Part 4

Muutamassa sekunnissa olin selittänyt parilla sanalla kauniille neidolleni koko seikan. Vähän aikaa hän oli ääneti; tykyttiköhän hänen sydämensä yhtä kiivaasti kuin minun? Sitä en tiedä, mutta hänen kätensä vapisi kädessäni, ja me astuimme äänettöminä noin sata askelta eteenpäin.

-- Akseli! lausui hän vihdoin.

-- Armas Graüben!

-- Siitä tulee ihana matka.

Tämän kuultuani suorastaan hypähdin.

-- Niin, Akseli, sellainen matka, joka on oppineen miehen veljenpojalle sopiva. On hyvä, että mies kunnostautuu jollakin suurella yrityksellä.

-- No mutta Graüben, sinä et siis ollenkaan kiellä minua menemästä mokomalle matkalle?

-- En, rakas Akseli, ja tulisinpa mielelläni sedän ja sinun seuraasi, jollen, tyttöraukka, olisi teille esteeksi.

-- Puhutko totta?

-- Aivan totta!

Ah! Te puolisot ja tytöt, te aina arvoitukselliset naissydämet! Koska olette ujoimmat kaikista olennoista, olette rohkeimmat! Järjellä ei ole kanssanne mitään tekemistä. Tämä lapsi kehoitti minua ottamaan osaa tuollaiseen matkaan. Hän ei vähääkään säikähtänyt sellaista vaarallista yritystä. Hän pakotti minut siihen; minut, jota hän kumminkin rakasti!

Olin hämilläni ja, miksipä en sitä tunnustaisi, kovasti häpeissäni.

-- Graüben, jatkoin minä, saammepa nähdä, puhutko huomenna samalla tavalla.

-- Huomenna, rakas Akselini, puhun aivan samoin kuin tänäänkin.

Kuljimme eteenpäin, Graüben ja minä, käsityksin, mutta aivan äänettöminä. Olin uupunut kaikista päivän mielenliikutuksista.

-- Kun oikein mietin, arvelin minä, on vielä pitkä aika heinäkuun 1 päivään, ja sitä ennen saattaa tapahtua monta seikkaa, jotka voivat parantaa setäni hänen himostansa matkustaa maan alle. Yö oli jo tullut, kun saavuimme kotitaloon Kuninkaankadun varrelle. Luulin tapaavani kotona kaikki rauhassa, setäni tapansa mukaan pitkällänsä sängyssä ja Martan pyyhkimässä viimeistä pölyä ruokasalissa.

Mutta enpä ollut ottanut huomioon professorin maltittomuutta. Tullessamme oli hän paraillaan huutamassa ja viittoilemassa keskellä suurta tavarajoukkoa, jonka kantomiehet juuri olivat tuoneet eteiseen; vanha palvelijattaremme ei tiennyt mihin päänsä pistää.

-- No joudu nyt viimeinkin, Akseli, joudu kiireesti, sinä onneton mies! huusi setäni, niinpian kuin oli kaukaa minut huomannut. Entäs matkalaukkusi, joka on kuntoon panematta, ja paperini, jotka ovat järjestämättä, ja minun tavarareppuni, jonka avainta en löydä, ja säärykseni, joita ei vielä ole tuotu!

Minä pysähdyin ällistyneenä. Ääneni tukahtui. Vaivalla sain änkytetyksi seuraavat sanat:

-- Pitääkö meidän siis lähteä?

-- Pitää kyllä, onneton poika, joka menet kävelylle sen sijaan, että olisit täällä.

-- Matkalleko? sanoin taas heikolla äänellä.

-- Niin kyllä, ylihuomenna kello yksi.

En jaksanut kuulla enempää, vaan pakenin yläkertaan pieneen kamariini.

