Part 7

Stapin luona tämä ilmiö näkyi koko kauneudessansa. Vuonon samoinkuin koko niemimaan rannat ovat täynnä pitkiä riviä pystyjä, kolmenkymmenen jalan korkuisia patsaita, joilla on suhdallinen koko, ja jotka kannattavat leveätä listaa; tämä on muodostunut vaakasuorista patsaista, joiden päät ulottuvat ulommaksi kuin kannatuspatsaat muodostaen holvin meren yli. Määrättyjen välimatkojen päässä tämän luonnollisen katoksen alla voi huomata ihmeteltävällä tavalla muodostuneita suippokaarisia aukkoja, joiden läpi meren aallot pauhaten syöksevät. Muutamat meren irti tempaamat basalttipylväät ovat maassa pitkällänsä aivankuin jonkin muinaisajan temppelin jäännökset; ne ovat iäisesti nuoria raunioita, jotka ovat vahingoittumatta kestäneet vuosisatoja.

Sellainen oli viimeinen maanpäällinen pysähdyspaikkamme, johon Hannu tunnontarkasti oli opastanut meidät, ja minä tunsin itseni vähän levollisemmaksi ajatellessani, että hän seuraisi meitä etemmäksikin.

Tullessamme pastorin asunnolle, joka oli köyhä mökki eikä vähääkään kauniimpi tahi mukavampi kuin naapurienkaan, näin miehen vasara kädessä ja nahkainen esiliina vyöllä hevosta kengittämässä.

-- "Saelvertu", linnustaja sanoi hänelle.

-- Hyvää päivää, vastasi hevosen kengittäjä selvällä tanskan kielellä.

-- Kirkkoherra, sanoi Hannu kääntyen setään päin.

-- Näyttääpä siltä, Akseli, kuin tämä kelpo mies olis todellakin kirkkoherra, sanoi setäni, tulkiten tuon sanan minulle.

Sillävälin opas ilmoitti kirkkoherralle, missä tarkoituksessa olimme tulleet, jonka jälkeen tämä jätti työnsä kesken ja päästi omituisen huudon, jolla hevoskauppiaat kutsuvat hevosiaan; heti tuli kookas naisihminen ulos mökistä. Jos hän ei ollut kuutta jalkaa pitkä, niin ei ainakaan paljoa puuttunut. Jopa pelkäsin, että hän antaisi meille matkustavaisille tuon islantilaisen suutelon; siitä ei kuitenkaan tullut mitään, osoittipa hän vielä suurta vastahakoisuutta ollenkaan pyytää meitä sisään.

Vierashuone, joka oli ahdas, siivoton ja terveydelle vahingollinen, näytti minusta olevan huonoin huone koko pappilassa, mutta täytyihän siihen tyytyä. Kirkkoherra ei näyttänyt suosivan vanhanaikaista vieraanvaraisuutta. Ennen päivän loppua näin, että hän oli joko seppä, kalastaja, metsästäjä tahi puuseppä, mutta ei mikään Herran palvelija. Olimmehan tosin keskellä viikkoa, ja ehkäpä hän teki parannuksen sunnuntaiksi.

En tahdo sanoa mitään pahaa näistä pappiparoista, jotka, kun kaikki asianhaarat punnitaan, ovat peräti köyhiä; he saavat Tanskan hallitukselta naurettavan vähän palkkaa ja seurakunnaltansa neljännen osan kymmenyksistä, summan, joka ei nouse seitsemäänkymmeneen taaleriin. Siitä seuraa, että he ovat pakotetut tekemään työtä voidaksensa elää, ja kalastaessansa, metsästäessänsä ja hevosia kengittäessänsä he viimein tottuvat metsästäjäin, kalastajain ja muiden sivistymättömien ihmisten tavoille. Illalla huomasin vielä, ettei isäntämme hyviin tapoihin kuulunut raittiuskaan.

