Part 15

-- Kuulkaa minua, sanoin hänelle vakavalla äänellä, kaikella kunnianhimolla on tässä maailmassa rajansa, eikä ihminen voi taistella mahdotonta vastaan. Me olemme huonosti varustautuneet merimatkalle. Viittäsataa penikulmaa ei raivoavassa vastatuulessa kuljeta huonosti kokoonkyhättyjen pölkkyjen varassa aluksella, jossa on peite purjeena ja keppi mastona. Me emme voi ohjata matkaamme, olemme tuulien leikkikaluna, ja olisimme mielettömiä, jos vielä koettaisimme lähteä tälle mahdottomalle matkalle meren yli!

Keskeyttämättä olisin voinut jatkaa kymmenen minuuttia puhettani, ladellen esiin kaikki nämä kumoamattomat syyt, sillä professori oli tällä kertaa niin hajamielinen, ettei hän kuullut sanaakaan kaikista todistuksistani.

-- Lautalle! virkkoi hän viimein.

Tässä koko hänen vastauksensa. Teinpä mitä hyvänsä, rukoilin tahi uhkasin, niin hänen tahtonsa pysyi kovana kuin kallio.

Hannu lopetti lautan korjauksen; olisipa luullut, että tämä kummallinen mies aavisti setäni aikomukset. Muutamalla puunkappaleella oli hän korjannut sen täyteen kuntoon; uusi purje oli jo pystyssä ja tuuli heilutteli sen liehuvia poimuja.

Professori lausui muutamia sanoja Hannulle, joka heti sen jälkeen alkoi kantaa tavaroitamme lautalle ja valmistaa lähtöä. Ilma oli kirkas ja tuuli puhalsi tasaisesti kaakosta.

Mitä taisin tehdä? Yksinänikö ruveta kahta miestä vastustamaan? Mahdotonta! Jos edes Hannu rupeaisi minun puolelleni, mutta ei! Islantilaisella ei tuntunut olevan lainkaan omaa tahtoa, vaan hän näytti tehneen kuuliaisuuden valan sedälleni. Ei voinut mitään tälle palvelijalle, joka oli herrallensa alamainen. Meidän täytyi lähteä eteenpäin.

Olin jo asettumaisillani lautalle tavalliselle paikalleni, kun setäni viittasi minua pysähtymään.

-- Emme lähde ennenkuin huomenna, sanoi hän.

Minä selitin hänelle, että tottelisin hänen käskyjään.

-- Ei saa laiminlyödä mitään, sanoi hän, ja koska sallimus on tuonut minut tälle rannikolle, en tahdo lähteä täältä tutkimatta sitä.

Tämän muistutuksen käsittää parhaiten, kun ajattelee, että me tosin olimme tulleet pohjoiselle rannikolle, mutta emme kuitenkaan samalle paikalle, mistä olimme lähteneet vesille. Port-Graüben oli todennäköisesti kauempana lännessä päin. Kaikkein selvintä oli siis tutkia huolellisesti ympärillä olevat seudut.

-- Lähtekäämme löytöretkelle! sanoin minä.

Lähdimme matkaan jättäen Hannun tekemään työtään. Meren rannan ja kallioseinän välinen maakaistale oli jotenkin leveä, niin että astuimme puolen tuntia kohtaamatta mitään estettä. Jalkojemme alla musertui ääretön joukko kaikenmuotoisia ja -kokoisia näkinkengänkuoria, joissa ensimmäisten aikakausien eläimet olivat eläneet. Löysinpä mahdottoman suuria kilpikonnankuoriakin, jotka usein olivat enemmän kuin 15 jalkaa läpimitaten ja jotka olivat olleet kilpenä jättiläissuurilla glyptodontti-eläimillä plioseeni-aikakaudella;[58] niistä ovat nykyajan vyötiäiset ainoastaan heikkoja "mukaelmia". Muun muassa huomasin maan pinnalla suuren joukon kivilohkareita, jonkinlaisia mukulakiviä, joita aallot olivat pyöristäneet ja järjestäneet riviin. Tästä tein sen johtopäätöksen, että meri oli muinoin huuhdellut tätä paikkaa. Ainakin näkyi ympäristön kallioissa, joihin meren aallot eivät ulottuneet, selviä merkkejä veden vaikutuksesta.