Ei ollut epäilemistäkään! Setäni oli käyttänyt iltapäivän hankkiaksensa niitä tavaroita, jotka olivat tarpeelliset hänen matkallensa; eteinen oli täpötäynnä köysiportaita, solmuisia köysiä, tulisoihtuja, rautaisia kuokkia, matkapulloja y.m. -- taakkaa kylliksi ainakin kymmenelle miehelle.

Seuraava yö tuntui inhoittavan ilkeältä. Aamulla varhain minua huudettiin. Olin lujasti päättänyt, etten avaisi oveani, mutta kuinka taisin vastustaa suloista ääntä, joka lausui: "Rakas Akselini?"

Tulin kamaristani ja luulin, että raukea näköni, kalpeuteni ja unettomuudesta punareunaiset silmäni liikuttaisivat Graüben'iä ja muuttaisivat hänen mielensä.

-- Ah! rakas Akselini, sanoi hän, näen, että voit paremmin ja että olet rauhoittunut yöllä.

-- Rauhoittunut! huusin minä ja syöksyin peilin eteen. Olin todellakin vähemmän surkean näköinen kuin luulinkaan. Se oli melkein uskomatonta.

-- Akseli, sanoi Graüben, olen puhunut kauan holhoojani kanssa. Hän on rohkea tiedemies, jolla on suuri usko, ja muistathan, että hänen vertansa virtaa minunkin suonissani. Hän on kertonut minulle aikeensa, toiveensa ja miten hän uskoo saavuttavansa päämaalinsa; enkä epäile, ettei hän sitä saavuta. Oi Akselini! Kaunista on antautua kokonaan tieteelle! Mikä kunnia odottaa professoria; ja siitähän tulee osa hänen seuralaisellensa! Palattuasi, Akselini, olet hänen vertaisensa mies, vapaa puhumaan, vapaa toimimaan ja vihdoin vapaa -- -- --

Nuori tyttö keskeytti punastuen puheensa. Hänen sanansa herättivät jälleen rohkeuteni. Mutta en vieläkään tahtonut uskoa lähtöämme. Vein Graüben'in professori huoneeseen.

-- Setä, sanoin minä, onko siis vakaasti päätetty, että me lähdemme?

-- Mitä? Epäiletkö sitä?

-- En, sanoin minä, etten vastustaisi häntä. Mutta tahtoisin kysyä teiltä, mikä pakottaa meidät lähtemään niin pian?

-- Aika; aika, joka kulkee auttamattoman nopeasti.

-- Mutta vastahan meillä on toukokuun 26 p. ja kesäkuun loppuun -- -- --

-- Joutavia! Luuletko sinä, typerä ihminen, että niin pian päästään Islantiin? Jollet olisi juossut tiehesi niinkuin hullu, niin olisin vienyt sinut Liffender ja Kumppanin tanskalaiseen konttoriin, josta olisit saanut tietää, että Kööpenhaminan ja Reykjavikin välillä ei ole kuin yksi kulkuvuoro, joka kuukauden 22 päivänä.

-- Noh?

-- Noh? Jos viipyisimme kesäkuun 22 päivään, tulisimme liian myöhään nähdäksemme Scartarisen varjon siimestämässä Sneffelsiä; sentähden pitää meidän mennä niin pian kuin mahdollista Kööpenhaminaan päästäksemme siellä laivaan, joka vie meidät perille. Mene, laita matkalaukkusi kuntoon!

Tähän ei käynyt vastaaminen mitään. Menin taas kamariini. Graüben seurasi minua. Hän otti vaivakseen sulloa matkaani varten tarpeellisimmat tavarat pieneen matkalaukkuun. Hän ei ollut enemmän liikutettu, kuin jos olisi lähdetty huvimatkalle Lyypekkiin tahi Helgolantiin; hänen pienet kätensä liikkuivat edes takaisin ilman mitään kiirettä. Hän keskusteli tyynesti ja selitti minulle järjellisimmät syyt matkaamme. Hän oli oikein ihastuttava, ja minä tunsin suuttuvani häneen. Välistä olin vähällä kiivastua, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan jatkoi rauhallisesti hiljaista työtänsä.

