Part 16

Mieluummin myöntäisin, että on jokin muu eläin, joka ruumiinrakenteeltaan on melkein ihmisen muotoinen, jokin ensimmäisiltä geologisilta aikakausilta oleva apina, jokin protopiteki tahi mesopiteki, samanlainen kuin se, jonka Lartet löysi luukerroksista Sansanin luota. Mutta tämän suuruus meni kaikkein niiden rajojen yli, jotka uudemman ajan paleontologia tuntee. Se ei merkitse mitään! Apinahan se oli, niin, oikea apina, vaikka se kuuluisikin kuinka kummalliselta hyvänsä! Mutta mahdotontahan on, että siellä olisi ollut ihminen, oikea elävä ihminen, kenties koko sukupolvi, suljettuna maan sisuksiin! Kerrassaan mahdotonta!

Olimme lähteneet tuosta kirkkaasta loistavasta metsästä, äänettöminä ihmettelystä ja niin hämmästyneinä, melkein kuin päästämme pyörällä. Juoksimme vastoin tahtoamme ja tunsimme ilkeän tunteen kuin olisi meillä ollut painajainen. Vaistomaisesti tulimme takaisin Lidenbrockin merelle, enkä tiedä, mihin sieluni olisi hairahtunut, jollei uusi ajatus olisi vienyt minua käytännöllisempiin huomioihin.

Vaikka olin vakuutettu siitä, että kuljimme sellaisia maita, joissa emme vielä ennen olleet käyneet, niin huomasin usein kallioita, jotka olivat jotenkin samanmuotoisia kuin Port-Graübenin kalliotkin. Sitäpaitsi todistivat kompassin suunta ja vastentahtoinen palaamisemme Lidenbrockin meren pohjoisrannalle samaa asiaa. Joskus oli yhtäläisyys oikein erehdyttävä. Kallioilta ryöppysi sadoittain puroja ja pieniä putouksia, ja luulin tuntevani suturbrand-puut, uskollisen Hannun-puromme ja luolan, jossa olin elpynyt henkiin. Mutta jonkin matkaa kuljettuani herättivät taas mäen rinteet, uusi puro tahi jonkin kallion hämmästyttävä muoto mielessäni epäilyksiä.

Ilmaisin epäilykseni sedälleni, ja hän epäili samoin kuin minäkin. Ei hänkään voinut tuntea tätä yksitoikkoista näköalaa.

-- Nähtävästi emme ole tulleet samalle paikalle, mistä lähdimme vesille, sanoin minä hänelle, vaan myrsky on vienyt meidät jonnekin etemmäksi, ja jos kuljemme pitkin rantaa, niin tulemme Port-Graübeniin.

-- Siinä tapauksessa on turhaa jatkaa tätä tutkimista, vastasi setäni, ja parasta on, että palaamme lautalle. Mutta ethän vain erehtyne Akseli?

-- Sitä on vaikea päättää, setä, sillä nämä kalliot ovat niin yhdennäköiset. Luulen toki tuntevani sen niemen, jonka vieressä Hannu rakensi lauttamme; meidän pitäisi olla likellä sitä pientä satamaa, josta lähdimme, ellei se juuri olekin tässä! sanoin tarkastellen vähäistä lahdelmaa, jonka luulin tuntevani.

-- Ei, Akseli, tuntisimmehan edes omat jälkemme, mutta minä en näe mitään. -- -- --

-- Mutta minä kyllä näen, sanoin minä, ja sieppasin kiiltävän esineen hiekalta.

-- Mitä sitten näet?

-- Tämän, vastasin minä, ja näytin sedälleni ruostuneen tikarin, jonka olin löytänyt.

-- Kas kummaa! sanoi hän; oliko sinulla siis mukanasi tämä ase lähtiessämme?

-- Minullako? Ei suinkaan! Mutta teillä. -- -- --

-- Ei tietääkseni, vastasi professori. Minulla ei ole ikinä ollut tätä kapinetta hallussani.

