Part 13

Päivällisen aikana ilmestyi näkyviin mahdottoman suuria leviä, jotka kiikkuivat veden pinnalla. Tunsin näiden kasvien elinvoiman: ne nousevat meren pohjasta noin kahdentoistatuhannen jalan syvyydestä, ja kasvavat enemmän kuin neljänsadan ilmakehän paineessa, kietoutuen toisiinsa niin sitkeäksi ainejoukoksi, että se muodostaa usein matalikkoja, jotka voivat estää laivojenkin kulkua; mutta luullakseni ei kukaan ole koskaan nähnyt suurempia leviä kuin ne, jotka kasvoivat Lidenbrockin meressä.

Lauttamme kulki noin kolmen-, neljäntuhannen jalan pituisten leväryhmien sivu; nämä olivat ikäänkuin mahdottoman suuria käärmeitä, jotka luikertelivat näköpiiriä ulommaksi; huvikseni katselin näitä loppumattomia nauhoja, luullen aina näkeväni niiden loppupään, mutta niitä riitti ihmeekseni aivan loppumattomiin.

Mikä luonnon voima saattoi tuottaa sellaisia kasveja, ja minkälainen mahtoi maa olla luomisen alkupäivinä, kun kasvikunta yksin kehkeytyi sen pinnalla, lämmön ja kosteuden vaikutuksesta?

Tuli ilta, mutta ilma oli yhtä loistavaa, kuten jo edellisenä päivänä olin huomannut. Se oli pysyväinen ilmiö, jonka kestäväisyyteen voi luottaa.

Syötyämme illallisen laskeusin levolle maston juurelle ja vaivuin pian rauhalliseen uneen.

Hannu seisoi liikkumattomana antaen lautan mennä; myötätuulen vallitessa sitä tuskin tarvitsikaan ohjata.

Sitte kun olimme lähteneet Port-Graübenistä, antoi professori Lidenbrock minulle toimeksi pitää "purjehdus-päiväkirjaa", kirjoittaa muistiin vähimmätkin huomiot, hupaiset luonnonilmiöt, tuulen suunnan, nopeuden ja kuljetun matkan pituuden, sanalla sanoen kaikki tämän merkillisen purjehdusmatkan tapaukset.

Julkaisen tässä lyhykäisyydessään seuraavat jokapäiväiset muistiinpanot, jotka ovat kirjoitetut niin sanoakseni tapausten kuluessa.

_Perjantaina elokuun 16 p:nä_. -- Tasainen koillistuuli. Lautta purjehtii nopeasti ja suoraan. Ranta yhä näkyvissä 30 penikulman päässä tuulen alla. Valon voima muuttumaton. Kaunis sää, pilvet kulkevat hyvin korkealla, ovat utuisia ja ikäänkuin uivat valkoisessa hopeanhohtoisessa ilmassa; lämpömittari: 320 Cels.

Keskipäivällä Hannu panee ongenkoukun nuoran päähän; syötiksi hän pistää pienen lihapalan ja heittää siiman mereen. Kahden tunnin aikana hän ei saa mitään. Vedet lienevät siis asujamitta? Ei, nykäiseminen tuntuu; Hannu vetäisee onkeansa ja saapi kalan, joka potkii kiivaasti.

-- Kala! huutaa setäni.

-- Se on sampi! lisään minä vuorostani; se on pieni sampi!

Professori tarkastelee kalaa, mutta ei ole samaa mieltä kanssani. Tällä kalalla on litteän pyöreä pää, ja ruumiin etupuolta peittävät luiset kilvet; suu on hampaaton, rintaevät ovat sangen kehittyneet ja soveltuvat pyrstöttömälle ruumiille. Tämä kala tosin kuuluu samaan luokkaan, johon luonnontutkijat ovat lukeneet samminkin, mutta eroaa siitä eräiden tärkeiden ominaisuuksien puolesta.