Täten voidaan jotenkuten selittää, miten tällainen valtameri on syntynyt neljänkymmenen penikulman syvyydelle maanpinnan alle. Mutta minun mielestäni pitäisi veden tästä merestä vähitellen valua maan sisuksiin; nähtävästi se oli alkuisin maan pinnalla olevista valtameristä, joista vesi oli vuotanut tänne. Kumminkin täytyi otaksua, että tuo rako oli nykyään ummessa, sillä muutenhan koko tämä jättiläisluola tahi pikemmin mahdottoman suuri vesisäiliö pian tulvahtaisi täpötäyteen. Kenties myöskin osa tästä vedestä, joka oli taistellut maanalaisen tulen kanssa, oli muuttunut höyryksi. Sillä tavoin saattoi selittää yläpuolellamme leijaavien pilvien muodostumisen, siten oli kehittynyt sähkö, joka aiheutti myrskyjä maan sisässä.

Tämä teoria niistä ilmiöistä, joita olimme nähneet, oli minusta tyydyttävä, sillä luonnon ihmeet voidaan selittää järjellisellä tavalla, vaikka ne olisivat suuriakin.

Me kuljimme siis jonkinlaisella pohjakerroksella, jonka vesi oli muodostanut samoinkuin kaikki muutkin tällaiset maanlaadut, joita niin runsaasti tavataan maan pinnalla. Professori tarkasteli huolellisesti jokaista kallionhalkeamaa; missä vaan näkyi jotakin aukkoa, hän kohta tutki sen syvyyden tärkeän näköisenä.

Olimme astuneet penikulman verran Lidenbrockin meren rantaa myöten, kun maan pinta äkkiä muuttui toisennäköiseksi, ollen aivankuin mullistettu. Monet rotkot ja kukkulat osoittivat, että maa oli väkivaltaisen voiman vaikutuksesta järkkynyt alkuperäisestä asemastaan.

Suurella vaivalla kuljimme näiden luonnon kivilouhoksien yli, joissa oli sekaisin piikiveä, ukonkiveä ja lietteiden jäännöksiä; silloin levisi silmiemme eteen keto, tahi pikemmin suuri tasanko, joka oli melkein luiden peitossa. Sitä olisi voinut sanoa äärettömäksi kalmistoksi, jossa olivat sekaisin parinkymmenen vuosisadan sukupolvien jäännökset. Edempänä oli niitä suuria läjiä; niitä näkyi niin pitkältä kuin silmä kantoi, muodostaen aaltomaisia viivoja taivaan rantaa vastaan, jonka takana etäisimmät haihtuivat sumuun. Siellä oli kenties kolmen neliöpenikulman alalla yhdessä koossa koko elollisen elämän historia.

Vastustamaton uteliaisuus ajoi meitä yhä eteenpäin. Jalkojemme alla musertui muinaisaikuisten eläinten ja noiden kivettyneiden eläimistöjen jäännöksiä, joiden harvinaisista sirpaleista suurien kaupunkien museot kiistelevät ja riitelevät. Tuhannen Cuvier'n elinaika ei olisi riittänyt näiden luurankojen kokoamiseen, jotka olivat tässä komeassa luutarhassa.

Seisahduin hämmästyneenä, ja setäni kohotti pitkät kätensä kohti kiviholvia, joka oli meillä taivaanlakena.