Vihdoin oli viimeinen hihna matkalaukussani kiinni, ja minä menin alakerrokseen.

Tämän päivän kuluessa tuli tavarain tuojia yhä enemmän, eteiseen ilmestyi fysikaalisia kojeita, aseita ja sähkökoneita. Martta parka oli vallan ymmällä.

-- Onko herra tullut hulluksi? kysyi hän.

Tein myöntävän liikkeen.

-- Ja hän ottaa teidät mukaansa?

Sama liike.

-- Mihin? kysäisi Martta.

Osoitin sormellani maan keskipistettä kohti.

-- Alas kellariinko? parkaisi eukko.

-- Ei, sanoin minä, syvemmälle toki.

Ilta tuli; en tiennyt kuinka pitkälle aika oli kulunut.

-- Huomenna varhain, sanoi setä, määrällensä kello 6, lähdemme matkalle.

Kello 10 vaivuin vuoteelleni lopen väsyneenä. Yöllä kauhistukseni palasi. Koko yön uneksein pohjattomista syvyyksistä. Olin aivan kuin hulluna; olin tuntevinani professorin käden tarttuvan itseeni, laahaavan minua jälessään, tunsin itseäni vedettävän syvyyteen ja vaipuvani! Putosin äärettömien synkkyyksien pohjalle kiihtyvällä nopeudella, niinkuin ainakin avaruuteen viskatut esineet. Elämäni oli vain yhtä ainoata ääretöntä putoamista.

Kello 5 aamulla heräsin; olin väsynyt ja mielenliikutuksen uuvuttama. Menin ruokasaliin, jossa setäni jo ahmi suurella kiireellä. Katselin häntä tuntien kauhistusta. Mutta olihan edes Graüben siellä. En virkkanut mitään. En voinut ollenkaan syödä.

Kello kuuden aikaan kuulin kadulta rattaiden kolinaa: avarat vaunut tulivat viemään meitä Altonan asemalle; pian olivat setäni tavarat sovitetut vaunuihin.

-- Entä sinun matkalaukkusi? kysyi setä minulta.

-- Kyllä se on reilassa, vastasin vaisulla äänellä.

-- Kanna se sitten joutuisasti alas, muuten on sinun syysi, jos myöhästymme junalta!

Nyt näin, että oli mahdotonta taistella kohtaloa vastaan. Menin kamariini, otin matkareppuni ja annoin sen luistaa portaita myöten alas, kiiruhtaen itse perässä.

Nyt jätti setäni talon "hallituksen ohjat" Graübenin käsiin, jolloin kaunis vierlantilainen tyttö pysyi yhtä vakavana kuin ennenkin. Hän suuteli setää, mutta ei sentään voinut pidättää kyyneliä tulemasta silmiinsä koskettaessaan poskipäitäni sulohuulillansa.

-- Graüben! sanoin minä.

-- Matkusta, rakas Akselini, matkusta! Nyt jätät morsiamesi, mutta palatessasi löydät puolisosi.

Minä painoin Graübenin rintaani vasten ja istuin vaunuihin. Martta ja nuori tyttö viittasivat meille viimeiset jäähyväiset, minkäjälkeen kuski huitaisi piiskallaan ja hevoset lähtivät täyttä laukkaa Altonaan vievää tietä myöten.

VIII

Altona, Hampurin varsinainen asema, on loppupäässä Kielin rautatietä, jota myöten meidän piti matkustaa Beltin rannoille. Ei viipynyt kahtakymmentä minuuttiakaan, ennenkuin jo olimme Holsteinin alueella.

Kello puoli seitsemän vaunut seisattuivat asemalle; setäni monilukuiset, paljon tilaa ottavat matkakapineet purettiin vaunuista, vietiin pois, punnittiin, merkittiin ja lastattiin tavaravaunuihin. Kello 7 olimme istumassa vastatusten samassa matkustajavaunussa. Höyrypilli vihelsi, juna lähti liikkeelle. Olimme matkalla.