Setäni ei erehdy, sillä lyhyen tarkastelun jälkeen hän sanoo:

-- Tämä kala kuuluu vuosituhansia sitten hävinneeseen sukuun, josta tavataan kivettyneitä jäännöksiä devonisissa kerrostumissa.

-- Mitä? sanon minä, olemmeko saaneet elävänä alkuperäisten merien asukkaan?

-- Olemme, vastaa professori, jatkaen tarkasteluaan, ja nyt näet, että nämä kivettyneet kalat eivät ole samanlaisia kuin nykyiset kalalajit. Mutta saada tällainen olento elävänä käsiinsä on todellinen onni luonnontutkijalle.

-- Mihin luokkaan se kuuluu?

-- Se kuuluu Ganoidien luokkaan, heimo Cephalaspis.

-- Entäs sitten?

-- Pterychtis-sukuun,[54] sen voisin vannoa. Mutta tällä on eräs omituisuus, joka tavataan ainoastaan maanalaisissa vesissä elävillä kaloilla.

-- Mikä omituisuus?

-- Se on sokea!

-- Sokeako?

-- Ei ainoastaan sokea, vaan siltä puuttuvat kokonaan näköelimet.

Tarkastelen kalaa ja huomaan professorin ilmoituksen todeksi. Mutta saattaahan tämä olla vain erikoistapaus, joten onki heitetään uudestaan mereen, varustettuna uudella syötillä. Luultavasti tämä meri on hyvin kalarikas, sillä vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saamme suuren joukon sekä Pterychtis- että hävinneeseen Dipteris-sukuun kuuluvia kaloja, joiden lajinimeä setäni ei onnistu saamaan selville; kaikilta puuttuvat silmät. Tämä odottamaton kalansaalis on hyödyllisenä lisänä ruokatavaroihimme.

Näyttää siis varmalta, että tässä meressä on vain sellaisia eläinlajeja, joita muuten tavataan ainoastaan kivettyneinä.

Kenties näkisimme täällä jonkun niistä matelijoista, joiden muodon tiede on osannut kuvata jonkin luukappaleen mukaan. Otan kiikarin ja tarkastan merta, mutta se on autio; luultavasti olemme vielä liian lähellä rantaa. Silmäilen ylöspäin. Miksi ei joku niistä linnuista, joita kuolematon Cuvier on piirustanut, halkaise siivillänsä näitä tiiviitä ilmakerroksia? Kalat olisivat niiden ravintona. Tutkin avaruutta, mutta se on autio ja tyhjä, samoin kuin rannatkin.

Sillävälin mielikuvitukseni johdattaa minut palaeontologian ihmeelliseen maailmaan. Aivan valveillani uneksin. Veden pinnalla olen näkevinäni mahdottomia Chersitejä, noita suunnattoman suuria tertiäärikauden kilpikonnia, jotka olivat kuin uiskentelevia saaria. Synkillä rannoilla kuljeksii tertiäärin suuria nisäkkäitä: luulen kuulevani pleistoseenin hirmupetojen, luolaleijonan ja sapelihampaisen tiikerin kiljuntaa; kauempana piiloutuu kallioiden taa paksunahkainen jättiläistapiiri Lophiodon, valmiina taistelemaan saaliista Anoplotheriumia, tuota kummallista kavio-eläintä vastaan, joka samalla kertaa on sarvikuonon, hevosen, virtahevon ja kamelin näköinen, ikäänkuin Luoja kiireissänsä maailman ensi hetkinä olisi yhdistänyt monta eläintä yhdeksi ainoaksi. Jättiläissuuri mastodontti heiluttaa kärsäänsä musertaen torahampaillansa rannan kiviä, samalla kuin Megatherium, jättiläislaiskiainen, mahdottomilla käpälillään kaapii maata mölisten niin, että kalliot kaikuvat. Ylempänä kiipeää kallion reunoja myöten ensimmäinen apina, ja vielä korkeammalla liihottelee Pterodactylus, alkulintu, joka kädellisine siipineen muistuttaa suurta lepakkoa. Vihdoin suunnattoman suuret linnut, suuremmat kuin kasuaari, vieläpä strutsiakin suuremmat, levittävät pitkät siipensä yläilmoissa ja lyövät joskus päänsä kivikattoon.

