Part 3

Martta sai mennä saamatta vastausta. Vastustettuani jonkin aikaa unta jouduin lopuksi väkisinkin sen valtaan ja nukahdin sohvan nurkkaan sill'aikaa kun setä Lidenbrock yhä vain vuorotellen laski lukujansa tai pyyhki pois laskujansa.

Kun aamulla heräsin, istui hän vielä uupumatta työssään. Hänen punareunaiset silmänsä, kelmeä ihonsa, kuumeen hermostuttamien käsien pörröttämä tukkansa ja punertavat poskipäänsä osoittivat kylliksi selvästi kuinka hirveätä taistelua hän kävi mahdottomuutta vastaan ja missä sielun voimain ponnistuksessa sekä aivojen rasituksessa hänen aikansa oli kulunut.

Minun tuli häntä todellakin sääli. Huolimatta niistä nuhteista, joita luulin kohtuudella voivani hänellä lausua, tulin liikutetuksi. Miesrukka oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että hän ei muistanut suuttua. Kaikki hänen sielun- ja ruumiinvoimansa olivat kiintyneet tuohon yhteen ainoaan asiaan, ja kun ne eivät päässeet kulkemaan tavallista latuaan, oli syytä pelätä, että sellainen luonnoton jännitys tappaisi hänet millä hetkellä hyvänsä.

Yhdellä viittauksella, yhdellä ainoalla sanalla olisin voinut irroittaa sen rautasiteen, joka ympäröi hänen aivojansa, mutta kuitenkaan en sanonut mitään.

Ja minulla oli kuitenkin hyvä sydän. Miksi siis olin ääneti näin tärkeänä hetkenä? Vaikenin setäni hyödyksi.

Ei! Ei! sanoin itsekseni montakin kertaa, en puhu! Hän lähtisi varmasti sinne; minä tunnen hänet kyllä; häntä ei voisi mikään pidättää. Hänen mielikuvituksensa on kuin tulivuori, ja hän panisi henkensä vaaraan, voittaakseen jotakin sellaista, mitä muut geologit eivät ole tehneet. Minun pitää olla vaiti ja säilyttää salaisuus, joka sattumalta on tullut tietooni! Sen ilmoittaminen olisi samaa kuin professori Lidenbrockin tappaminen! Aavistakoon hän sen, jos taitaa. Minä en suinkaan tahdo koskaan tulla syylliseksi hänen kuolemaansa!

Päätettyäni tämän laskin käsivarteni ristiin ja odotin. Mutta olinpa tehnyt päätökseni aavistamatta erästä tapausta, joka sattui muutamia tunteja myöhemmin.

Kun kelpo Martta aikoi mennä torille, oli portti suljettu; sen iso avain ei ollutkaan enää lukossa. Kukahan lienee sen ottanut? Nähtävästi setäni, palatessaan edellisenä iltana äkkipikaiselta kävelyltänsä?

Olikohan avain otettu tahallansa? Vai ottikohan professori sen huomaamattansa? Tahtoikohan setäni kiusata meitä nälällä? Mielestäni olisi sellainen ollut melkein liikaa. Kuinka! Pitikö Martan ja minun joutua kärsimään sellaisesta asiasta, joka ei meitä vähääkään liikuttanut? Epäilemättä! Ja nytpä muistin vielä erään tapauksen, joka säikähdytti meitä. Joku vuosi takaperin, kun setäni työskenteli suuren mineralogisen luokkajakonsa selvittämisessä, oli hän todellakin kerran tehnyt työtä neljäkymmentäkahdeksan tuntia aivan syömätä, ja koko talon oli täytynyt mukautua tähän tieteelliseen ruokajärjestykseen. Minä puolestani tunsin vatsassani kovia kouristuksia, vähemmän terveellisiä miehelle, jolla on hyvä ruokahalu.

