Part 11

Loppupuoli päivää kului tehtäessä laskuja ja keskustellen. Olin olevinani kaikessa yksimielinen professori Lidenbrockin kanssa ja kadehdin Hannun täydellistä välinpitämättömyyttä, hän kun sokeasti meni, minne onni hänet vei, pitämättä lukua syistä tai seurauksista.

XXVI

Täytyy tunnustaa, että kaikki oli tähän asti käynyt hyvin, ja että olisin tehnyt väärin, jos olisin valittanut. Jos vain vaikeuksien "keskimäärä" ei lisääntyisi, niin me varmaan voisimme saavuttaa tarkoituksemme. Ja mikä kunnia tästä koituisi meille! Olin jo tottunut täydellä todella ajattelemaan näin à la Lidenbrock. Olikohan tämä seuraus niistä oudoista olosuhteista, joissa elin? Kenties.

Jyrkemmät rinteet, muutamat oikein hirvittävät jyrkänteet, veivät meidät muutaman päivän kuluessa syvälle maan sisimmäiseen ytimeen. Eräänäkin päivänä pääsimme puolitoista ja parikin penikulmaa lähemmäksi keskipistettä. Se oli vaarallista alaslaskeutumista, jossa Hannun taitavuus ja ihmeteltävä pelottomuus oli meille suureksi hyödyksi. Karskiluontoinen islantilainen pani henkensä alttiiksi käsittämättömän välinpitämättömästi, ja hänen avullansa suoriuduimme monista vaarallisista paikoista, joista yksinämme emme olisi päässeet ehjin nahoin.

Hannun vaiteliaisuus eneni päivä päivältä, ja luulenpa, että se tarttui meihinkin. Ulkonaisilla esineillä on todellakin vaikutusta meidän aivoihimme, ja se, joka sulkeutuu neljän seinän sisäpuolelle, kadottaa viimein taidon yhdistää ajatuksia ja sanoja. Kuinka monet yksinäisissä kammioissa istuvat vangit ovat tulleet tylsäjärkisiksi, jopa hulluiksi siitä syystä, että heiltä puuttui ajatusvoiman harjoitusta!

Edelläkuvattua keskusteluamme seuraavina kahtena viikkona ei tapahtunut mitään mainittavampaa.

Muistiini on tarttunut vain yksi tärkeä tapaus, jonka pienimmätkin seikat ovat lähtemättömästi painuneet mieleeni.

Elokuun 7 päivänä oli meidän alituinen laskeutumisemme vienyt meidät kolmentoista penikulman syvyydelle, s.o. yläpuolellamme oli kolmetoista penikulmaa kallioita, valtameriä, mantereita ja kaupunkeja. Laskujemme mukaan meidän piti olla noin 200 penikulmaan päässä Islannista.

Tuona päivänä käytävä vei vähemmän viettävään suuntaan.

Minä astuin edellä. Setäni kantoi toista Ruhmkorffin konetta, minä toista. Käydessämme tarkastelin graniittikerroksia.

Yhtäkkiä, kun sattumalta katsahdin taakseni, huomasin olevani yksin.

-- No hyvä! ajattelin, minä olen astunut liian kiivaasti, tahi kenties setäni ja Hannu ovat seisahtuneet matkalla; minun täytyy etsiä heitä. Kaikeksi onneksi ei tie ole kovin jyrkkä.

Käännyin takaisin, ja kuljin neljänneksen tuntia. Katselin ympärilleni, ei näkynyt ketään. Huusin; ei kuulunut vastausta. Ääneni hukkui siihen moninkertaiseen kaikuun, jonka se herätti.

Aloin käydä levottomaksi, ja kauhunväreet karmivat selkäpiitäni.

-- Vähän rauhallisuutta vain! sanoin kovalla äänellä; olen vakuutettu siitä, että löydän toverini. Kahta tietä ei ole! Minä olen heidän edellänsä; käännyn siis takaisin. Puolen tuntia kuljin taas ylöspäin; kuuntelin, eikö minua huudettaisi, sillä tässä tiiviissä ilmassa kuuluisi ääni pitkän matkan päähän; mutta syvä äänettömyys vallitsi äärettömässä käytävässä.

Seisahduin voimatta uskoa tätä todeksi; sen kyllä myönsin, että olin eksynyt, vaan en sitä, että olin suuressa vaarassa. Kun on joutunut eksyksiin, niin oikea tie löytyy jälleen.