Setäni huomasi pian, kenen kanssa hän oli tekemisissä, että hän oli tavannut hyvän, kelvollisen, oppineen miehen asemasta typerän ja oppimattoman talonpojan; sentähden hän päätti niin pian kuin mahdollista aloittaa suuren tutkimusmatkansa ja jättää pappilan, joka oli kaikkea muuta kuin vieraanvarainen. Hän ei pitänyt lukua vaivoistani, vaan päätti viettää muutamia päiviä vuoristossa.

Matkavalmistukset alotettiin siis jo seuraavana aamuna. Hannu otti kolme islantilaista palvelukseemme kuljettamaan tavaroitamme hevosien asemasta; mutta kun olimme tulleet aukon pohjalle, piti näiden maan asukasten kääntyä takaisin ja jättää meidät itseksemme. Tästä asiasta sovittiin täydellisesti.

Tässä tilaisuudessa täytyi setäni ilmoittaa linnustajalle, että hänen aikomuksensa oli tutkia tulivuorta sen syvimpiin uumeniin saakka.

Hannu vain nyökkäsi päätänsä. Hänestä oli samantekevää, matkustettiinko saaren pintaa vai sen sisään. Matkan tapaukset olivat saattaneet minut senverran hajamieliseksi, että olin jossakin määrin unhottanut tulevaisuuden, mutta nyt tunsin itseni kovasti liikutetuksi. Mitä minun piti tekemän? Jos olisin koettanut vastustaa professori Lidenbrockia, niin se olisi saanut epäkuntoon lujemmatkin hermot, kuin minun ovat.

-- Annapas olla, tuumasin, meillä on siis aikonut nousta Sneffelsin huipulle. No hyvä! Me käymme sen aukossakin. Olkoon menneeksi! Senhän ovat muutkin tehneet joutumatta sentähden kuoleman omiksi. Mutta siinä ei ole kaikki. Jos sieltä löytyisi tie maan keskipisteeseen, jos tuo kirottu Saknussemm on puhunut totta niin eksymme tulivuoren maanalaisiin käytäviin. Eikä mikään todista, että Sneffels on sammunut! Kuka todistaa, ettei se vieläkin voisi purkautua! Jos tämä hirviö vuodesta 1229 saakka on ollut nukuksissa, niin tokkohan siitä seuraa, ettei se enää pääse valveille? Ja jos se herää, niin mikä meidät perii?

Tässä oli jotakin miettimistä, ja minä kyllä mietin. En voinut nukkua uneksimatta tulivuoren purkauksesta; sanalla sanoen: minusta oli varsin vastenmielistä muuttua palaneeksi kuonaksi. -- Viimein kärsivällisyyteni loppui, ja päätin esittää sedälleni tämän kysymyksen niin kekseliäästi kuin mahdollista, jonkin täydellisesti mahdottoman otaksumisen muodossa.

Menin hänen luoksensa, ilmaisin hänelle pelkoni, ja siirryin sitten vähän kauemmaksi antaakseni hänen purkaa mieltään.

-- Kyllä minä olen ajatellut sitä, vastasi hän vain.

Mitähän nämä sanat merkitsivät? Olikohan hän todellakin valmis kuulemaan järjen ääntä? Aikoiko hän lykätä tuumansa toistaiseksi? Sitä tuskin saatoin toivoakaan.

Jonkin silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen, jota minä en rohjennut kysymyksillä keskeyttää, hän taas sanoi:

-- Olen ajatellut sitä. Tultuamme Stapiin olen miettinyt tuota tärkeätä kysymystä, jonka lausuit, sillä emme saa toimia ymmärtämättömästi.

-- Emme saakaan, vastasin painokkaasti.

-- Sneffels on ollut kuusisataa vuotta äänetönnä, mutta se voi taas kohottaa äänensä. Purkauksien edellä havaitaan aina hyvin tunnetut ilmiöt; sentähden olen kysellyt saaren asukkailta asiaa, olen tutkinut maata ja voin vakuuttaa sinulle, Akseli, ettei purkausta tapahdu.

