Part 12

-- No sitten olen varmaankin päästäni pilalla, sillä näen päivänvaloa ja kuulen tuulen huminaa ja aaltojen pauhua.

-- Vai niin! Eikö mitään muuta?

-- Tahtoisitteko selittää minulle? -- --

-- En selitä sinulle mitään, sillä sitä on mahdoton selittää, mutta saat nähdä ja ymmärtää, että geologinen tiede ei ole vielä lausunut viimeistä sanaansa.

-- Käykäämme siis ulos, huusin minä nousten kiireesti ylös.

-- Ei, Akseli, ei, raitis ilma voisi vahingoittaa sinua.

-- Raitis ilmako?

-- Niin, tuuli on jotenkin ankara, enkä tahdo antaa sinun vilustua.

-- Mutta vakuutan, että voin varsin hyvin.

-- Vähän kärsivällisyyttä! poikaseni. Jos uudestaan sairastuisit, niin olisimme pahassa pulassa; emme saa hukata aikaa, sillä vesimatka saattaa olla pitkä.

-- Vesimatkako?

-- Niin; lepää vielä tänäkin päivänä, niin huomenna lähdemme purjehtimaan.

-- Lähdemme purjehtimaan?

Tämän sanoessani syöksyin ylös.

Lähdemme purjehtimaan! Oliko täällä siis virta tahi meri? Oliko siis laiva satamassa maan sisuksissa?

Uteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen ja setäni koetti turhaan pidättää minua. Kun hän näki, että malttamattomuuteni vahingoittaisi minua enemmän kuin uteliaisuuteni tyydyttäminen, antoi hän myöten.

Puin kiireesti päälleni ja käärin varovaisuuden vuoksi ympärilleni yhden peitteistämme astuen sitten ulos luolasta.

XXX

Ensi alussa en nähnyt mitään, sillä silmäni, jotka olivat tottumattomat valoon, sulkeutuivat häikäistyneinä. Mutta kun taas saatoin avata ne, hämmästyin enemmän kuin ihastuin.

-- Meri! huusin minä.

-- Niin kyllä! vastasi setäni, Lidenbrockin meri; ja luulenpa, ettei kukaan purjehtija kiellä minulta sitä kunniaa, että olen sen löytänyt ja että nimitän sitä omalla nimelläni.

Lavea vedenpinta, kuin suuri järvi tahi maanalainen meri, levisi silmiemme eteen. Rannikossa oli syviä mutkia, ja laineet loiskivat rantaan hienolle kultaiselle hiekalle; siinä oli näkinkenkiä, joissa nähtävästi luomisen ensimmäiset eläimet olivat eläneet. Laineet loiskivat soinnukkaasti, ikäänkuin suuressa suljetussa huoneessa. Vieno tuuli haihdutti vaahtoa puhaltaen kasvoihini kosteata sumua. Rannalla noin sadan sylen päässä vedestä kohosivat kalliot mittaamattomaan korkeuteen. Muutamat niistä pirstoivat rantaa terävin kulmin muodostaen niemiä ja esiinpistäviä kielekkeitä, joita meren aallot pieksivät. Kauempana saattoi erottaa niiden harjanteet, jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten.

Tämä oli todellakin valtameri, rannikoiltaan yhtä oikullisesti muodostunut kuin maan päälläkin, mutta muuten varsin kolkko ja hirvittävän aution näköinen.

Saatoin nähdä kauas meren ulapalle, mikä johtui siitä, että omituinen valo valaisi pienimmätkin esineet. Se ei ollut auringonpaistetta häikäisevine valonsäteineen, eikä kuutamon himmeää, epäselvää ja kelmeää valoa, joka on vain kylmää heijastumista eikä lämmitä. Ei! Tämän hajanaisen valon voima, sen kirkas valkeus, sen lämmöttömyys sekä sen loisto, osoittivat selvästi, että sen aiheuttajana oli sähkö. Se oli, ikäänkuin revontuletkin, pysyväinen kosmillinen ilmiö, valaisten täydellisesti tämän luolan, joka oli niin iso, että siihen saattoi mahtua kokonainen valtameri.