Olinko nyt levollinen? En vielä. Raitis ulkoilma ja ikkunasta näkyvät maisemat, jotka nopeasti vilahtivat ohitse junan porhaltaessa eteenpäin, haihduttivat kuitenkin alakuloisuuttani.

Mitä professorin ajatuksiin tulee, niin ne tietysti olivat jo etempänä kuin tämä juna, joka kulki liian hitaasti tyydyttääkseen hänen maltittomuuttansa. Olimme kahden vaunussa, mutta emme puhuneet mitään. Setäni tutki taskujansa erittäin tarkasti, ja näin selvästi, ettei häneltä puuttunut mitään, mitä hän tarvitsi aikeittensa toimeenpanemiseen.

Muun muassa oli hänellä huolellisesti kokoon käännetty paperi, jossa oli Tanskan konsuliviraston merkki ja johon professorin ystävä, Tanskan konsuli herra Christensen oli kirjoittanut nimensä; tarkoituksena oli, että me Kööpenhaminassa sen paperin avulla helposti saisimme suosituskirjan Islannin kuvernöörille. Huomasinpa vielä tuon turmiollisen pergamentinkin hyvin kätkettynä kirjalaukun salaisimpaan osaan. Sydämeni pohjasta kiroten koko pergamentin rupesin taas katselemaan maisemaa, joka suurimmaksi osaksi oli yksitoikkoista, mutaista ja hedelmätöntä tasankoa ilman erikoisemmin silmäänpistäviä kohtia; se oli varsin sopivaa maata rautateiden rakentamiselle ja hyvin sovelias suorille linjoille, joista rautatieyhtiöt niin paljon pitävät. Mutta tämä yksitoikkoisuus ei ehtinyt käydä väsyttäväksi, sillä kolme tuntia lähtömme jälkeen juna seisattui Kielissä, parin askeleen päässä merestä.

Matkatavaramme merkittiin lähetettäviksi Kööpenhaminaan, meidän tarvitsematta pitää niistä huolta, mutta professori katseli silti levottomana, kun niitä muutettiin höyrylaivan lastiruumaan.

Kiireessänsä setäni oli varannut aikaa niin runsaasti, että meille jäi kokonainen päivä liikaa. Höyrylaiva _Eleonora_ lähti vasta seuraavana yönä. Seurauksena siitä oli yhdeksäntuntinen kuume, jolloin oppinut matkustajamme, joka oli herkkä suuttumaan, kiroili sekä höyrylaivan isäntiä että rautatien johtokuntaa ja hallitusta jotka sallivat sellaista väärinkäyttöä. Vähällä olin yhtyä samaan ääneen, kun hän rupesi hätyyttämään asiasta _Eleonoran_ kapteenia ja tahtoi pakottaa hänet hetikohta silmänräpäystäkään viivyttelemättä, lämmittämään höyrykattilan. Kapteeni käski setäni mennä tiehensä.

Kielissä, niinkuin muuallakin, piti toki saada yksi päivä kulumaan. Kun olimme astuskelleet pitkin merenlahden viheriöitä rannikoita, jonka pohjukassa kaupunki on, ja kuljeksineet tuuheissa metsiköissä, jotka saavat kaupungin näyttämään risukimppuun rakennetulta linnunpesältä, ja käveltyämme vielä ihaillen huviloita, joissa jokaisessa oli vähäinen kylpyhuoneensakin, ja viimeiseksi marssittuamme kiroillen sinne tänne, kului lopultakin päivä kello kymmeneen iltasella.

_Eleonoran_ savu tuprusi ilmaan, laivan kansi tärisi koneen jyskyttäessä; olimme laivassa, ja kummallekin oli tehty vuode sen ainoaan hyttiin.