Hämmästyin niin tästä vakuutuksesta, etten osannut vastata sanaakaan.

-- Epäiletkö sanojani? kysyi setäni. No hyvä, seuraa minua.

Tottelin koneellisesti. Professori lähti ulos ja kulki suoraa tietä pitkin basalttimuurin aukeamaa kedolle, jos siksi voisi nimittää mahdottoman suurta joukkoa tulivuoren syöksemiä aineita. Maa oli ikäänkuin muserrettu, kun siihen oli satanut äärettömiä porras-, basaltti- ja graniitti-kiviä sekä muitakin tulen vaikutuksesta syntyneitä kivilajeja.

Sieltä täältä nousi usvapyörteitä ylös ilmaan. Nämä valkoiset kaasut, islannin kielellä "reykir", tulivat kuumista lähteistä ja todistivat voimakkuudellansa maan suurta tuliperäisyyttä, joten pelkoni näytti oikeutetulta; sentähden hämmästyin, kun setäni sanoi:

-- Näethän, Akseli, nämä savupyörteet? Ne juuri todistavat, ettei tarvitse pelätä tulivuoren raivoa.

-- Ohoh! huudahdin minä.

-- Kuule nyt tarkasti, virkkoi professori taas; kun purkaus lähestyy, tulevat nämä savupyörteet toista vertaa kiivaammiksi, mutta häviävät kokonansa purkauksen aikana, sillä nämä kimmoavaiset kaasut, joilla silloin ei ole kylliksi voimaa, kulkevat vuoren aukon kautta, sen sijaan että tunkisivat maankuoren halkeamien läpi. Jos siis nämä höyryt pysyvät tällaisina, eivätkä paisu voimallisemmiksi, ja jos sen lisäksi ajattelet, ettei tule tuulia ja sadetta tyynen sään sijaan, niin voit olla varma siitä, ettei purkausta varsin pian tapahdu.

-- Mutta -- -- --

-- Vaiti! kun tiede on puhunut, niin ei ole muuta jäljellä kuin olla ääneti.

Aivan alakuloisena palasin pappilaan; setäni oli kukistanut minut tieteellisillä aseillansa. Kuitenkin oli minulla vielä se toivo, että kun kerran olisimme päässeet vuoren aukon pohjalle, olisi mahdotonta kulkea syvemmälle kaiken maailman Saknussemmien kiusaksi, kun ei olisi mitään syvemmälle viepää reikää. -- Koko seuraavan yön kiusasivat ilkeät unennäöt minua; olin olevinani keskellä tulivuoren sisustaa, ja maan sisimmistä rotkoista tunsin syöksyväni tuliperäisen kiven tavoin ylös tähtitaivaalle.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 23 p:nä, odotti meitä Hannu seuralaisinensa kuormitettuina ruoka-aineilla, työkaluilla ja tieteellisillä kojeilla. Kaksi rautakärkistä sauvaa, kaksi pyssyä ja kaksi patruunalaukkua oli säästetty sedälleni ja minulle. Varovaisena miehenä Hannu oli lisännyt tavaroihimme vedellä täytetyn nahkasäkin, joka yhdessä pullojemme kanssa takasi, että vettä riittäisi kahdeksaksi päiväksi.

Kello oli yhdeksän aamulla. Kirkkoherra ja hänen kookas vaimonsa seisoivat ovella: epäilemättä he tahtoivat lausua ystävälliset jäähyväiset matkustaville. Nämä jäähyväiset esitettiin kuitenkin aavistamatta pitkän laskun muodossa, jossa vaadittiin maksua kaikesta, melkeinpä ilmastakin -- uskallanpa sanoa saastaisesta ilmasta. -- Tuo oivallinen pariskunta veloitti meitä aivan kuin sveitsiläinen ravintolan pitäjä ja kiskoi ylettömän hinnan huonosta vierasvaraisuudestansa.