Koko tämä kivettynyt maailma ilmestyy mielikuvituksessani uudestaan silmieni eteen, ja olen elävinäni maailman alkupäivinä, paljoa aikaisemmin kuin ihminen luotiin, kun kehittymätön maa ei vielä voinut häntä elättää. Unelmani kuljettavat minua kausi kaudelta aina ensimmäisten elävien olentojen syntymäkaudelle saakka. Nisäkkäät katoavat, sitten linnut, sen jälkeen matelijat, ja viimein kalat, äyriäiset, nilviäiset ja niveleläimet. Vanhimman aikakauden Zoophytit[55] häviävät vuorostansa. Koko maan elollisuus keskittyy minuun, ja sydämeni on ainoa, joka tykyttää asumattomassa maailmassa. Ei ole enää vuodenaikoja eikä ilmanaloja, maapallon oma lämpö lisääntyy alituisesti tehden tyhjäksi loistavan auringon lämmön. Kasvillisuus tulee ylenpalttiseksi; ikäänkuin varjo kuljeksin puunkorkuisien sananjalkojen välissä, epävakaisin askelin, polkien maanpinnan kiiltävää hiekkaa ja kirjavaa savea; nojaudun äärettömän korkeita havupuita vastaan ja rupean levolle suunnattoman suurien Lycopodioiden varjoon.

Vuosisadat kuluvat kuin päivät! Käyn maan kaikkien vaiheiden läpi. Kasvit katoavat, graniittikalliot kadottavat kovuutensa; kiinteä aine sulaa kaikki nesteeksi ankaran kuumuuden vaikutuksesta. Vesi peittää maanpinnan; se kiehuu ja muuttuu kaasuksi, höyryt ympäröivät maata, joka vähitellen on muuttunut kaasumaiseksi; se on punertava, auringon kokoinen ja loistaa samoin kuin sekin!

Keskellä tätä nebulosaa eli sumujoukkoa, joka on neljätoistatuhatta kertaa suurempi kuin se pallo, jonka se kerran on muodostava, kiidän taivaankappaleiden joukkoon avaruuteen! Ruumiini muuttuu kaasuksi, katoaa vuorostansa ja sekautuu punnitsemattomana atoomina näihin mittaamattomiin höyryihin, jotka piirtävät loistavat ratansa äärettömään avaruuteen!

Millainen unelma! Mihin se on vienyt minut? Kuumeentapaisesti piirtää käteni kummallisia kuvauksia paperille! Olen unhottanut kaikki, professorin, Hannun ja lautan! Sieluni täyttää eräs näky -- -- --

-- Mikä sinua vaivaa? kysyy setäni.

Silmäni ovat auki ja katson häneen, näkemättä kuitenkaan häntä.

-- Varo itseäsi, Akseli, ettet putoa veteen!

Ja samalla tunnen Hannun tarttuvan lujasti käsivarteeni; ilman häntä olisin unelmani vallassa pudonnut lautalta.

-- Onko hän tullut hulluksi? huudahtaa professori.

-- Mikä hätänä? kysyn viimeinkin.

-- Oletko kipeä?

-- En. Minulla oli vain näky, mutta nyt se on ohitse. Käykö muutoin kaikki hyvin?

-- Käy; hyvä tuuli, selvä väylä! Purjehdimme nopeasti, ja jolleivät laskuni petä, ei kestä kauan, ennenkuin pääsemme maihin.

Kuullessani tämän nousen ylös ja tarkastelen taivaan rantaa, mutta vedenpinta leviää yhä vain silmin kantamattomiin.

XXXIII

_Lauantaina elokuun 17 p:nä_. -- Meri pysyy yhä vain yhtä yksitoikkoisena. Taivaanranta näkyy kaukana.