Joka tapauksessa näytti siltä kuin jäisi aamiaisen syönti sikseen, kuten illallisenkin syönti eilen. Kuitenkin päätin olla rohkea, enkä antaa perään nälän vaatimuksille. Martta-raukka pani asian kovin pahaksensa ja oli aivan lohduttamaton. Mitä minuun tulee, ajattelin enemmän sitä, että oli mahdoton päästä pois talosta, ja miksi juuri sitä ajattelin, sen kyllä ymmärrätte.

Setä teki työtä lakkaamatta; hänen mielikuvituksensa harhaili sanayhdistelmien aatteellisessa maailmassa; hän oli kaukana maasta ja maallisten tarpeiden ulkopuolella.

Myöhemmin päivällä alkoi nälkä kuitenkin kiusata minua kovasti. Aavistamatta tällaista oli Martta edellisenä päivänä syönyt viimeisenkin ruoan ruokahuoneesta, eikä koko talossa ollut enää mitään syötävää. Minä pysyin yhtäkaikki lujana, pitäen kestävyyttä tässä oikein kunnian asiana.

Kello löi kaksi. Tämähän kävi naurettavaksi, jopa sietämättömäksi. Aloin arvella itsekseni, että pidin tuota kirjoitusta liian tärkeänä; että setäni ei uskoisi, sitä, että hän pitäisi sitä vain typeränä salaperäisyytenä; että pahimmassa tapauksessa voitaisiin väkipakolla estää hänen lähtönsä, jos hän tahallansa haluaisi panna itsensä vaaroille alttiiksi; että hän viimein saattaisi itse keksiä selityksen kirjoitukseen, jolloin minä olin suotta itseäni kiusannut.

Nämä syyt, jotka edellisenä iltana olin närkästyneenä hylännyt, olivat nyt mielestäni oivallisia; pidinpä itseäni varsin tyhmänä, kun olin niin kauan odottanut, ja päätin sanoa kaikkityyni.

Miettiessäni johdannoksi alkupuhetta, joka ei olisi aivan liian päätäpähkäinen, nousi professori istuimeltaan, pani hatun päähänsä ja valmistihe lähtemään ulos.

Mitä! Nyt hän lähtisi taas, jättäisi talon ja salpaisi meidät sisään. Se ei saanut tapahtua.

-- Kuulkaapa setä! sanoin minä.

Hän ei näyttänyt kuulevan minua.

-- Setä Lidenbrock! sanoin uudestaan kovemmalla äänellä.

-- Mitä! kysyi hän, heräten ikäänkuin unesta.

-- Avain?

-- Mikä avain? Portinko avain?

-- Ei, lausuin minä, avain eli kirjoituksen selitys!

Professori katseli minua silmälasiensa ylitse; epäilemättä hän huomasi jotakin erikoista minun kasvoissani, sillä hän tarttui kiireesti käsivarteeni, kysyvän näköisenä, kykenemättä puhumaan. Hän oli kuin elävä kysymysmerkki.

Minä nyökäytin päätäni.

Hän pudisteli päätänsä säälivästi ikäänkuin olisi puhunut mielipuolen kanssa.

Minä viittasin myöntävästi.

Hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaasti ja hänen kätensä kohosi uhkaavasti.

Tämä äänetön keskustelu näissä oloissa olisi huvittanut välinpitämättömintäkin katsojaa. Ja lopuksi en enää todellakaan uskaltanut puhua, sillä pelkäsin, että setäni tukehduttaisi minut ensimmäisessä ilonsa purskahduksessa.

Mutta hän kävi niin kiihkeäksi, että minun täytyi.

-- Niin, tämä selitys -- -- -- sattumalta -- --

-- Mitä sanot? huusi hän sanoinkuvaamattoman liikutettuna.

-- Kas tässä, sanoin ojentaen hänelle paperilapun, johon olin kirjoittanut. Lukekaa!

-- Mutta eihän tämä ole mitään! vastasi hän rutistaen paperin kokoon.

