Part 2

Tässä on niistä tarkka kuva. Pidän velvollisuutenani esittää lukijan nähtäväksi nämä salamyhkäiset merkit, sillä ne olivat syynä siihen matkaan, jonka professori Lidenbrock ja hänen veljenpoikansa tekivät, ja joka on kummallisimpia, mitä tehtiin yhdeksännellätoista vuosisadalla.

[Kuva: Riimukirjoitusta kolmessa sarakkeessa, 132 merkkiä.]

Professori katseli vähän aikaa näitä kirjainsarjoja; viimein hän sysäsi silmälasit otsallensa sanoen:

-- Ne ovat riimukirjaimia; ne ovat aivan samanlaisia kuin Snorre Sturlasonin käsikirjoituksessakin. Mutta mitähän ne mahtanevat merkitä?

Koska riimukirjaimet minun mielestäni näyttivät olevan oppineiden keksintö yksinkertaisten ihmisten peijaaniseksi, ei minua vähääkään surettanut se, ettei setäni saanut niistä mitään selkoa. Ainakin näytti siltä päättäen hänen sormistansa, jotka pelottavasti rummuttivat pöytää.

-- Tämä on varmaankin vanhanaikuista islanninkieltä, mutisi hän hampaittensa välistä.

Professori Lidenbrockin olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää sitäkin, sillä häntä pidettiin oikeana kielitaiturina, ei juuri siksi, että hän olisi puhunut sujuvasti kaikkia niitä kahtatuhatta eri kieltä ja neljäätuhatta eri murretta, joita maan päällä puhutaan, vaan siksi, että hän taisi niistä kuitenkin melkoisen osan.

Hän oli tämän esteen johdosta päästämäisillään valloilleen koko kiivautensa ja aavistin jo, että ankara kahakka oli tulossa, kun pieni pöytäkello uunin kulmalla oi kaksi.

Samassa avasi vanha Martta oven setäni huoneeseen ja sanoi:

-- Ruoka on pöydässä!

-- Hiiteen ruoat! huusi setäni. Lempo vieköön sekä sen keittäjät että syöjät!

Martta meni tiehensä. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja jouduin huomaamattani istumaan tavalliselle paikalleni ruokasalissa. Odotin vähän aikaa. Professoria ei kuulunut tulevaksi.

Tietääkseni hän oli nyt ensimmäistä kertaa poissa juhlalliselta päivällisaterialtamme. Ja minkälaisilta päivällisiltä! Vihanneslientä, lihaomeletteja ja muskottikastiketta, vasikanselkäpaistia ja luumuhilloa, ja jälkiruoaksi pieniä sokeroituja äyriäisiä, sekä vanhaa hyvää Mosel-viiniä.

Vanhan paperipalan tähden setäni jätti kaikki nämä herkut sikseen. Koska olin hänen kuuliainen veljenpoikansa, luulin velvollisuudekseni syödä samalla hänen puolestaan, minkä teinkin hyvin omantunnontarkasti.

-- Enpä ole koskaan moista nähnyt, sanoi hiljaa Martta; että professori ei syö päivällistä!

-- Niin, se on todellakin kummallista!

-- Se ennustaa jotakin tärkeätä tapausta! sanoi vanha palvelija nyökyttäen päätänsä.

Ajattelin, ettei se ennustanut muuta kuin sitä hirveätä melua, jonka setäni nostaisi huomatessaan päivällisensä syödyksi.

Jyrsin parhaillaan viimeistä krapua, kun äkillinen karjaisu tempaisi minut jälkiruokien nautinnosta. Yhdellä hyppäyksellä syöksyin salista työhuoneeseen.

III

-- Nähtävästi nämä ovat riimukirjaimia, sanoi professori rypistäen silmäkulmiaan. Mutta näihin on kätketty jokin salaisuus, ja minun pitää saada se selville, ellei -- -- --

Kiivas kädenliike päätti hänen lauseensa.