Hänen suunsa oli ammollansa, silmät välkkyivät sankalasien takaa, pää nyökkyi edestakaisin ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, sanalla sanoen: hänen ilmeensä osoittivat ääretöntä kummastusta. Hän oli keskellä verratonta kokoelmaa, jossa oli leptoteriuksia, mericoteriumeja, lophodiumeja, anoplotheriuksia, megateriumeja, mastodontteja, protopitekejä ja pterodaktyluksia. Hän näki kaikki paleontologian hirviöt koottuina yhteen paikkaan hänen tiedonhalunsa tyydyttämiseksi. Ajateltakoon vain, kuinka innostunut kirjatoukka olisi päästessään mainioon Aleksandrian kirjastoon, jonka Omar poltatti, jos nimittäin tämä kirjasto voisi ihmeen kautta nousta tuhkastansa. Sellainen oli professori Lidenbrock tällä kertaa!

Mutta vielä enemmän hän ihastui, kun hän töytäillessään näiden jäännöksien keskellä löysi pääkallon; hän huusi ääni liikutuksesta väristen:

-- Akseli hoi! Akseli! Ihmisen pääkallo!

-- Ihmisenkö pääkallo! setä? vastasin minä yhtä hämmästyneenä.

-- Niin lapseni! Ah! Milne Edvards! Ah! de Quatrefages! Miksi ette ole täällä, jossa minä Otto Lidenbrock olen?

XXXVIII

Ymmärtääksensä, miksi setäni huusi nimeltään näitä mainioita ranskalaisia luonnontutkijoita, tulee lukijan tietää, että jonkin aikaa ennen matkalle lähtöämme oli oppineiden kesken syntynyt väittelyä eräästä hyvin tärkeästä paleontologisesta kysymyksestä.

Muutamat työmiehet, jotka Boucher du Perthen johdolla suorittivat kaivaustöitä kivilouhoksissa Moulin-Quignon'issa lähellä Abbevilleä Sommen departementissa Ranskassa, löysivät maaliskuun 28 päivänä 1863 neljäntoista jalan syvyydestä maan pinnasta ihmisen leukaluun. Tämä oli ensimmäinen senlaatuinen kivettynyt löytö, joka oli tullut päivän valoon. Läheltä löytyi kivestä tehtyjä kirveitä ja piikivisiä puukkoja, kaikki ruosteen tapaisen homeen peitossa.

Sanoma tästä löydöstä levisi laajalti, ei ainoastaan Ranskaan, vaan myöskin Englantiin ja Saksaan. Useat Ranskan Tiedeakatemian jäsenet, muiden muassa Milne Edvards ja de Quatrefages, kiinnittivät löytöön suurta huomiota, todistaen, että mainitut luut aivan selvään olivat todellisia ihmisen jäännöksiä, ja ruveten innokkaasti puolustamaan tätä "leukajuttua", joksi englantilaiset sitä sanoivat.

Kolmen yhdistetyn kuningaskunnan geologit, esim. Falconer, Busk, Carpenter y.m., pitivät asiaa selväksi todistettuna, ja heidän mielipiteeseensä yhtyivät Saksankin oppineet, näiden etupäässä innokkaimpana kaikista setäni Lidenbrock.

Näytti siis olevan aivan todistettu ja myönnetty asia, että kvartääri-aikakaudelta oli löydetty todellinen jäännös ihmisestä.

Elie de Beaumont oli kuitenkin kiivaasti vastustanut tätä otaksumaa. Tämä mies, jota oppineiden kesken pidettiin suuressa arvossa, väitti, että Moulin-Quignon'in luona olevat maakerrokset eivät kuuluneet "diluvium'iin", vaan myöhempään aikakauteen, eikä myöntänyt, että ihminen olisi ollut olemassa samaan aikaan kuin kvartääri-aikakauden eläimet, jota viime väitettä myöskin Cuvier puolusti. Setä Lidenbrock, joka kuului geologien suureen enemmistöön, oli pysynyt lujana, sekä väitellyt ja keskustellut niin, että Elie de Beaumont oli jäänyt melkein yksinänsä väitettään puolustamaan.