-- Sepä on kummallista!

-- Ei, se on varsin yksinkertainen asia, Akseli: islantilaisilla on usein tällaisia aseita, ja tämä on Hannun oma, häneltä se on varmaankin kadonnut. -- -- --

Pudistin epäillen päätäni.

-- Tämä tikari ei ole koskaan ollut Hannun.

-- Olisikohan tämä siis jonkun muinais-ajan ihmisen ase, jonkun vielä elävän ihmisen, joka on tuon jättiläispaimenen aikalaisia? Eipä niinkään! Eihän tämä ole pronssikaudeltakaan, sillä tämän terä on teräksestä. -- --

Setäni hillitsi minua joutumasta arveluitteni kautta harhatielle, ja sanoi vakavalla äänellänsä:

-- Malta mielesi, Akseli, ja palaa täyteen järkeesi! Tämä tikari on kuudenneltatoista vuosisadalta, oikea tikari, jommoisia aateliset siihen aikaan pitivät vyöllänsä antaakseen viholliselleen viimeisen kuoleman piston. Se on espanjalainen ase, joka ei ole sinun eikä minun eikä linnustajan eikä kenenkään muun ihmisolennon, jotka kenties ovat maan sisässä asuneet!

-- Uskallatteko sanoa?

-- Katsopas, se ei olisi tällä tavoin taittunut siitä, että se on pistetty ihmisen kurkkuun; terä on ruosteen peitossa, joka ei ole yhden päivän tahi vuoden eikä yhden vuosisadan ikäinen.

Tavallisuuden mukaan professori kävi yhä innokkaammaksi, kun hän jättihe mielikuvittelunsa valtaan.

-- Akseli! sanoi hän, me olemme tekemässä suuren keksinnön! Tämä ase on ollut virumassa hiekalla sata, pari sataa tahi kolmekin sataa vuotta ja on taittunut kallioita vastaan tämän maanalaisen meren rannalla!

-- Mutta eihän se ole tänne yksinänsä tullut, väitin minä innokkaasti; eihän se toki ole itsestänsä taittunut! Joku on täällä ollut ennen meitä! -- -- --

-- Niin, joku mies.

-- Ja tämä mies?

-- Hän on piirtänyt nimensä tällä tikarilla! Tämä mies on vielä kerran tahtonut kädellänsä merkitä tien keskipisteeseen! Etsikäämme! Etsikäämme!

Hyvin uteliaina kuljimme pitkin kallion muurin sivua, tutkien vähäisimpiäkin rakoja, jotka voisivat levitä käytäväksi.

Sillä tavoin tulimme paikalle, missä rantasuikale oli kapeampi. Meri ulottui melkein kallion juureen saakka ja jätti korkeintaan sylen levyisen maakaistaleen vuoren ja rannan välille, ja kahden sinne pistävän kallion välissä huomattiin pimeän käytävän suu.

Paadessa näimme kaksi puoleksi hävinnyttä kummallista kirjainta; tuon rohkean matkustajan nimen molemmat alkukirjaimet:

A. S.

-- A. S! huudahti setäni. Arne Saknussemm! Aina vain Arne Saknussemm!

XXXX

Matkamme alusta asti olin saanut niin monta kertaa hämmästyä, että jo luulin osaavani olla ällistymättä ja pysyä välinpitämättömänä ihmettelemättä mitään. Mutta nähdessäni nämä kolmesataa vuotta sitten hakatut kirjaimet, valtasi minut sittenkin hämmästys. Edessäni oli tuon oppineen alkemistin puumerkki ja olipa tikarikin, jolla se oli piirretty, minun kädessäni. En siis enää voinut epäillä, ettei tuota mainiota matkustajaa olisi ollut ja ettei hän todella olisi pääsyt matkansa perille. Sillävälin kun nämä mietteet pyörivät päässäni, ylisteli professori Lidenbrock Saknussemmia eräänlaisella dityrambisella ylistyspuheella.