Holvi, joka kaareutui yllämme, taivas, jos niin tahtoo sanoa, näytti olevan muodostunut suurista pilvistä, jotka olivat liikkuvia höyryjä ja joskus nähtävästi saattoivat tiivistyä sateeksi. Olisi luullut, että veden haihtuminen olisi ollut mahdotonta suuren ilmanpaineen tähden, mutta kuitenkin oli jostakin minulle tuntemattomasta syystä ilmassa suuria pilviä. Oli "kaunis sää". Sähkö aikaansai pilvissä merkillisiä valoilmiöitä. Synkkiä varjoja muodostui niiden alimmaisiin kerroksiin, ja joskus tunkeusi erittäin kirkas säde pilvikerroksien välitse alas. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut auringonsäde, sillä siltä puuttui lämpöä, ja sen vaikutus oli synkeä, varsin surullinen. Taivaanlaen asemesta tuikkivine tähtineen ajattelin kivistä holvia, joka painollansa musersi minut, ja koko tämä avaruus, niin suuri kuin olikin, ei olisi kuitenkaan ollut kylliksi avara pienimmänkään kiertotähden radalle.

Muistin erään englantilaisen kapteenin teorian; hän vertasi maata suureen onttoon palloon, jonka sisässä ilma paineen johdosta käy loistavaksi ja jossa muka kaksi kiertotähteä, Pluto ja Proserpina, kulkevat salaperäisiä ratojansa myöten. Olikohan hän kenties oikeassa?

Olimme todellakin äärettömän suuressa ontelossa, jonka leveyttä emme voineet arvioida sentähden, että rannat olivat kauempana kuin silmä kantoi, enempää kuin sen pituuttakaan, koska sekin ulottui näköpiirin ulkopuolelle. Sen korkeus saattoi olla useita penikulmia. Silmä ei voinut eroittaa, missä holvin kannatusmuurit yhtyivät; mutta ilmassa häilyvät pilvet olivat arviolta parin tuhannen sylen korkeudella, siis korkeammalla kuin maan pinnalta nousseet höyryt, mikä epäilemättä johtui ilman tiiviydestä.

Sana "luola" ei kuvaa tätä mittaamattoman suurta aukkoa; mutta eiväthän inhimillisten kielten sanat voikaan riittää niille, jotka uskaltavat laskeutua maapallon pohjattomuuksiin.

En tiedä, minkälaisen geologisen ilmiön avulla tällaisen aukon syntyminen olisi selitettävä. Kenties se on syntynyt maan jäähtymisestä. Tosin olin kuullut kerrottavan muutamista suurista luolista, mutta mikään niistä ei ollut näin tavattoman suuri.

Jollei mainio luonnontutkija Humboldt olisi kahden tuhannenviidensadan jalan syvyydeltä löytänyt Columbiassa olevan Guachara-luolan päätä, jonka luolan avaruus siihen asti oli ollut tuntematon, niin ei sitä luultavasti olisi kuitenkaan suuremmaksikaan arvioitu. Mahdottoman suuri Mammuth-luola Kentuckyssä näyttää tosin tavattoman tilavalta, sillä sen holvi kohoaa viisisataa jalkaa mittaamattoman syvän järven pinnan yli, ja matkustavaiset ovat kulkeneet enemmän kuin kymmenen penikulmaa, löytämättä sen loppupäätä. Mutta mitä olivat nämä luolat sen rinnalla, jota minä nyt ihmettelin, luolan, jossa oli pilvitaivas, sähkövalaistus ja meri.