-- Annapas olla, sanoin taas; koska ei ole muuta kuin yksi tie, jota toverini kulkevat, niin minun täytyy löytää heidät; minun tarvitsee vain kulkea pitemmälle ylöspäin, jolleivät he, kun eivät näe minua ja ehkä unhottivat, että minä kuljin heidän edellänsä, ole saaneet samaa tuumaa päähänsä kuin minäkin, ja siis kääntyneet takaisin. Mutta siinäkin tapauksessa minun pitäisi löytää heidät, jos vain kiiruhdan. Sehän on selvää!

Toistelin itsekseni näitä viimeisiä sanoja, jotka eivät kuitenkaan voineet rauhoittaa mieltäni.

Silloin heräsi minussa epäilys: olinkohan todellakin heidän edellänsä? Tottahan toki! Hannu seurasi minua ja kulki setäni edellä. Olihan hän seisahtunutkin kerran muutamaksi silmänräpäykseksi korjaamaan kantamustaan, ja tämä tapaus johtui mieleeni. Luultavasti olin juuri sillä hetkellä kulkenut eteenpäin.

-- Sitäpaitsi, ajattelin, minun on mahdotonta eksyä, sillä minulla on johdattaja tässä sokkelossa, erehtymätön opas, nimittäin uskollinen puromme. Kun vain seuraan puroa ylöspäin, niin varmasti löydän toverieni jäljet.

Nämä ajatukset antoivat minulle uutta rohkeutta ja päätin lähteä matkaan kadottamatta silmänräpäystäkään.

Kuinka siunasinkaan setäni aavistusta, kun hän kielsi linnustajaa tukkimasta reikää, jonka tämä oli tehnyt kiviseinään! Nyt tämä hyväätekevä lähde, virvoitettuansa meitä matkalla, johdattaisi minua maan sisuksessa suikertelevien rotkojen kautta.

Mutta ennenkuin lähdin ylöspäin, arvelin, että peseytyminen tekisi minulle hyvää.

Kumarruin sentähden kastellakseni pääni Hannun purossa.

Mutta suuri oli hämmästykseni!

Edessäni oli kuiva ja tasainen kallio! Puro ei enää virrannutkaan jalkojeni juuressa.

XXVII

Toivottomuuteni oli kuvaamaton; ihmiskielen sanat eivät pysty tulkitsemaan tunteitani. Olin elävältä haudattu, ja kohtalonani oli kuolla nälkään ja janoon.

Kuinka kuivalta tuntuikaan tuo kallio! Koneellisesti laskin kuumat käteni maata vastaan.

Mutta kuinka olinkaan joutunut eroon purosta, jota ei enää näkynyt? Nyt ymmärsin syyn siihen ihmeelliseen äänettömyyteen, jonka olin äsken huomannut, kun viimeisen kerran kuuntelin, eikö kuuluisi toverieni huutoja. Lähtiessäni kulkemaan väärää polkua en ollut huomannut, ettei puroa enää ollutkaan, ja nyt oli selvää, että käytävä oli jakautunut ja että Hannun-puro, seuraten toista kulkutietä, oli mennyt seuraajineen tuntemattomiin syvyyksiin!

Kuinka löytäisin takaisin? Ei ollut mitään jälkiä, eikä jalkani tehnyt mitään merkkiä kovaan kallioon. Vaivasin aivojani selittääkseni tätä vaikeata kysymystä, mutta tilaani saattoi kuvata vain yhdellä sanalla: kadotettu!

Niin! Kadotettu syvyyteen, joka mielestäni oli mittaamattoman suuri! Tämä kolmenkymmenen penikulman vahvuinen maakerros painoi kauhistuttavana taakkana hartioitani; tunsin itseni muserretuksi.

Koetin kääntää ajatukseni maallisiin seikkoihin, mutta se onnistui huonosti. Hampuri, talo Kuninkaankadun varrella, Graüben raukkani, koko se maailma, jonka alla nyt vaelsin, vilahti nopeasti kiihtyneen mielikuvitukseni ohitse. Kuin houraillen mietin kaikkia matkamme tapauksia, purjehdustamme, Islantia, Fridrikssonia, Sneffelsiä! Ja sanoin itsekseni, että jos minulla vielä tällaisessa tilanteessa oli vähääkään toivoa jäljellä, niin se juuri olisi hulluuden merkki, ja että parempi olis suorastaan heittäytyä epätoivoon!