-- Niin, ei mitään, jos luetaan alusta alkaen, mutta jos aloitetaan lopusta -- -- --

En ehtinyt lausettani vielä lopettaa, kun professorilta jo pääsi kiljahdus, taikka oikeammin sanoen oikein kova ärjyntä! Hänelle valkeni äkkiä kaikki; hän oli muuttunut.

-- Ah! sinä nerokas Saknussemm! lausui hän, sinä kirjoititkin siis lauseesi takaperin?

Hyökäten paperin kimppuun luki hän kyynelsilmin ja liikutetulla äänellä koko kirjoituksen, viimeisestä kirjaimesta ensimmäiseen asti.

Kirjoitus oli tämä:

_In Sneffels loculis craterem kem delibat umbra Scartaris Iulii intra calendas descende audas viator, et terreste centrum attinges. Kod feci, Arne Saknussemm_.

Sen voinee tästä huonosta latinasta suomentaa näin:

_Astu alas, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulinrotkoon, jota Scartaris'en varjo koskee ennen heinäkuun alkua, niin pääset maan keskipisteeseen, kuten olen tehnyt. Arne Saknussemm_.

Tämän luettuansa setäni säpsähti kuin olisi aavistamattansa koskettanut Leydenin pulloon.[20] Hän oli suuremmoinen rohkeudessaan, ilossaan ja vakaumuksessaan. Hän astui edestakaisin, piteli päätään molemmilla käsillään ja sysäsi tuoleja sinne tänne, latoi kirjat pinoon päällekkäin ja, kummallista kyllä, nakkeli kallisarvoisia kiviänsä kuin palloja; toista paikkaa hän löi nyrkillään, toista taas paineli. Viimeinkin hänen hermonsa rauhoittuivat ja hän vaipui nojatuoliin uupuneena tuhlattuaan kaiken elinvoimaansa.

-- Mutta paljonko kello on nyt? kysäisi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.

-- Kolme, vastasin minä.

-- Kas kummaa! Onpa päivällisen aika pian mennyt. Minä olen kuolemaisillani nälkään. Nyt pöytään! Ja sitten -- -- --

-- Sitten?

-- Sitten saat järjestää matkalaukkuni.

-- Mitä! huudahdin minä.

-- Niin, ja omasi myöskin, vastasi järkähtämätön professori astuen ruokasaliin.

VI

Kuullessani tämän kävi kylmä väristys läpi koko ruumiini. Kuitenkin maltoin mieleni ja päätin pysyä tyynenä: ainoastaan tieteelliset perusteet saattoivat hillitä professori Lidenbrockia. Sellaisia, ja oikein päteviä, olikin mokoman matkan mahdollisuutta vastaan. Matkustaa maan keskipisteeseen! Mitä hullutusta! Mutta säästin perusteluni sopivaan tilaisuuteen ja ajattelin vain ruokaa.

Turhaa olisi kuvailla setäni vimmastusta, kun hän näki, ettei pöytää oltukaan katettu. Kaikki selveni kuitenkin: kelpo Martta pääsi jälleen vapaaksi, kiiruhti torille ja tekikin tehtävänsä niin hyvin, että tunnin kuluttua oli nälkäni tyydytetty, ja rupesin jälleen harkitsemaan asemaani.

Syödessämme oli setäni suorastaan hilpeä ja suvaitsi laskea oppineiden miesten leikkipuheita, jotka eivät milloinkaan ole vaarallista laatua. Syötyämme jälkiruoan viittasi hän minua seuraamaan häntä työhuoneeseen.

Minä tottelin. Me istuuduimme molemmin puolin kirjoituspöytää.

-- Akseli, sanoi hän hyvin lauhkealla äänellä, sinä olet sangen nerokas poika ja olet tehnyt minulle suuren palveluksen, sillä uupuneena turhasta taistelusta olin jättämäisilläni tuon kirjainarvoituksen sillensä. Mihinkä järkeni lieneekään eksynyt? Sitä ei taida kukaan tietää. Poikani, tätä en koskaan unohda, ja sinun pitää saada osasi siitä kunniasta, jota saamme nauttia.

