Part 5

_Valkyyria_ pysytteli tarpeellisen matkan päässä rannasta kulkien pitkin sitä länteen päin suuren valas- ja haikalaparven halki. Kohta näkyi mahdottoman suuri kallioholvi, jonka lävitse meri syöksi hirveällä pauhinalla. Vestmanin saaret näyttivät nousevan valtamerestä ikäänkuin hajalleen kylvetyt luodot kiiltävällä pinnalla. Siitä lähtien kynti kuunari ulompana meren selkää päästäkseen hyvän matkan päässä Cap Reykianaesin ympäri, joka muodostaa Islannin läntisimmän niemekkeen. Ankara merenkäynti esti setääni nousemasta laivan kannelle ihailemaan näitä syvään uurrettuja lounatuulen pieksämiä rannikoita.

Neljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin, kun kuunari oli ollut pakotettu kokoon käärityin purjein pakenemaan myrskyä, näkyi idästäpäin merkkikumpu Skagen'in niemeltä,[28] jonka vaaralliset karit ulottuvat kauaksi merelle. Islantilainen luotsi tuli laivaan, ja kolmea tuntia myöhemmin _Valkyyria_ laski ankkurinsa Reykjavikin edustalle Faxa-vuonoon.

Professori tuli vihdoinkin esiin hytistänsä hyvin kalpeana ja uupuneena, mutta yhtä innokkaana, ja hänen silmissänsä oli tyytyväinen katse.

Kaupungin väestö kokoontui satamaan, sillä jokaista heistä huvitti laivan tulo, kun he tiesivät, että kullakin oli siitä saamista.

Sedällä oli kiire päästä pois veden päällä uiskentelevasta vankilastansa tahi pikemmin sairashuoneestansa. Mutta ennenkuin hän lähti kuunarin kannelta, vei hän minut laivan kokkaan osoittaen sormellaan korkeaa vuorta lahden pohjoisrannalla; vuorella oli kaksi huippua, se oli kaksoiskeilan muotoinen ja ikuisen lumen peittämä.

-- Sneffels! huusi hän, Sneffels!

Viitaten minua olemaan ehdottomasti vaiti hän astui sen jälkeen venheeseen, joka odotti meitä. Minä seurasin häntä, ja kohta sen jälkeen laskimme jalkamme Islannin kamaralle.

Heti sen jälkeen tuli saapuville hyväluontoisen näköinen mies kenraalin puvussa; hän oli saaren korkein virkamies, maaherra kreivi Trampe omassa persoonassaan. Professori älysi kohta, kuka tämä mies oli; hän jätti siis maaherralle Kööpenhaminasta saadut suosituskirjeensä, ja heidän kesken sukeutui tanskan kielellä lyhykäinen keskustelu, josta minä hyvin ymmärrettävistä syistä en käsittänyt mitään. Mutta seurauksena tästä keskustelusta oli, että kreivi Trampe tarjoutui auliisti auttamaan professori Lidenbrockia.

Pormestari Finsen, joka pukunsa puolesta oli yhtä sotaisa kuin maaherrakin mutta luonteeltaan ja ammattinsa puolesta myös yhtä rauhallinen, vastaanotti setäni varsin kohteliaasti.

Mitä tulee piispan apulaiseen, herra Picturssoniin, niin hän oli juuri piispallisella paimenmatkalla saaren pohjoispiirissä, joten meille ei oltu suotu kunniaa päästä hänen tuttavuuteensa. Sitävastoin tulimme tuntemaan Reykjavikin koulun luonnontieteen opettajan, herra Fridrikssonin, jonka apu oli meille varsin tervetullut; hän oli sangen miellyttävä mies. Tämä nöyrä oppinut osasi puhua ainoastaan islannin kieltä ja latinaa; hän tarjosi heti minulle apuansa Horatiuksen kielellä ja tunsin kohta, että me olimme syntyneet ymmärtämään toisiamme. Hän olikin todella ainoa ihminen, jonka kanssa taisin vaihtaa sanoja Islannissa ollessani.