Mikä inhimillinen voima olisikaan todella enää voinut viedä minut takaisin maapallon pinnalle ja avata sen ammottavan holvin, joka kohosi ylläni?

-- Voi, setäni! huusin minä epätoivoisella äänellä.

Tämä oli ainoa nuhteleva sana, joka pääsi huuliltani, sillä käsitin hyvin, mitä tuskia tämä onneton mies kärsi, hakiessaan vuorostansa minua.

Kun siis huomasin olevani ihmisavun saavuttamattomissa, kykenemättömänä tekemään mitään pelastuksekseni, ajattelin taivaan apua. Mieleeni johtui muistoja lapsuudestani ja äidistäni, jota en ollut nähnyt sitten kuin pienenä lapsena. Turvausin rukoukseen, vaikkei minulla ollut oikeutta toivoa, että Jumala kuulisi minua, kun vasta näin myöhään käännyin hänen puoleensa, kuitenkin rukoilin häntä palavasti.

Rukous rauhoitti minua hiukan, ja saatoin käyttää kaikki sielunvoimani ajatellakseni asemaani.

Minulla oli mukanani ruokaa kolmeksi päiväksi, ja vesipulloni oli täynnä. Kumminkaan en voinut jäädä kauemmaksi aikaa tähän; mutta pitikö minun kulkea ylös- vai alaspäin?

Nähtävästi ylöspäin! Aina vain ylöspäin!

Sillä tavoin minun täytyi viimein tulla sille paikalle, missä erkanin purosta, tuohon onnettomaan käytäväin haaraan. Kun kerran sinne pääsisin, niin puroa seuraten voisin kenties saavuttaa Sneffelsin huipun.

Miksi en sitä ennen tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä pelastuksen toivo, ja tärkeintä oli siis löytää Hannun puro.

Miksi en sitä jo aikaisemmin tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä pelastuksen mahdollisuus, ja tärkeintä oli siis löytää' Hannun-puro.

Nousin ja kuljin jyrkkää mäkeä ylös, nojaten rautakärkiseen keppiini. Kuljin toivorikkaana ja rauhallisena, kuten ainakin mies, jonka tie on selvä.

Kuljin puoli tuntia pysähtymättä kertaakaan; koettelin tunnustella äsken kulkemaani tietä käytävän muodosta, muutamien kivien epätasaisuudesta ja tien mutkauksista, mutta en löytänyt mitään erikoista tuntomerkkiä, ja huomasin pian, ettei tämä käytävä voinut viedä minua takaisin haarautumispaikalle. Vastaani tuli läpipääsemätön seinä; kaaduin pitkäkseni kalliolle.

Sitä kauhistusta ja epätoivoa, joka minut silloin valtasi, en voi kertoakaan; olin peräti masentunut. Viimeiset toiveeni oli tämä kivinen seinä tehnyt tyhjiksi.

Kadotettuna tässä harhakäytävässä, jonka mutkat kulkivat ristiin rastiin joka suunnalle, voimatta enää toivoakaan pelastusta! Minun täytyi kuolla mitä hirveimmällä tavalla! Mutta, kummallista kyllä, johtui mieleeni ajatus, että jos kivettynyt ruumiini joskus löytyisi, niin sen löytyminen kolmenkymmenen penikulman syvyydestä maan sisästä antaisi aihetta tieteellisiin keskusteluihin!

Koetin puhua kovalla äänellä, mutta en jaksanut saada kuivettuneilta huuliltani muuta kuin sekavia äännähdyksiä; huohotin tuskissani.

Keskellä tätä hätää kohtasi minua uusi onnettomuus. Lamppuni putosi maahan ja meni rikki; minulla ei ollut mitään, millä saatoin panna sen kuntoon. Valo riutui ja oli jo sammumaisillaan!

Näin kuinka valo alkoi himmentyä lasitorvessa. Pitkä jono liikkuvia varjoja häilyi pimeillä seinillä. En uskaltanut räpäyttää silmiäni, sillä pelkäsin kadottavani viimeisenkin valonpilkahduksen! Joka silmänräpäys odotin, että se sammuisi ja pimeys nielisi minut.

Lepattava liekki tuikahti vielä kerran; keskitin kaiken näkövoimani siihen kuin viimeiseen valon vilahdukseen, joka minun oli sallittu koskaan enää nähdä; ja sen jälkeen synkkä pimeys kääri minut vaippaansa.