Kun kello oli neljännestä yli kymmenen, heitettiin köydet irti, ja laiva lähti nopeasti halkomaan Ison-Beltin tummia laineita. Yö oli pimeä, tuuli jotenkin kovasti, ja laineet kohosivat korkeiksi; muutamia tulia näkyi rannalta; myöhemmin näkyi laineiden yli välkkyvä majakka, mutta en tiennyt, mikä se oli. Muuta en muista tältä ensimmäiseltä merimatkalta.

Kello 7 nousimme maihin Korsörissä, joka on pieni kaupunki Seelannin länsirannalla; siellä laivamatka loppui, ja lähdimme eteenpäin junalla, joka vei meidät yhtä aukean maan halki, kuin Holsteinin tasangot olivat. Meillä oli vielä kolmen tunnin matka Tanskan pääkaupunkiin. Setäni ei ollut ummistanut silmiänsä koko yönä, ja luulenpa, että hän maltittomuudessaan koetti potkia vaunuja kiivaampaan kulkuun. Viimein hän huomasi kaistaleen merta.

-- Salmi! huusi hän.

Vasemmalla puolella meistä oli suuri rakennus, joka näytti olevan sairaala.

-- Se on mielisairaala, selitteli joku matkatovereistamme.

-- Hyvä, ajattelin minä, sehän on juuri sellainen laitos, jossa meidän pitäisi päättää maallinen vaelluksemme. Mutta olkoon tämä sairaala kuinka tilava hyvänsä, niin se on kumminkin liian pieni kaikelle professori Lidenbrockin hulluudelle.

Viimein kello 10 a.p. tulimme Kööpenhaminaan. Tavaramme asetettiin rattaille ja tuotiin mukanamme Phoenix-hotelliin Bred-Gaden varrelle; tähän kului puoli tuntia, sillä asema oli siihen aikaan kaupungin ulkopuolella. Setäni pukeutui sen jälkeen pikaisesti ja vei minut mukaansa kaupungille. Hotellin ovenvartija puhui saksaa ja englantia, mutta professori, joka taisi monta kieltä, kysyi häneltä selvällä tanskan kielellä, missä pohjoismaiden muinaismuseo oli, ja sai yhtä selvällä tanskan kielellä vastauksen.

Esimiehenä tässä omituisessa laitoksessa, johon oli koottu niitä ihmeellisiä esineitä, joiden avulla voi uudelleen sommitella maan historian ja olot kaikkine vanhoine menoinensa, kiviaseinensa, juomapikareinensa ja koristeinensa, oli oppinut professori Thomsen, Hampurissa olevan konsulin ystävä.

Sedälläni oli hänelle lämmin suosituskirje. Ylipäänsä oppinut mies vastaanottaa toisen oppineen jotenkin kylmäkiskoisesti, mutta tällä kertaa asia oli vallan toisin. Valmiina auttamaan tervehti professori Thomsen sydämellisesti sekä professori Lidenbrockia että hänen veljenpoikaansa. Tuskin tarvinnee mainita, että setäni varoi huolellisesti ilmaisemasta salaisuuttansa tuolle miellyttävälle museon johtajalle; hän sanoi vain, että meillä oli aikomuksena käydä Islannissa muka yleensä vain tieteen harrastajina.

Herra Thomsen antautui kokonaan meidän palvelukseemme, ja kuljimme laivasillalta toiselle etsien laivaa, joka olisi lähdössä Islantiin.

Toivoin, ettei löytyisi mitään keinoa päästä sinne, mutta ikävä kyllä ei niin käynyt. Pienen _Valkyyria_-nimisen kuunarin piti lähteä purjehtimaan Reykjavikiin kesäkuun 2 päivänä. Kapteeni Bjarne oli laivassa, ja hänen tuleva matkustajansa oli iloissansa puristaa hänen kätensä murskaksi. Oikeinpa tuo kelpo mies hämmästyi sellaisesta kädenlyönnistä. Hänestä oli Islantiin purjehtiminen vallan yksinkertainen asia, sillä sehän oli hänen ammattinsa. Setäni mielestä se oli jotakin erinomaisen ylevää, ja kapteeni käytti tätä hänen ihastustansa hyväksensä antaakseen meidän maksaa kaksinkertaisen matkarahan; mutta siitä emme niin paljon välittäneet.