-- Istu tuonne, lisäsi hän viitaten sormellaan pöytään päin, ja kirjoita!

Silmänräpäyksessä olin valmiina.

-- Nyt luen sinulle jokaisen kirjaimen meidän aakkosista, joka vastaa kutakin näistä islantilaisista kirjaimista. Saadaanpa nähdä mitä siitä syntyy. Mutta varo, ettet kirjoita väärin!

Hän alkoi sanella ja minä tein parastani. Jokainen kirjain lueteltiin yksi erältänsä ja siitä syntyi seuraava käsittämätön kirjainjakso:

m . r n ll s | e s r e u e l | s e e c l d e s g t s s m f | u n t e i e f | n i e d r k e k t , s a m n | a t r a t e S | S a o d r r n e m t n a e l | n u a e c t | r r i l s a A t v a a r | . n s c r c | i e a a b s c c d r m i | e e u t u l | f r a n t u d t , i a c | o s e i b o | K e d i i l

Kirjoitettuani tämän sieppasi setäni nopeasti paperipalan, jolle olin sarjan kirjoittanut, ja tarkasteli sitä kauan huolellisesti.

-- Mitä tämä merkitsee? toisteli hän koneellisesi. Enpä todellakaan olisi voinut selittää sitä hänelle. Muutoin hän ei minulta kysellytkään, vaan puheli edelleen itseksensä:

-- Me sanomme tällaista kryptogrammaksi, jupisi hän, jossa ajatus on salattu siten, että kirjaimet on tahallansa muutettu toiseen järjestykseen, mutta muodostavat oikeita lauseita, jos ne soveliaalla tavalla järjestetään. Minua aavistuttaa, että tässä on jonkin suuren keksinnön selitys tahi ilmoitus!

Minä puolestani arvelin, ettei tuo kirjainsarja merkinnyt mitään, mutta en virkkanut kuitenkaan halaistua sanaa.

Professori otti sitten kirjan ja pergamenttipalasen verraten niitä keskenänsä.

-- Nämä molemmat kirjoitukset eivät ole saman miehen kirjoittamia, sanoi hän; kryptogramma on nuorempi iältänsä kuin kirja, mistä näen tässä selvän todistuksen. Ensimmäinen kirjain on kaksinkertainen M, jota turhaan saapi etsiä Sturlasonin kirjasta, sillä se tuli islantilaiseen kirjaimistoon vasta neljännellätoista vuosisadalla. Siis vähintäänkin kahdensadan vuoden aika on käsikirjoituksen ja tämän kirjoitetun pergamentin väillä.

Tämä oli mielestäni jotenkin todennäköistä, sen tunnustan.

-- Tulen siis siihen johtopäätökseen, jatkoi setäni, että joku tämän kirjan omistajista on kirjoittanut nämä salaperäiset kirjaimet. Mutta kukahan sen vietävä tuo omistaja oli? Eiköhän tuo ole edes nimeänsä kirjoittanut johonkin paikkaan tässä käsikirjoituksessa?

Setäni lykkäsi silmälasinsa otsalleen, otti väkevän suurennuslasin ja tarkasteli kirjan ensimmäisiä sivuja. Toisella sivulla hän huomasi pilkun, joka pelkällä silmällä katsoen oli kuin musteläikkä. Mutta tarkemmin katsoen siinä saattoi erottaa muutamia puoleksi hävinneitä kirjaimia. Setäni ymmärsi, että tämä nyt oli tärkein kohta; hän käänsi huomionsa kokonaan siihen ja suurennuslasin avulla saattoi hän viimein selvittää siitä seuraavat merkit, riimukirjaimet, jotka hän arvelematta luki:

[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]

-- Arne Saknussemm! huudahti hän riemuitsevalla äänellä; mutta sehän on oikea nimi, vieläpä oppineet islantilaisen miehen nimi; hän eli kuudennellatoista vuosisadalla ja oli mainio alkemisti.

Katselin setääni ihmetellen.