Minulta pääsi kauhea hätähuuto! Maan päältä ei valo pimeimpänäkään yönä häviä kokonaan! Se on epäselvää, hyvin heikkoa, mutta olkoonpa vaikka kuinka vähän valoa jäljellä, niin näemme kuitenkin hiukkasen! Mutta täällä ei ollut yhtään valoa. Täydellinen pimeys teki minut aivan sokeaksi.

Silloin menivät ajatukseni sekaisin. Nousin, ojensin käteni ja aloin tuskallisesti haparoida. Pakenin, syöksyin umpimähkään eteenpäin tässä sekavassa sokkelossa, alituisesti alaspäin, juosten pimeätä käytävää ikäänkuin maanalaisten luolain asukas, huutaen, kiljuen, mölisten, joskus loukaten itseni epätasaisia kallioita vastaan, kaatuen ja taas nousten pystyyn verisenä, koettaen juoda verta, joka vuoti kasvoilleni ja odottaen joka hetki, että kallioseinä musertaisi vihdoinkin pääni!

Mihin tämä hurja juoksu? Siitä olin aivan tietämätön. Monen tunnin kuluttua vaivuin lopen uupuneena ja menehtyneenä kiviseinän viereen ja menin tainnoksiin!

XXVIII

Kun jälleen virkosin, olivat kasvoni kyynelistä kosteat. En voi sanoa, kuinka kauan tätä tunnottomuuden tilaa kesti, sillä en enää voinut pitää vaaria ajan kulusta. Tunsin itseni äärimmäisen yksinäiseksi ja hylätyksi.

Kaaduttuani olin menettänyt paljon verta ja tunsin aivan olevani veren tahraama. Voi, kuinka surin, etten jo ollut kuollut! En tahtonut ajatella enää, vaan karkoitin kaikki mietteet aivoistani; tuskissani laahauduin likelle vastakkaista seinää.

Tunsin jo kadottavani uudestaan tajuntani, kun kova jyrinä kuului korviini. Se oli ikäänkuin kauan kestävä ukkosen jyrinä, ja kuulin ääniaaltojen vähitellen häviävän syvyyden kaukaiseen äärettömyyteen.

Mistä tämä jyrinä? Epäilemättä jostakin ilmiöstä, joka tapahtui maan sisuksissa! Kaasuräjähdys tahi mahdottoman suuren maalohkareen putoaminen!

Kuuntelin, kuuluisiko tätä jyrinää toistamiseen. Neljännestunti kului, jolloin käytävässä vallitsi niin syvä äänettömyys, että kuulin oman sydämenikin sykinnän.

Yhtäkkiä kuului korvaani, joka sattumalta oli aivan seinän likellä, sekavia, käsittämättömiä, kaukaisia sanoja. Minua värisytti.

-- Se on vain kuvittelua! ajattelin itsekseni.

Mutta ei! kuunnellessani tarkemmin kuulin selvästi äänten sorinaa, vaikka heikkouteni esti minua erottamasta mitä sanottiin. Kumminkin puhuttiin, siitä olin vakuutettu.

Silmänräpäyksen ajan pelkäsin, että kaiku kenties kertasi vain omat sanani. Kenties olin tietämättäni huutanut; sentähden suljin lujasti huuleni ja painoin taas korvani seinää vasten.

-- Niin! aivan varmaan siellä puhutaan!

Siirtyessäni muutaman jalan verran pitkin seinää kuulin vielä selvemmin ihmisääniä. Erotin sanoja, vaikka vallan sekavia ja käsittämättömiä, jotka saapuivat korviini hiljaisina. Sana "kadotettu" lausuttiin useita kertoja surullisella äänellä.

Mitä tämä merkitsi? Kuka sen lausui? Epäilemättä setäni tahi Hannu. Mutta jos minä kerran kuulin heidän äänensä, niin pitäisihän heidänkin kuulla minun ääneni.

-- Tännepäin! huusin kaikin voimin, tännepäin!

Odotin vastausta tahi huutoa, mutta mitään ei kuulunut. Muutama minuutti kului. Luulin, että toverini eivät voineet kuulla heikontunutta ääntäni.

-- Sillä toverini täällä puhuvat, sanoin taas. Ketäpä muita täällä olisi, kolmekymmentä penikulmaa maanpinnan alapuolella?