Niistä kolmesta huoneesta, jotka hänellä oli talossansa, antoi tuo erinomainen mies kaksi meidän haltuumme, ja pian majoituimme sinne kapineinemme, joiden paljoudesta kelpo Reykjavikiläiset jokseenkin suuresti ällistyivät.

-- Noh, Akseli! sanoi setäni, kaikki käy hyvin, vaikein tehtävä on jo suoritettu.

-- Mitä, vaikeinko? ihmettelin minä.

-- Epäilemättä! Nythän ei tarvitse muuta kuin laskeutua alaspäin!

-- Jos niin arvelette, niin olette oikeassa; mutta kun on laskeuduttu, alas, pitää myös nousta ylös, luulen ma.

-- Oh! Siitä minä vähät! Maltapas! Älkäämme hukatko kallista aikaa. Menen kirjastoon. Ehkä siellä on jokin Saknussemmin käsikirjoitus; ja olisinpa varsin iloissani, jos saisin siitä jotakin neuvoa.

Menin ulos ja kuljeksin sinne tänne mihin sattui. Eipä olisikaan ollut helppoa joutua eksyksiin Reykjavikin kaduilla; minun ei siis tarvinnut kysyä keneltäkään tietä, jotapaitsi sellainen pelkin viittauksin tehty kysymys olisi saattanut aiheuttaa minulle monta erehdystä.

Kaupunki on jokseenkin matalalla ja suoperäisellä maalla kahden kukkulan välissä. Äärettömän suuri laavakerros peittää maan toisella puolella viettäen loivasti aina mereen asti. Toisella puolella on lavea Faxa-vuono, jossa _Valkyyria_ oli tällä kertaa ankkurissa ja jota Sneffelsin suuri lumitunturi rajoittaa pohjoisessa. Tavallisesti tapaa täällä satamassa englantilaisia ja ranskalaisia kalastuspäällysmiehiä, mutta tällä kertaa he olivat saaren itäpuolella virkatoimissaan. Reykjavikin pisin katu kulkee samansuuntaisena meren rannan kanssa; sen varrella asuvat kaikki kauppiaat mökeissänsä, jotka ovat rakennetut hirsistä ja maalatut punaisiksi; toinen katu, joka on lännempänä, viepi pienelle järvelle, jonka rannalla on piispan talo.

Pian olin kiivennyt näitä kivisiä ja synkkiä teitä myöten ylös; välistä näin kitukasvuista heinää, joka oli kuin paljosta pidosta vaalentunut vanha villainen paita; toisaalla oli hiukan puutarhan tapaista, jonka vähäiset kasvit, peruna, kaali ja vuohenkaali, olisivat varsin hyvin soveltuneet kääpiöiden pöydälle; lisäksi jokunen surkastunut kukkanen koetti tavoittaa edes muutaman auringonsäteen.

Viimeksimainitun kadun päästä löysin yhteisen hautausmaan, joka oli avara ja multavallin ympäröimä. Muutaman askeleen päässä sieltä oli kuvernöörin asunto, joka oli huono hökkeli verrattuna Hampurin raatihuoneeseen, mutta täydellinen palatsi muun Islannin väestön asuntojen rinnalla.

Pienen järven ja kaupungin välillä kohosi kirkko, rakennettuna protestanttisen tyylin mukaan kalkkikivestä, jonka lohkomisesta tulivuoret itse pitävät huolen; sen punainen tiilikatto oli selvästi hajoamaisillaan ankarain länsituulien kynsissä hartaiden kirkossakävijöiden suureksi mielipahaksi.