-- Oi sinä nerokas mies! lausui hän, sinä et ole unohtanut mitään, joka muille kuolevaisille avaa tien maan läpi, ja sinun vertaisesi voivat löytää ne jäljet, jotka sinun jalkasi ovat tehneet kolme sataa vuotta sitte näiden pimeiden maanalaisten luolain pohjaan! Sinä olet antanut muidenkin silmien, kuin omiesi, katsella näitä ihmeitä! Soveliaisiin paikkoihin piirretty nimesi johdattaa matkustajan suoraan perille, jos hän on kylliksi rohkea seuraamaan sinua, ja tämän maamme keskipisteessä se vielä on piirrettynä omalla kädelläsi! Ah! Käynpä minäkin piirtämässä nimeni viimeiseen kallioon. Mutta tästä hetkestä alkaen olkoon tämä niemi, jonka olet nähnyt tämän keksimäsi meren rannalla, aina nimeltänsä Cap Saknussemm!

Kuullessani setäni puhelevan jotenkin näillä sanoilla tunsin saman innostuksen syttyvän itsessänikin. Sisällinen tuli paloi rinnassani. Minä unohdin kaikki, sekä menomatkamme vaarat että palaamisemme vaikeudet. Mitä toinen ihminen oli tehnyt, sen tahdoin minäkin tehdä, eikä nyt mikään inhimillinen enää tuntunut mahdottomalta!

-- Eteenpäin, eteenpäin! huusin minä.

Kiiruhdin jo pimeätä käytävää kohti, kun professori seisahdutti minut, ja vaikka hän olikin varsin herkkä innostumaan, niin hän kehoitti kuitenkin minua olemaan kärsivällinen ja kylmäverinen.

-- Palatkaamme ensin takaisin Hannun luokse, sanoi hän, ja tuokaamme lautta tälle kohdalle.

Tottelin käskyä vastahakoisesti, ja kohta kuljimme kiiruusti rantakallioita myöten.

-- Kuulkaapa setä, sanoin minä kulkiessamme, tähän asti ovat kaikki asianhaarat olleet meille varsin suotuisat.

-- Niinkö arvelet, Akseli?

-- Aivan varmaan; yksin myrskykin on ollut meille edullinen, sillä se vei meidät oikealle tielle. Siunattu olkoon myrsky! Se vei meidät takaisin tälle rannalle, josta kaunis sää vei meidät pois. Jos otaksuisimme, että pieni lauttamme olisi joutunut Lidenbrockin meren etelärannalle, mihin olisimme silloin joutuneet? Saknussemmin nimi ei olisi tullut silmiemme eteen, ja tällä kertaa olisimme kokonaan oman onnemme nojassa.

-- Niinpä kyllä, Akseli, olipa todellakin Jumalan sallimus, että kulkiessamme etelään ajauduimme suoraan pohjoiseen Cap Saknussemmiin. Minun täytyy tunnustaa, että se seikka on enemmän kuin kummastuttava sekä senluontoinen, että minä en taida sitä millään tavoin selittää.

-- Mitä se haittaa? Ei tapauksia tarvitse selitellä vaan käyttää niitä hyödyksensä!

-- Epäilemättä, poikaseni, mutta -- -- --

-- Mutta meidän täytyy palata pohjoista kohti, kulkea pohjois-Euroopan, Ruotsin, Venäjän, Siperian ja kukaties minkä muiden maiden alitse, sen sijaan että laskeutuisimme Afrikan erämaiden tahi valtameren aaltojen alle; muusta en pidä lukua!

-- Niin, Akseli, sinä olet oikeassa, ja kaikki on taas hyvin, kun pääsemme tältä vaakasuoralta mereltä, joka ei voinut viedä meitä mihinkään maaliin. Meidän tulee laskeutua alaspäin, aina vain syvää syvemmälle! Muistapas, että meillä on puolentoistatuhannen penikulman matka tullaksemme maan keskipisteeseen.

-- Joutavia! sanoin minä, siitä ei kannata puhua. Eteenpäin vain!