Setäni maksoi tinkimättä; mies, joka matkusti maan keskipisteeseen, ei pitänyt lukua muutamasta taalerista.

Kun lasku oli maksettu, antoi Hannu lähtömerkin, ja kohta sen jälkeen olimme jättäneet Stapin taaksemme.

XV

Sneffels on viidentuhannen jalan korkuinen ja päättää kaksikärkisellä huipullansa sen trachytisarjan, joka eroaa koko saaren orografillisesta[37] rakenteesta. Meidän lähtöpaikaltamme ei voinut erottaa sen molempia huippuja taivaan harmaata pohjaa vastaan; näin vain äärettömän suuren lumilakin, joka oli luisunut jättiläisen otsalle. -- Kuljimme eteenpäin perätysten, linnustaja etunenässä, kiiveten ylös ahtaita polkuja myöten, joita kaksi henkeä ei voinut käydä rinnatusten; siten kävi kaikki keskustelu melkein mahdottomaksi.

Stapi-vuonon basalttimuurien yläpuolella näytti maakerros olevan rihmamaista sammalta, joka näytti muodostuneen niemimaan suoperäisten maiden muinaisesta kasvillisuudesta; tämä vielä käyttämätön polttoainevarasto olisi riittänyt lämmitysaineeksi koko vuosisadan ajaksi kaikille Islannin asukkaille. Pohjasta alkaen oli tämä lavea sammalsuo muutamissa kuiluissa usein seitsemänkymmenen jalan syvyinen, ja siinä oli päällekkäisiä kerroksia hiiltyneitä kasvien jäännöksiä, erotettuina toisistansa ohuilla hohkakiven sekaisilla kalkkikerroksilla.[38]

Arvokkaana professori Lidenbrockin veljenpoikana ja huolimatta syvistä mietteistäni tarkastelin mielenkiinnolla niitä kivennäistieteen kummallisuuksia, joita oli täällä hajallansa kuin suunnattoman suuressa luonnontieteellisessä museossa; samalla tutkistelin ajatuksissani Islannin koko geologista historiaa.

Tämä kummallinen saari on nähtävästi kohonnut meren pohjasta verraten myöhäisellä aikakaudella, ja kenties se kohoaa vieläkin, vaikka niin hitaasti, ettei sitä huomaa. Jos niin on, niin siihen ei voi olla syynä mikään muu kuin maanalainen tuli, ja siinä tapauksessa Humphry Davy'n teoria, Saknussemmin kirjoitus ja setäni kaikki väitteet, vieläpä kaikki muutkin teoriat osoittautuvat mitättömiksi. Tämä otaksuminen sai minut huolellisesti tarkastamaan maanlaatua, ja pian olin saanut selvän käsityksen niistä ilmiöistä, jotka olivat tapahtuneet sen muodostuksessa.

Islannista puuttuvat kokonaan sellaiset maakerrokset, jotka ovat syntyneet mutautumisen kautta; siellä on yksinomaan tuliperäistä maata, s.o. tuhan, hohkaisien kivien ja kallioiden sekoituksia. Ennenkuin tulivuoret olivat syntyneet, oli saari pelkkää kiveä, joka hiljaa maanalaisten voimain sysäyksestä oli kohonnut laineista. Sisällinen tuli ei ollut vielä päässyt ulos. Mutta myöhemmin aukeni saaren halki lounaasta koilliseen rako, josta koko trachyti-paljous pursusi esiin. Silloin tämä ilmiö tapahtui ilman erikoista väkivaltaa; tulva oli ääretön, sulat aineet, jotka tunkeusivat esiin maan sisustasta, levisivät hiljalleen ikäänkuin leveinä verhoina tahi ryhmyisinä joukkoina. Tällä aikakaudella muodostuivat vuolukivi, syeniitti[39] ja porfyyri.