Pääni tuntuu vielä raskaalta vilkkaan unelmani johdosta. Setäni ei ole uneksinut, mutta on pahalla päällä; hän tarkastaa kiikarillansa taivaanrantaa ja panee pettyneen näköisenä käsivartensa ristiin.

Huomaan, että professori osoittaa taipumusta muuttua samaksi maltittomaksi mieheksi kuin entisinäkin aikoina, ja kirjoitan tämän seikan päiväkirjaani. Kestämäni vaara ja kärsimykseni olivat hiukan pehmittäneet häntä, mutta kun olin parantunut, niin hänen entinen luontonsa pääsi taas voitolle. Mutta mitä tässä kiukutteleminen auttaisi? Eikö matka suju varsin onnellisesti? Kulkeehan lautta eteenpäin ihmeteltävän nopeasti!

-- Olettepa rauhattoman näköinen, setä! sanon minä, kun hän alituisesti nostaa kiikarin silmillensä.

-- Rauhaton? En ole!

-- Malttamaton sitten?

-- Sellaiseksi voipi käydä vähemmästäkin!

-- Kuljemmehan niin nopeasti -- -- --

-- Mitä se minua liikuttaa! Nopeus on hyvä, mutta meri on liian suuri!

Silloin muistin, että professori ennen lähtöämme oli arvioinut tämän meren pituuden kolmeksikymmeneksi penikulmaksi; mutta olemme jo kulkeneet kolmesti sen matkan, eikä vielä näy eteläisiä rantoja!

--- Emme pääse alaspäin! sanoo professori taas. Kaikki tämä on hukkaan mennyttä aikaa, enkä minä ole tullut niin pitkän matkan päästä tehdäkseni joutavaa huvimatkaa mokomalla lammikolla!

Hän kutsuu tätä purjehtimistamme huvimatkaksi ja tätä merta lammikoksi!

-- Mutta, sanon minä, olemmehan kulkeneet sitä tietä, jonka Saknussemm on osoittanut.

-- Siinäpä juuri on kysymys. Olemmeko seuranneet hänen tietänsä! Onko Saknussemm tullut tälle merelle? Onko hän kulkenut sen yli? Eiköhän puro, jonka otimme oppaaksemme, ole vienyt meitä kokonaan väärään?

-- Kaikissa tapauksissa ei tarvitse katua, että olemme tulleet tänne. Tämä näky on komea ja --

-- Ei ole puhettakaan näkemisestä. Olen asettanut itselleni päämäärän, jonka tahdon saavuttaa! Älä siis puhukaan minulle ihmettelemisestä!

Tämän panen visusti muistiini ja jätän professorin malttamattomuudessaan pureskelemaan huuliansa. Kello kuuden aikaan iltasella Hannu pyytää palkkaansa ja hänelle luetaan kouraan hänen kolme taaleriansa.

_Sunnuntaina elokuun 18 p:nä_. -- Ei mitään uutta. Samanlainen sää kuin ennenkin. Tuuli näyttää vähän kiihtyvän. Kohta herättyäni kiiruhdan katsomaan, onko valon voima pysynyt muuttumattomana, sillä pelkään lakkaamatta, että sähköilmiö haihtuisi ja viimein sammuisi. Mutta pelkoni on aivan turha, ja lautta kuvastuu selvästi laineisiin.

Tämä meri on todellakin loppumaton! Sillä mahtaa olla Välimeren tahi Atlantin leveys. Miksi ei?

Setäni mittaa syvyyttä useita kertoja. Hän sitoo raskaimman rautakankemme köyden päähän, jonka hän antaa luistaa kahdensadan sylen syvyyteen, tapaamatta pohjaa; suunnattomalla vaivalla saamme luotimme ylös hinatuksi.

Kun rautakanki taas oli lautalla, kiinnitti Hannu huomioni siihen seikkaan, että sen pinnassa oli syviä orkosia; olisi voinut sanoa, että tätä kankea oli kovasti litistetty kahden kovan kappaleen välissä.