-- Kas niin! ajattelin, nyt hän on hyvällä tuulella; nyt on aika keskustella tuosta kunniasta.

-- Ennen kaikkea, pitkitti setäni, vaadin sinulta täydellistä vaitioloa, ymmärräthän? Oppineiden maailmassa ei minulta puutu kadehtijoita ja moni haluaisi lähteä tälle matkalle, josta heillä ei ole aavistustakaan ennenkuin me jo palaamme.

-- Luuletteko, että olisi kovinkaan monta näin rohkeata?

-- Aivan varmaan! Kukapa epäröisi, kun voi hankkia itselleen sellaisen maineen? Jos vain tämä kirjoitus olisi tunnettu, niin kokonainen geologien armeija syöksyisi seuraamaan Arne Saknussemmin jälkiä.

-- Siitä en ole vakuutettu, setä, sillä ei mikään todista, että Arne Saknussemm on todella kirjoittanut tuon kirjoituksen.

-- Kuinka! Eikö sekään kirja, jonka sisästä sen löysimme?

-- No hyvä, minä myönnän, että tuo Saknussemm on kirjoittanet nämä rivit, mutta tokkohan sentään on välttämätöntä, että hän todella on tehnyt tällaista matkaa, ja eiköhän tuo lause tässä vanhassa pergamentissä liene vain pilantekoa?

Kaduin, että olin lausunut tämän viimeisen sanan. Professori rypisti tuuheita kulmakarvojaan, ja minä pelkäsin, että olin katkaissut keskustelun. Kuitenkaan ei käynyt niin. Ankaran puhetoverini huulilla näkyi ikäänkuin hymyn häivettä hänen vastatessaan:

-- Senhän saamme nähdä.

-- No! sanoin minä hiukan rauhattomana, sallikaa toki minun lausua kaikki väitteeni tätä kirjoitus vastaan.

-- Puhu, poikaseni, äläkä ujostele! Sallin sinun lausua ajatuksesi täysin vapaasti. Ethän ole enää veljenpoika, vaan virkatoveri. Jatka siis vain puhettasi!

-- No siis, ensiksi kysyisin teiltä, mitä nuo Jokul, Sneffels ja Scartaris ovat, sillä niistä en ole koskaan kuullut puhuttavan?

-- Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Juuri äskettäin sain ystävältäni Augustus Petermannilta Leipzigistä kartan; se ei olisi voinut tulla sopivampaan aikaan. Ota suuren kirjaston toisesta osastosta kolmas karttakirja, jakso Z, lehti N:o 4.

Nousin ja menin kirjastoon, josta löysin pian tuon tarkan ilmoituksen mukaan oikean karttakirjan. Setäni avasi sen ja sanoi:

-- Tämä on parhaimpia Islannin karttoja mitä on olemassa; tämä on Handerson'in[21] laatima, ja luulenpa, että tämä selittää meille kaikki epäselvyydet.

Kumarruin katselemaan karttaa.

-- Katsopa tätä saarta, joka on muodostunut tulivuoresta, ja huomaa, että niillä kaikilla on nimenä Jokul. Tämä sana merkitsee islannin kielellä jäävuorta, ja koska Islanti on niin pohjoisella leveysasteella, tapahtuvat useimmat tulivuorien purkautumiset siellä jääkerroksien läpi. Sentähden sanotaan kaikkia saaren tulivuoria Jokuleiksi.

-- No hyvä, vastasin minä, mutta missä on sitten Sneffels? Minä jo toivoin, ettei siihen kysymykseen löytyisikään vastausta, mutta petyin, sillä setäni jatkoi puhettaan seuraavasti:

-- Seuraa minua pitkin Islannin läntistä rannikkoa. Näetkö pääkaupunkia, Reykjavikia? Näethän sen. No hyvä! Nouse siitä ylöspäin pitkin meren syövyttämien rantojen lukemattomia vuonoja ja seisahdu hiukan alapuolelle kuudettakymmenettäviidettä leveysastetta. Mitä näet siinä?

