Part 14

Se makaa liikkumattomana, ikäänkuin nukuksissa, ja meri ei näy jaksavan kohottaa sen ruumista, vaikka laineet pauhaavat sen kylkiä vastaan. Vesipatsas, joka kohoaa viidensadan jalan korkeudelle, putoaa takaisin pauhaavana ryöppynä. Aivan kuin hullut kiidämme tätä hirveän suurta möhkälettä kohti, jolle sata valasta päivää kohti ei olisi riittänyt ruoaksi.

Kauhistus valtaa minut; en tahdo kulkea eteenpäin! Jos kävisi päinsä, niin katkaisisin purjeen nostoköyden! Tahdon tehdä kapinan professoria vastaan; hän ei edes vastaa minulle.

Äkkiä Hannu nousee ja osoittaa sormellaan tuota uhkaavaa esinettä edessämme.

-- Saari, sanoo hän.

-- Saari! huudahtaa setäni.

-- Saariko? sanon minäkin vuorostani, kohottaen olkapäitäni.

-- Silminnähtävästi, vastaa professori, purskahtaen kaikuvaan nauruun.

-- Entäs tämä vesipatsas?

-- "Geysir", sanoo Hannu.

-- Epäilemättä se on geysir, sanoo setäni; samanlainen geysir kuin Islannissakin.[57]

Alussa en tahtonut myöntää niin suuresti erehtyneeni, että olin luullut saarta merieläimeksi. Mutta todistus on silmieni edessä, ja minun täytyy viimein tunnustaa erehtyneeni. Tämä oli vain luonnonilmiö.

Kuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmalta näyttää suihkuava vesipatsas. Saari on erehdyttävästi suuren valaan näköinen, jonka pää kohoaa kymmenen sylen korkeudelle vedestä. Geysir, joka islanninkielessä merkitsee "raivoa", kohoaa majesteetillisena sen toisessa päässä. Aika ajoittain kuuluu jymiseviä ääniä ja tuo ääretön vesipatsas, joka syöksee esiin yhä kiivaammin, heiluttaa utuista töyhtöänsä kohoten alimmaisiin pilvikerroksiin asti. Se on ainoa paikallansa; ympärillä ei ole mitään savutupruja, ei mitään kuumia lähteitä, koko vulkaaninen voima on siihen keskittynyt. Sähkövalon säteet sattuvat vesipatsaan loistavaan lyhteeseen, jossa jokainen pisara loistaa sateenkaaren kaikissa väreissä. -- Laskekaamme maihin; sanoo professori. Mutta meidän täytyi lähestyä varovaisesti vesipatsasta, joka silmänräpäyksessä olisi kaatanut lauttamme. Hannu ohjaa taitavasti lauttaa vieden meidät saaren toiseen päähän.

Hyppään kalliolle; setäni seuraa heti jäljessäni, mutta linnustaja pysyy alallansa, niinkuin vakava mies ainakin, joka halveksii uteliasta ihmettelemistä.

Seisomme piisoran sekaisella graniittipohjalla; maa on polttavan kuuma kuin tulikuumaa höyryä täynnä olevan kattilan seinä. Kohta huomaamme vesisäiliön, josta geysir nousee. Pistin lämpömittarin kiehuvaan veteen ja huomasin sen osoittavan satakuusikymmentäkolme astetta.

Vesi tulee siis jostakin hehkuvan kuumasta paikasta, joka seikka näyttää vastustavan professori Lidenbrockin teorioja; en voi olla siitä hänelle huomauttamatta.

-- No, kysyy hän, mitä tämä todistaa minun väitöstäni vastaan?

-- Ei mitään, vastasin lyhyesti, kun näin kohtaavani järkähtämätöntä itsepäisyyttä.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tähän asti olemme suoriutuneet erittäin hyvin ja että matka on tuntemattomasta syystä tapahtunut selittämättömän tasaisen lämpömäärän vallitessa, mutta minusta näyttää aivan selvältä, että jonakuna päivänä saapuisimme vielä sellaisiin seutuihin, joissa maan keskuksen lämpö kohoaa niin, että sitä on mahdoton lämpömittarilla mitata.