Äänettömänä katselin kaikkia näitä ihmeitä, sillä minulta puuttui sanoja ilmaistakseni tunteitani. Luulinpa olevani jossakin kaukaisessa kiertotähdessä, esim. Uranuksessa tahi Neptunuksessa, ja näkeväni siellä ilmiöitä, joita "maallinen" luontoni ei käsittänyt. Uusille kokemuksille tarvitaan uusia sanojakin, mutta mielikuvitukseni ei löytänyt sellaisia. Katselin, ajattelin ja ihmettelin kummastellen ja tuntien samalla jonkinlaista kauhistusta.

Tämä arvaamaton näky virkisti minua; koetin sen avulla voittaa heikkouttani, parantaen itseäni tällä uudella lääkitsemistavalla; muutoin minua todellakin virkisti tiiviin ilman elähdyttävä voima, tuoden keuhkoihini enemmän happea.

Helposti voi ymmärtää, että tuntui erinomaiselta nautinnolta hengittää tätä kosteata, suolaisten höyryjen kyllästämää ilmaa, sen jälkeen kuin olimme olleet neljäkymmentäseitsemän päivää suljettuina ahtaaseen käytävään.

En tarvinnut katua, että olin tullut ulos pimeästä luolasta. Setäni oli jo näihin ihmeisiin tottunut, eikä kummastellut niitä enää.

-- Luuletko jaksavasi kävellä vähän matkaa kanssani? kysyi hän minulta.

-- Luulen kyllä.

-- Tartu sitten käsivarteeni, Akseli, ja kulkekaamme pitkin rantaa.

Suostuin ilomielin ja aloimme kulkea pitkin tämän uuden meren rantoja. Vasemmalla puolellamme oli jyrkkiä kallioita, jotka muodostivat ihmeteltävän jättiläisröykkiön. Pitkin niiden sivuja syöksi lukemattomia vesiputouksia mereen kirkkaina, pauhaavina virtoina. Hienot höyrypilvet, jotka häilyivät siellä täällä kallioilla, ilmaisivat niillä paikoin olevan lämpimiä lähteitä.

Rantapurojen joukosta tunsin uskollisen matkatoverimme, Hannun-puron, joka rauhallisena virtasi mereen, ikäänkuin ei olisi muuta tehnytkään maailman alusta asti.

-- Tästälähin meidän täytyy olla ilman sitä, sanoin huoaten.

-- Joutavia! Tuo puro, tahi joku toinen, -- se on samantekevää.

Vastaus oli mielestäni sangen kiittämätön.

Mutta tällä kertaa kiintyi huomioni odottamattomaan näkyyn. Viidensadan askeleen päässä kasvoi jyrkän kallioseinän mutkauksessa korkea tiheä metsä. Siinä oli keskikokoisia puita, jotka olivat muodostuneet sateenvarjojen muotoisiksi, tarkasti määrättyine säännöllisine särmineen; tuulenhenkäykset eivät näyttäneet vaikuttavan niiden lehtiin, ja kovassakin tuulessa ne pysyivät liikkumattomina muodostaen ikäänkuin kivettyneen puiston. --

Joudutin askeleitani. En tiennyt näiden ihmeellisten kasvien nimeä. Kuuluivatkohan ne ollenkaan tähän asti tunnettujen kahdensadantuhannen kasvilajin joukkoon? Tultuamme metsikön varjoon muuttui hämmästykseni ihmettelemiseksi.

Edessäni oli todellakin varsin "maallisia" kasveja, mutta jättiläismittaisia, ja setäni tiesi heti niiden oikean nimen.

-- Tämähän on herkkusienimetsä, sanoi hän.

Eikä hän erehtynytkään. Voi ymmärtää, että sienet kasvoivat näin suuriksi tässä lämpöisessä ja kosteassa ilmanalassa. Tiesin, että _Lycoperdon giganteum_ saavuttaa kahdeksan ja yhdeksän jalan paksuuden ympärimitaten, kuten Bulliard väittää; mutta tässä oli kysymys valkoisista pyöreähattuisista herkkusienistä, jotka olivat kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuisia. Sellaisia siellä oli tuhansittain. Valo ei voinut tunkea tähän tiheään sienimetsään ja täydellinen pimeys vallitsi kasvien kupujen alla, jotka olivat vierekkäin niinkuin pyöreät katot afrikkalaisessa kylässä.