-- Tulkaa laivaan tiistaiaamuna kello 7, sanoi kapteeni Bjarne pistettyänsä melkoisen joukon hopeakolikoita taskuunsa.

Kiitettyämme herra Thomsenia hänen suuresta avustansa palasimme hotelliin.

-- Tämä käy hyvin, vallan hyvin! sanoi setäni. Mikä erikoinen onni, että sattumalta löysimme tämän lähtövalmiin laivan. Syökäämme nyt aamiaista, ja käykäämme siten kaupunkia katselemaan.

Menimme säännöttömälle aukealle torille, jonka nimi on Kongens Nytorv ja jossa oli tykkipatteri; sen kaksi pientä tykkiä ei voinut säikähdyttää ketään. Aivan lähellä, talossa N:o 5, oli ranskalainen ravintola, jota piti eräs Vincent-niminen kokki, ja siellä saimme oivallisen aamiaisen, josta maksoimme vain neljä markkaa hengeltä.

Sitten huvittelin kuin lapsi käyskennellen ympäri kaupunkia; setäni käytti ajuria eikä nähnyt mitään koko kaupungista, ei vähäpätöistä kuninkaallista palatsia, ei kaunista siltaa, joka on rakennettu seitsemännellätoista vuosisadalla museon kanavan poikki; ei Thorvaldsenin tavattoman suurta muistorakennusta, jonka seinät ovat ulkopuolelta koristetut epäonnistuneilla maalauksilla, vaikka se kuitenkin sisältää tämän kuvanveistäjän taideteokset; setäni ei nähnyt pientä Rosenborgin linnaa, joka on ihastuttavan somasti rakennettu puistoon, eikä sen kellotornia, joka on muodostettu neljän vaskisen lohikäärmeen yhteenkietoutuneista pyrstöistä; hän ei nähnyt valleilla suuria tuulimyllyjä, joiden pitkät siivet paisuivat kuin laivan purjeet tuulessa merellä.[26]

Kuinka viehättäviä kävelymatkoja olisinkaan voinut tehdä kauniin vierlantilaisen tyttöni kanssa sille puolelle satamaa, missä kaksikantiset laivat ja fregatit hiljaa keinuivat laineilla pitkin Juutinrauman viheriöitä rantoja; keskellä näitä varjoisia lehdikköjä, joiden helmassa on piilossa linnoitus, jonka tykit ojentavat suunsa piilipuiden oksien välitse!

Mutta hän oli kaukana poissa, Graüben raukkani, eikä minulla ollut toivoakaan saada nähdä häntä enää!

Vaikka setäni ei huomannutkaan näitä luonnonihania seutuja, niin hän kuitenkin hämmästyi suuresti nähdessään erään kirkontornin Amager-saarella, joka muodostaa lounaisen osan Kööpenhaminan kaupunkia.

Minä sain käskyn marssia sinnepäin, ja astuin siis pieneen höyryveneeseen, joka pysähtyi muutaman hetken kuluttua laivatokan satamaan. Kuljettuamme joitakin ahtaita katuja myöten, joilla työskenteli vankeja päällysmiestensä keppien komennon mukaan puettuina puoleksi keltaisiin, puoleksi harmaisiin housuihin, tulimme Vor-Frelsers-Kirke'n luo. Itse kirkossa ei ollut mitään erikoista. Mutta syynä siihen, että sen korkea torni herätti professorin huomiota, oli se, että tasakatosta alkaen sen huipun ympäri kohosivat kiertoportaat, joiden kierteet olivat paljaan taivaan alla.

-- Nouskaamme ylös! sanoi setä.