Mutta tämän tulvan kautta eneni saaren paksuus suuresti, ja siten myös sen vastustava voima. Helposti voi käsittää, kuinka suuret määrät kimmoavia sulia aineita keräytyi saaren sisustaan, kun siinä trachytikuoren jäädyttyä ei enää ollut mitään aukkoa. Nyt tapahtui, että näiden kaasujen mekaaninen voima tuli niin suureksi, että se kohotti raskasta maakuorta ja puhkaisi itselleen korkeat tulitorvet. Siten muodostui maakuoren kohoamisen kautta tulivuoria, joiden huippuun syntyi äkkiä aukko.

Nyt seurasi sisällisen tulen aiheuttamia ilmiöitä. Äsken muodostuneiden aukkojen kautta purkautui esiin basalttimaisia aineita, joista oli mitä ihmeellisimpiä näytteitä silmiemme edessä kedolla. Me kävelimme tummanharmaiden raskaiden kallionkappaleiden päällä, jotka jäähtyessään olivat muodostuneet kuusikulmaisiksi prismoiksi eli särmiöiksi. Pitemmän matkan päässä näkyi suuri joukko tasapäisiä keiloja, jotka muinoin olivat olleet tultasyökseviä aukkoja.

Kun basalttisyöksy oli loppunut, niin tulivuori, jonka voima eneni sitä mukaa kuin toiset vuoret sammuivat, syöksi laava-ainetta ja näitä tuhka- ja kuona-kerroksia, joita oli suuret joukot ympäri vuoren sivuja kuin koristuksina.

Näin olivat ne ilmiöt seuranneet toisiansa, jotka muodostivat Islannin; ne olivat kaikki seurauksia sisällisen tulen vaikutuksesta, ja hullua oli otaksuakaan, ettei sisällinen ainejoukko olisi pysyväisesti valkohehkuvassa tilassa, sulana kuumuudesta. Ennen kaikkea oli hulluutta puhua menosta maapallon keskipisteeseen! Minä rauhoituin siis matkamme päättymiseen nähden, samalla kuin nousin yhä korkeammalle Sneffelsin rinteitä myöten.

Tie kävi yhä vaikeammaksi, maa kohosi, kalliolohkareet vaappuivat jalkojemme alla, ja mitä suurinta tarkkuutta vaadittiin välttääksemme vaarallista putoamista.

Rauhallisena kulki Hannu edellä, ikäänkuin olisi ollut tasaisella maalla; joskus katosi hän näkyvistämme mahdottomain kallionkappaleiden taakse, kunnes hänen kimeä vihellyksensä ilmoitti meille suunnan, mihin meidän piti kulkea. Usein hän myös seisahtui, kokosi muutamia kiviä ja järjesti ne silmiin pistävällä tavalla, tehden siten erikoiset merkit, joiden piti osoittaa tietä paluumatkalla; tämä varovaisuuskeino oli tosin itsessänsä hyvä, vaikkakin tulevat tapaukset tekivät sen hyödyttömäksi.

Kolmen tunnin vaivalloisen marssin jälkeen olimme vasta päässeet vuoren juurelle. Hannu antoi pysähdysmerkin, ja aamiainen syötiin kiireesti; setäni söi kahta vertaa enemmän kuin tavallisesti voidakseen kulkea sitä nopeammin. Mutta vaikka tämä seisahdus tarkoitti sekä ravitsemista että lepoa, täytyi meidän kuitenkin mukautua tienopastajamme tahtoon, ja tunnin pysähdyksen jälkeen hän antoi taas lähtömerkin. Nuo kolme islantilaista, jotka olivat yhtä harvapuheisia kuin meidän toverimmekin, linnustaja, eivät virkkaneet sanaakaan ja söivät kohtuullisesti.