Kaikki nämä tämän kysymyksen vaiheet me tunsimme, mutta emme tienneet, että juttu oli selvinnyt lähtömme jälkeen. Toisia yhtäläisiä, vaikka eri rotuihin ja kansoihin kuuluneiden ihmisten leukaluita löydettiin muutamista luolista Ranskasta, Sveitsistä ja Belgiasta, harmaasta ja kuohkeasta maasta; samoin löytyi niiden mukana aseita, huonekaluja ja työkapineita sekä lapsien, nuorukaisten ja vanhuksien luita. Ihmisen olemassaolo kvartääriaikakaudella tuli siis päivä päivältä yhä sitovammin todistetuksi.

Mutta asia ei loppunut siihen. Uudet jäännökset, joita oli kaivettu esiin tertiääriaikakauden plioseeni-muodostuksista, olivat antaneet vielä rohkeammille tutkijoille aihetta väittää ihmissukua vielä paljoa vanhemmaksi. Nämä jäännökset tosin eivät olleet ihmisten luita, vaan ihmisten teollisuuden tuotteita, nimittäin säännöllisesti särmikkäitä, niin sanoaksemme piirtokuvilla koristettuja sääriluita ja kivettyneitä reisiluitakin, jotka olivat todistuksina ihmisten ensimmäisistä taiteellisista harrastuksista.

Yhdellä askeleella siis ihminen laskeutui vuosituhansia ajan portaita alaspäin. Ihmissuku todistettiin vanhemmaksi kuin "Elephas meridionalis"; se oli siis ainakin satatuhatta vuotta vanha, sillä etevimmät geologit väittävät plioseeni-muodostusta vähintäänkin niin vanhaksi.

Sillä kannalla oli silloin palaeontologinen tiede, ja se minkä siitä tiesimme, riitti selittämään meille tämän Lidenbrockin meren rannalta löytämämme luutarhan olemassaolon. Voipi siis helposti ymmärtää setäni hämmästyksen ja ihastuksen, kun hän parinkymmenen askeleen päässä löysi edestään yhden näitä kvartääriaikakauden ihmisiä.

Se oli selvästi tunnettava ihmisen ruumis. Olisikohan jokin erikoinen maanlaatu, sellainen kuin esim. Bordeaux'n P. Mikaelin hautausmaan, voinut säilyttää sitä vuosituhansia? Sitä ei voi sanoa. Mutta tämä ruumis, jolla oli kiinteä pergamentin kaltainen nahka ja ainakin ulkonäöstä päättäen vielä jäntevät jäsenet, täydelliset hampaat, erinomaisen tuuhea tukka ja hirvittävän pitkät kynnet sormissa ja varpaissa, oli edessämme samannäköisenä jollainen se oli ollut eläessänsäkin.

Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä, nähdessäni tämän muinaisilmiön. Setänikin, joka tavallisesti oli puhelias ja keskusteli innokkaasti, oli tällä kertaa ääneti. Nostimme ruumiin maasta ja asetimme sen pystyyn. Tyhjillä silmäkuopillaan se katsoa tuijotti meihin; me koputimme sen rintakehää, joka oli tyhjä ja kumiseva.

Jonkin ajan kuluttua pääsi professori sedässäni voitolle. Innostuneena Otto Lidenbrock unohti matkamme, paikan missä olimme ja suuren luolan, joka meitä ympäröi. Epäilemättä hän luuli olevansa Johannaeumissa pitämässä luentoa oppilailleen, sillä hän alkoi opettajan tavoin puhua olemattomille kuulijoilleen:

-- Hyvät herrat! sanoi hän, minulla on kunnia esittää teille tässä kvartääriaikakauden ihminen. Kuuluisat oppineet väittävät, ettei häntä ole ollut olemassa; toiset yhtä etevät ovat väittäneet päinvastoin. Jos nyt paleontologiset epäilijät olisivat täällä, niin he voisivat koetella tätä sormillansa, ja heidän täytyisi myöntää erehtyneensä. Minä tiedän varsin hyvin, että tiedemiesten täytyy visusti pitää varansa joutuessaan tekemisiin tällaisten keksintöjen kanssa. Tiedän ja tunnen hyvinkin, kuinka Barnum ja muut mokomat huijarit ovat pettäneet maailmaa kivettyneillä ihmisruumiilla. Tunnen jutun Aiaksen polviluusta, Oresteen ruumiista, jonka Spartalaiset väittivät löytäneensä, ja Asteriuksen viittätoista jalkaa pitkästä ruumiista, josta Pausanius puhuu. Olen lukenut kuvaukset siitä luurangosta, joka Ludvig XVI:n ajalla löydettiin likeltä Trapania ja jota väitettiin Polyfemokseksi; samoin olen lukenut kertomuksen siitä jättiläisestä, joka kaivettiin maasta Palermon lähistöltä Ludvig XVI:n hallituksen aikana. Yhtähyvin kuin minäkin, tiedätte te, hyvät herrat, kuinka Luzernin seuduilla v. 1577 tutkittiin muutamia suuria luita, jotka mainio lääkäri Feliks Plater väitti 19 jalkaa pitkän jättiläisen jäännöksiksi. Olenpa lukenut Cassanionin selitykset sekä kaikki ne muistelmat, lentokirjat, puheet ja vastalauseet, jotka on julkaistu Kimbrien kuninkaan Teutobochuksen luurangosta, tämän kuninkaan, joka valloitti Gallian ja jonka ruumis kaivettiin ylös hiekkakuopasta v. 1613. Kahdeksannellatoista vuosisadalla olisin Pierre Campet'n kanssa väittänyt esi-aatamilaisten olemassa oloa valheeksi, joita taas Scheuchzer väitti olleen olemassa! Minulla on ollut käsissäni kirja nimeltä Gigans -- -- --

Tässä setäni, jonka oli työlästä lausua vaikeita sanoja, joutui pulaan tämän heikkoutensa vuoksi.

-- Kirja nimeltä _Gigans_ -- -- -- sanoi hän uudestaan. Enempää hän ei saanut sanotuksi. -- --

_Giganteo_ -- -- -- Mahdotonta! tuo ilkeä sana ei tahtonut tulla suusta ulos! Nyt olisivat Johannaeumissa kuulijat hänelle oikein nauraneet!

_Gigantosteologia_, onnistui professorin viimein sanoa.

Sitten hän taas jatkoi vapaasti ja aineestansa innostuneena:

-- Niin, hyvät herrat, kaiken tämän tiedän. Tiedän myöskin, että Cuvier ja Blumenbach määrittelivät nämä luut pelkiksi kvartääri-aikakauden mammut- ja muiden eläinten vähäpätöisiksi jäännöksiksi. Mutta tässä tekisi jo suuren loukkauksen tiedettä vastaan, jos epäilisi! Onhan tässä raato jäljellä. Sen voitte nähdä, ja koetella sitä! Se ei ole pelkkä luuranko, vaan vahingoittumaton ruumis, joka on säilynyt kokonaisena antropologista tarkoitusta varten. Jos voisin pestä sitä rikkihappoliuoksessa, niin voisin poistaa siitä kaikki nämä maa-aineet ja loistavat simpukan kuoret, jotka ovat siihen tarttuneet. Mutta minulta puuttuu tämä kallisarvoinen liuos. Sellaisena, kuin tämä ruumis on, se kertoo meille historiansa.

Nyt professori tarttui tuohon kivettyneeseen ihmisjäännökseen käsitellen sitä yhtä taitavasti kuin eriskummallisien esineiden näyttelijä.