Tätä järjetöntä keskustelua kesti vielä sittenkin, kun olimme tavanneet Hannun. Kaikki oli valmiina lähteäksemme heti; jokainen tavaramytty oli mukanamme. Me nousimme lautalle, purje nostettiin ja Hannu ohjasi kulkumme pitkin rantaa Cap Saknussemmiin päin.

Tuuli ei ollut tällä kertaa sovelias lautallemme, jok ei voinut luovia, ja monessa kohdin meidän täytyi työnnellä sitä eteenpäin rautakärkisillä sauvoillamme. Usein täytyi meidän kiertää jotenkin pitkältä veden pinnassa olevia kareja; mutta kolmen tunnin purjehduksen jälkeen, s.o. noin kello kuuden seuduilla iltapäivällä, tulimme sopivaan valkamaan.

Hyppäsin maalle ensimäisenä, sitten seurasi setäni ja islantilainen. Merimatka ei ollut minua vähääkään rauhoittanut, vaan päinvastoin tehnyt entistä rauhattomammaksi. Esitin vielä, että polttaisimme "laivamme" tehdäksemme paluun mahdottomaksi, mutta setäni vastusti tuumaa; ja mielestäni hän tuntui nyt sangen laimealta.

-- Lähtekäämme edes viipymättä hetkeäkään.

-- Lähtekäämme vain, poikaseni, mutta meidän pitää ensin tutkia tätä uutta käytävää, tietääksemme tarvitseeko laittaa köysiportaat kuntoon.

Setäni sytytti Ruhmkorffin koneeseen sähkön palamaan, lautta sidottiin rantaan kiinni; käytävän suu oli vain parin kymmenen askeleen päässä, ja minä tunkeusin sinne pienen joukkomme etunenässä.

Aukon suu oli melkein ympyriäinen ja noin viisi jalkaa läpimitaten. Se oli syntynyt kovaan kallioon, ja sen kautta muinoin syöksyneet tulikuumat aineet olivat tasoittaneet sen hyvin sileäksi; aukon alareuna oli maan tasalla, niin että helposti pääsimme sisään.

Kuljimme melkein tasaista tietä, kunnes suuri kivilohkare sulki muutaman askeleen päässä meiltä tien.

-- Kirottu kallionlohkare! huusin äkeissäni, kun äkkiä huomasin että voittamaton este pidätti kulkuamme.

Etsimme oikealta ja vasemmalta puolelta, mutta mitään tietä tai aukkoa ei löytynyt. Huomasin pettyneeni sangen suuresti toiveissani, enkä tahtonut myöntää, että tämä este todellakin pidätti meitä. Kumarruin etsimään aukkoa kalliolohkareen ala- ja yläpuolelta, mutta joka paikassa oli edessäni samanlainen kivinen seinä. Hannu kuljetti lamppua pitkin koko seinää, mutta silläkin puolen oli kallio eheänä edessämme. Meiltä meni kaikki toivo päästä eteenpäin.

Istahdin maahan, setäni asteli pitkään edestakaisin käytävässä.

-- No, entä Saknussemm? virkoin minä.

-- Niin, sanoi setäni, seisahtuikohan hänkin tämän kivisen portin eteen?

-- Ei suinkaan, sanoin minä kiivaasti. Tämä kallion lohkare on myöhemmin sulkenut tien maanjäristyksen tahi jonkin magneettisen ilmiön vaikutuksesta. Monta vuotta on kulunut Saknussemmin paluumatkan ja tämän kiven tähän ilmestymisen välillä. Eikö ole selvä asia, että tämä käytävä on ennen ollut niiden ulossyöksyvien aineiden kulkuväylänä, jotka silloin esteettömästi kulkivat? Katsokaa vain näitä halkeamia, jotka risteilevät sinne tänne vuoressa. Koko vuori on muodostunut yhteenkasautuneista kappaleista, suunnattomista kivistä, ikäänkuin jättiläiset olisivat rakentaneet sen; mutta viimein paino kasvoi liian suureksi, ja lohkare putosi alas, sulkien siten tiemme niinkuin luhistuneessa holvissa. Tämä on vain satunnainen este, jota Saknussemm ei tavannut, ja jollemme voi raivata sitä tieltämme, niin olemme arvottomia pääsemään maan keskipisteeseen.