Likeisellä kummulla huomasin oppilaitoksen, joss, kuten myöhemmin sain isännältämme tietää, opetettiin heprean, englannin, ranskan ja tanskan kieltä; neljää kieltä, joista suureksi häpeäkseni en ymmärtänyt sanaakaan. Olisin ollut ihan viimeinen koulun neljästäkymmenestä oppilaasta, enkä olisi ollut kelvollinen asumaa heidän kanssaan niissä ahtaissa kammioissa, joissa heikoimmat ensimmäisestä yöstä alkaen olivat tukehtumaisillaan.

Kolmessa tunnissa olin kuljeksinut sekä kaupungin että ympäristönkin läpi. Ympäristö kokonaisuudessaan näyttää omituisen synkältä. Ei puuta, ei kasvullisuutta sanottavasti. Kaikkialla teräviä kulmia ja tulen muodostamia kallioita. Islantilaisten asumukset ovat tehdyt maasta ja turpeista; seinät ovat kaarretut sisäänpäin, ja koko talo on melkein pelkkää kattoa. Mutta nämä katot ovat verraten reheväkasvuisia niittyjä, joilla kasvaa pitkää ruohoa, sillä huoneen lämpö kasvattaa sitä; tämä ruoho korjataan tarkkaan heinänteon aikana, sillä muuten kotieläimet söisivät sen suuhunsa näiltä viheriöitseviltä katoilta.

Kävellessäni kohtasin vain vähän asukkaita. Palatessani kauppakadulle oli suurin osa väestöstä kuivaamassa, suolaamassa ja panemassa tynnyreihin kapakalaa, joka on saaren tärkein vientitavara. Miehet näyttivät olevan vahvoja ruumiiltaan, mutta muuten kömpelöitä, vaaleaverisiä germaaneja; heidän syvämietteisestä katsannostaan saattoi otaksua, että he tunsivat olevansa kuin ulkopuolella ihmiskuntaa, maanpakolaisraukkoja, karkoitettuja tähän jäämaahan, jonka luonto olisi paremmin soveltunut eskimoille. Turhaan etsin hymyä heidän kasvoiltaan; joskus he tosin naurahtivat kutistaen jotenkin väkinäisesti kasvolihaksiaan, mutta eivät koskaan hymyilleet. Heidän pukunansa oli mustasta villavaatteesta kehnosti tehty takki, joka skandinaavisissa maissa tunnetaan nimellä "sarka", sen lisäksi leveälierinen hattu, punajuovaiset housut ja jalassa kengäntapaisiksi käännetyt nahkakappaleet.

Vaimot, joiden katse oli surullinen ja nöyrä ja joiden ulkonäkö oli jokseenkin miellyttävä, vaikka eloton, olivat puetut sarkaisiin liiveihin ja hameisiin; tytöillä oli palmikoidun tukkansa verhona pieni kudottu myssy, jotavastoin naimisissa olevilla naisilla oli päässä kirjava huivi, jonka päällä oli jonkinlainen valkoisesta vaatteesta tehty koriste.

Kun pitkän matkan näin kuljettuani palasin herra Fridrikssonin taloon, oli setäni jo siellä isäntämme seurassa.

X

Päivällinen oli valmis, ja professori Lidenbrock kävi siihen ahnaasti käsiksi, sillä hänen pakollinen paastonsa laivalla oli enentänyt hänen ruokahaluansa, joka muutoinkin luonnostaan oli sangen hyvä. Ateria, joka oli paremmin tanskalainen kuin islantilainen, ei ollut missään suhteessa merkillinen; mutta isäntämme, joka oli enemmän islantilainen kuin tanskalainen, johdatti mieleeni vanhan ajan kestiystävyyden sankarit, sillä selvästi huomasi, että meitä pidettiin hänen huoneessansa tärkeämpinä henkilöinä kuin häntä itseään.

Keskusteltiin maan omalla kielellä, johon setäni lisäsi saksaa ja herra Fridriksson latinaa, jotta minäkin ymmärtäisin sitä. Puhuttiin tieteellisistä kysymyksistä, kuten tiedemiehen sopii; mutta professori noudatti lauseissansa mitä suurinta varovaisuutta käskien silmäyksillään minun pysyä visusti vaiti aikeistamme.