Katsahdin kysyvästi Hannuun?

-- Hampaita! sanoo hän.

En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, vaan käännyin setäni puoleen, joka oli vaipunut syviin mietteisiin. En tahtonut häntä häiritä, vaan käännyin uudestaan islantilaiseen päin, joka useasti avaten ja sulkien suutansa tekee minulle selväksi tarkoituksensa.

-- Hampaita! huudahdan minä hämmästyneenä ja katselen tarkemmin rautakankea.

Niin, siinä oli todellakin hampaiden jälkiä, jotka olivat uponneet rautaan! Kauhea voima mahtoi olla niissä leuoissa, joissa oli sellaiset hampaat. Olikohan purija joku hävinneeseen sukuun kuuluva hirviö, joka oli ahnaampi kuin hai ja pelättävämpi kuin valas? Tarkastelin kauhun vallassa puoleksi läpipurtua rautakankea! Jokohan siis edellisenä yönä näkemäni uni käy toteen? Nämä ajatukset ahdistavat minua kaiken päivää, ja töin tuskin rauhoittuu mieleni muutamia tunteja maattuani.

_Maanantaina elokuun 19 p:nä_. -- Koetan muistella, mitä ominaisuuksia oli trias-, jura- ja liitukauden eläimillä; nämä seurasivat nilviäisiä, äyriäisiä ja kaloja, jotka elivät ennen varsinaisten nisäkkäiden aikaa. Silloin oli maailma hirveiden matelijoiden vallassa, jotka olivat valtiaina jura-kauden merissä.[56] Luonto oli antanut niille mitä täydellisimmän ruumiinrakenteen. Mikä suunnaton koko! Mikä erinomainen voima! Nykyiset sisiliskot, joista alligaattorit ja krokodiilit ovat suurimmat ja pelättävimmät, ovat ainoastaan heikkoja varjoja maapallon keskikaudella eläneistä esi-isistänsä.

Kauhistun ajatellessani näitä hirviöitä, joita ei yksikään ihminen ole elävänä nähnyt. Ne olivat maan päällä tuhansia vuosisatoja ennen ihmistä, mutta kivettyneiden luiden mukaan, joita on löydetty siitä saven kaltaisesta kalkkimaasta, jolle englantilaiset ovat antaneet nimen "lias", on niiden ruumis voitu anatoomisesti sommitella uudestaan; ja siten on opittu tuntemaan niiden mahdottoman suuri koko.

Hampurin museossa olen nähnyt erään tällaisen sisiliskon luurangon, joka oli kolmekymmentä jalkaa pitkä. Saisinkohan minä, joka olen maan asukas, katsoa tällaista muinaisuuden hirviötä silmästä silmään? Eihän toki! Mahdotontahan se olisi! Mutta rautakangessa näkyy syviä hampaiden puremia, joista huomaa, että hampaat ovat olleet keilanmuotoiset niinkuin krokodiilillakin.

Kauhistuen katselen merelle, josta pelkään näkeväni joukon näitä matelijoita nousevan.

Luulenpa, että professori ajattelee samaa, sillä katseltuansa rautakankea hän silmäilee merta ympäriinsä.

-- Mikä kirottu ajatus! Ruveta nyt tässä meren syvyyttä mittailemaan! ajattelin itsekseni. Hän on häirinnyt jonkin eläimen lepoa; kunhan vain ei joku noista pedoista hätyyttäisi meitä matkalla! -- -- --

Tarkastelen aseitamme, tullakseni vakuutetuksi siitä, että ne ovat hyvässä kunnossa. Setäni näkee, mitä teen, ja hyväksyy sen. Merkilliset poreet vedenpinnalla ilmoittavat, että jotakin liikkuu sen pohjalla. Vaara on likellä; täytyy olla varuillansa.