Nyt aloimme kiivetä Sneffelsin rinnettä. Vuoriseuduilla usein tapahtuvan näköhairahduksen vuoksi näytti sen lumipeittoinen huippu olevan aivan likellä, mutta useita tuntia kuitenkin kului, ennenkuin saavuimme sinne! Ja ennen kaikkea, mikä suuri vaiva oli sinne kiivetessä! Kivet, joita ei multa eikä ruoho ollut pitämässä paikallaan, vyöryivät alas lumivyöryn nopeudella ja katosivat. Paikoittain muodostivat vuoren kupeet vähintäänkin kolmenkymmenenkuuden asteen kulman taivaan rantaa vastaan; niitä myöten oli mahdoton kiivetä, jonkatähden tällaiset penkereet täytyi työläästi kiertää; me autoimme toisiamme rautakärkisillä sauvoillamme.

Minun tulee mainita, että setäni pysytteli mikäli mahdollista minun rinnallani ja että hänen kätensä oli monesti minulle turvallisena tukena. Itsellänsä oli hänellä luultavasti synnynnäinen tasapainovaisto, sillä hän ei horjunut. Islantilaiset kiipesivät vuorelaisten sukkeluudella jyrkkää vuorenrinnettä myöten, vaikka heillä olikin kuormat kannettavana.

Kun minä silmämitalla arvostelin Sneffelsin huipun korkeutta, näytti minusta mahdottomalta nousta sille tältä puolelta, jollei rinne muuttuisi loivemmaksi. Vaivalloisen tunnin kuluttua, kun usein olimme kahlanneet lumessakin, jota oli pitkin vuoren sivuja, oli äkkiarvaamatta edessämme jonkinlainen porras, joka helpotti kiipeämistämme. Se oli muodostunut niistä kivivirroista, jotka tulivuorien purkautuessa purskahtavat esiin, ja niitä nimitetään Islannin kielellä "stinâ'ksi".

Jollei vuoren kupeiden rakenne olisi pysähdyttänyt tätä kivitulvaa, olisi se syöksynyt mereen ja muodostanut uusia saaria. Nyt siitä oli meille suurta hyötyä. Jyrkkyys vain lisääntyi, mutta näitä kiviportaita oli silti mukava nousta ylöspäin, vieläpä niin nopeastikin että kun hetkiseksi seisahduin ja matkatoverini kulkivat eteenpäin, he vähän ajan kuluttua olivat pienenneet mikroskoopillisen pieniksi.

Kello seitsemän illalla olimme nousseet näitä portaita myöten kaksi tuhatta askelta ja tulleet jonkinlaiselle tasanteelle, jonka päällä aukon varsinainen perustus lepäsi.

Meri oli 3,200 jalkaa meidän alapuolellamme; olimme jo kulkeneet ikuisen lumen rajan yli, joka Islannissa ei olekaan korkealla ilmanalan alituisen kosteuden tähden. Pakkanen oli sangen kova ja tuuli puhalsi ankarasti; voimani olivat lopussa. Professori näki, etteivät jalkani enää tahtoneet minua kannattaa, ja päätti huolimatta malttamattomuudestansa pysähtyä. Hän viittasi Hannulle, mutta tämä vain pudisti päätänsä ja sanoi:

-- Tuolla ylhäällä.

-- Näyttääpä siltä, kuin meidän täytyisi nousta korkeammalle, sanoi setäni, ja pyysi sen jälkeen Hannulta selitystä.

-- "Mistour", sanoi hän.

-- Niin "mistour", toisti eräs islantilaisista jokseenkin hätäytyneellä äänellä.

-- Mitä se sana merkitsee? kysyin rauhattomana sedältäni.

-- Katso, sanoi setäni.

Katsahdin tasangolle. Mahdottoman suuri hohkakivijauhosta, hiekasta ja pölystä muodostunut patsas kohosi pyörien kuin tuuliaispää ja kiitäen sitä Sneffelsin kylkeä kohden, missä me olimme; kohta se oli auringon edessä kuin musta verho luoden vuoreen synkeän varjon. Jos tämä patsas poikkeaisi suunnastansa, niin se varmasti vetäisi meidätkin pyörteeseensä. Tämä luonnonilmiö, joka esiintyy jokseenkin usein tuulen puhaltaessa jäätiköiltä, on saanut islanninkielellä nimen "mistour".