Minähän tässä puhuin näin; professorin henki oli kokonansa vallannut minut. Keksintöhimo kannusti minua; minä unohdin menneet tapaukset ja halveksin tulevia. En ajatellut enää mitään siitä, mitä tämän pallon pinnalla oli, jonka keskipisteeseen kuljin; en muistanut kaupunkeja enkä maaseutuja, en Hampuria enkä Kuninkaankatua enkä Graüben-raukkaakaan, joka varmaankin uskoi minun hukkuneen maan sisustaan.

-- Saamme siis, jatkoi setäni, raivata itsellemme tien rautakangella, ja kuokalla! Puhkaiskaamme tämä muuri!

-- Se oli liian kova rautakangella murrettavaksi, väitin minä.

-- Entä kuokalla?

-- Liian vaikeaa!

-- Mutta -- -- --

-- Entä ruuti! Tehdään miina ja laukaistaan koko este ilmaan!

-- Ruudillako?

-- Aivan niin! Meillä on vain kallion lohkare murrettavana.

-- Hannu, työhön käsiksi! sanoi setäni.

Islantilainen palasi lautalle ja tuli pian takaisin tuoden mukanansa rautakangen, jota hän käytti hakatessaan kiveen reikää. Sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä tarvittiin siksi iso reikä, että siihen mahtui viisikymmentä naulaa pumpuliruutia, jonka räjähdysvoima on neljä vertaa suurempi kuin tavallisen ruudin.

Olin tavattomassa sielunjännityksessä. Sillä aikaa kuin Hannu teki työtä, autoin minä ahkerasti setääni pitkän sytyttimen valmistamisessa; se tehtiin kostutetusta ruudista ja liinavaatteesta.

-- Meidän täytyy päästä eteenpäin! sanoin minä.

-- Niin, kyllä meidän täytyy päästä, sanoi setäkin.

Puoliyön aikana työmme oli valmis, ruuti oli sovitettu reikään, ja sytytin, joka oli pitkin käytävää, ulottui sen ulkopuolelle.

Kipinä vain tarvittiin sytyttämään tämä hirveä panos.

-- Huomenna! sanoi professori.

Minun täytyi siis tyytyä odottamaan vielä kuusi pitkää tuntia.

XXXXI

Seuraava päivä, torstai elokuun 29 p., oli kaikinpuolin merkillinen, enkä voi koskaan ajatella sitä kauhistuksen saattamatta sydäntäni kiivaammin tykyttämään. Tästä ajasta alkaen ei meidän järjellämme eikä ymmärryksellämme ollut mitään sanottavaa, vaan me olimme täydellisesti luonnonvoimien heiteltävinä.

Kello kuusi olimme liikkeessä. Nyt lähestyi hetki, jolloin meidän piti ruudin avulla raivata itsellemme tie kallioiden lävitse.

Tahdoin itselleni kunnian saada sytyttää miinan. Kun tämä oli tehty, piti minun mennä toverieni luokse lautalle, jossa kaikki tavarat olivat vielä paikoillansa; sitten oli aikomuksemme laskea ulommaksi selälle, välttääksemme räjähdyksen seurauksia, jotka ehkä vaikuttaisivat ankarasti vuoren sisuksiin.

Laskumme mukaan sytyttimen piti kestää kymmenen minuuttia, ennenkuin se sytyttäisi panoksen, ja minulla oli siis hyvää aikaa palata lautalle.

Varustauduin arvelematta täyttämään tehtävääni.

Kiiruusti syötyämme menivät setäni ja Hannu lautalle, mutta minä jäin rannalle mukanani lyhty, josta aioin ottaa tulen sytyttimeen.