_Tiistaina elokuun 20 p:nä_. -- Ilta lähestyy, tahi oikeammin sanoen se aika, jolloin uni painaa silmäluomiamme, sillä täällä merellä ei ole ensinkään yötä, vaan alituinen valo; se väsyttää suuresti silmiämme, aivan kuin jos purjehtisimme Pohjoisjäämerellä ainaisessa auringonpaisteessa. Hannu seisoo pitämässä perää ja hänen vartiollansa minä nukun.

Pari tuntia myöhemmin herään kovaan jysäykseen. Lautta on mahdottomalla voimalla nostettu ylös vedestä ja paiskattu parinkymmenen sylen päähän.

-- Mikä nyt? huutaa setäni, olemmeko ajaneet karille?

Hannu osoittaa sormellansa jotakin mustaa, joka vuorotellen kohoaa ja laskehtii parin sadan sylen päässä. Katselen sitä ja huudahdan:

-- Se on mahdottoman suuri merisika!

-- Niin on, vastaa setäni; ja tuolla on suunnattoman iso merisisilisko!

-- Ja tuolla kauhea krokodiili! Kas, miten leveä leuka sillä on, ja minkälaiset hampaat suussa! Kas! Nyt se katoaa!

-- Valas! valas! huutaa professori. Näen sen julman suuret evät; katsokaapa, kuinka se ruiskuttaa vettä ja ilmaa ulos sieraimistansa!

Kaksi vesipatsasta nousee nyt korkealle ilmaan. Olemme pelon, hämmästyksen ja kauhun vallassa, sillä pieninkin näistä äärettömän suurista meripedoista voisi yhdellä puraisulla musertaa koko lauttamme. Hannu tahtoo kääntää lautan takaisin, välttääksensä tätä vaarallista seuraa, mutta toisella puolella hän huomaa muita yhtä pelättäviä vihollisia: neljäkymmentä jalkaa leveän kilpikonnan, ja kolmekymmentä jalkaa pitkän käärmeen, joka kääntelee hirveätä päätänsä laineiden yllä.

Mahdotonta paeta. Matelijat lähestyvät, kiitäen lautan ympärillä nopeammin kuin pikajuna. Tartun pyssyyni, mutta minkäpä vaikutuksen mahtanee pyssynluoti tehdä sellaiseen suomusvarustukseen, joka peittää näiden eläimien ruumista.

Olemme kauhun jäykistämät. Ne lähestyvät. Toisella puolen krokodiili, toisella käärme; toiset pedot ovat kadonneet. Minä ampuisin, mutta Hannu viittaa kieltävästi. Molemmat pedot ovat viidenkymmenen sylen päässä lautasta, syöksyvät toisiansa vastaan, ja heidän raivonsa estää heitä huomaamasta meitä.

Tappelu alkaa sadan sylen päässä lautalta ja näemme selvästi molemmat tappelevat eläimet.

Nyt luulen näkeväni, että toisetkin pedot tulevat ottamaan osaa tappeluun: merisika, valas, sisilisko ja kilpikonna; näen ne ja osoitan niitä islantilaiselle, mutta tämä pudistaa päätänsä.

-- Kaksi! sanoo hän.

-- Mitä! Kaksiko! Hän väittää, että ainoastaan kaksi eläintä -- -- --

-- Hän on oikeassa, sanoo setäni, joka lakkaamatta on kiikarilla katsellut petoja.

-- Sepä kummallista!

-- Niin, ensimmäisellä näistä hirviöistä on teräväleukainen, suippo pää, ja hampaat kuin krokodiililla, ja tämä seikka on meitä erehdyttänyt. Se on kalalisko, Ichtyosaurus, vaarallisin Jura-merien matelijoista.

-- Entäs toinen?

-- Toinen on edellisen leppymätön vihollinen, Plesiosaurus, joutsenlisko.