-- Saammehan nähdä, sanoo professori ja antaa merkin nousta uudestaan lautalle, annettuansa tälle tuliperäiselle saarelle veljenpoikansa nimen.

Jään vielä muutamaksi minuutiksi katselernaan geysiriä; huomaan, että sen vesi suihkuaa epätasaisesti, joskus hieman heikommin, mutta sitten taas toista vertaa kiivaammin; tähän luulen olevan syynä sen erilaisen paineen, joka on saaren sisukseen kokoontuneilla höyryillä.

Viimein lähdemme sieltä pois, kiertäen saaren etelärannalla olevat jyrkät kalliot. Hannu oli tällä lyhyellä pysähdysajalla korjannut lautan jälleen kuntoon.

Mutta ennenkuin lähdemme, lasken havaintojeni mukaan kuljetun matkan pituuden ja kirjoitan sen muistikirjaani. Olemme etääntyneet kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa Port-Graübenistä, ja olemme kuudensadankahdenkymmenen penikulman päässä Islannista, Englannin alapuolella.

XXXV

_Perjantaina elokuun 23 p:nä_. -- Seuraavana aamuna on komea Geysir kadonnut näkyvistämme. Tuuli on kiihtynyt ja vienyt meidät nopeasti pois Akselin-saarelta; pauhu on vähitellen vaiennut.

Ilmanmuutos, jos niin sopii sanoa, tapahtuu pian. Ilmakehä tulee täyteen höyryjä, jotka sisältävät suolaisen veden haihtumisesta syntynyttä sähköä; pilvet laskeutuvat muuttuen viimein vihertäviksi; sähköiset säteet tuskin voivat tunkea niiden läpi; on kuin olisi synkkä verho laskeutunut näyttämön eteen, jossa myrskynäytelmä on pian nähtävänä.

Tunnen mieleni omituisesti liikutetuksi, niinkuin jokainen ihmisolento jonkin suuren tapahtuman lähestyessä. Pyöreähköt, päällekkäin kasaantuneet pilvet etelässä näyttävät ennustavan pahaa; niillä on sellainen "järkähtämätön" ulkonäkö, jonka usein olen huomannut myrskyn alkaessa. Ilma on raskas, meri tyyni.

Etäällä ovat pilvet äärettömän suurien pumpulitukkojen näköisiä; vähitellen ne paisuvat ja käyvät sitä harvalukuisemmiksi, kuta suuremmiksi ne venyvät kooltaan; ne ovat niin raskaita, etteivät nouse ylemmäksi taivaan rantaa, mutta kasaantuvat vähitellen tuulen kiihtyessä muodostaen vihdoin synkän, hirveän näköisen röykkiön.

Ilmakehä on hyvin sähköistä, ja sama "aine" tunkee ruumiini läpi; hiukseni nousevat pystyyn ja minusta tuntuu kuin toverini saisivat voimakkaan sysäyksen, jos he tällä hetkellä koskettaisivat minuun.

_Lauantaina elokuun 24 p:nä_. -- Kello 10 aamulla ovat myrskyn enteet vielä selvemmät; voisi sanoa, että tuuli tyyntyy vetääksensä henkeänsä; pilvet ovat ikäänkuin suuri säkki, johon tuulet kokoontuvat.

En tahdo uskoa näitä enteitä, mutta en voi kuitenkaan olla sanomatta:

-- Huono sää tulossa.

Professori ei vastannut. Hän oli ilkeällä tuulella, sillä hän näki ulapan rajattomana edessänsä, ja kohautti vain hartioitaan kaikelle, mitä sanottiin.

-- Nousee myrsky, sanon minä, osoittaen taivaan rantaa. Pilvet laskeutuivat alemmaksi musertavan raskaina.