-- "Kiireesti, kiireesti!" huusi oppaamme.

Vaikka en ymmärtänyt tanskan kieltä, käsitin kuitenkin, että meidän piti niin pian kuin mahdollista seurata Hannua, joka alkoi vinosti kiertää vuoren keilamaista huippua, helpottaaksensa sillä tavalla käyntiämme. Pian törmästi patsas vuoreen, joka tärisi jysäyksestä; tuuliaispää tempasi ilmaan kiviä, joita sateli ylt'ympäri kuin tulivuoren purkautuessa. Onneksemme olimme jo toisella puolella vuorta ja turvassa kaikelta vaaralta, mutta ilman oppaan huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta olisi meidän käynyt huonosti; ruumiimme olisivat ruhjoutuneet ja musertuneet ja olleet kuin jonkin tuntemattoman meteorikiven jäännöksiä.

Hannu ei kumminkaan pitänyt turvallisena yönviettoa keilan rinteellä, ja niin jatkoimme nousuamme viistoon ylöspäin; ne 1,500 jalkaa, jotka vielä oli noustava, veivät aikaa melkein viisi tuntia, ja kiertävät vinot tiet sekä kulkeminen edestakaisin muodostivat yhteensä kolmen penikulman matkan. En jaksanut kiivetä enää, olin uupunut nälästä ja pakkasesta, eikä ohentunut ilma riittänyt keuhkojeni tarpeeksi.

Vihdoinkin kello 11 illalla pääsimme Sneffelsin huipulle, ja ennenkuin etsin turvapaikkaa aukon sisäpuolelta, katselin, kuinka aurinko sydänyöllä valoi kuulakkaat säteensä saarelle, joka oli uneen vaipuneena jalkojeni juurella.

XVI

Illallinen syötiin kiireesti, ja pieni joukkomme majoittui yöksi niin hyvin kuin suinkin taisi. Vuode oli kova, suoja epäluotettava ja olo sangen kiusallista viidentuhannen jalan korkeudella meren yläpuolella. Kuitenkin oli uneni erittäin rauhallinen tänä yönä, joka oli levollisimpia mitä pitkään aikaan olin viettänyt. En edes nähnyt uniakaan.

Seuraavana aamuna heräsin puoleksi jähmettyneenä; ilma oli sangen kylmää, aurinko loistava. Nousin graniittivuoteeltani ja menin ihailemaan komeata näköalaa, joka levisi silmieni eteen. Seisoin Sneffelsin toisen huipun kärjellä, nimittäin eteläisemmän, ja näin sieltä suurimman osan koko saaresta. Perspektiivin vaikutuksesta sen rannat näyttivät korkeilta, kun keskuskohdat sitävastoin näyttivät matalammilta. Olisipa voinut luulla, että jokin Helbesmerin korkokartta oli levitetty eteeni. Näin syvien laaksojen risteilevän joka suunnalle, jyrkänteet syvinä kuin kaivot, järvet kuin lammikot, virrat kuin purot. Oikealla puolellani oli lukemattomia jäätiköitä peräkkäin ja monenkaltaisia vuorenhuippuja; muutamien huippujen yllä häilyi hienoinen usvapilvi. Näiden lukemattomien vuorien aaltomaiset ääriviivat, ja se seikka, että vuoret lumihuippuineen näyttivät olevan ikäänkuin vaahdon peittämät, muistuttivat mielestäni myrskyisenä pauhaavaa merta. Kun käännyin länteen päin, levisi siellä valtameri majesteetillisessa äärettömyydessänsä ikäänkuin jatkona näille valkopäisille vuorenhuipuille. Silmäni tuskin voi erottaa, missä maa loppui ja meri alkoi. Jouduin lumoavan ihastuksen valtaan, jollaista voi tuntea vain suurissa korkeuksissa, mutta tällä kertaa ei minua pyörryttänyt, sillä aloin jo viimeinkin tottua katselemaan korkeuksista. Häikäistynein silmin ikäänkuin join auringonsäteiden läpikuultavaa loistoa. Unhotin aivan, kuka olin ja missä olin, elääkseni vain keijukaisten tahi ilmattarien, skandinaavien pakanallisen jumaluustaruston olentojen, elämää. Nautin kyllikseni korkeuden hekumallista iloa, ajattelematta niitä syvyyksiä, joihin sallimus oli pian upottava minut; mutta minä palasin jälleen todellisuuteen, kun professori ja Hannu tulivat luokseni vuoren korkeimmalle huipulle.