-- Te näette hänet, sanoi hän, hän ei ole kuuttakaan jalkaa pitkä; emme siis ole tekemisissä minkään jättiläisen kanssa, joita hoetaan ennen olleen. Mitä taas tulee tämän rotuun, niin hän epäilemättä kuuluu kaukaasialaiseen, se on, valkoiseen rotuun, meidän omaan rotuumme! Tämän kivettyneen ruumiin pääkallo on säännöllisesti munan muotoinen, siinä ei ole huomattavissa esiin pistäviä poskipäitä eikä leukaa. Tässä ei mikään osoita sitä prognantismia,[59] joka muuttaa kasvokulman. Mittaa tämä kulma, niin se on melkein 90 astetta. Mutta minä menen johtopäätöksissäni vielä pitemmälle ja uskallan väittää, että tämä näyteihminen kuuluu siihen laajaan sukuun, joka on levinnyt Intiasta länsi-Euroopan rajoille. Älkää naurako, hyvät herrat!

Tietysti ei kukaan nauranutkaan, mutta professori oli tottunut näkemään kuulijoittensa kasvot hymyilevinä, kun hän piti tieteellisiä esitelmiänsä.

-- Niin! jatkoi hän lisääntyneellä innolla, tämä on kivettynyt ihminen, joka on saman ikäinen kuin mastodontit, joiden luut peittävät tämän kedon. Mutta mitä tietä myöten hän on tullut tänne, ja kuinka nämä maakerrokset, joiden seassa hän on maannut, ovat liukuneet tähän äärettömään suureen aukkoon maapallon sisään, siitä seikasta en aio ruveta teille mitään puhumaan. Epäilemättä on kvartääri-aikakaudella tapahtunut suuria mullistuksia maan pinnalla, maapallon jäähtyessä on muodostunut suuria halkeamia, rakoja ja kuiluja, joihin on nähtävästi vajonnut osa maan pinnasta. En tahdo väittää sitä varmaan, mutta ihminen on kumminkin täällä, ja onpa tässä hänen käsitöitänsäkin, nimittäin nämä kiviset työkalut, joista kivikausi on saanut nimensä, ja jollei hän ole tullut tänne matkustajana, niinkuin minäkin, niin ei voi epäillä hänen ikivanhaa alkuperäänsä.

Professori vaikeni, ja minä osoitin empimättä kannatustani. Setäni oli muuten aivan oikeassa, ja oppineempiakin miehiä kuin hänen veljensä poikaa olisi suuresti hävettänyt ruveta todistamaan hänen puhettaan vääräksi.

Sitäpaitsi oli toinenkin todistus. Tämä kivettynyt ruumis ei ollut ainoa tässä mahdottomassa luutarhassa; toisia ruumiita näkyi pian joka askeleella, jonka otimme näiden jäännöksien keskellä, ja setäni olisi voinut valita mielestänsä soveliaimman ruumiin saadaksensa epäilevät uskomaan.

Oli todellakin hämmästyttävää nähdä näitä kokonaisia sukupolvia ihmisiä ja eläimiä sekaisin toistensa kanssa tässä kalmistossa. Mutta heräsipä tärkeä kysymys, jota emme uskaltaneet ratkaista. Olivatkohan nämä muinoin elolliset olennot joutuneet jonkin ankaran mullistuksen kautta tähän suureen luolaan Lidenbrockin meren rannoille vasta sitten, kun olivat kuolleet? Vai olivatko he pikemminkin eläneet tässä maanalaisessa maailmassa tämän tekotaivaan alla, aloittaen ja päättäen elämänsä niinkuin maan päälläkin? Tähän asti olimme nähneet elävinä ainoastaan meripetoja ja kaloja! Harhailikohan kenties joku syvyyden mies näillä autioilla rannikoilla?

XXXIX

Vielä puolen tuntia jalkamme tallasivat luita, ja kuljimme yhä eteenpäin erittäin uteliaina. Mitähän muita ihmeitä ja mitä tieteelle tärkeitä aarteita tämä luola mahtoi vielä sisältääkään? Katseeni etsi yhä uusia hämmästyttäviä esineitä ja mielikuvitukseni aina vain uusia ihmeitä.