Kuitenkin tahdoin tunkeutua syvemmälle, huolimatta kylmästä henkäyksestä, joka tuulahti vastaani näiden ikäänkuin lihaisten holvien alta. Puolen tunnin ajan kuljimme tässä kosteassa, pimeässä holvissa, ja tuntuipa todellakin hyvältä, kun taas tulimme meren rannalle.

Mutta kasvullisuus tässä maanalaisessa seudussa ei päättynytkään pelkkiin sieniin. Kauempana kohosi joukoittain muita puita, joilla oli vaalistuneet lehdet. Ne saattoi helposti tuntea kasveiksi, joita tavattiin, tosin sangen vähäpätöisinä, maan päälläkin; vaikka ne olivat täällä jättiläissuuria; siellä oli sadan jalan korkuisia liekoja, mahdottoman suuria sigillarioita, sananjalkoja, jotka olivat pohjoismaiden kuusien kokoisia; siellä oli lepidodendron, jonka moninkertaisesti haarautunut runko päättyi pitkiin lehtiin ja oli karkeiden havuneulasten peittämä.

-- Ihmeellistä, jumalaista! huusi setäni. Täällä on kivihiilikauden kasvikunta. Katsopas tässä kasvitarhojemme vähäpätöisiä kasveja, jotka ovat olleet puita maan ensimmäisien vuosisatojen aikana! Katso, Akseli, ja ihmettele, sillä kasvientutkijalla ei ole koskaan ollut tällaista juhlahetkeä.

-- Olettepa oikeassa, setä. Luoja näyttää tahtoneen säilyttää tässä äärettömässä ansarissa nämä muinaiset kasvit, jotka oppineiden miesten uutteruus on niin suurella menestyksellä sommitellut uudestaan.

-- Niinpä kyllä, poikaseni, onhan tämä jonkinlainen ansari, mutta olisit osunut paremmin oikeaan, jos olisit sanonut tätä myöskin eläintarhaksi.

-- Eläintarhaksiko?

-- Niin, epäilemättä; katsopas vain tätä tomua, jota jalkamme polkevat, ja näitä luita pitkin maata.

-- Luita! ihmettelin minä. Niin on, näen mä, luita, muinaisten hirviöiden luita.

Hyökkäsin näiden vuosituhansia vanhojen jäännöksien kimppuun, jotka olivat muuttuneet häviämättömäksi kivennäisaineeksi, ja luokittelin epäröimättä nämä jättiläisluut, jotka olivat kuin kuivuneita puunrunkoja. -- Kas tässä on mastodontin[51] alaleuanluu, sanoin minä, tässä on dinotheriumin[52] leukaluu; tässä on luu, joka ei voi olla muun kuin kaikkein suurimman eläimen, Megatheriumin[53] reisiluu. Onpa tämä todellakin oikea eläintarha, sillä nämä luukokoelmat eivät ole voineet tulla tänne minkään vedenpaisumuksen kuljettamina. Nämä eläimet, joiden luita tässä näemme, ovat eläneet tämän meren rannikoilla sen puunkaltaisten ruohojen varjossa. Mutta maltapas, näkyyhän tässä olevan kokonaisia luurankojakin. Mutta -- -- --

-- Mutta mitä? sanoi setäni.

-- Minä en käsitä tällaisten nelijalkaisten oloa tässä kallioluolassa.

-- Miksi et?

-- Sentähden, että elollisia olentoja on ollut maan päällä vasta, mikäli tunnetaan, paleozoisella maailmankaudella; kun nisäkkäät ilmestyivät vasta tertiäärikauden alussa, on mahdotonta ymmärtää, miten ne ovat tähän luolaan joutuneet. Onko elollisuus kehittynyt täällä rinnan maanpäällisen elämän kanssa?