-- Minua pyörryttää! väitin vastaan.

-- Sitä suurempi syy on sinulla nousta ylös, sillä pyörryttämiseen täytyy tottua.

-- Mutta -- -- --

-- Tule! sanon minä, älkäämme tuhlatko aikaa.

Minun täytyi totella. Vahti, joka asui kadun toisella puolella, antoi meille avaimen, ja aloimme kiivetä.

Setäni astui edelläni kevein askelin. Minä seurasin häntä peläten, sillä valitettavasti alkaa päätäni helposti huimata; minulla ei ole kotkan vakavuutta eikä sen lujia hermoja.

Niin kauan kuin olimme portailla tornin sisäpuolella, kävi kaikki hyvin, mutta sataviisikymmentä askelta noustuamme virtasi raitis ilma kasvoihini. Olimme päässeet tornin parvekkeelle, josta nuo ilmaan kohoavat portaat alkoivat; niitä suojelivat vähäiset kaiteet, ja yhä kapenevat porraslaudat näyttivät vievän taivaan äärettömään avaruuteen.

-- En voi! vaikeroin minä.

-- Oletko kenties pelkuri? Eteenpäin vain! komensi taipumaton professori.

Minun täytyi seurata häntä, pidellen kaiteesta kiinni niin hyvin kuin taisin. Raitis ilma ensin toinnutti ja virkisti minua; mutta kun tunsin tornin huojuvan tuulen puuskauksista, eivät jalkani tahtoneet kannattaa; kohta ryömin polvillani, sitten vatsallani; ummistin lopuksi silmäni ja tunsin ilkeän tyhjyyden tunteen.

Viimein setä tarttui kaulukseeni ja laahasi minut liki tornin huipussa olevaa palloa.

-- Katso, sanoi hän, katso hyvin tarkoin ympärillesi. Täytyy totuttautua katsomaan syvyyksiin.

Avasin silmäni ja näin talot litistyneinä maahan kuin musertuneina pudottuaan alas. Yläpuolellani kulki hajanaisia pilviä, jotka näköharhan vuoksi näyttivät liikkumattomilta, jotavastoin torni, pallo ja minä itse olimme kulkevinamme ajatuksen nopeudella eteenpäin. Kaukana toisella puolella levisivät eteeni viheriät kedot, toisella puolella kimalteli meri auringon paisteessa. Juutinrauma kimalteli Helsingörin kohdalla; siinä näkyi joitakuita valkoisia purjeita, jotka olivat ikäänkuin kalalokin siivet, ja sumun seasta idästäpäin siinti tuskin näkyvänä Ruotsin rannikko. Koko tämä äärettömän suuri näköala oli silmieni edessä.

Minun täytyi nousta seisaalleni, seisoa suorana ja katsoa ympärilleni. Ensimmäinen pyörtymisen estämisharjoitus kesti tunnin. Kun setä salli minun laskeutua tornista, olivat jäseneni aivan jäykistyneet.

-- Huomenna aloitamme uudelleen, sanoi professori.

Ja todellakin; tämä huimaava harjoitus uudistettiin viitenä päivänä; tahtoen tai tahtomattani edistyin suuresti "ylhäisten katselujen" taidossa.

IX

Lähtöpäivä koitti. Edellisenä iltana oli kohtelias herra Thomsen antanut meille suosituskirjeet Islannin maaherralle, kreivi Trampelle, piispan apulaiselle, herra Picturssonille ja Reykjavikin pormestarille Finsenille. Vastalahjaksi setäni pudisti mitä pontevimmin hänen kättänsä.

Kesäkuun 2 p:nä kello kuusi aamulla olivat kallisarvoiset matkakapineemme laivassa. Kapteeni vei meidät melko ahtaisiin hytteihimme.

-- Onko meillä purjetuuli? kysyi setäni.

-- On, ja hyvä, vastasi kapteeni Bjarne, se on kaakkoinen. Me pääsemme satamasta merelle täysin purjein.