Setäni kääntyi länteenpäin ja osoitti kädellänsä hienoa höyryä, sumupilveä, joka oli ikäänkuin kaukana siintävä maa, kuvastuen hiukan meren pintaa vastaan.

-- Grönlanti! sanoi hän.

-- Grönlantiko? kysyin minä.

-- Niin; emme ole sieltä viidenneljättäkään penikulman päässä ja jäiden lähtiessä tulevat jääkarhut usein Islantiin saakka, purjehtien kulkujäiden päällä. Mutta tämä on vähäpätöinen seikka. Nyt olemme Sneffels-vuoren huipulla, ja tässä on kaksi kärkeä, toinen pohjoisempana, toinen eteläisempänä; Hannu sanokoon meille miksi islantilaiset sanovat tätä, jolla tällä kertaa seisomme.

Hannu vastasi:

-- Scartaris.

Setäni loi minuun voitonriemuisen silmäyksen.

-- Nyt aukolle! hän virkkoi.

Sneffelsin aukko oli kuin ylösalaisin käännetty keila, jonka suu laidasta laitaan saattoi olla puoli penikulmaa; syvyyden laskin arviolta olevan noin parituhatta jalkaa. Hyvin saattoi kuvitella, minkälainen suppilo se mahtoi olla, kun se oli täynnä ukkosta ja tulta. Reiän pohja ei luullakseni ollut enempää kuin viisisataa jalkaa ympäriinsä, jonkavuoksi saattoi jotenkin helposti laskeutua alas sen rinnettä. Aivan vastoin tahtoani tulin verranneeksi tätä tulivuoren aukkoa äärettömän suureen väkipyssyyn, ja tämä vertaus säikäytti minua.

Astua väkipyssyn sisään, kun se ehkä on ladattuna ja panos saattaa laueta vähimmästäkin sysäyksestä, sehän vasta on mieletön yritys! Mutta minä en saanut peräytyä. Hannu meni välinpitämättömän näköisenä paikallensa matkueen etupäähän, ja minä seurasin sanaakaan virkkamatta.

Helpottaaksensa alaslaskeutumista Hannu kulki hyvin loivaa kierrettä keilan sisustassa. Meidän täytyi kulkea kalliolohkareiden keskellä, joista muutamat kolisten syöksyivät syvyyteen ja vieriessään herättivät kumean kaiun.

Muutamissa kohdin oli aukon sisässä jäätiköitä, ja Hannu kulki silloin tavattoman varovaisesti, koetellen maata rautakärkisellä sauvallansa huomataksensa, oliko siinä halkeamia. Muutamilla paikoilla, jotka näyttivät vaarallisilta, täytyi meidän köydellä sitoa itsemme kiinni toisiimme siinä tarkoituksessa, että jos joku sattuisi kompastumaan, hänen seuraajansa pidättäisi häntä syöksymästä alas. Tämä oli kyllä hyvä varokeino, mutta se ei kuitenkaan poistanut kaikkea vaaraa.

Vaikka meidän olikin vaikea astua alas vieruja myöten, sujui matkamme kumminkin ilman mitään tapaturmaa, paitsi että yksi köysikimppu joutui hukkaan; se luiskahti erään islantilaisen käsistä vierien suorinta tietä pohjaan.