Hannu on oikeassa. Ainoastaan kaksi eläintä liikkuu meressä ja silmieni edessä näen pari alkuperäisten merien matelijaa. Voinpa erottaa Ichtyosauruksen verisen silmän, joka on ihmisen pään kokoinen. Luonto on sille antanut varsin voimalliset näköelimet, jotka voivat vastustaa kovaa vedenpainetta alhaalla syvyyksissä, joissa se asuu. Täydellä syyllä saattaa sitä sanoa sisiliskojen valaaksi, sillä sillä on valaan suuruus ja nopeus. Se on vähintään kymmenen metriä pitkä, ja sen suuruuden voi arvata, kun se kohottaa evänsä laineiden yli; leuat ovat mahdottoman isot ja niissä on, kuten luonnontutkijat väittävät, satakahdeksankymmentäkaksi hammasta.

Plesiosauruksella, joka on pyöreäruumiinen lyhytpyrstöinen käärme, on airontapaiset jalat; vatsan peitteenä on kilpikonnan kuoren tapainen suojus ja kaula, joka on notkea, kuin häntä, kohoaa kolmekymmentä jalkaa vedenpinnan yli.

Nämä pedot hyökkäävät toisiansa vastaan äärettömällä vimmalla, viskaavat ylös kokonaisia vesivuoria, joiden synnyttämät hyökyaallot saapuvat lautalle asti, ja parikymmentä kertaa olemme kaatumaisillamme. Erittäin kimeitä ääniä kuuluu; pedot kietoutuvat toistensa ympärille, enkä voi enää erottaa niitä toisistansa.

Tunti tahi parikin tuntia kuluu, tappelua kestää yhä; pedot kamppailevat kiukkuisesti, milloin lähestyen lauttaa, milloin taas väistyen edemmäksi; seisomme liikkumattomina, valmiina käyttämään pyssyjämme.

Äkkiä katoavat sekä Ichtyosaurus että Plesiosaurus, tehden suuren kurimuksen veteen. Useita minuutteja kuluu. Loppuukohan tappelu meren syvyydessä?

Pian pistää esiin Plesiosauruksen hirveä pää; tuo peto on kuolettavasti haavoittunut. En näe enää sen mahdotonta selkää, ainoastaan pitkä kaula kohoaa ylös, vetäytyy koukkuun, ojentuu ja koukistuu taas, pieksää laineita ikäänkuin kauhean suuri ruoska, ja väänteleikse niinkuin poikki hakattu mato. Vesi pauhaa vaahtona pitkän matkan päässä estäen meitä näkemästä; mutta pian loppuu pedon kuolinkamppailu, sen liikkeet vähenevät, väänteleminen lakkaa ja pitkä käärmeen ruumis lepää liikkumattomana tyyntyneillä laineilla.

Entä Ichtyosaurus? Onko se palannut meren syvyyteen luolaansa, vai näyttäytyyköhän se vielä vedenpinnalla?

XXXIV

_Keskiviikkona elokuun 21 p:nä_. -- Kaikeksi onneksemme on kova tuuli kiidättänyt meidät pois tappelupaikalta. Hannu on yhä vielä peränpitäjänä. Setäni, joka tappelun aikana heräsi ajatuksistaan, vaipuu uudestaan syviin mietteisiin ja tarkastelee merta.

Matka käy taas yhtä yksitoikkoiseksi kuin ennenkin, enkä tahtoisi, että sitä vilkastuttaisivat ainakaan niin vaaralliset tapaukset kuin eiliset.

_Torstaina elokuun 22 p:nä_. -- Jotenkin epätasainen tuuli pohjois-koillisesta. Ilma lämmin. Kuljemme puolen neljättä penikulman nopeudella tunnissa.

Keskipäivällä kuuluu hyvin kaukaa keskeytymätöntä jyminää; kirjoitan tämän seikan muistikirjaan.

Se on jokin kaukainen kallio, sanoo professori, tahi jokin saari, jonka rantaan meren aallot murtuvat.

Hannu kiipeää maston nenään, mutta ei huomaa mitään luotoa; meri on tasainen niin pitkältä kuin silmä kantaa.