-- Näenpä niemen tapaisen, joka on näöltänsä ikäänkuin poikkikatkaistu sääriluu, joka päättyy mahdottoman suureen polvilumpioon.

-- Vertauksesi on aivan oikea, poikaseni; no, etkö näe mitään tuossa polvilumpiossa?

-- Kyllä näen, siinä on vuori, joka näyttää pistäytyvän mereen.

-- Oikein! se on Sneffels.[22]

-- Sneffelskö?

-- Niin juuri; viidentuhannen jalan korkuinen, merkillisimpiä koko saarella ja varmaan koko maailmassa, jos vain sen aukon kautta pääsee maan keskipisteeseen.

-- Mutta se on mahdotonta! sanoin minä kohauttaen olkapäitäni ja vastustaen sellaista otaksumista.

-- Mahdotontako? vastasi professori Lidenbrock ankaralla äänellä. Miksi se olisi mahdotonta?

-- Sentähden, että tämä aukko on tietysti laava-aineen, tulisten kivien tukkima, ja siis -- -- --

-- Entäpä jos se on sammunut tulivuori?

-- Sammunut?

-- Niin; tultasyökseviä vuoria ei ole nykyään maailmassa kuin kolmensadan paikoilla, mutta sammuneita tulivuoria on koko joukon enempi. Sneffels on viimeksimainittuja, ja historiallisena aikana ei sillä ole ollut enempää kuin yksi ainoa purkaus, nimittäin vuonna 1219; siitä ajasta alkaen on sen rauhattomuus vähitellen tauonnut eikä se nyt enää kuulu tultasyöksevien joukkoon.[23]

Näihin varmoihin selityksiin ei minulla ollut mitään vastaamista; siirryin siis tarkastamaan kirjoituksen niitä kohtia, jotka näyttivät epäselviltä.

-- Mitä Scartaris merkitsee? kysyin minä, ja mitä tuo Calendas Julii on merkitsevinänsä?

Setäni mietti muutamia sekunteja. Aloin jo toivoa, 53 ettei hän saisi tätä selvitetyksi, mutta toivoni petti heti, sillä pian hän vastasi:

-- Mitä sinä sanot epäselväksi, on minulle aivan selvää. Juuri tämä todistaa sitä nerokasta huolenpitoa, jolla Saknussemm on tahtonut määritellä keksintönsä. Sneffels-vuoressa on useita aukkoja; oli siis tarpeellista määrätä, mikä aukko johtaa maan keskukseen. Minkä keinon keksi nyt tuo oppinut islantilainen? Hän huomasi, että kun heinäkuun ensimmäinen päivä lähestyi, niin silloin, kesäkuun viimeisinä päivinä, yksi vuoren huipuista, Scartaris, loi varjonsa kysymyksessä olevan aukon suulle, ja tämän seikan hän mainitsi kirjoituksessaan. Voiko ajatellakaan enää tarkempaa määräystä ja onko mahdollista, että voisi enää syntyäkään epäilyä oikeasta tiestä, kun kerran olemme päässeet Sneffelsin huipulle?

Setäni osasi selittää kaiken. Näin selvästi, että häntä oli mahdoton solmita sanoilla asioissa, jotka koskivat tuota vanhaa pergamenttia. Siis lakkasin häntä hätyyttämästä ja, koska ennen kaikkea oli tärkeää saada hänet vakuutetuksi asian yleisestä mahdottomuudesta, turvautumalla tieteellisiin väitöksiin, jotka mielestäni olivat paljon tärkeämmät.