-- Nämä alkemistit, jatkoi hän, Avicenna, Bacon, Lullus ja Paracelsus,[16] olivat aikansa ainoita todellisia oppineita miehiä. He tekivät keksintöjä, joita me saamme ihmetellä. Miksipä ei siis tämäkin Saknussemm olisi kätkenyt jotakin hämmästyttävää keksintöä tämmöiseen käsittämättömään kryptogrammaan? Asian täytyy olla niin. Ja niin se onkin!

Tästä otaksumisesta sai professorin mielikuvitus virikettä.

-- Epäilemättä, uskalsin vastata, mutta mitäpä hyötyä olisi tällä oppineella miehellä ollut siitä, että hän näin olisi kätkenyt merkillisen keksinnön?

-- Miksikä? Minkätähden? Hä! Mistä minä sen tiedän? Eikös Galilei[17] tehnyt samoin, kun hän oli keksinyt Saturnuksen renkaat? Saammepa nähdä. Minun pitää saada selko tämän kirjoituksen salaisuudesta; en syö enkä makaa ennenkuin olen ottanut siitä selon.

-- No voi sun! huokailin minä.

-- Etkä sinäkään, Akseli, jatkoi hän.

-- Tuhat tulimmaista! arvelin minä, olipa onni, että söin kahden miehen edestä!

-- Mutta ensiksi on saatava selville, millä kielellä tämä salakirjoitus on kirjoitettu, ja se luullakseni ei olekaan vaikeata.

Tämän kuullessani kohautin hartioitani. Setä jatkoi vain puhettaan:

-- Ei mikään ole sen helpompaa. Tässä kirjoituksessa on 132 kirjainta, joista 79 on kerakkeita ja 53 ääntiöitä. Sehän on likimäärin se suhde, jonka mukaan sanat etelä-Euroopan kielissä ovat muodostetut, jotavastoin pohjoismaiden kielet ovat monta vertaa rikkaammat kerakkeista. Siis on nyt kysymys jostakin etelämaisesta kielestä.

Nämä johtopäätökset olivat liiankin oikeat. Mutta mistä kielestä sitten?

Tähän pulmaan luulin oppineen professorin kompastuvan, mutta nytpä huomasinkin, miten älykäs tutkija hän oli.

-- Tämä Saknussemm, jatkoi hän, oli oppinut mies, koska hän ei kirjoittanut omalla äidinkielellänsä, käytti hän tietenkin etupäässä sitä kieltä, jota enimmäkseen käytettiin kuudennellatoista vuosisadalla oppineiden kesken, nimittäin latinaa. Jos siinä erehtyisin, voisimme koettaa espanjan, ranskan, italian, kreikan tahi heprean kieltä. Mutta kuudennentoista vuosisadan oppineet käyttivät kirjoituksissaan parhaasta päästä latinaa. Minä voin siis ennakkovarmuudella sanoa: Tämä on latinaa.

Minä säpsähdin. Muistin senverran latinaa, etten voinut uskoa tämmöisen sekasotkun olevan samaa kieltä kuin Vergiliuksen ihanat runot.

-- Niin, latinaahan tämä on, toisti setä sanansa, mutta kerrassaan takaperoista latinaa.

-- Olkoon menneeksi, ajattelin, mutta oletpa miesten mies, setä kulta, jos otat siitä selvän.

-- Koetelkaamme, sanoi hän, ottaen taas paperin, johon olin kirjoittanut. Tässä on jakso 132:sta kirjaimesta, jotka näköjään ovat epäjärjestyksessä. Siinä on sanoja, joissa on pelkkiä kerakkeita, niinkuin esim. ensimmäinen: "mrnlls", toisia taas, joissa päinvastoin ylen paljon ääntiöitä, niinkuin esimerkiksi viides sana "unteief", tahi viimeistä edellinen: "oseibo". Tätä jakoa ei ole tehty umpimähkään, vaan se on _matemaattinen_ tulos siitä järjestelmästä, jota on käytetty tätä salakirjoitusta laadittaessa. Minusta näyttää varmalta, että alkuperäinen sisältö on ensin kirjoitettu oikeassa järjestyksessä ja sitten käännetty jonkin säännön mukaan, tämä sääntö on saatava selville. Kun vain olisi avain tämän kirjoituksen selittämiseen, voisi lukea sen esteettä. Mutta mistä löytäisin tämän avaimen? Akseli, oletko sinä siitä selvillä?