Yleinen äänettömyys. Tuulikin on hiljaa; luonto on kuin kuollut eikä vedä henkäystäkään. Velttona riippuu purje pitkin mastoa, jonka huipussa jo näen vähäisen sähköliekin. Lautta pysyy liikkumattomana tyynellä veden pinnalla. Mutta kun emme pääse edemmäksi, niin mitä varten pidämme purjettakaan pystyssä? Ensimmäisessä myrskyn puuskauksessa se saattaa aiheuttaa meille perikadon?

-- Ottakaamme purje alas, sanon minä, ja kaatakaamme masto kumoon! Se olisi viisainta!

-- Älä hiidessä! huutaa setäni, tuhat kertaa ei! Antaa tuulen kuljettaa meitä! Vieköön meidät myrsky, kunhan kerrankin saan nähdä rannan, vaikkapa lauttamme murtuisi tuhanteen kappaleeseen!

Tuskin ennätti professori lausua nämä sanat, ennen kuin eteläisellä taivaanrannalla tapahtui muutos. Kokoontuneet höyryt purkautuvat sateeksi ja ilma, joka syöksee täyttämään tihennyksen johdosta syntynyttä tyhjää paikkaa, muuttuu myrskyksi, joka tunkee esiin jättiläisluolan salaisimmista sopukoista. Pimeys enenee ja tuskin voin enää kirjoittaa vaillinaisiakaan muistiinpanoja.

Myrsky tempaa lautan liikkeelle ja kiidättää sitä eteenpäin. Setäni keikahtaa kumoon ja ryömin hänen luoksensa. Hän pitää lujasti kiinni paksusta köyden päästä ja näyttää ilolla katselevan luonnonvoimien raivoa.

Hannu ei liiku paikaltansa. Hänen pitkät hiuksensa, jotka myrsky puhaltaa hänen liikkumattomille kasvoillensa, tekevät hänet kummallisen näköiseksi, sillä jokaisen hiuskarvan päässä on kiiltävä sähkökipinä. Hän on kuin mikäkin hirviö, kuin vedenpaisumuksen aikainen ihminen, joka on saman ikäinen Ichtyosauruksien ja Megatherioiden kanssa.

Masto pysyy paikoillansa, vaikka purje on pingoittunut niinkuin rakko ja halkeamaisillaan. Lautta kiitää niin nopeasti, etten voi kuljetun matkan pituutta laskeakaan, mutta kuitenkin hitaammin kuin aallot sen ympärillä.

-- Purje! purje! huudan minä ja viittaan, että se otettaisiin alas,

-- Ei! vastaa setäni.

-- Ei! sanoo Hannukin pudistaen päätään.

Sillävälin sade muodostaa eteemme pauhaavan vesiputouksen, jota vastaan syöksymme. Mutta ennenkuin saavutamme sen, pilvivaippa repeää halki, meri rupeaa kuohumaan, ja sähkö jota kehkeytyy suuren kemiallisen ilmiön vaikutuksesta ylemmissä ilmakerroksissa, yhtyy myöskin leikkiin. Salaman loistavat liekit sekaantuvat ukkosen jyrinään, lukemattomat salamat risteilevät ilmassa pitkäisen jymistessä, höyryt näyttävät hehkuvilta, rakeet muuttuvat loistaviksi, kun ne sattuvat työkalujemme tahi aseittemme metalliosiin, eteenpäin vyöryvät aallot näyttävät tulta syökseviltä kukkuloilta, joiden sisässä riehuu tuli ja joiden harjoja liekit ympäröivät.

Silmäni huikenevat valon kirkkaudesta, korvani menevät lumpeuksiin ukkosen jyrinästä! Minun täytyy pysytellä kiinni mastossa, jossa heilun niinkuin ruoho myrskyssä!