-- Olkoon menneeksi, sanoin minä, täytyy myöntää, että Saknussemmin kirjoitus on selvä, eikä voi jättää mitään epäilyksen alaiseksi. Senkin myönnän, että tuo kirjoitus näyttää olevan alkuperäinen. Tämä oppinut mies on laskeutunut Sneffelsin pohjaan, hän on nähnyt Scartarisen varjon siimestävän aukon reunoja ennen heinäkuun 1 päivää; kenties hän on vielä kuullutkin senaikuisia juttuja, että muka tämä aukko veisi maan keskukseen; mutta mitä siihen tulee, että hän itse olisi sinne tunkeutunut, että hän olisi tehnyt semmoisen matkan ja sieltä palannut, jos hän sille matkalle olisi yrittänytkin, en usko todeksi, en, sata kertaa en!

-- Mistä syystä et? kysyi setäni kummastellen.

-- Siksi, että kaikki tieteelliset teoriat todistavat sellaisen suunnitelman käytännössä mahdottomaksi.

-- Todistanevatko kaikki teoriat niin? vastasi professori hyväntahtoisen näköisenä. Nuo kirotut teoriat! Kyllä niistä onkin meille vastus, noista teoriaparoista!

Minä näin, että hän teki minusta pilkkaa, mutta jatkoin vain:

-- Niin, onhan aivan tunnettu asia, että lämpö lisääntyy noin asteen verran joka sadankahdeksankymmenen jalan syvyydellä maan pinnasta, ja kun maapallon säde on kuusisataa peninkulmaa, niin keskipisteen seudulla kuumuus nousee yli kahdensadankuudentoistatuhannen asteen. Maan sisässä olevat aineet ovat sentähden valkoisena hehkuvana kaasuna, sillä metallit, kulta, hopea ja platina tahi kovimmatkaan kalliot eivät kestä sellaista kuumuutta. Sentähden on täysi syy kysyä, onko mahdollista tunkea sellaiseen keskipisteeseen?

-- Sinua siis vaivaa liiallinen helle?

-- Epäilemättä. Jos pääsisimme vaikkapa kolmen penikulman syvyydelle, niin tulemme jo kovan maakuoren rajalle, ja siellä on jo lämpöä enemmän kuin tuhatkolmesataa astetta.

-- Taidat pelätä sulavasi?

-- Sen kysymyksen saatte itse ratkaista, vastasin närkästyneenä.

-- Kuuntele minua, virkkoi professori Lidenbrock mahtavalla äänellä: et sinä eikä kukaan muukaan tiedä varmuudella, mitä maan sisustassa tapahtuu, sentähden, ettei vielä tunneta kahdettatoistatuhannetta osaa maan säteestä; tiede edistyy alituisesti, ja jokaisen teorian kumoaa alituisesti jokin toinen teoria. Eikö Fourier'n[24] aikoihin asti ole luultu, että taivaan avaruudessa lämpö alenee alenemistaan, ja nyt kuitenkin tiedetään, että kovin pakkanen ei ole suurempi kuin 40 tai 50 astetta C. Miksi ei maan sisällä olevan lämmön laita ole samoin? Voipihan se jonkin määrätyn matkan päässä kohota johonkin määrään, josta se ei enää nouse, puhumattakaan siitä, että se kohoaisi niin suunnattomaksi, että kestävimmätkin metallit sulavat?

Kun setäni täten johti kysymyksen otaksumien alalle, en osannut vastata mitään.

-- No hyvä. Sanon sinulle, että todellisesti oppineet miehet, kuten esimerkiksi Poisson,[25] ovat todistaneet, että jos maan keskuksessa olisi kahdensadantuhannen asteen kuumuus, niin ne hehkuvat kaasut, jotka syntyvät sulavista aineista, olisivat niin kimmoavia, ettei kova maankuori kestäisi niiden ponnistusta, vaan räjähtäisi kuin huono höyrykattila höyryn paineesta.

-- Se on Poissonin arvelu, setäni, ja siinä koko juttu.