Tähän kysymykseen en vastannut mitään, ja täysin pätevästä syystä. Katseeni oli näet kiintynyt seinällä olevaan ihastuttavaan kuvaan: se oli Graübenin kuva. Setäni holhotti oli paraikaa Altonassa erään sukulaisensa luona, ja hänen poissaolonsa teki minut varsin alakuloiseksi, sillä, voinhan minä tunnustaa sen nyt, tuo kaunis vierlantilainen tyttö ja setäni veljenpoika rakastivat toisiansa oikein saksalaisella pitkämielisyydellä ja tyyneydellä. Me olimme setäni tietämättä kihloissa, sillä hän oli liiaksi geologi käsittääkseen sellaisia tunteita. Graüben oli ihastuttava nuori tyttö, vaaleaverinen ja sinisilmäinen, hiukan hidas ja vakaa luonteeltaan, ja hän rakasti minua sangen suuresti. Minä puolestani jumaloin häntä. Vierlantilaisen tyttöseni kuva vei siis minut todellisuudesta haaveilun ja muistojen maailmaan.

Näin hänet, tuon uskollisen toverin töissäni ja huveissani. Hän auttoi minua joka päivä järjestäessäni setäni kallisarvoisia kiviä ja varustaessani niitä nimilipuilla. Graüben-neiti olikin varsin etevä mineralogi. Hän oli kivennäistieteeseen perehtyneempi kuin moni oppinut, ja häntä huvitti tutkia juurta jaksain tieteen vaikeimpia kysymyksiä. Ah, kuinka suloisia hetkiä olimmekaan viettäneet lukiessamme yhdessä! Ja kuinka minä kadehdinkaan noita kylmäkiskoisia kiviä, joita hän piteli ihastuttavissa kätösissään! Entä kun tuli joutohetki! Silloin menimme ulos, käyskentelimme tuuheissa puistikoissa Alsterjoen[18] varrella kulkien yhdessä vanhalle tervatulle myllylle asti, joka on niin runollisen näköinen; matkalla juttelimme ja kävelimme käsityksin. Kerroin hänelle kaskuja, joille hän aina nauroi niin raikkaasti. Sitten tulimme Elben rannalle saakka, ja sanottuamme hyvää yötä joutsenille, jotka uiskentelivat suurien valkoisten lumpeiden keskellä, palasimme satamaan höyrylaivalla.

Näin pitkälle olin tullut unelmissani, kun setäni kutsui minut todellisuuteen takomalla kyynärpäitään pöytään.

-- Odotahan nyt, sanoi hän; ensimmäinen keino, jota tulee ajatelleeksi, kun haluaa myllertää jonkin lauseen kirjaimet, on mielestäni se, että ne kirjoitetaan pystyriveihin vaakasuorien asemesta.

-- Kas vain! tuumailin minä.

-- Pitääpä katsoa, mikä tulos siitä olisi. Akseli, kirjoitapas jokin lause, mikä tahansa, tälle paperille, mutta sen sijaan, että kirjoittaisit kirjaimet perättäin vaakasuoriin riveihin, järjestä ne noin viiteen tahi kuuteen pystyriviin.

Minä oivalsin mistä oli kysymys ja kirjoitin heti ylhäältä alaspäin:

M m n a u n i m u ü l i n i a b t ! ä n , e a l s G n s e i r k e

-- No hyvä, sanoi professori, katsomatta mitä olin kirjoittanut; asetapa nyt nämä kirjaimet vaakasuoriin riveihin!