* * * * *

(Tästälähin ovat muistiinpanoni varsin vaillinaisia eikä niitä ole kuin muutamia hajanaisia, niin sanoakseni koneentapaisesti kirjoitettuja lappuja. Mutta vaikka ne ovatkin hyvin lyhyet ja epäselvätkin, niin ne kumminkin osoittavat, minkälaisen mielenliikutuksen vallassa olin, ja antavat selvemmän kuvauksen tilastamme kuin muistini.)

* * * * *

_Sunnuntaina elokuun 25 p:nä_. -- Missä olemme? Kiidämme eteenpäin äärettömällä nopeudella.

Yö on ollut kauhistuttava. Myrsky ei tyynny; elämme alituisessa jyrinässä, lakkaamattomassa paukkeessa; korvistamme vuotaa verta; emme voi puhua sanaakaan.

Leimaukset eivät lakkaa silmänräpäykseksikään; näen salamoiden kulkevan ristiin rastiin, nousevan nopeasti säteinä alhaalta ylöspäin sekä iskevän kalliokattoon. Jos se vielä romahtaisi alas! Toiset salamat jakautuvat kahtia tahi muodostuvat tulipalloiksi, jotka räjähtävät rikki kuin pommit; mutta jyrinä ei siitä kuitenkaan kovene, sillä se on jo saavuttanut korkeimman määrän, jonka ihmisen korvat voivat tajuta, ja jos kaiken maailman ruutikellarit yht'aikaa räjähtäisivät ilmaan, niin "ei se kuuluisi tämän kovemmalta".

Pilvien pinnalta tulvii alituisesti valoa; sähköä kehittyy alituisesti molekyyleistä, ilman kaasumaiset alkuaineet ovat kaaostilassa; lukemattomat vesipatsaat syöksevät ilmoille ja putoavat alas vaahtona.

Mihin joudumme? -- -- -- Setäni on pitkällänsä lautan toisessa päässä.

Lämpö nousee toista vertaa suuremmaksi; katson lämpömittariin, joka osoittaa -- -- -- (numero on hävinnyt).

_Maanantaina elokuun 26 p:nä_. -- Tästä ei ikinä tule loppua! Miksi ei ilmanpaine kerran tasoituttuaan pysy asemillansa?

Olemme nääntyneet väsymyksestä; Hannu vain on samanlainen kuin ennenkin. Lautta kulkee edelleenkin kaakkoiseen, ja olemme kulkeneet enemmän kuin kaksisataa penikulmaa Akselin saarelta.

Keskipäivällä myrskyn raivo käy kahta kauheammaksi; kaikki tavaramme täytyy köyttää lujasti kiinni, ja jokainen meistä köyttää itsensäkin kiinni lauttaan. Laineet lyövät ylitsemme.

Kolmen päivän aikana meidän on mahdotonta virkkaa sanaakaan toisillemme. Suumme aukenevat ja huulemme liikkuvat, mutta ei kuulu ääntäkään; emme kuule mitään, vaikka huutaisimme toistemme korvanjuuressa.

Setäni lähestyy minua lausuen muutaman sanan; luulen hänen sanoneen: "Olemme hukassa", mutta en ole siitä varma.

Minä puolestani kirjoitin hänelle sanat: "Laskekaamme purje alas".

Hän viittaa suostuvansa siihen.

Ennenkuin hän ennättää nostaa päätänsä, näkyy lautan reunalla tulinen pallo. Masto ja purje ovat yhtäkkiä kadonneet, ja näen niiden lentävän ilmaan niinkuin muinaismaailman liskolintu Pterodaktylus.

Jähmetymme kauhusta. Sinertävänvalkoinen tulipallo, noin kymmentuumaisen pommin kokoinen, kulkee hitaasti eteenpäin, kieppuen ihmeteltävän kiivaasti myrskyn pyörteessä. Se pomppii sinne tänne, kulkee lautan palkkeja myöten, hypähtää ruokasäkkiemme päälle, laskeutuu taas hiljaa pois, ja tekee hyppäyksen hipaisten ruutitynnyriämme. Oi kauhistusta! Lennämme ilmaan! Ei! Loistava pallo etenee taas; se lähestyy Hannua, joka vakavasti katselee sitä; sitten setääni, joka laskeutuu polvillensa välttääkseen sitä; senjälkeen se lähestyy minua; huolimatta valosta ja lämmöstä olen kalpea ja vapisen; se hyppelee jalkaini juuressa ja koetan vetää jalkani pois, mutta en voi.