-- Sen kyllä myönnän, mutta muutkin nerokkaat maantutkijat arvelevat, ettei maan sisusta ole kaasua eikä vettä, eikä raskaintakaan kivilajia, mitä tunnemme, sillä siinä tapauksessa maan paino olisi kahta vertaa pienempi.

-- Pyhyh!! Kyllähän numeroilla voi todistaa, mitä ikinä tahtoo!

-- Ja tosiseikoilla myöskin, poikaseni! Eikö ole tosi, että tulivuorien luku on melkoisesti vähentynyt maailman alkupäivistä asti? Ja jos tuommoista keskuskuumuutta olisi, eikö juuri siitä voisi päättää, että se kuumuus on jäähtymässä?

-- Setä! Jos menette otaksumisien alalle, niin ei minulla ole mitään sanottavaa.

-- Mutta minulla on, sillä useimpien niiden oppineitten mielipiteet, jotka tätä asiaa kykenevät arvostelemaan, yhtyvät tässä. Muistatko, kun mainio englantilainen kemian tutkija Humphry Davy kävi luonani vuonna 1825?

-- Kuinka voisin sen muistaa; vastahan minä tulin maailmaan yhdeksäätoista vuotta myöhemmin.

-- No hyvä! Humphry Davy kävi luonani matkustaessaan Hampurin kautta. Paitsi muista asioista keskustelimme kauan siitä otaksumasta, että maan sisus olisi sulaa ainetta. Olimme yksimieliset siitä, ettei se voinut olla totta, ja seuraavasta syystä.

-- Mistä? kysyin kummastuneena.

-- Siitä, että tämä sula aine olisi, samoinkuin valtameretkin, kuun vetovoiman vaikutuksen alainen, joten siis kahdesti päivässä syntyisi sisällinen luode ja vuoksi, jotka kohottaisivat kovaa maankuorta ja vaikuttaisivat säännöllisesti toistuvia maanjäristyksiä.

-- Mutta selväähän on, että maan pinta on ennen ollut hehkuvassa tilassa, ja voidaan hyvin otaksua, että puolinen kuori on ensiksi jäähtynyt ja että kuumuus on vetäytynyt keskipisteeseen päin.

-- Erehdystä, vastasi setäni; maa on kuumentunut pinnan palamisen kautta, eikä muulla tavalla. Sen pinnalla oli iso joukko metalleja, niinkuin kaliumia, natriumia ja muuta, joilla on se ominaisuus, että ne syttyvät palamaan joutuessaan yhteyteen ilman tahi veden kanssa. Nämä metallit syttyivät tuleen, kun ilmapiirissä olevat höyryt lankesivat sateena maahan; ja vähitellen, veden tunkeutuessa maanpinnan rakoihin, ne aiheuttivat uusia räjähdyksiä ja tulipaloja. Siten voidaan selittää se seikka, että maailman alussa on ollut tulivuoria enemmän kuin tähän aikaan.

-- Se on todellakin älykäs selitys, huudahdin melkein vasten tahtoani.

-- Jonka Humphry Davy todisti tällä aivan yksinkertaisella kokeella. Hän teki pääasiallisesti niistä metalleista, joita mainittiin, pallon, täydellisesti maapallon kaltaisen. Kun annettiin hienon kasteen langeta sen pinnalle, niin se paisui ja happeutui muodostaen pienen vuoren, jonka kärkeen syntyi vähäinen aukko; sitten seurasi tulen purkautuminen, joka teki pallon niin kuumaksi, ettei sitä mitenkään kärsinyt pitää kädessä.

Vakaumukseni rupesi todellakin jo horjumaan professorin todisteiden tähden, joita hän tavallisella kiihkollansa ja innollansa väitti oikeiksi.