Heti alussa Fridriksson kysyi sedältäni hänen tutkimuksiensa menestystä kirjastossa.

-- Teidän kirjastonne! vastasi professori, siinähän on vain vaillinaisia kirjoja melkein tyhjillä hyllyillä.

-- Mitä? huudahti Fridriksson; meillä on kahdeksantuhatta nidosta, joista useat ovat kallisarvoisia ja harvinaisia, vanhalla skandinavialaisella kielellä kirjoitettuja teoksia; sitäpaitsi meillä on kaikki kirja-uutuudet, mitkä Kööpenhaminassa vuosittain ilmestyvät.

-- Missä ovat sitten nuo kahdeksantuhatta nidosta? Minä puolestani -- -- --?

-- Oh, herra professori, ne ovat luettavina ympäri maata. Vanhalla jääsaarellamme on ihmisillä lukuhalua. Täällä ei ole ainoaakaan vuokraajaa eikä kalastajaakaan, joka ei osaisi lukea ja joka ei lukisi. Me islantilaiset ajattelemme, että sen sijaan, että kirjat lahoaisivat rautaristikon takana niiden tarkoituksena pikemmin on kulua lukijoiden käsissä. Senpätähden nämä kirjat kulkevatkin kädestä käteen ja kuluvat, niitä luetaan yhä uudelleen, ja usein tapahtuu, etteivät ne palaa paikallensa ennenkuin vuoden tahi parin kuluttua.

-- Ja sillävälin, vastasi setäni toivossaan pettyneenä, muukalaiset -- -- --

-- Niin, kukapa sitä voi auttaa! Muukalaisilla on omat kirjastonsa, ja meidän maanmiehemme tarvitsevat etupäässä valistusta. Sanon vieläkin: lukemisen halu on islantilaisella veressä. Jo vuonna 1816 me perustimme tieteellisen seuran, joka yhä edistyy; muukalaiset oppineet pitävät kunniana päästä sen jäseneksi; se painattaa kirjoja kansalaistemme opetusta varten ja tekee maallemme todellista hyötyä. Jos te, herra professori, suvaitsette ruveta sen kirjeenvaihtajajäseneksi, niin tuotatte meille sangen suuren mielihyvän.

Setäni, joka jo ennestään oli jäsenenä noin sadassa eri tiedeseurassa, vastaanotti tarjouksen kohteliaasti, mikä suuresti miellytti herra Fridrikssonia.

-- Olkaa hyvä, jatkoi tämä, ja mainitkaa minulle ne kirjat, joita haluaisitte saada kirjastostamme; ehkä voisin antaa teille jotakin tietoa niistä?

Katsahdin setääni; hän epäili, vastaisiko tähän tarjoukseen, joka näin suorastaan kosketti hänen aiettaan. Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän päätti puhua.

-- Herra Fridriksson, hän sanoi, olisin tahtonut tietää, onko teillä kirjastossanne vanhojen kirjojen joukossa Arne Saknussemmin teoksia?

-- Arne Saknussemm! vastasi Reykjavikin professori, varmaan tarkoitatte tuota oppinutta miestä, joka eli kuudennellatoista vuosisadalla, oli yht'aikaa suuri luonnontutkija, suuri alkemisti ja mainio matkustaja?

-- Aivan niin.

-- Joka oli Islannin kirjallisuuden ja tieteiden loistava tähti?

-- Kuten sanotte.

-- Kaikkia muita etevämpi mies?

-- Sen myönnän.

-- Ja jonka rohkeus oli yhtä suuri kuin hänen neronsakin?

-- Huomaan, että tunnette hänet hyvin.

Setäni oli ylenmäärin iloissaan, kun kuuli näin puhuttavan sankaristansa, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta.

-- No, kysäisi hän, entäs hänen teoksensa?

-- Oi! Hänen teoksiansa meillä ei ole.

-- Mitä! Islannissako?