-- Vaikea sanoa, Akseli, mutta mitä näihin luihin tulee, on siihen hyvin yksinkertainen selitys, nimittäin se, että tämä on kerrostunutta maata.

-- Kuinka! Tällaisessa syvyydessä, maanpinnan alla!

-- Epäilemättä, ja tämän seikan voi geologisesti selittää. Niin varhaisina aikoina oli maa ainoastaan kimmoisa kuori, joka vetovoiman vaikutuksesta vuorotellen kohosi ja laskeusi. On siis luultavaa, että maahan muodostui vajoamisia ja että osa kerrostuneesta maasta äkkiä upposi auenneisiin kuiluihin.

-- Olkoonpa niin. Nuo luut ovat todellakin voineet joutua tänne sillä tavalla. Mutta jos elollisuus yleensä, vaikkakin myöhästyen, kuten tuosta sieni- ja kortemetsästä voisi päättää, on kehittynyt samoja uria kuin maapallon pinnalla, niin kuka voi väittää, ettei hirmupetoja vieläkin harhaile näissä pimeissä metsissä tahi näiden jyrkkien kallioiden takana?

Tätä ajatellessani tarkastin jäätävän kauhun vallassa näköpiiriä, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt näillä elottomilla rannikoilla.

Olin hieman väsyksissä ja istahdin sentähden kallioisen niemen äärimmäiselle syrjälle, jonka juurelle aallot pauhaten murtuivat, ja josta saatoin nähdä koko tämän lahdelman. Sen perukassa oli pyramidin muotoisten kallioiden suojassa vähäinen poukama, joka oli tuulen suojassa. Priki ja pari kolme kuunaria olisivat varsin hyvin voineet olla siellä ankkurissa; oikeinpa odotin saavani nähdä sieltä tulevan jonkin laivan täysin purjein ja lähtevän ulapalle.

Tämä kuvittelu hävisi kuitenkin pian. Me olimme varmaankin ainoat elävät olennot tässä maanalaisessa maailmassa. Kun välistä tyyntyi, niin vallitsi jyrkkien kallioiden yllä äänettömyys, hiljaisempi kuin erämaassa; tuntui kuin olisi se oikein painanut merenpintaa. Koetin silloin katsella kaukaisen sumun läpi, nähdäkseni sen verhon taakse, joka peitti näköpiirin takana olevan salaperäisen osan luolasta. Missä tämä meri loppui? Mihin sitä myöten pääsi? Näkisimmekö koskaan sen toista rantaa?

Setä puolestansa ei sitä vähintäkään epäillyt. Minä sekä toivoin että pelkäsin sitä.

Tunnin kuluttua, jonka käytimme tätä ihmeteltävää näkyä katsellaksemme, lähdimme takaisin pitkin rantaa, palataksemme luolaan, jossa vaivuin sikeään uneen, miettien mitä kummallisimpia seikkoja.

XXXI

Seuraavana aamuna heräsin täydellisesti parantuneena. Arvellen, että kylpy saattaisi olla hyvin terveellistä, menin muutamiksi minuuteiksi uimaan tähän Välimeren veteen, sillä tätä saattoi täydellä syyllä sanoa Välimereksi. Palasin aamiaiselle, joka maistui oivallisesti. Hannu osasi laittaa hyvää ruokaa; kun hänellä oli käytettävänä sekä tulta että vettä, voi hän vaihdellakin tavallista jokapäiväistä ruokajärjestystämme. Ruoan jälkeen hän tarjosi meille muutaman kupin kahvia, eikä tämä hyvä juoma koskaan maistunut mielestäni paremmalta kuin silloin.

-- Nyt, sanoi setäni, on nousuveden aika, emmekä saa jättää tutkimatta tätä ilmiötä.