-- Nyt käsität, Akseli, lisäsi hän, että geologit ovat maan sisustan laadusta saaneet monenlaisia käsityksiä; ei ole voitu todistaa tämän sisällisen tulen olemassaoloa. Minun ajatukseni on, ettei sitä ole eikä voikaan olla. Sen saamme muutoin nähdä; ja samoin kuin Arne Saknussemmkin saamme mekin tietää, mitä meidän todella pitää ajatella tästä kysymyksestä.

-- No niin, olkoon menneeksi! vastasin minä tuntien, että hänen kiihkonsa alkoi syttyä minussakin; sen saamme nähdä, jos siellä muutoin voi nähdä mitään.

-- Miksi ei? Voihan siellä olla joitakin sähköilmiöitä, jotka antavat meille valoa; saattaapa ilmakin painon kautta tulla loistavaksi, kun lähestytään keskipistettä.

-- Kyllä, sanoin minä, se on todellakin mahdollista.

-- Se on aivan varmaa! sanoi setäni riemuiten. Mutta vaiti! Ymmärräthän? Tästä et saa hiiskua kenellekään, ja kunpa ei vaan kenenkään päähän pälkähtäisi ehättää keksimään maan keskipistettä ennen meitä!

VII

Niin loppui tämä merkillinen neuvottelu. Se tuotti minulle kuumetta. Tulin setäni työhuoneesta aivan pyörällä päästäni, eikä Hampurin kaduilla ollut kylliksi raitista ilmaa virvoittamaan minua entiselleni. Menin siis ulommaksi, pitkin Elben rantaa, sitä puolta, missä höyrylautta välittää yhteyttä kaupungin ja Harburgiin menevän rautatien välillä.

Olinko vakuutettu siitä, mitä äsken olin kuullut? Eiköhän professori Lidenbrockin etevyys vaikuttanut minuun? Pitiköhän minun todellakin uskoa, että hän oli tehnyt vakaan päätöksen matkustaa maan keskipisteeseen? Olikohan se, mitä äsken olin kuullut, mielipuolen hurjia tuumia vai oppineen miehen tieteellisiä päätelmiä! Mikä tässä oli totta, ja mikä oli erehdystä?

Mielessäni risteili tuhansia ajatuksia, mutta en voinut harkita niistä ainoatakaan vakaasti.

Kuitenkin muistan olleeni vakuutettu asian mahdollisuudesta, vaikka intoni alkoikin laimeta. Olisin tahtonut matkustaa heti saamatta vähääkään ajatuksen aikaa. Siinä silmänräpäyksessä ei minulta olisi puuttunut rohkeutta lähteä matkalle.

Minun täytyy kuitenkin myöntää, että tämä liiallinen jännitys lakkasi tunnin kuluttua; hermoni herpautuivat, ja maapallon syvistä uumenista nousin taas sen pinnalle.

-- Sehän on hulluutta! sanoin minä, siinä ei ole rahtuakaan selvää järkeä! Eihän semmoista voi tosi mielessä esittääkään järkevälle nuorelle miehelle. Tämä kaikki on kai ollut pelkkää kuvittelua; olen varmaankin nukkunut rauhattomasti ja nähnyt pahaa unta.

Sillä välin olin kulkenut pitkin Elben rantaa ja tullut kaupungin ulkopuolelle; olin nyt Altonaan vievällä tiellä. Jokin aavistus johti minua käydenkin toteen, sillä pian näin Graübenin, armaani, kulkevan kevein askelin kaupunkia kohden.

-- Graüben! huusin hänelle jo kaukaa.

Nuori tyttö seisahtui hämmästyneenä, kun hänen nimeään näin huudettiin julkisella maantiellä. Kymmenellä askeleella olin hänen vierellänsä.

-- Akseli! sanoi hän äkkiä, ihastuen. Ah, oletko tullut vastaani! Se oli hyvin tehty, ystäväni.

Mutta katsoessaan minuun hän varmaan näki hätäisen, rauhattoman ilmeeni.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän ojentaen minulle kätensä.

-- Mikäkö vaivaa, Graüben? sanoin minä.