-- Mene nyt, poikaseni, sanoi setäni minulle, ja palaa heti takaisin luoksemme!

-- Olkaa huoleti, vastasin minä; en minä leikittele matkalla.

Menin heti käytävän suulle, avasin lyhtyni ja otin käteeni sytyttimen pään.

Professori piti kelloansa kädessään.

-- Oletko valmis? huusi hän minulle.

-- Olen!

-- No hyvä! Sytytä nyt siis, poikaseni!

Sytytin nopeasti tulilangan, joka rätisi kuin tuli tappuroissa, ja sitten juoksin kiiruusti rantaan.

-- Tule lautalle, ja lähtekäämme ulommaksi rannasta! sanoi setäni.

Voimakkaalla sysäyksellä vei Hannu meidät ulommaksi; lautta meni parin kymmenen sylen päähän rannasta.

Nyt oli tärkeä hetki, professori seurasi kellon osoitinten liikuntoa.

-- Vielä viisi minuuttia! sanoi hän. Vielä neljä! Kolme!

Valtimoni sykki kahdesti sekunnissa.

-- Vielä kaksi! Yksi! -- -- Hajotkaa vuoret!

Mitä tapahtui? En luule kuulleeni räjähdyksen pamausta, mutta kalliot saivat silmieni edessä toisen muodon ja hajosivat ikäänkuin verho. Näin pohjattoman syvyyden aukeavan rannalle. Meri nousi hirveään pauhuun, mutta muodosti ainoastaan yhden suunnattoman hyökyaallon, jonka harjalle lauttamme kohosi pystysuoraan.

Me kaaduimme kaikki kolme pitkäksemme. Vähemmässä kuin sekunnissa tuli päivän valon sijaan musta pimeys, minkä jälkeen tunsin vakavan pohjan katoavan, ei jalkojeni, vaan lautan alta. Luulin sen syöksevän suoraan alaspäin, mutta niin ei ollut asia; tahdoin puhua sedälleni, mutta veden pauhina olisi estänyt häntä kuulemasta puhettani.

Huolimatta pimeästä, pauhinasta, hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta käsitin kuitenkin, mitä oli tapahtunut.

Ilmaan räjähtäneen kallion alla oli ollut suuri aukko; räjähdys oli vaikuttanut jonkinlaisen maanjäristyksen tässä maanpinnassa, joka jo entisestään oli ristiin rastiin halkeillut; aukko avautui, ja kurimukseksi muuttunut meri tempaisi meidät mukaansa. Luulin olevamme hukassa.

Tunti, parikin tuntia -- kukaties kuinka pitkä aika? -- kului tällä tavoin. Me pysyttelimme yhdessä ja pidimme toisistamme kiinni, ettemme putoaisi pois lautalta, joka sai kestää mahdottoman ankaroita sysäyksiä, kun se sattui kallion syrjiin. Näitä sysäyksiä sattui kuitenkin verraten harvoin, mistä päättelin, että käytävä oli sangen avara. Tämä oli epäilemättä Saknussemmin kulkema tie, mutta nyt emme matkustaneet sitä yksin, vaan olimme ymmärtämättömyydessämme vetäneet mukaamme koko meren.

Nämä ajatukset johtuivat mieleeni jotenkin epäselvinä ja hämärinä, kuten helposti ymmärtää; ja töin tuskin saatoin pitää ajatuksiani koossa tällä huimaavalla matkalla, joka oli kuin yhtämittaista putoamista. Päättäen tuulesta, joka puhalsi vasten silmiäni, mahtoi kulkumme olla nopeampaa kuin nopeimman pikajunan; sellaisessa menossa oli siis aivan mahdotonta sytyttää tulisoihtua, ja viimeinen sähkökoneemme oli mennyt rikki räjähdyksessä.