Kolme tuntia kuluu. Pauhina näyttää kuuluvan jostakin kaukaisesta vesiputouksesta, ja lausun tämän otaksuman sedälleni, joka vain pudistaa päätänsä; olen kuitenkin varma siitä, etten erehdy. Lähestymmekö siis jotakin suurta koskea, joka syöksee meidät pohjattomuuteen? Kenties tällainen tapa päästä alaspäin miellyttäisi professoria, sillä sehän kävisi jotenkin pystysuoraan suuntaan, mutta minä puolestani -- -- -- Kaikissa tapauksissa täytyy muutaman penikulman päässä olla jokin pauhaava ilmiö, sillä pauhu kuuluu nyt sangen voimakkaasti. Tuleeko se taivaasta vai merestä?

Katselen ilmassa kulkevia höyryjä, ja koetan arvioida niiden tiiviyttä. Taivas on kirkas. Pilvet, jotka häilyvät korkealla holvissa, näyttävät liikkumattomilta ja katoavat valon voimakkaaseen säteilyyn. Täytyy siis etsiä pauhinan syytä muualta.

Tarkastan silloin kirkasta ja sumutonta taivaanrantaa, jossa ei näy mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta jos tämä pauhina tulee jostakin vesiputouksesta, jostakin koskesta, jos tämä meri virtaa johonkin alempana olevaan vesistöön, niin täytyy virran nopeuden kiihtyä ja siitä huomaisimme meitä uhkaavan vaaran. Tutkin asiaa, mutta en totea mitään virtaa; tyhjä pullo, joka heitetään veteen, jääpi vedenpinnalla samalle paikalle.

Kello neljän aikaan Hannu nousee mastoon ja kiipeää sen huippuun, josta hän voi katsella niin kauas kuin silmä kantaa; silloin hänen katseensa kiintyi määrättyyn kohtaan. Hänen kasvoissaan ei näy mitään hämmästystä, mutta hän on huomannut jotakin.

-- Hän on nähnyt jotakin, sanoo setäni.

-- Niinpä luulen.

Hannu laskeutuu taas alas, viittaa kädellään etelää ja sanoo:

-- Tuolla!

-- Tuolla? toistaa setäni kysyvästi; sitten hän katsoo kiikarillaan mainittuun suuntaan minuutin verran, joka aika mielestäni tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi.

-- Niin, niin! huutaa hän vihdoin.

-- Mitä näette?

-- Näen ikäänkuin mahdottoman lyhteen, joka kohoaa aalloista.

-- Joku uusi merieläin?

-- Kenties.

-- Suunnatkaamme sitten matkamme länteen päin, sillä tiedämmehän, mikä meidät perii, jos kohtaamme näitä vedenpaisumuksen hirviöitä, sanon minä.

-- Antaa mennä vain tätä suuntaa, vastaa setäni. Jos me sellaisen matkan päähän, kuin mikä on meidän ja tämän eläimen välillä, -- ja se matka täytyy arvioida kahdeksitoista penikulmaksi -- voimme nähdä vesipatsaan, joka syöksyy ulos sen purskureiästä, niin silloin sen täytyy välttämättömästi olla ylenluonnollisen suuri. Pako olisi viisainta, mitä voisimme tehdä; mutta emmepä olekaan tulleet tänne ollaksemme ymmärtäväisiä.

Jatkamme siis matkaamme eteenpäin. Kuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmaksi käy vesipatsas. Mikähän kummitus voikaan särpiä sisäänsä sellaisen vesimäärän ja sitten ruiskuttaa sen ulos katkeamattomana suihkuna.

Kello kahdeksan illalla olimme siitä vain parin penikulman päässä. Sen musta, mahdottoman suuri vuorimainen ruumis lepää meressä kuin saari. Onko tämä mielikuvitusta? Onko tämä kauhun aiheuttama harhanäky?

Sen pituus näyttää minusta olevan enemmän kuin tuhat syltä! Mikäs valas tämä onkaan, josta ei Cuvier eikä Blumenbach ole aavistaneetkaan mitään?