottaakseen vieraita maan päältä.

-- Tämähän on kaunista! lausuin vastoin tahtoani. Katsokaapa, setä, mikä näky! Ettekö ihmettele näitä muunnoksia laava-aineessa, joka huomaamattomin vivahduksin vaihtelee ruskean punaisesta loistavan keltaiseen? Katsokaapa noita kiteitä, jotka ovat ikäänkuin loistavat pallot!

-- Vai niin! Niinkö arvelet, Akseli? sanoi setäni. Mielestäsi tämä on loistavaa, poikani! Mutta toivonpa, että saat nähdä parempaakin. Käykäämme eteenpäin!

Pikemmin hänen olisi ollut syytä sanoa "luisukaamme", sillä ilman mitään vaivaa tulimme alas vieruja myöten. Tämähän oli Vergiliuksen mainitsema _facilis descensus Averni_.[41] Kompassi, jota minä usein katsoin, osoitti järkähtämättä kaakosta luoteeseen; laavakäytävä ei kääntynyt mihinkään päin, vaan kulki muuttumattoman suoraa linjaa.

Sillävälin ei lämpö lisääntynyt sanottavasti, mikä seikka todisti Davyn teorian oikeaksi, ja usein katselin ihmetellen lämpömittariin. Kahden tunnin kuluttua se ei osoittanut enempää kuin kymmenen astetta, s.o. neljän asteen lisääntymistä, joka saattoi minut ajattelemaan, että laskeutumisemme tapahtui enemmän vaakasuoraan kuin pystysuoraan suuntaan. Sitäpaitsi saataisiin, helposti selville, kuinka syvälle olimme saapuneet. Professori mittasi tien inklinatsioni- ja deviatsionikulmat,[42] mutta piti mittauksen tulokset omina tietoinaan.

Kello kahdeksan aikaan illalla hän antoi pysähdysmerkin, ja Hannu istui heti. Lamppumme kiinnitettiin esiinpistävään laavakappaleeseen. Olimme luolan tapaisessa aukossa, josta ei puuttunut raitista ilmaa; päinvastoin tunsimme tuulenhenkäyksiä. Mikähän mahtoi olla niiden aiheuttajana? Sitä seikkaa en kuitenkaan ruvennut tällä kertaa aprikoimaan, sillä väsymys ja nälkä heikonsivat minua, niin etten jaksanut ajatella mitään. Seitsemäntuntinen yhtämittainen laskeutuminen jyrkkää rinnettä ei voi tapahtua ilman ruumiinvoimain vähenemistä, ja minun voimani olivat jo lopussa. Suureksi huojennuksekseni siis kuulin sanan: "Seis!" Hannu järjesti aterian laavankappaleelle, ja söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Mutta yksi asia huoletti minua: vesivarastomme oli puoleksi kulunut. Setäni luotti maanalaisiin lähteisiin, joista voisimme uudestaan täyttää pullomme, mutta tähän asti ei niitä ollut näkynyt, enkä voinut olla huomauttamatta sedälleni tästä.

-- Sitäkö kummastelet, ettei lähteitä ole vielä löytynyt? sanoi hän.

-- Olen siitä asiasta sangen levoton. Meillä ei ole vettä kuin viideksi päiväksi.

-- Ole huoleti, Akseli, minä takaan, että löydämme vettä, vieläpä enemmän kuin tarvitsemmekaan.

-- Milloin?

-- Niin pian kuin olemme päässeet tämän laavakerroksen ohi. Kuinka luulisit veden pääsevän tällaisten seinien läpi?

-- Mutta tämä käytävä ulottuu kenties sangen syvälle, ja minusta tuntuu, kuin emme vielä olisi laskeutuneet kovinkaan syvälle.

-- Miksi sinä niin luulet?

-- Siksi, että lämpö olisi suurempi, jos olisimme syvällä maan sisustassa.

-- Sinun otaksumasi mukaan, vastasi setäni. Mitä lämpömittari osoittaa?