Tein niin ja siitä syntyi seuraava kirjainsarja:

Mmnaun imuüli niabt! än, ea lsGns eirke.

-- Hyvä! virkkoi setäni tempaisten paperin käsistäni; tämä on jo jotenkin vanhanaikuisen kirjoituksen näköistä; ääntiöt ja kerakkeet ovat samassa epäjärjestyksessä; onpa suuriakin kirjaimia keskellä sanaa, ikäänkuin välimerkkeinä, aivan samoin kuin Saknussemminkin kirjoituksessa!

En voinut olla huomaamatta, että nämä muistutukset olivat varsin älykkäitä.

-- Tahi, sanoi setäni, puhuen nyt minulle, voidakseni siis lukea sen lauseen, jonka äsken kirjoitit, tarvitsee minun vain ottaa perättäin ensimmäinen kirjain joka sanasta, sitten toinen, sen jälkeen kolmas j.n.e.

Ja suureksi hämmästykseksi itselleen, mutta erittäinkin minulle, luki setäni: _Minä lemmin sinua, Graüben kultaseni!_

-- Mitä! virkkoi professori.

Aivan tietämättäni olin minä rakastunut hupsu kirjoittanut tämän harmittavan lauseen.

-- Vai niin! Vai rakastat sinä Graübeniä? sanoi setäni oikein holhoojan äänellä.

Niin ... ei ... änkytin minä.

-- Ahaa! sinä rakastat Graübeniä, toisti hän koneellisesti. Noh! Käytetäänpä nyt esittämääni keinoa kysymyksessä olevan kirjoituksen selittämiseksi!

Vaipuen uudestaan syvälliseen mietiskelyynsä unohti setäni jo ajattelemattomat sanani. Ajattelemattomat, sanon, sillä eiväthän oppineen miehen aivot käsitä sydämmen salaisuuksia. Mutta kaikeksi onneksi hän vain ajatteli vanhaa kirjoitustansa.

Professori Lidenbrockin silmät säihkyivät silmälasien takaa, kun hän oli tekemäisillään pääkokeensa. Hänen sormensa vapisivat tarttuessaan taas tuohon vanhaan pergamenttiin. Hän oli kovasti liikutettu. Viimein hän rykäisi ja lausuen perättäin ensimmäisen kirjaimen joka sanasta, sitten toisen j.n.e. luki hän juhlallisella äänellä minulle seuraavan kirjainjakson:

_mmessinka SenrA. icefdo K.segnittamurtn ecertserrette, rotaivsadua, ednecsedsadne lacartniilu J siratrac Sarbmutabiledmek meretarciluco I sleffen Sn I_.

Kun olimme lopettaneet, olin minäkin liikutettu, sillä myönnän; nämä kirjaimet, yksitellen lausuttuina, eivät muodostaneet mitään lausetta; olin odottanut, että professorin huulilta kaikuisi jokin lause oivallisella latinan kielellä. Mutta, kuka taisi aavistaa sellaista! -- ankara nyrkin isku tärisytti pöytää. Kirjoitusmuste roiskahti ympäri ja kynä putosi kädestäni.

-- Ei se ole niin! huusi setäni, eihän tässä ole rahtuakaan järkeä!

Syöksyttyään kuin luoti huoneen läpi hän töytäisi rappusia alas kuin lumivyöry, hyökkäsi Kuninkaankadulle ja poistui pitkin askelin.

IV

-- Onko professori mennyt ulos? huusi Martta, joka kiiruhti katsomaan kuultuaan porstuan oven paukahtavan, sillä se lyötiin kiinni niin kiivaasti, että koko talo tärisi.

-- On, vastasin, se on varmaa!

-- Entäs päivällinen? sanoi vanha palvelijatar.

-- Professori ei syö päivällistä.

-- Tottahan illallista?

-- Ei illallistakaan!

-- Kuinka? kysyi Martta ristien kätensä.