Aloin taas kuunnella. Kun muuttelin korvaani paikasta toiseen edestakaisin, löysin yhden paikan, jossa äänet kuuluivat voimakkaammin kuin muualla. Sana "kadotettu" saapui taas korvaani, ja sen jälkeen kuulin taas tuo ukkosen jyrinä, joka oli herättänyt minut tainnoksista.

-- Ei, sanoin minä, ei! Nämä äänet eivät kuulu vuoren läpi. Seinä on muodostunut kivestä, jonka lävitse ei kuuluisi kovimmankaan laukauksen kaiku. Tämä jyrinä tulee itse käytävästä! Tämä johtuu aivan varmaan omituisista ääniopillisista seikoista.

Taas kuuntelin, ja tällä kertaa -- -- niin, aivan oikein! -- tällä kertaa kuulin selvästi huudettavan nimeäni.

Setäni oli huutanut nimeäni! Hän keskusteli Hannun kanssa.

Nyt ymmärsin kaikki. Saadakseni ääneni kuulumaan piti minun puhua tämän seinän vieressä, joka johti ääntä samoin kuin sähkölennätinlanka johtaa sähköä.

Mutta en saanut hukata hetkeäkään. Toverieni tarvitsi vain väistyä muutamia askeleita, niin koko ilmiö lakkaisi. Lähestyin seinää ja lausuin niin selvästi kuin taisin sanat: Setä Lidenbrock!

Nyt odotin mitä suurimman tuskan vallassa. Äänen nopeus ei ole erikoisen suuri, eikä edes ilmakerroksien tiiviys enennä sitä. Muutamia pitkiä sekunteja kului, kunnes vihdoin nämä sanat sattuivat korviini:

-- Akseli, Akseli! Sinäkö se olet?

-- -- --

-- Niin, niin! vastasin minä.

-- -- --

-- Lapseni, missä olet?

-- -- --

-- Olen kadotettu, mitä synkimmässä pimeydessä.

-- -- --

-- Entä lyhtysi?

-- -- --

-- Se on sammunut.

-- -- --

-- Ja puro?

-- -- --

-- Kadonnut.

-- -- --

-- Akseli, poikaraukkani, rohkaise mielesi!

-- -- --

-- Voimani ovat lopussa! En jaksa vastata. Mutta puhukaa edes minulle!

-- -- --

-- Rohkeutta, sanoi taas setäni. Älä puhu, vaani kuuntele minua. Olemme etsineet sinua sekä ylhäältä että alhaalta käytävästä. Mahdotonta löytää sinua! Voi, kuinka olen surrut sinua, lapseni! Kun luulimme sinun yhä olevan Hannun-puron tiellä, niin menimme viimein alaspäin, silloin tällöin laukaisten pyssymme. Se seikka, että kuulemme toistemme äänet, on kokonaan akustinen ilmiö! Emme voi puristaa toistemme kättä! Mutta älä ole epätoivoissasi, Akseli! Onhan sekin jo jotakin, että kuulee toinen toisensa äänen.

-- -- --

Sillävälin olin tuumaillut tilaani, ja sieluuni palasi jälleen heikko toivo. Mutta ennen kaikkea oli yksi asia tärkeä. Asetin siis suuni likelle seinää ja sanoin:

-- Setä!

-- -- --

-- Lapseni! vastattiin minulle hetkisen kuluttua.

-- -- --

-- Meidän täytyy ennen kaikkea saada tietää, kuinka kaukana olemme toisistamme.

-- -- --

-- Se ei ole vaikeata.

-- -- --

-- Onhan teillä kronometri?

-- -- --

-- On.

-- -- --

-- No hyvä! ottakaa se. Lausukaa minun nimeni ja katsokaa tarkoin kellosta, millä hetkellä te puhutte. Minä taas lausun nimeni, heti kun ääni saapuu luokseni, ja te tarkastatte samoin oitis sitä silmänräpäystä, jolloin vastaukseni saapuu luoksenne.

-- -- --

-- Hyvä! ja puolet siitä ajasta, joka kuluu kysymykseni ja vastauksesi välillä, ilmoittaa, kuinka kauan ääneni viipyy matkalla luoksesi.

-- -- --

-- Niin, setä.

-- -- --

-- Oletko nyt valmis?

-- -- --

-- Olen.

-- -- --

-- Pidä siis varasi! Lausun nimesi.

-- -- --

Painoin korvani seinään ja niin pian kuin nimi "Akseli" kuului, vastasin heti "Akseli" ja odotin sitten.