Salpietarikaasun haju täyttää ilman, se tunkee kurkkuun ja keuhkoihin, niin että tahtoo tukehtua.

Miksi en voi liikuttaa jalkojani? Ovatko ne siis tarttuneet kiinni lauttaan? Tämä sähköinen pallo on tehnyt kaiken lautallamme olevan raudan magneettiseksi; tieteelliset koneet, työkalut ja aseemmekin liikkuvat ja kolahtavat kovasti helisten yhteen; saappaitteni korkojen rautanaulat ovat tarttuneet kovasti kiinni lauttaan lyötyyn rautakappaleeseen.

Ponnistaen kovasti voimiani nykäisen vihdoin jalkani irti, juuri kun pallo on vetämäisillänsä sen pyörteeseensä ja tempaamaisillaan minut -- -- --

Ah! mikä huikaiseva valo! Pallo poksahtaa rikki! Tulenliekit hulmahtavat päällemme.

Sitten tulee kaikki pimeäksi, mutta sitä ennen ehdin nähdä setäni pitkällänsä lautalla ja Hannun yhä vain peräsimessä, sähkön vaikutuksesta "sylkevän tulta".

Mihin menemme? Mihin joudumme?

-- -- --

_Tiistaina elokuun 27 p:nä_. -- Herään pitkällisestä taintumuksesta. Myrskyä kestää yhä, salamat sähisevät ilmassa kuin käärmeet.

Olemmeko vielä merellä? Olemme ja syöksymme eteenpäin arvaamattoman nopeasti. Olemme kulkeneet Englannin kanavan, Ranskan, kenties koko Euroopan alitse!

-- -- --

Kuuluu taas jyrinää! Se on selvästi aaltojen pauhua kallioita vastaan! -- -- -- Mutta silloin -- -- --

XXXVI

Tähän loppuvat ne muistiinpanot, joita nimitän "laivan päiväkirjaksi", ja jotka kaikeksi onneksi pelastuivat haaksirikosta; tästälähin siis aloitan uudelleen kertomukseni.

En tiedä, mitä tapahtui silloin, kun lautta törmäsi rannan kivikkoon. Tunsin syökseväni aaltoihin ja se, etten jäänyt sinne iäksi päiväksi ja ettei ruumiini musertunut teräviin kallioihin, johtui siitä, että Hannun voimakas käsi nosti minut syvyydestä...

Rohkea islantilainen kantoi minut aalloista hiekalle, joka oli polttavan kuuma; herätessäni huomasin makaavani pitkälläni setäni vieressä.

Hannu palasi sitten kallioiden luo, joita vastaan riehuvat aallot murtuivat, pelastaaksensa tavaroitamme haaksirikosta. En voinut puhua ja olin mielenliikutuksesta ja väsymyksestä niin uupunut, että tarvitsin kokonaisen tunnin tointuakseni.

Sade valui oikeana vedenpaisumuksena, kaksinverroin kiivaana, kuten on tavallista vähää ennen myrskyn päättymistä. Muutamat ulkonevat kalliot olivat suojanamme. Hannu valmisti meille ruokaa, jota tosin en voinut maistaakaan, ja pian me kaikki vaivuimme sikeään uneen, sillä olimme väsyneet kolmen yön valvomisesta.

Seuraavana päivänä sää oli ihana; taivas ja meri olivat ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta jälleen rauhoittuneet. Kaikki myrskyn jäljet olivat kadonneet. Herätessäni professori tervehti minua muutamalla iloisella sanalla, sillä hän oli kovin hyvällä tuulella.