-- Ei, Martta kulta, hän ei syö, eikä kukaan muukaan saa syödä tässä talossa. Setä Lidenbrock panee meidät kaikki paastoamaan, kunnes hänen on onnistunut saada selko eräästä vanhasta kirjoituksesta, jota on peräti mahdoton selittää!

-- Herra varjele! Eihän meillä ole sitten muuta neuvoa kuin kuolla nälkään!

En uskaltanut myöntää, että se oli välttämätön kohtalo mokoman yksipäisen miehen talossa kuin setäni oli.

Hyvin levottomana palasi vanha palvelijatar huokaillen keittiöönsä.

Kun jäin yksin, juolahti mieleeni mennä puhumaan kaikesta Graübenille. Mutta mitenkä pääsisin pois talosta? Professori saattoi palata milloin hyvänsä. Ja entä jos hän kutsuisi minua? Ja entä jos hän taas aloittaisi tämän kirjainarvoitustyönsä, jota vanha kreikkalainen Oidipuskaan ei olisi pystynyt ratkaisemaan? Mitähän tapahtuisi, jollen vastaisikaan hänen kutsuunsa?

Parasta oli pysyä kotona. Eräs kivennäisten tutkija oli juuri äskettäin lähettänyt sedälleni Besançonista kokoelman piihappoisia kivennäisiä, jotka minun piti järjestää. Ryhdyin siis työhön. Järjestin, laadin nimilappuja ja asettelin eri osastoihin kaikki nämä kivet, joista pienet kristallit kimaltelivat.

Mutta ajatukseni eivät pysyneet työssäni. Tuo vanha paperi ei lakannut kiusaamasta mieltäni kummallisella tavalla. Päätäni poltti ja outo rauhattomuus vainosi minua. Aavistin jotakin onnettomuutta.

Tunnin kuluttua olivat kiveni jo täydellisesti järjestyksessä. Silloin istuuduin isolle utrechtilaiselle[19] tuolille kädet riipuksissa ja nojaten päätäni taaksepäin. Sitten sytytettyäni piippuni, jossa oli pitkä ja väärä hammasluu ja jonka koppa oli kuin veltosti ojentunut vedenneito, heittäysin joutilaana huvikseni tupakoimaan; tupakoiminen muutti vähitellen vedenneitoseni täydelliseksi neekerinaiseksi. Silloin tällöin kuuntelin, kuuluisiko portaista askelia, mutta ei! Missähän setäni lienee tällä hetkellä? Kuvittelin hänen juoksevan kauniiden puiden varjossa Altonaan vievällä tiellä, hosuen kepillänsä ja hakaten maahan ruohoa, lyöden poikki ohdakkeita ja häiriten yksinäisiä haikaroita heidän levossansa.

Palaako hän iloiten vai alakuloisena? Kumpikohan vie voiton, salaisuusko vai hän? Niin kyselin itsekseni ja otin koneellisesti paperilapun, johon olin kirjoittanut tuon käsittämättömän kirjainsarjan. Itsekseni sanoin:

-- Mitähän tämä merkitsee?

Koettelin asetella kirjaimia siten, että ne muodostavat sanoja. Mahdotonta! Asettelipa niitä miten hyvänsä, kaksittain, kolme, viisi tahi kuusi kerralla, niin ei siitä syntynyt mitään ymmärrettävää. Muodostivathan neljästoista, viidestoista ja kuudestoista kirjain englantilaisen sanan "ice"; neljäs-, viides- ja kuudesyhdeksättä kirjain sanan "Sir". Lopuksi huomasin keskellä kirjoitusta kolmannella rivillä latinalaiset sanat "rota", "mutabile", "ira", "nec", "atra".