Hämmästyin siis kelpo lailla, kun yhtäkkiä näin tulen valon vieressäni ja Hannun rauhallisen olemuksen valaistuna. Taitavan linnustajan oli onnistunut saada viritetyksi lyhtyyn valkea, ja vaikka tuli ilman vedossa alituisesti uhkasi sammua, se kuitenkin levitti vähän valoa tähän kamalaan pimeyteen.

Käytävä oli avara, niinkuin olin arvannutkin, eikä niukka valo sallinut meidän yhtaikaa nähdä molempia sivuseiniä. Vesi, joka kiidätti meitä mukanansa, putosi korkeammalta kuin Amerikan pahimmissa putouksissa. Sen pinta oli ikäänkuin nopeasti eteenpäin kiitävä nuolikimppu; sopivampaa vertausta en löydä sille tunteelle, jonka se minussa herätti. Välistä joutui lauttamme vesipyörteisiin ja kulki silloin eteenpäin nopeasti pyörien ympäri. Kun se lähestyi käytävän seiniä, käänsin lyhdyn sinnepäin ja saatoin arvata kulkumme nopeuden siitä, että kallioseinän epätasaisuudet näyttivät loppumattomilta viivoilta ja että oli kuin olisimme olleet suljetut liikkuvista viivoista kudottuun verkkoon. Arveluni mukaan kuljimme noin kolmekymmentä penikulmaa tunnissa.

Setäni ja minä tuijotimme tylsästi eteemme ja tartuimme jäljelle jääneeseen mastontynkään, sillä masto oli räjähdyksessä katkennut keskeltä poikki. Me käänsimme selkämme ilmanvetoa vastaan, ettemme tukehtuisi liikunnon kiivaudesta, jota ei mikään ihmisvoima voinut hillitä.

Sillävälin kului aika; asemamme ei tullut vähääkään paremmaksi, päinvastoin sattui tapaus, joka saattoi sen yhä hankalammaksi.

Koettaessani järjestää tavaroitamme huomasin, että suurin osa niistä oli kadonnut, kun meri räjähdyksen jälkeen tempasi meidät niin väkivaltaisesti mukaansa. Tahdoin tarkalleen tietää mitä varoja meillä oli mukanamme, ja aloin lyhty kädessä tutkia asiaa. Tieteellisistä kojeistamme ei ollut jäljellä muita kuin kompassi ja kronometri. Köysistä ja portaista ei ollut jäljellä muuta kuin maston ympäri kääritty köydenpätkä. Meillä ei enää ollut kuokkaa, ei rautakankea, ei vasaraa, ja pahin juttu kaikista, ei ruokaa enempää kuin päiväksi!

Tutkin pienimmätkin raot lautalla, yksin vähäisimmät kolotkin hirsien ja lankkujen saumoissa. Kaikki tyhjää! Meillä ei ollut muuta evästä kuin palanen kuivaa lihaa ja muutamia kuivia korppuja.

Tunsin itseni peräti masentuneeksi, enkä voinut käsittää, miten selviytyä! Ja kumminkin, mitä vaaraa minä niin kovin pelkäsin? Kuinka voisimme päästä ylös niistä syvyyksistä, johon vastustamaton virta meidät vei, vaikka meillä olisi ollut evästä kuukausiksi ja vuosiksikin? Mitä hyödytti hätäillä kuolevamme nälkään, kun kuolema oli edessämme niin monessa muussakin muodossa? Saisimmekohan edes aikaa kuolla nälkään?

Kuvaillessani mielessäni näitä unohdin nykyisen vaaran, ja pelkäsin vain tulevaisuuden uhkaa, joka hirveänä tuli mieleeni. Kenties kuitenkin voisimme pelastua veden raivosta ja palata maan pinnalle? Mutta millä tavoin? Sitä en tiedä. Mistä? Se olisi samantekevää. Yksi mahdollisuus tuhansista on kumminkin mahdollisuus, mutta nälkäkuolema sitävastoin ei jättänyt meille vähintäkään toivoa.