Meren ranta oli jo aikoja sitten kadonnut näkyvistämme kalmiston kukkuloiden taakse. Varomaton professori, joka ei pelännyt eksyvänsä, vei minut mukanansa aina kauemmaksi. Me kuljimme eteenpäin äänettöminä; sähkövalo valaisi kirkkaasti kulkuamme. Jonkin ilmiön vaikutuksesta, jota en taida selittää, sekä siitä syystä, että valo hajosi tasaisesti joka haaralle, valaisi se kaikki esineet kaikilta puolin yhtäläisesti. Valo ei lähtenyt mistään määrätystä pisteestä, minkävuoksi se ei luonut lainkaan varjoa. Olisi voinut luulla olevansa keskipäivällä kesällä jossakin päiväntasaajan seuduilla, jossa auringon säteet tulevat kohtisuoraan maata vasten. Ei ole vähääkään höyryä näkyvissä; kalliot, kaukaiset vuoret ja kaukana epäselvästi häämöttävä metsä näyttivät kummannäköisiltä tässä tasaisesti leviävässä valossa. Me olimme aivan kuin mies, joka oli kadottanut varjonsa. Tunnin aikaa kuljettuamme näkyi edessämme suuri metsä, jommoisen olimme nähneet Port-Graübenin luona.

Täällä oli tertiääri-aikakauden kasvikunta täydessä loistossaan. Näimme Coniferae-heimoon kuuluvia kasveja, suuria nykyjään hävinneitä palmupuulajeja, komeita palmacitejä, mäntyjä, marjakuusia, kypressejä ja tuija-lajeja, joita kietoivat yhteen sekaisin sotkeutuneet köynnöskasvit. Sammalet muodostivat pehmoisen peitteen maan pinnalle. Puiden suojassa, jota tuskin saattoi suojaksi nimittääkään, kun ei siellä edes ollut varjoa, virtasi solisten puroja, joiden varsilla kasvoi erittäin hyötyisiä sananjalkoja, jotka olivat hyvin samannäköisiä kuin kuuman ilmanalan sananjalat asutussa maailmassa. Mutta nämä puut, pensaat ja muut kasvit, joilta puuttui auringon elähdyttävä lämpö, olivat värittömiä; kaikki oli samannäköistä, ruskeaa ja ikäänkuin kuihtunutta. Lehdistä puuttui vihreä; yksinpä kukatkin, jotka saivat alkunsa tertiäri-kaudella, jolloin niitä oli runsaasti, olivat täällä aivan kuin paperista tehdyt ja ilman vaikutuksesta vaalenneet.

Setäni Lidenbrock tunkeutui rohkeasti näihin viidakkoihin, ja minä seurasin häntä hiukan epävarmana. Voisihan siellä olla joitakin nisäkkäitä, petoja, kun kerran luonto oli tuottanut niin runsaasti kasviravintoa. Muutamissa paikoin, missä suuria puita oli kaatunut ja lahonnut paikoilleen, huomasin siten syntyneillä aukkopaikoilla kasvavan monenlaisia palkokasveja, värikasveja ja tuhannenkin laatuisia syötäviä pensaskasveja, joita imettäväiset eläimet ovat kaikkina aikoina halukkaasti syöneet. Muutoin näkyi täällä kasvavan sekaisin mitä erilaisimpien seutujen kasveja; tammi kasvoi palmupuiden joukossa, austraalialainen kuumepuu nojautui norjalaista hopeakuusta vasten; pohjoismaiden koivujen ritvat työntyivät uusseelantilaisen kauripetäjän oksien lomaan. Siellä oli kylliksi kasveja saattamaan maallisten kasvien kekseliäimmätkin järjestäjät pyörryksiin.

Äkkiä pysähdytin setäni kädelläni.