-- Kissanjalka! ajattelin minä, näistä sanoista päättäen näyttää siltä, kuin olisi setäni oikeassa mitä siihen kieleen tulee, millä kirjoitus on kirjoitettu! Vielä huomasin sanan "luco", joka merkitsee "pyhä metsikkö". Tosin oli kolmannella rivillä sana "tabiled", joka oli täydellisesti heprealainen, ja viimeisellä rivillä sanat "mer", "arc" ja "mère", jotka ovat selvää ranskan kieltä.

Mokomastahan saattaa pää mennä pyörälle! Neljä eri kieltä tuommoisessa hullussa lorussa! Mitä yhteyttä voi olla sellaisten sanojen välillä kuin "jää, herra, viha, julma, pyhä metsikkö, muuttuvainen, meri, jousi, tahi äiti?" Ensimmäisen ja viimeisen voi helposti yhdistää; eihän ollut ihmeteltävää, että Islannissa kirjoitetussa kirjoituksessa oli kysymys jäämerestä. Mutta toista oli sentään ymmärtää loppu tuosta kryptokrammasta.

Kuitenkin ponnistelin yhä tuota selittämätöntä vaikeutta vastaan; aivoni kuumentuivat, silmäni tirkistelivät paperiin, nuo satakaksineljättä kirjainta näyttivät tanssivan ympärilläni kuin kiiltävät pisteet, jotka kiitävät ilmassa ohitsemme, kun veri joutuu nopeaan liikkeeseen.

Olin kuin houreissa; tuntui kuin olisin ollut tukehtumaisillani; minun täytyi saada raitista ilmaa. Koneellisesti löyhyttelin paperilla, jonka molemmat puolet vuorotellen näkyivät silmiini.

Suuri oli hämmästykseni, kun kerran paperin kääntyessä, juuri kun paperin takasivu oli minuun päin, luulin näkeväni aivan selviä latinankielisiä sanoja, muiden muassa sanat "craterem" ja "terrestre".

Äkkiä juolahti mieleeni valoisa ajatus! Nämä viittaukset paljastivat minulle koko totuuden; olin keksinyt kirjoituksen avaimen! Ymmärtääkseen kirjoituksen ei tarvinnut edes lukea sitä paperin lävitse nurealta puolelta katsoen! Ei, aivan semmoisena kuin se siinä oli, saattoi sen mukavasti lukea. Kaikki professorin älykkäät arvelut kävivät toteen. Hän oli oikeassa otaksuessaan salaisuuden olevan kirjainten järjestyksessä ja myöskin siinä, mitä kieleen tuli. Ainoastaan pieni vähäpätöinen seikka puuttui, ja hän olisi voinut lukea tämän latinalaisen kirjoituksen alusta loppuun asti; nyt tämä "vähäpätöisyys" oli sattumalta minulle selvinnyt!

Saattaa arvata, että olin liikutettu! Silmiäni hämärti, enkä voinut tehdä mitään. Paperin olin laskenut pöydälle, ja minun tarvitsi vain katsahtaa siihen saadakseni tietää salaisuuden.

Vihdoin onnistui minun hillitä rauhattomuuteni. Pakotin itseni, rauhoittaakseni hermojani, astumaan kaksi kertaa ympäri huonetta ennenkuin taas istuuduin mukavalle tuolille.

-- Lukekaamme nyt! huudahdin vedettyäni kylliksi ilmaa keuhkoihini.

Nojasin pöytää vasten, asetin etusormeni jokaisen kirjaimen kohdalle yksitellen ja luin kovalla äänellä koko sisällön pysähtymättä ja epäilemättä vähääkään.

Mutta kuinka mahdottomasti säikähdinkään, suorastaan kauhistuin! Olin ensin kuin olisin saanut äkillisen iskun. Kuinka! Olisiko todellakin voinut tapahtua sellaista, mitä olin lukenut! Ihminen olisi siis ollut kylliksi rohkea tunkeutuakseen!... -- -- --

Mutta ei! huudahdin hypähtäen ylös. Ei! Ei! Setäni ei saa tietää tästä. Se vielä puuttuisi, että hän saisi tietää sellaisesta matkasta! Varmaankin hänkin tahtosi itse lähteä samanlaiselle. Häntä ei pidättäisi mikään. Tuo perin päättäväinen geologi! Aivan varmaan hän lähtisi matkalle huolimatta kaikista esteistä, pitämättä lukua mistään! Ja jos hän ottaisi minut mukaansa emmekä palaisi takaisin! Ei koskaan, ei milloinkaan!