Mieleeni johtui puhua sedälleni asemastamme osoittaakseni hänelle, mimmoisessa kurjassa tilassa olimme, ja tarkoin laskeaksemme kuinka pitkä aika meillä vielä oli elettävänä, mutta minulla oli kylliksi voimia pitää suuni kiinni ja antaa hänen pysyä tyynessä kylmäkiskoisuudessaan.

Tällä kertaa alkoi tuli lyhdystämme vähetä vähenemistään sammuen viimein kokonaan. Kynttilän sydän oli palanut loppuun, emmekä enää voineet ajatellakaan valaista sysimustaa pimeyttä. Meillä oli tosin vielä tulisoihtu, mutta sitä ei saattanut polttaa kovassa tuulessa. Silloin ummistin silmäni niinkuin lapsi, etten tarvitsisi nähdä pimeyttä.

Pitkän ajan kuluttua kävi kulkumme kahta vertaa nopeammaksi, päättäen ilman puhaltamisesta kasvojani vastaan. Vesi syöksyi erittäin jyrkästi alaspäin, ja luulin todellakin, ettemme enää kulkeneet veden päällä, vaan putosimme suoraan alas, sillä tunsin omituista putoamisen tunnetta. Setäni ja Hannu olivat tarttuneet lujasti käsivarsiini ja pitivät minusta kiinni.

Kun oli kulunut jonkin aikaa -- kuinka kauan, sitä en saata arvostella -- tunsin yhtäkkiä nytkähdyksen; lautta ei sattunut mihinkään kovaan esineeseen, mutta seisahtui kuitenkin. Suunnaton vedenpaljous syöksi sen yli; olin tukehtua -- -- -- olin hukkumaisillani -- -- --

Mutta tätä vedenpaisumusta ei kestänyt kauan, ja muutaman sekunnin kuluttua olin taas vapaassa ilmassa, jota vedin keuhkoihini täysin henkäyksin. Setäni ja Hannu puristivat käsiäni, niin että ne olivat musertua, ja vielä kerran vei lautta meitä eteenpäin.

XXXXII

Luulen että kello oli noin kymmenen paikoilla illalla. Kuulo oli ensimmäinen aistini, joka teki tehtävänsä viime tapauksen jälkeen. Minä kuulin melkein heti paikalla, -- sillä olihan se oikeaa kuulemista -- äänettömyyden vallitsevan käytävässä sen ankaran pauhinan jälkeen, joka monen tunnin kuluessa oli täyttänyt korvani. Vihdoin kuuluivat korviini epäselvänä mutinana setäni sanat:

-- Me nousemme ylöspäin!

-- Mitä tarkoitatte? huusin minä.

-- Niin, me nousemme! me nousemme!

Kun ojensin käteni koetellakseni kallioseinää, loukkasin sormeni; nousimme ylöspäin hyvin nopeasti.

-- Tulisoihtu! tulisoihtu! huusi professori.

Hyvin työläästi sai Hannu soihdun viimeinkin sytytetyksi, ja vaikka nousimme yhä ylöspäin, kohosi liekkikin samoin ylöspäin ja levitti kylliksi valoa valaistaksensa koko näköpiirimme.

-- Niin on kuin luulinkin, sanoi setäni. Me olemme ahtaassa kaivossa, joka on vähemmän kuin neljän sylen laajuinen laidasta laitaan. Vesi, joka on ehtinyt sen pohjaan, kohoaa nyt ja me sen mukana.

-- Mihin?

-- Sitä en tiedä, mutta meidän täytyy olla valmiit kaikkeen. Me kuljemme ylöspäin vauhtia, jonka arvioin kahdeksi syleksi sekunnissa; se on satakaksikymmentä syltä minuutissa eli enemmän kuin puolikolmatta penikulmaa tunnissa. Kyllä tälläkin tavalla pääsee eteenpäin maailmassa.

-- Niin, jollei satu estettä tielle ja jos tässä kaivossa on aukko! Mutta jos se on umpinainen, jos ilma vähitellen pusertuu kokoon veden painaessa alhaalta, niin olemme hukassa!