-- Mitä! Nousuvettäkö? kysyin minä.

-- Niin juuri.

-- Ulottuisikohan auringon ja kuun vaikutusvoima tänne asti?

-- Miksi ei? Eikö yleinen attraktsionilaki koske kaikkia kappaleita, ja siis tätäkin merta. Huolimatta ilmanpaineesta saat nähdä, että se kohoaa kuten Atlantin valtamerikin.

Lähestyimme rantaa; laineet rupesivat jo nousemaan.

-- Katsokaa! Vuoksi alkaa tuntua! huusin minä.

-- Niin Akseli, ja näistä meren jättämistä merkeistä näet, että vesi kohoaa noin kymmenen jalkaa.

-- Sepä on kummallista!

-- Ei, vaan luonnollista!

-- Sanokaa, setä, mitä sanotte, mutta minun mielestäni tämä kaikki näyttää eriskummalliselta, ja tuskin voin uskoa silmiänikään. Kuka olisikaan voinut luulla, että tässä luolassa olisi todellinen valtameri nousu- ja pakovesineen, tuulineen, myrskyineen!

-- Miksi ei? Onkohan mitään syytä, joka tekisi sen mahdottomaksi?

-- En tunne sellaista, jos kerran teoria maan keskuksessa olevasta tulesta hylätään.

-- Tähän asti on siis Davyn teoria pitänyt paikkansa.

-- Tietysti, mikään ei tee mahdottomaksi väitettä, että maan sisässä on meriä ja maita.

-- Epäilemättä, mutta ne ovat asumattomia.

-- Olkoonpa niinkin; mutta miksi ei näissä vesissä saattaisi olla joitakin tuntemattomia kalalajeja?

-- Emme ole kuitenkaan tähän asti keksineet ainoatakaan.

-- Mutta voimmehan tehdä itsellemme onkia ja koetella, kannattaako onkiminen täällä yhtä hyvin kuin maan pinnalla olevissa vesissä.

-- Koetelkaamme, Akseli, sillä meidän pitää tutkia näiden seutujen kaikkia salaisuuksia.

-- Mutta missä olemme nyt, setä? En ole teiltä vielä kysynyt tätä, josta tieteelliset koneenne lienevät toki antaneet selityksen.

-- Olemme kolmensadanviidenkymmenen penikulman päässä Islannista, vaakasuoraan suuntaan.

-- Niinkö kaukana?

-- Olen varma, etten erehdy laskuissani viittäsataa syltä.

-- Ja kompassi osoittaa aina vain kaakkoista?

-- Niin tekee; sen deklinatsioni on läntinen, yhdeksäntoista astetta ja neljäkymmentäkaksi minuuttia, aivan kuin maan pinnallakin. Mitä sen inklinatsioniin tulee, niin siinä esiintyy merkillinen seikka, jota olen mitä huolellisimmin tutkinut.

-- Mikä se on?

-- Se, että neula, sen sijaan että se painuisi napaa kohti, niinkuin se tekee pohjoisella pallonpuoliskolla, päinvastoin kohoaa ylöspäin.

-- Siitä täytyy siis päättää, että magneettinen napa on maanpinnan ja sen pisteen välillä, mihin olemme tulleet?

-- Aivan niin; ja on hyvin mahdollista, että jos tulemme napaseutuihin seitsemännenkymmenen leveysasteen kohdalle, missä James Ross löysi magneettisen navan, niin magneettineula siellä nousee suorastaan pystyyn. Tämä salaperäinen piste ei siis olekaan varsin syvällä.

-- Sitä seikkaa ei tiede vielä ole aavistanutkaan.

-- Tiede hairahtuu, poikaseni, mutta hairahdukset ovat hyödyllisiä, sillä ne johdattavat vähitellen totuuteen.

-- Kuinka syvällä olemme?

-- Kolmenkymmenenviiden penikulman syvyydessä.