Olin sellaisessa kuumeentapaisessa tilassa, että sitä on vaikea kuvata.

-- Ei! Ei! Se ei saa tapahtua, sanoin vakavasti. Tahdon estää sellaisen ajatuksen valtaamasta hirmuvaltiaani sielua. Mutta kenties hän sattumalta keksii salaisuuden käännellessään tätä paperia käsissään. Hävittäkäämme koko paperi!

Vielä on vähän tulta pesässä. Sieppasin sekä paperilehden että Saknussemmin kirjoituksen ja olin juuri viskaamaisillani vapisevin käsin kaikkityyni tuleen, hävittääkseni tuon vaarallisen salaisuuden, kun ovi aukeni ja setäni astui sisään.

V

Hädin tuskin ennätin laskea tuon onnettomuutta tuottavan kirjoituksen takaisin pöydälle.

Professori Lidenbrock näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin. Hänen kaikkia tutkiva ajatuksensa ei antanut hänelle silmänräpäykseksi rauhaa; hän oli nähtävästi tutkinut, aprikoinut juurta jaksain asiaa, käyttänyt kävellessään mielikuvituksensa kaikkia keinoja ja palasi nyt koetellakseen jotakin uutta selitystapaa.

Hän istahti kiireesti nojatuoliinsa ja rupesi kirjoittelemaan kaavoja, jotka muistuttivat algebran yhtälöitä.

Katselin hänen vapisevaa kättänsä, panin merkille hänen jokaisen liikkeensä. Mikähän odottamaton seuraus siitä nyt olisi? Suorastaan vapisin ajatellessani sitä, vaikka syyttä, sillä koska ainoa oikea selitys jo oli keksitty, olivat kaikki muut kokeet luonnollisesti turhia.

Kolme pitkää tuntia teki setäni työtä puhumatta mitään, nostamatta edes päätään, pyyhkien pois kirjoituksensa ja taas niitä korjaillen, raappien ja tuhannesti kirjoittaen uudestaan.

Tiesin vallan hyvin, että jos hänelle onnistuisi järjestää nämä kirjaimet kaikkiin niihin eri asemiin, jotka ne voivat keskenänsä muodostaa, niin oikeakin lause löytyisi niiden joukosta. Mutta minä tiesin myöskin, että vaikka olisi ollut ainoastaan kaksikymmentä kirjainta, olisi ne voitu saada kaksi kvintiljoonaa neljäsataakolmekymmentäkaksi kvadriljoonaa yhdeksänsataakaksi triljoonaa kahdeksan miljardia sataseitsemänkymmentäkuusi miljoonaa kuusisataaneljäkymmentätuhatta kertaa eri asemaan. Ja kun nyt tässä kirjoituksessa oli satakolmekymentäkaksi kirjainta, niin nämä 132 kirjainta sisälsivät niin suuren määrän eri lauseita, että sitä ilmoittava luku merkittäisiin vähintäänkin sadallakolmellakymmenelläkolmella numerolla, jommoista lukua on melkein mahdotonta lausua ja joka on käsittämättömän suuri.

En siis pelännyt, että professori pystyisi helposti selittämään tämän arvoituksen.

Sillä välin kului aika; tuli yö, melu kaduilla vaimeni, setäni pysyi vain kumartuneena paperinsa yli eikä nähnyt mitään ympärillänsä, ei edes kelpo Marttaa, joka raotti ovea; setäni ei kuullut mitään, ei edes rehellisen palvelijattarensa sanoja, kun tämä kysyi:

-- Tuleeko professori tänään illalliselle?