-- No, poikaseni, huudahti hän, oletko nukkunut hyvin?

Olisi voinut luulla, että olimme kotona Kuninkaankadun varrella, että astuin rauhallisesti alakerrokseen aamiaiselle tahi että vielä samana päivänä viettäisin häitäni pikku Graübenin kanssa?

Oi! Jos myrsky olisi kuljettanut lauttaamme edes hiukan itäänpäin, niin olisimme kulkeneet Saksan alitse, rakastetun Hampurin alitse, jossa asui se, jota eniten rakastin tässä maailmassa. Silloin tuskin 40 penikulmaa olisi ollut välillämme!

Kaikki nämä tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni, ennenkuin vastasin setäni kysymykseen.

-- Vai niin! sanoi hän, etkö olekaan nukkunut hyvin?

-- Varsin hyvin, vastasin minä. Tosin tunnen itseni aivan murjotuksi, mutta se ei tee mitään. Olen hiukan väsyksissä, siinä koko juttu. Mutta te näytätte mielestäni varsin iloiselta tänään, setä.

-- Riemuissani olenkin, poikani, oikein riemuissani! Olemme päässeet perille!

-- Matkammeko perille?

-- Ei, mutta tämän meren yli, joka ei näyttänyt ikinä loppuvan. Nyt jatkamme taas matkaamme maata myöten, ja alamme todenteolla laskeutua maan sisuksiin.

-- Setä! sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys.

-- Kysy, Akseli.

-- Paluumatka?

-- Paluumatka! Sinä ajattelet paluumatkaa, vaikka emme ole vielä tulleet perillekään?

-- En, kysyn vain, miten se käy päinsä?

-- Kun olemme päässeet maan keskipisteeseen, niin joko löydämme toisen tien, jota myöten palaamme, tahi käännymme takaisin koreasti samaa tietä, jota olemme tulleetkin. Luulenpa, ettei kukaan salpaa sitä kiinni takanamme.

-- Mutta sitten meidän täytyy korjata lautta.

-- Se on välttämätöntä.

-- Mutta onko meillä jäljellä niin paljon ruokavaroja kuin mitä tarvitsemme nämä suurtyöt tehdäksemme?

-- Tottahan toki! Hannu on taitava poika ja olen varma siitä, että hän on pelastanut suurimman osan lastistamme. Ottakaamme selkoa siitä.

Menimme ulos luolasta, joka oli alttiina tuulille. Olin toivon ja pelon vaiheilla; minusta oli mahdotonta, ettei kaikki, mitä lautalla oli ollut, ollut hukkunut haaksirikossa. Mutta erehdyin. Kun tulimme rannalle, näin Hannun suuren hyvinjärjestetyn tavarakasan keskellä. Setäni puristi hänen kättänsä suuresti kiitollisena; tämä mies, joka osoitti erinomaista, aivan harvinaista uskollisuutta, oli tehnyt työtä meidän nukkuessamme ja oli oman henkensä uhalla pelastanut kallisarvoisimmat tavarat.

Tosin olimme kärsineet tuntuvia vahinkoja, muun muassa kadottaneet aseemme, mutta hätätilassa saimme tulla toimeen ilman niitä. Ruutivarastomme oli vahingoittumatta, vaikka se myrskyssä oli ollut räjähtämäisillään ilmaan.

-- Noh! huudahti professori, pyssyjemme menettäminen vaikuttaa vain sen, että meidän täytyy luopua metsästyksestä.

-- Vai niin! Entä tieteelliset kojeet?

-- Tässä on manometri, hyödyllisin kaikista; ennen olisin antanut kaikkien muiden mennä kuin sen. Tämän avulla voin laskea syvyyden, mihin tulemme, ja tiedän, milloin tulemme keskipisteeseen; jollei meillä olisi sitä, voisimme mennä keskipisteen ohitse ja tulla ulos toiselta puolelta maapalloa.