-- Suoraan yläpuolellamme on siis, sanoin minä katsellessani karttaa, Skotlannin vuorinen osa, missä Grampian vuoret kohottavat lumipeittoiset huippunsa hämmästyttävään korkeuteen.

-- Niin on, sanoi professori naurahtaen. Onhan se jotenkin raskas kuorma, mutta holvi on tukeva. Suuri maailman rakennusmestari on rakentanut sen hyvistä aineista, eikä kukaan ihminen olisi voinut tehdä tätä holvia niin laajaksi! Mitä ovat siltojen kaaret ja tuomiokirkkojen kupukatot verrattuina tähän kolmen penikulman korkuiseen holviin, jonka alla aaltoilee valtameri myrskyineen?

-- En minäkään pelkää, että taivas putoaisi päällemme. Mutta mitä te, setä, aiotte nyt tehdä? Aiotteko kääntyä takaisin maan pinnalle?

-- Kääntyäkö takaisin. Johan nyt! Päinvastoin on aikomukseni pitkittää matkaamme, koska kaikki on tähän asti onnistunut hyvin.

-- Mutta en käsitä, kuinka pääsemme tämän vesitasangon alle.

-- En aiokaan syöstä siihen suin päin; mutta tämän sisämeren ympärillä on varmasti kiinteitä kalliojoukkoja.

-- Epäilemättä.

-- Ja sen vastakkaiselta rannalta uskon löytäväni alaspääsytien.

-- Kuinka pitkän luulette tämän meren olevan?

-- Kolmekymmentä tahi neljäkymmentä penikulmaa.

-- Vain niin! vastasin, ajatellen itsekseni, että tämä lasku saattoi olla hyvinkin virheellinen.

-- Meillä ei siis ole yhtään aikaa hukattavana; jo huomenna lähdemme merelle.

Silmäni etsivät alusta, joka veisi meidät toiselle rannalle.

-- Vai niin, sanoin minä, lähdemme siis merelle. Hyvä! Mutta millä laivalla?

-- Emme millään laivalla, poikaseni, vaan hyvällä ja tukevalla lautalla.

-- Lautalla! huudahdin minä. Mutta onhan sellainen yhtä vaikea rakentaa kuin laivakin, enkä ymmärrä -- -- --

-- Et ymmärrä, Akseli, mutta jos kuuntelisit, niin voisit kuulla -- -- --

-- Kuullako?

-- Niin, kuulla vasaran pauketta, joka sinulle ilmoittaisi, että Hannu on jo täydessä työssä -- -- --

-- Lauttaako rakentamassa?

-- Niin juuri.

-- Onko hän jo hakannut tarpeelliset rakennuspuut?

-- Puut olivat jo edeltäpäin kaadetut. Tule, niin saat nähdä, kuinka hän tekee työtä.

Neljänneksen tuntia astuttuamme näin niemen toisella puolella, johon oli muodostunut pieni luonnollinen satama, Hannun täydessä työssä. Vielä muutama askel ja seisoin hänen vieressänsä. Suureksi ihmeekseni näin rannalla puolitekoisen lautan, joka oli rakennettu jos jonkinlaisista omituisista puulajeista, ja suuri joukko kaikenlaisia lankkuja, polvipuita ja panttureita oli hänen ympärillään. Siellä oli puuta vaikka kokonaisen laivaston rakentamiseen.

-- Mitä puulajia tämä on, setä? kysyin minä.

-- Siinä on petäjää, kuusta, koivua ja kaikenlaista pohjoismaiden havupuuta, joka on meriveden vaikutuksesta kivettynyt.

-- Onko se mahdollista?

-- Se on niin sanottua "surtur brandur'ia", eli kivennäisrakennuspuuta.

-- Mutta pitäisihän sen sitten olla samanlaista kuin ligniitti, kovaa kuin kivi, ja veteen uppoavaa?