-- Niitä ei ole missään, sillä Arne Saknussemmia syytettiin kerettiläisyydestä ja hänen teoksensa poltettiin Kööpenhaminassa v. 1573.

-- Varsin hyvin! Oivallista! huusi setäni, luonnontieteen professorin suureksi hämmästykseksi.

-- Mitä tarkoitatte? hän kysyi.

-- Nyt tulee kaikki ilmi, olen ollut oikeassa, asia on selvä, ja nyt ymmärrän, miksi Saknussemm ahdistettuna, pakotettuna salaamaan neronsa keksinnöitä, on käsittämättömään kryptogrammaan kätkenyt salaisuuden -- -- --

-- Minkä salaisuuden, kysyi Fridriksson innokkaasti.

-- Salaisuuden, joka -- -- -- josta -- -- -- vastasi setäni änkyttäen.

-- Oletteko kenties löytänyt jonkin hänen kirjoituksensa? kysäisi isäntämme.

-- Ei! lausuin vain arvelun.

-- No hyvä! vastasi Fridriksson, joka oli niin kohtelias, ettei ruvennut enempää utelemaan huomatessaan vieraansa hämilläänolon. Toivon, ettette lähde pois saareltamme tutkimatta sen kivennäisrikkauksia.

-- Se on tietty, vastasi setäni, mutta tulenpa jotenkin myöhään; onhan täällä ollut tutkijoita jo ennenkin, vai kuinka?

-- On kyllä, herra professori; voin mainita herrojen Olafsenin ja Povlsenin työt,[29] tehdyt kuninkaan käskystä, Troilin tutkimukset, herrojen Gaimardin ja Robertin tieteellisen lähetysmatkan ranskalaisella _La Recherche_[30] korvetilla, sekä viimeiseksi niiden oppineiden miesten havainnot, jotka olivat _La Reine Hortense_-nimisellä fregatilla; ne ovat suuresti edistäneet Islannin tuntemista. Mutta uskokaa minua, paljon on vielä tutkimatta.

-- Niinkö luulette? kysyi setäni suopean näköisenä koettaen salata silmiensä loistoa.

-- Niin! Kuinka monta vuorta, jäätikköä ja tulitunturia täällä onkaan tutkittavana, jotka eivät vielä ole tunnettuja! Eikä tarvitse mennä kauaksikaan: näettehän tuon vuoren, joka kohoaa taivaan rannalla? Se on Sneffels.

-- Ahaa! sanoi setäni, vai Sneffels. -- Niin, merkillisimpiä tulivuoria, mitä on; sen aukkoa on harvoin tutkittu.

-- Kenties se on sammunut?

-- Se on sammunut viisisataa vuotta sitten.

-- No hyvä! sanoi setäni, joka hurjasti koetti puristaa säärensä tiukasti ristiin, ettei hyppäisi korkealle ilmaan; minä haluaisin aloittaa geologiset tutkimuksen tästä Seffel -- -- -- Fessel -- -- -- mikä se taas olikaan?

-- Sneffels, oikaisi kohtelias Fridriksson. Tämä osa keskustelua puhuttiin latinaksi, joten minä ymmärsin kaiken. Töin tuskin saatoin pysyä totisena, kun näin setäni yritykset hillitä iloansa, joka pyrki nousemaan yli äyräiden, ja kun hän koetti näyttää maailman tietämättömimmältä ihmiseltä.

-- Teidän tietojenne johdosta, hän sanoi, minä teen päätökseni. Me koetamme siis nousta tälle Sneffels-vuorelle, ehkäpä tutkia sen aukkoakin!

-- Valitan, vastasi Fridriksson, että ammattini ei salli minun lähteä kotoani, muuten olisi minulle ollut suureksi hyödyksi ja huviksi saada seurata teitä.

-- Ah, ei, ei, vastasi setäni innokkaasti, emme tahdo olla kenellekään haitaksi, herra Fridriksson, kiitän teitä sydämestäni. Teidänlaisenne oppineen miehen läsnäolo olisi meille ollut suureksi hyödyksi, mutta virkanne kutsuu teitä.