Tämä pilapuhe oli minusta vastenmielistä.

-- Mutta kompassi? kysyin minä.

-- Tässä se on kivellä, täydessä kunnossa; samaten kronometri ja molemmat lämpömittarit. Hannu on sentään kelpo mies!

Siinä asiassa olin samaa mieltä. Tieteellisistä koneista ei puuttunut ainoatakaan. Mitä työkaluihimme tulee, niin huomasin rannalla hajallaan portaita, köysiä, rautakankia, kuokkia j.n.e.

Mutta vielä oli tarkastettava ruokatavarat. Laatikot, joissa niitä säilytettiin, olivat rannalla järjestettyinä riviin, aivan vahingoittumattomina; meri on säästänyt ne, ja saatoimme siis luottaa siihen, että meillä oli ruokaa kyllin neljäksi kuukaudeksi. Meillä oli korppuja, suolaista lihaa, viinaa ja kuivaa kalaa.

-- Neljä kuukautta! virkkoi professori. Sillä ajalla ehdimme mennä perille ja palata takaisin, ja tähteistä tarjoan suuret päivälliset kaikille Johannaeumissa oleville virkatovereilleni.

Vaikka minun olisi pitänyt aikoja sitten olla tottunut setäni luonteeseen, niin silti hän kuitenkin yhä uudelleen ihmetytti minua.

-- Nyt, sanoi hän, meidän pitää täyttää vesiastiamme sadevedellä, jota myrsky on valanut näihin kivenkoloihin; meidän ei siis tarvitse pelätä janoa. Mitä lauttaan tulee, niin sanon Hannulle, että hän korjaa sen niin hyvin kuin voi, vaikka emme luullakseni tarvitse sitä enää!

-- Kuinka niin? kysyin minä.

-- Minulla on omat luuloni, poikaseni, ja ajattelenpa, ettemme palaa samaa tietä kuin tulimme.

Katselin professoria epäillen ja tuumin, oliko hän tullut hulluksi. Eikä hänen puheensa kuitenkaan ollut "varsin hullua".

-- Syökäämme aamiaista, sanoi hän.

Hän antoi määräyksiä Hannulle, jonka jälkeen seurasin häntä korkealle niemelle, jossa söimme kuivattua lihaa ja korppuja sekä joimme teetä; tämä ateria maistui oivalliselta, melkeinpä parhaimmalta mitä koskaan olen syönyt. Nälkä, raitis ilma ja mielenliikutuksia seurannut rauha vaikuttivat, että minulla oli sangen hyvä ruokahalu.

Syödessämme tiedustelin sedältäni, missä tällä kertaa olimme.

-- Mielestäni on sitä asiaa vaikea arvioida, sanoin minä.

-- Niin, kyllä sitä on vaikea tarkoin määrätä, vastasi hän. Onpa se mahdotontakin, koska en koko kolmipäiväisen myrskyn ajalla voinut laskea kulkumme nopeutta ja suuntaa; mutta voimmehan likimäärin arvioida, missä olemme.

-- Viimeinen havainto tehtiin geysir-saarella -- -- --

-- Akselinsaarella, poikaseni. Älä hylkää sitä kunniaa, että olet antanut nimesi ensimmäiselle saarelle, joka on maan sisuksista löydetty.

-- Olkoon menneeksi! Akselinsaaren kohdalla olimme purjehtineet noin kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa, ja olimme Islannista enemmän kuin kuudensadan penikulman päässä.

-- No hyvä! Ottakaamme siis tämä saari lähtökohdaksi ja laskekaamme neljän päivän myrsky, jolla ajalla nopeutemme ei voinut olla pienempi kuin 80 penikulmaa vuorokaudessa.

-- Niin minäkin luulen, ja siinä tapauksessa olisimme kulkeneet kolmesataa penikulmaa.

-- Niin, ja Lidenbrockin meri olisi siis likimäärin kuuttasataa penikulmaa laaja toiselta rannalta toiselle. Tiedätkös Akseli, että se siis voi kilpailla suuruudessa Välimeren kanssa?