Muutaman hetken kuluttua kuunari oli lähtövalmis ja kiiti täysin purjein ulos satamasta. Tunnin kuluttua näytti Tanskan pääkaupunki vaipuvan kaukaisiin laineisiin, ja _Valkyyria_ purjehti läheltä rannikkoa Helsingörin kohdalla. Olin liikutettu ja odotinpa näkeväni Hamletin haamun harhailevan tuon linnan historiallisesti muistettavilla valleilla.

-- Ylevä haaveksija! sanoin itsekseni, sinä kyllä antaisit meille suostumuksesi! Kenties seuraisit merta etsiäksesi maan keskipisteestä selitystä ikuiseen epäilykseesi?

Mutta noilla vanhoilla muureilla ei näkynyt ketään. Sitäpaitsi linna on paljoa nuorempi kuin mainittu Tanskan urhokas prinssi. Nyt se on Juutinrauman kapeimman kohdan vartion komeana asuntona; tästä purjehtii ohitse vuosittain viisitoistatuhatta laivaa.

Kronborgin linna katosi pian sumuun, samoin Ruotsin puolella kohoava Helsingborgin torni; kuunarimme kallisteli hiukan tuulessa Kattegatilla.

_Valkyyria_ oli hyvä purjehtija, mutta purjelaivassa ei koskaan tiedä edeltäkäsin, kuinka matka sujuu. Aluksemme purjehti Reykjavikiin lastinansa hiiliä, talouskapineita, saviastioita, villavaatteita ja viljaa. Viisi miestä, kaikki tanskalaisia, oli kylliksi laivaa hortelemaan.

-- Kuinka kauan matka kestää? kysyi setäni kapteenilta.

-- Noin kymmenen päivää, vastasi tämä, jollemme kohtaa kovia luodetuulia Fär-saarien kohdalla.

-- Ettehän pelänne mitään pitempää viivykettä.

-- En, herra professori, olkaa huoleti, kyllä me perille pääsemme.

Iltapäivällä kuunari sivuutti Skagenin niemen, Tanskan pohjoisimman kohdan, kulki yöllä Skagerrakin halki, purjehti Norjan äärimmäisen niemen Cap Lindesnaesin ohi ja laski Pohjanmerelle.

Kaksi päivää sen jälkeen alkoi Skottlannin rannikko siintää Peterheadin kohdalta, ja _Valkyyria_ kääntyi Fär-saaria kohti kulkien Orkney- ja Shetlannin saarien välitse. Kohta huuhtelivat Atlantin valtameren aallot kuunariamme; sen täytyi risteillä pohjoistuulta vastaan, ja se pääsi töin tuskin Fär-saarille. Kesäkuun 8 päivänä tuli näkyviin itäisin näistä saarista, ja siitä alkaen piti kapteeni suoraa suuntaa Cap Portlandia kohti, joka on Islannin etelärannalla.

Matkalla ei sattunut mitään erikoisen tärkeätä. Kohtalaisen hyvin pidin puoleni meritautia vastaan; setäni sitä vastoin oli kaiken aikaa kipeänä, mistä hän oli varsin harmissaan mutta vielä enemmän häpeissänsä.

Hän ei siis voinut saada mitään tietoja kapteeni Bjarnelta Sneffels-vuoresta, kulkuneuvoista ja tavaran kuljetuksen helppoudesta; hänen täytyi jättää nämä kyselemiset siksi, kunnes tulisimme perille. Niin hän kulutti aikansa pitkällänsä hytissään, jonka seinät natisivat laivan kovasti kiikkuessa. Täytyy myöntää, että setäni itse oli suureksi osaksi ansainnut kohtalonsa.

Kesäkuun 11 päivänä saatoimme määrätä Cap Portlandin aseman. Ilma oli silloin selkeä, niin että voimme nähdä Myrdalin Jokulin,[27] joka kohoaa sen yläpuolella.