Luulenpa, ettei isäntämme islantilaisen sielunsa viattomuudessa huomannut setäni suurta teeskentelyä.

-- Hyväksyn täydellisesti, herra professori, sanoi hän, päätöksenne aloittaa tutkimuksenne tästä tulivuoresta, sillä siellä teillä on tilaisuus tehdä runsaasti mielenkiintoisia havaintoja. Mutta sanokaapas, miten aiotte päästä Sneffelsin niemimaalle?

-- Meritse, lahden yli, sehän on lyhyin tie.

-- Epäilemättä, mutta sitä on mahdoton kulkea.

-- Minkätähden?

-- Sentähden, ettei meillä Reykjavikissa ole ainoatakaan venhettä.

-- Tuhat tulimmaista!

-- Täytyy matkustaa maata myöten pitkin rannikkoa; se on pitempi, mutta hauskempi matka.

-- No hyvä! Hankin itselleni matkaoppaan.

-- Tiedän siihen toimeen sopivan henkilön.

-- Onko hän älykäs mies?

-- Oikein älykäs; hän on siltä niemeltä kotoisin. Hän on taitava haahkatelkän pyytäjä; tulette olemaan tyytyväinen häneen. Hän puhuu sujuvasti tanskan kieltä.

-- Milloin saan tavata häntä?

-- Huomenna, jos haluatte.

-- Miksi ei jo tänään?

-- Sentähden, ettei hän tule tänne ennenkuin huomenna.

-- Huomenna siis, sanoi setäni huoaten.

Tämä tärkeä keskustelu loppui kohta senjälkeen siten, että saksalainen professori lausui sulimmat kiitoksensa islantilaiselle. Aterioidessa oli setäni saanut tietää useita tärkeitä seikkoja, muun ohessa Saknussemmin elämäntarinan ja syyn, miksi hän kätki keksintönsä kummalliseen kirjoitukseen; sen lisäksi hän sai tietää, ettei isäntämme seuraisi meitä matkallamme ja että me huomisesta päivästä alkaen saisimme matkaoppaan mukaamme.

XI

Iltasella kävelin vähän aikaa pitkin Reykjavikin rantoja ja palasin aikaiseen, laskeusin levolle sänkyyni, joka oli tehty paksuista laudoista, ja nukuin kohta sikeästi.

Herätessäni kuulin setäni puhuvan innokkaasti viereisessä huoneessa; nousin heti, ja kiiruhdin hänen luoksensa.

Hän keskusteli tanskankielellä rotevan, vantteran nuoren miehen kanssa, joka näytti olevan erittäin väkevä. Hänen päänsä oli hyvin iso ja hänen silmissänsä, jotka mielestäni olivat älykkään näköiset, oli unelias katse; hänen pitkä tukkansa, jota Englannissa olisi sanottu punaiseksi, valui hänen voimakkaille hartioillensa. Tämän saarelaisen liikkeet olivat notkeat, mutta hän liikutti vain vähän käsiänsä, niinkuin sellainen henkilö, joka ei osaa tahi ei tahdo viittailla. Hän näytti hiljaiselta ja levolliselta, mutta ei välinpitämättömältä. Hänestä huomasi, ettei hän pyytänyt mitään muilta, että hän teki työtä oman mielensä mukaan, ja että hänen käsityksensä maailmanmenosta ei sallinut kummeksimista eikä levottomuutta. Nämä islantilaisen luonnonlaadun ominaisuudet huomasin siitä tavasta, miten hän kuunteli puhetoverinsa kiihkeätä sanatulvaa. Hän seisoi käsivarret ristissä liikkumattomana setäni innokkaasti puhuessa ja viittaillessa jos jollakin tavoin; tahtoessaan vastata kieltävästi hän vain pudisti päätään ja myöntääksensä hän vain nyökkäsi, mutta nämä liikkeet olivat niin vähäiset, että hänen pitkä tukkansa tuskin liikahti. Hän oli oikein saita, kun oli kysymyksessä liikuntojen säästäminen.