-- Tuskin viittätoista astetta; se on siis noussut ainoastaan yhdeksän astetta sen jälkeen kun lähdimme.

-- No hyvä, tee sitten johtopäätöksesi!

-- Se on seuraava: mitä tarkimpien havaintojen mukaan lämpö lisäytyy maan sisässä asteen verran joka sadalta jalalta. Mutta erikoiset paikalliset olosuhteet saattavat tässä vaikuttaa; esimerkiksi Jakutskissa Siperiassa on huomattu, että lämpö lisäytyy asteen joka kolmeltakymmeneltäkuudelta jalalta. Tämä erotus riippui nähtävästi vuorien lämmönjohtamiskyvystä, ja tahtoisin sen lisäksi mainita, että on huomattu lämmön lisäytyvän sammuneen tulivuoren läheisyydessä ja gneissin läpi ainoastaan asteen joka sadaltakahdeltakymmeneltäviideltä jalalta. Ottakaamme vaari tästä viimeisestä otaksumasta, joka on parhaiten meille soveltuva, ja laskekaamme sen mukaan.

-- Laske, poikaseni.

-- Ei ole mikään sen helpompaa, sanoin minä, ja kirjoitin muutamia numeroita muistikirjaani. Yhdeksän kertaa sataviisikolmatta jalkaa on tuhannensadanviidenkolmatta jalan syvyys.

-- Aivan oikein.

-- No siis?

-- No, minun laskujeni mukaan olemme kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa alempana.

-- Onko se mahdollista?

-- O, muutoin eivät numerot olekaan enää numeroita!

Professorin laskut pitivät paikkansa. Olimme jo kuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin minne ihmiset koskaan ovat päässeet. Olimme kuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin Kitz-Bahlin kaivokset Tyrolissa sekä samanlaiset kaivokset Württembergissä ja Böhmissä.

Ilma, jonka näin syvällä olisi pitänyt olla kahdeksankymmenen asteen lämpöistä, oli tuskin viisitoista-asteista, seikka, joka antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta.

XIX

Seuraavana päivänä, tiistaina heinäkuun 2:sena, jatkettiin laskeutumista. Me kuljimme yhä vielä laavakäytävää, joka muodosti luonnollisia tasaisesti viettäviä rappusia, ikäänkuin kaltevia portaita, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa. Siten laskeuduttiin kello 12.17 asti päivällä, jolloin saavutimme Hannun, joka oli seisahtunut vähää ennen.

-- Vihdoinkin, sanoi setäni, olemme päässeet tämän savupiipun pohjaan.

Katsoin ympärilleni. Olimme tienhaarassa, josta alkoi kaksi tietä, kumpikin ahtaita ja pimeitä. Kumpaako nyt piti seurata? Sitä oli vaikea päättää.

Setäni ei tahtonut näyttää epätietoiselta minun eikä oppaankaan silmissä; hän osoitti siis idänpuolista käytävää, ja pian olimme kaikki kolme lähteneet sitä tietä.

Vaikea olisi muutoin ollut harkitsemalla päättää, kumpaako näistä seuraisi, sillä ei kummassakaan ollut mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä joitakin johtopäätöksiä; siinä täytyi jättäytyä kokonaan sattuman varaan.

Tämän uuden käytävän kaltevuus oli tuskin huomattava, ja sen läpileikkauspinta oli varsin erilainen. Joskus avautui eteemme jakso kaariholveja, jotka muistuttivat huippukaarisia goottilaisia kirkkoja. Keskiajan taiteilijat olisivat voineet täällä tutkia tämän rakennustyylin kaikkia muotoja. Etäämpänä jouduimme roomalaisten tynnyriholvien alle, joiden vahvat tukevat patsaat näyttivät taipuvan niiden painosta. Muutamin paikoin tuli näiden holvien sijaan ahtaita solia, ikäänkuin majavanpesiä, jotka pakottivat meidät kulkemaan ryömimällä ahtaiden aukkojen läpi.