-- Kuitenkin tapahtuu joskus, että se pysyy veden päällä; on sellaisia puita, jotka ovat muuttuneet todellisiksi antrasiiteiksi, mutta on toisia, jotka, samoin kuin nämäkin puut tässä, ovat vasta alkaneet kivettyä. Katsopas tänne, sanoi setäni ja viskasi yhden näistä kallisarvoisista meren hylkäämistä puista veteen.

Puukappale upposi ensin, mutta nousi taas veden pinnalle, johon se jäi kiikkumaan laineille.

-- No, oletko nyt vakuutettu? kysyi setäni.

-- Ennen kaikkia olen vakuutettu siitä, että tämä on uskomatonta!

Seuraavana iltana oli kätevä Hannu saanut lautan valmiiksi. Se oli kymmentä jalkaa pitkä ja viittä leveä; kivettyneet puut, yhdistetyt toisiinsa kestävillä köysillä, muodostivat tukevan pinnan; kun lautta oli valmis, sysättiin se veteen ja keinui rauhallisesti Lidenbrockin meren laineilla.

XXXII

Elokuun 13 päivänä nousimme ylös aikaisin, sillä meidän piti koettaa uutta, nopeata ja käytännöllistä kulkuneuvoamme.

Kahdesta paksusta kepistä tehty masto, kolmannesta kepistä tehty raakapuu, sekä matkapeitteistämme tehty purje, siinä koko lautan taklinki. Köysiä ei puuttunut; kaikki oli kestävää.

Kello kuuden aikaan professori antoi merkin nousta lautalle. Ruokatavaramme, köydet ja muut työkalumme, aseemme sekä runsaasti suolatonta vettä, jota kallioiden koloista olimme koonneet, oli lautalla.

Hannu oli kyhännyt peräsimen, jolla hän saattoi ohjata alustansa, minkä toimen hän ottikin tehdäksensä; irroitin köyden, purje pystytettiin ja pian olimme ulapalla.

Kun olimme jättämäisillämme pienen sataman, niin setäni, joka piti suurta melua maantieteellisestä nimistöstänsä, tahtoi antaa satamalle nimen, ja ehdotti siksi minun nimeäni.

-- Ei, sanoin minä, minulla on toinen ehdotus.

-- Mikä?

-- Graüben. Port-Graüben näyttäisi hyvin somalta kartalla.

-- Olkoon menneeksi sitten, Port-Graüben.

Ja tällä tavoin liittyi muisto armaasta vierlantilaisesta tytöstäni vaaralliseen matkaamme.

Tuuli puhalsi koillisesta ja purjehdimme nopeasti eteenpäin hyvällä tuulella. Tiheillä ilmakerroksilla oli suuri voima ja ne vaikuttivat purjeeseen ikäänkuin mahdottoman suuri palje.

Tunnin kuluttua saattoi setäni jokseenkin tarkoin määrätä kulkumme nopeuden.

-- Jos matkamme sujuu tällä tavoin, niin neljässäkolmatta tunnissa voimme kulkea vähintäänkin kolmekymmentä penikulmaa, eikä viivykään kauan, ennenkuin näemme vastakkaisen rannan.

En vastannut mitään, vaan istuuduin lautan etupäähän. Jo alkoi pohjoinen ranta vaipua meren pintaan ja rannat levisivät kahden puolen ikäänkuin helpottaakseen lähtöämme. Silmieni eteen aukeni ääretön meri. Suurien pilvien harmaat varjot kiitivät nopeasti sen pinnalla ja näyttivät ikäänkuin painavan sen synkeätä vettä. Sähköisen valon hopeanhohtavat säteet, siellä täällä heijastuen jostakin vesipisarasta, loistivat aluksen jäljessä. Kohta oli maa kadonnut näkyvistä, silmillämme ei ollut enää leposijaa ja ellei kohiseva vesi olisi osoittanut, että lautta oli kiivaassa vauhdissa, niin olisi voinut luulla sen pysyvän paikoillaan.