Nähdessäni tämän miehen en suinkaan olisi aavistanutkaan, että hän oli metsästäjä; tosin ei otus olisi häntä säikähtänyt, mutta käsittämätöntä oli silti, kuinka hän voi saavuttaa sen?

Tämä selvisi, kun Fridriksson selitti minulle, että tuo rauhallinen mies pyysi vain haahkatelkkiä, joiden untuvat ovat saaren suurin rikkaus. Haahkan untuvien kokoamiseen ei tarvitakaan paljon liikkuvaisuutta.

Kesän alkupäivinä alkaa haahkatelkkä tehdä pesäänsä rantakallioiden väliin niiden kaitaisten vuonojen rannoille, jotka halkovat Islannin rannikoita. Kun pesä on tehty, sisustaa lintu sen hienoilla höyhenillä, joita se nyhtää rinnastaan. Kohta sen jälkeen tulee linnustaja tahi oikeammin kauppias, ja ottaa pois untuvat pesästä, jolloin lintu alkaa työnsä uudelleen; kun naaras on repinyt kaikki untuvansa, tulee koiraksen vuoro. Mutta koska tämän suuremmilla ja kovemmilla höyhenillä ei kaupassa ole suurta arvoa, ei linnustaja enää otakaan pois poikien alustaa; pesä siis tulee valmiiksi, naaras munii munansa, pojat syntyvät ja seuraavana vuonna alkaa taas haahkanuntuvien saanti.

Koska haahkatelkkä ei valitse asuinpaikaksensa jyrkkiä kallioita, vaan tasaisia ja sellaisia, joille se helposti pääsee, niin islantilainen linnustaja saattaa hoitaa ammattiansa ilman suurta ponnistusta. Hän on maamies, joka ei kylvä eikä leikkaa eloansa, vaan kokoaa sen vain.

Tämän totisen, hitaan ja harvapuheisen miehen nimi oli Hannu Bjelke, ja hän tuli palvelukseemme Fridrikssonin puoltosanan perusteella. Hän oli tuleva matkaoppaamme; hänen käytöstapansa oli kummallinen vastakohta setäni käytökselle.

Kuitenkin he sopivat hyvästi kaupoista. Ei kumpikaan pitänyt lukua hinnasta, toinen oli valmis vastaanottamaan, mitä hänelle tarjottiin, toinen altis antamaan, mitä vaadittiin. Ei milloinkaan ole kauppaa helpommin tehty.

Sopimus oli, että Hannu sitoutui viemään meidät Stapi-nimiseen kylään, Sneffels-niemen etelärannalle, liki tulivuoren juurta. Maamatkaa oli noin kaksikolmatta penikulmaa, setäni arvelun mukaan parin päivän matka.

Mutta kun hän sai tietää, että oli kysymys tanskalaisista penikulmista, joissa on neljäkolmatta tuhatta jalkaa, piti hänen antaa perään laskuissansa, ja, huonoihin teihin katsoen, laskea matkaan seitsemän tahi kahdeksan päivää.

Setäni saisi käytettäväkseen neljä hevosta, kaksi hänelle ja minulle ratsuiksi ja kaksi kantamaan tavaroitamme. Hannu kulkisi tapansa mukaan jalkaisin. Hän tunsi täydellisesti tämän osan rantamasta ja lupasi viedä meidät lyhyintä tietä.

Hänen palveluksensa ei loppuisi tultuamme Stapi-kylään, vaan kestäisi se koko sen ajan, minkä setäni tarvitsi tieteellisiin tutkimusmatkoihinsa; hänellä oli palkkaa kolme taaleria viikossa. Mutta välttämättömäksi ehdoksi määrättiin nimenomaan, että tämä summa maksettaisiin hänelle joka lauantai-ehtoona.