-- Aivan hyvin, varsinkin jos olemme kulkeneet suoraan sen poikki?

-- Se on hyvin mahdollista.

-- Ja kummallista kyllä, sanoin minä, on juuri Välimeri yläpuolellamme, jos laskumme ovat oikeat.

-- Niin, todellakin!

-- Aivan varmaan, sillä olemme yhdeksänsadan penikulman päässä Reykjavikistä.

-- Se on pitkä matka, poikaseni, mutta olemmeko Balkanin vai Atlantin meren alapuolella vai Välimeren kohdalla, sen saatamme määrätä ainoastaan siinä tapauksessa, ettemme ole poikenneet alkuperäisestä suunnastamme.

-- Emme ole, sillä tuuli oli varmaankin tasainen, ja sentähden luulen, että tämä rannikko on kaakkoon päin Port-Graübenistä.

-- Senhän saa helposti selville, kun vain tarkastaa kompassia. Katsokaamme sitä!

Professori meni kiven luo, jolle Hannu oli asettanut kaikki tieteelliset koneet. Hän oli iloinen ja hyvillä mielin, hykerteli käsiänsä ja koukisteli ruumistansa! Hän oli oikein nuoren näköinen. Minä seurasin häntä uteliaana saadakseni tietää, olinko erehtynyt laskuissani.

Tultuansa kiven luo otti setäni kompassin, asetti sen vaakasuoraan asentoon ja tarkasteli neulaa, joka värähteli edestakaisin muutaman silmänräpäyksen ja seisahtui viimein, osoittaen määrättyä suuntaa magneettisen voiman vaikutuksesta.

Setäni katseli kompassia, hieroi silmiänsä ja tarkasteli sitä uudestaan. Viimein hän hämmästyneen näköisenä kääntyi minuun.

-- Mikä nyt? kysyin minä.

Hän käski minun tutkia kompassia; minulta pääsi hämmästyksen huuto, sillä neula osoitti pohjoista sinnepäin, missä luulimme olevan etelän. Se kääntyi rantaan päin, sen sijaan että olisi osoittanut avaraa merta!

Pudistelin kompassia ja tarkastelin sitä uudelleen; se oli täydelleen kunnossa. Asettipa neulan mihin asentoon hyvänsä, aina se kääntyi samaan odottamattomaan suuntaan.

Emme siis enää voineet epäillä, ettei tuuli ollut myrskyn aikana meidän huomaamattamme kääntynyt ja vienyt meitä takaisin sille rannikolle, jonka setä luuli meidän jättäneen taaksemme.

XXXVII

Olisi mahdotonta selittää niitä tunteita, jotka vaihtelivat professori Lidenbrockin sielussa, hänen hämmästystänsä, epäilyänsä ja viimein hänen suuttumustansa. En ole koskaan nähnyt ketään ihmistä niin ällistyneenä ja niin kiukkuisena. Vesimatkan vaivat, kaikki kärsimämme vaarat -- kaikki nämä oli aloitettava uudestaan. Olimme kulkeneet takaperin, emmekä eteenpäin! Mutta setäni palasi pian järkiinsä.

-- Hm! Sallimus tekee minulle näitä kolttosia! virkkoi hän. Luonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan. Ilma, tuuli ja vesi yhdistävät voimansa estääksensä matkaani! No niin! Saakootpa siis tuntea, mitä tahtoni saapi aikaan! Minä en aio antaa perään enkä väistyä tuumaakaan, ja saammehan nähdä, kumpi pääsee voitolle, ihminen vai luonto!

Seisoen suorana kalliolla, vihastuneena ja uhkaavana, näytti Otto Lidenbrock, niinkuin raivoisa Aias, julkeasti uhmaavan jumalia. Mutta minä katsoin soveliaaksi ruveta välittäjäksi ja hillitä hänen mieletöntä kiukkuansa.