Joka haaralle leviävä valo teki mahdolliseksi nähdä pienimmätkin esineet pitkän matkan päähän metsässä. Luulin nähneeni -- -- -- Ei! minä näin todellakin mahdottoman suuria olentoja puiden alla. Ne olivat jättiläiseläimiä, kokonainen lauma mastodontteja, jotka eivät olleet kivettyneitä, vaan eläviä, aivan samanlaisia kuin ne, jotka löydettiin Ohion suoperäisiltä mailta! Näin nämä hirveän isot eläimet, joiden kärsät liikkuivat puiden alla kuin käärmeet. Kuulin jyskeen, joka syntyi niiden työntäessä torahampaansa vanhoihin puunrunkoihin. Oksat rasahtelivat niiden riipiessä joukottain lehtiä, jotka katosivat hirviöiden kitaan.

Uneni, jossa olin nähnyt koko tämän tertiääri- ja kvartääri-kauden muinaismaailman, muuttui siis täydeksi todeksi. Ja me olimme yksin täällä maan sisässä, noiden hirveiden petojen vallassa!

Setäni katseli niitä tiedemiehen kiihkolla.

-- Lähtekäämme, sanoi hän äkkiä tarttuen käsivarteeni, eteenpäin, eteenpäin!

-- Ei, huusin minä, ei! Eihän meillä ole aseitakaan! Mitä tekisimme noiden jättiläiseläinten joukossa? Tulkaa, setä, tulkaa! Ei kukaan ihminen voi vastustaa noiden raivoa.

-- Eikö kukaan ihminen? vastasi setäni, puhuen hiljaisemmalla äänellä. Sinä erehdyt, Akseli! Katsopa tuonne etemmäksi! Tuolla luulen näkeväni meidän kaltaisemme olennon, ihmisen!

Vilkaisin sinnepäin, kohottaen olkapäitäni, sillä päätin pysyä epäuskoisena niin kauan kuin mahdollista; mutta tällä kertaa minun täytyi myöntää totuus.

Vähemmän kuin neljännespenikulman päässä minä todellakin näin ihmisolennon nojautuneena äärettömän suurta kuusipuuta vasten; se oli oikea manalan Proteus, uusi Neptunuksen poika, joka paimensi tätä ääretöntä mastodonttilaumaa!

_Immanis pecoris custos immanior ipse!_[60]

Todellakin _immanior ipse!_ Tämä ei enää ollut tuo kivettynyt olento, jonka ruumiin löysimme kedolta luiden seasta, vaan elävä jättiläinen, joka kykeni pitämään näitä hirviöitä kurissa. Hän oli enemmän kuin kahdentoista jalan pituinen; pää oli suuri kuin puhvelihärällä ja ruokkoamattoman tukan peittämä; häntä olisi voinut sanoa todelliseksi ensimmäisten elefanttien aikakauden ihmiseksi. Kädessään hän heilutteli julman suurta puun oksaa, joka oli sovelias sauva tälle muinaisajan paimenelle. Me seisahduimme liikkumattomina hämmästyksestä. Mutta meidät voitiin huomata; täytyi siis paeta.

-- Tulkaa, tulkaa! virkoin minä, vetäen setääni mukaani, ja nyt hän ensi kerran elämässään noudatti järjellistä neuvoa. Neljännestunnin kuluttua emme enää olleet tämän peloittavan vihollisen näkyvissä.

Kun nyt hiljaisuudessa taas muistelen näitä asioita, kun rauha taas on palannut sieluuni, kun kuukausia on kulunut tämän kummallisen ja yliluonnollisen kohtaamisen jälkeen, niin en tiedä, mitä arvelisinkaan ja uskoisin koko asiasta. Ei, mahdotontahan tuo toki lieneekin! Aistimme ovat pettäneet meidät, silmämme eivät ole nähneet, mitä olivat näkevinänsä. Eihän tuolla maanalaisessa maailmassa ollut mitään ihmisolentoa. Eihän mikään ihmissukupolvi ole asumassa maan sisuksissa, aavistamattakaan sen pinnalla olevan asukkaita ja olematta lainkaan yhteydessä heidän kanssansa! Hulluuttahan sellainen luulo on! Suurinta hulluutta!