Lähtöpäivä määrättiin kesäkuun 16 päiväksi. Setäni tahtoi antaa linnustajalle käsirahaa, mutta tämä epäsi sen yhdellä ainoalla sanalla.

-- Jäljestäpäin, hän sanoi, ja professori tulkitsi tämän heti minulle.

Kun sopimus oli tehty, meni Hannu heti pois.

-- Oivallinen mies, sanoi setäni, mutta hän tuskin ymmärtää sitä kummallista tehtävää, joka hänellä on edessä.

-- Hän siis seuraa meitä aina -- -- --.

-- Niin, Akseli, aina maan keskipisteeseen saakka.

Vielä oli jäljellä neljäkymmentäkahdeksan tuntia, jotka minun piti suureksi harmikseni käyttää valmistuksiin; panimme kaiken kykymme liikkeelle sovittaaksemme kaikki tavarat parhaiten, tieteelliset kojeet toiseen, aseet toiseen paikkaan, työkalut yhteen nippuun ja ruokatavarat toiseen.

Tieteelliset kojeemme olivat:

1:ksi. Sata-asteinen Eigelin lämpömittari, viivoitettu sataanviiteenkymmeneen asteeseen, mikä mielestäni oli joko liian paljon tahi liian vähän: liian paljon, jos lämpö kohoaisi niin korkealle, jossa tapauksessa tulisimme keitetyiksi; liian vähän, jos piti mitata kuumien lähteiden tai muiden sulien aineiden lämpöä.

2:ksi. Manometri eli ilman paineen mittari, jolla voitiin mitata suurempaa painetta kuin ilman paine meren pinnan kohdalla. Tavallinen ilmapuntari ei todella olisikaan riittänyt, sillä ilman paine tietysti lisääntyisi samassa suhteessa kuin laskeutuisimme maan pinnan alle.

3:ksi. Geneveläisen Boissonnas nuoremman tekemä kronometrikello, tarkoin asetettu Hampurin puolipäiväpiirin mukaan.

4:ksi. Kaksi inklinationi- ja deklinationi-kompassia.

5:ksi. Yökiikari.

6:ksi. Kaksi Ruhmkorffin konetta, jotka sähkövirran voimasta kehittivät tasaisen ja riittävän valon; kojeen saattoi kantaa mukanansa.[31]

Aseinamme oli kaksi kivääriä Purdley Moore ja Kumppanien tehtaasta sekä kaksi Coltin revolveri-pistoolia. Mitähän varten näitä aseita otettiin mukaan! Eihän luullakseni tarvinnut pelätä villi-ihmisiä eikä petoeläimiäkään? Setäni piti yhtä tarkan huolen aseistaan kuin tieteellisistä kojeistaankin, erittäinkin pumpuliruudista, joka ei pahene kostumisesta ja on paljoa voimakkaampaa kuin tavallinen ruuti.

Työkalumme olivat: kaksi rautakankea, kaksi kivikuokkaa, silkkiset portaat, kolme rautakärkistä keppiä, kirves, vasara, tusina rautaisia kiiloja ja rengaspäisiä ruuveja, sekä pitkiä solmuköysiä, jotka kaikki yhteensä muodostivat suuren kuorman, portaatkin kun olivat 300 jalan pituiset.

Lopuksi oli vielä ruokatavaroita, jotka eivät vieneet paljon tilaa, mutta joita oli kuitenkin riittävästi, sillä tiesin, että meillä oli säilykelihaa ja kuivattua leipää kuudeksi kuukaudeksi. Ainoa juoma-aine matkaeväissämme oli viina, vettä ei ollut ollenkaan; meillä oli kuitenkin suuria pulloja, ja setäni luotti siihen, että löytäisimme lähteitä, joista voisimme täyttää pullomme; turhaan koetin huomauttaa, että ne kenties olisivat kelvottomia tahi kuumia tahi ettei niitä olisi ollenkaan.