Neljäkymmentä sekuntia oli kulunut molempain sanojen välillä; ääni tarvitsee siis kaksikymmentä sekuntia kulkeaksensa välillämme olevan matkan. Koska ääni kulkee tuhatkaksikymmentä jalkaa sekunnissa, niin on meidän välillämme kaksikymmentätuhattaneljäsataa jalkaa, eli yksi kokonainen ja viisi kahdeksattaosaa penikulmaa.

-- -- --

-- Puolitoista penikulmaa! mutisin minä.

-- -- --

-- No! Akseli, jaksathan kulkea sen matkan.

-- -- --

-- Mutta pitääkö kulkea ylös- vai alaspäin?

-- -- --

-- Alaspäin! ja kuule, mistä syystä! Olemme tulleet avaraan luolaan, jossa yhtyy suuri joukko käytäviä. Se käytävä, jota myöten sinä olet kulkenut, johtaa varmaan tänne, sillä näyttää siltä, kuin kaikki nämä rotkot ja maan halkeamat lähtisivät tästä äärettömän suuresta ontelosta, jossa me nyt olemme. Nouse sentähden ylös ja lähde taas eteenpäin. Astu, ryömi jos niin tarvitaan, luista pitkin jyrkkiä luisuja, ja käsivartemme ovat valmiina ottamaan sinua vastaan matkan päässä. Eteenpäin, lapseni, eteenpäin!

-- -- --

Nämä sanat kiihoittivat taas rohkeuttani.

-- Hyvästi setä! huusin minä; nyt lähden. Äänemme eivät enää voi kuulua toisillemme siitä hetkestä alkaen kun minä hievahdan tältä paikalta! Hyvästi siis!

-- -- --

-- Hyvästi Akseli, tapaamme toisemme! Nämä olivat viimeiset sanat, jotka kuulin.

Tämä hämmästyttävä keskustelu, joka tapahtui maan sisuksissa, enemmän kuin penikulman päässä toisistamme, loppui näillä lohduttavilla sanoilla. Huokasin kiitosrukouksen Jumalalle, joka oli tämän mittaamattoman, synkän käytävän läpi johdattanut minut sille ainoalle paikalle, missä saatoin kuulla toverieni äänen. Tämän ihmeellisen ääni-ilmiön voi sangen helposti selittää fysiikan sääntöjen mukaan: sen aiheutti tunnelin muoto ja kiviseinien äänenjohtamiskyky. Useita esimerkkejä voidaan mainita samanlaisesta äänenjohdatuksesta pitemmän matkan päähän sitä välimatkalla kuulematta. Muistelenpa, että samanlainen ilmiö on huomattu muun muassa Lontoossa olevan P. Paavalin kirkon holvissa, ja ennen kaikkea muutamissa merkillisissä luolissa Sisiliassa, Syrakusan lähellä olevissa kivilouhoksissa, joista tässä suhteessa merkillisin on tunnettu nimellä Dionysoksen korva.

Nämä muistot palasivat mieleeni, ja ymmärsin selvästi, ettei meitä erottanut mikään este, koska kerran setäni ääni pääsi saapumaan luokseni. Jos kulkisin samaa tietä kuin äänikin, niin tietysti pääsisin perille, jolleivät voimani loppuisi kesken.

Nousin siis ylös ja pikemminkin laahausin eteenpäin kuin astuin. Luisu oli jotenkin jyrkkää ja luistin alamäkeen.

Kohta alkoi alastuloni käydä hirvittävän nopeaksi, ja luulin pian suorastaan putoavani; mutta minulla ei ollut enää voimaa seisauttaa kulkuani.

Äkkiä katosi jalansija altani, ja tunsin syöksyväni alaspäin kuin kaivoon, törmäillen käytävän epätasaisia sivuja vastaan. Pääni kolahti terävään kivensyrjään, ja menin tainnoksiin.

XXIX

Kun virkosin, olin puolipimeässä, pitkälläni paksuja peitteiden päällä. Setäni istui vieressäni katsoen minuun, näkyisikö jotain elon merkkiä. Kun ensimmäisen kerran huokasin, tarttui hän käteeni, ja avattuani silmäni pääsi häneltä ilonhuudahdus.

-- Hän elää! hän elää! huusi hän.

-- Niin! vastasin heikolla äänellä.

-- Lapseni! sanoi setäni puristaen minua rintaansa vasten, olet siis pelastettu!

Tulin syvästi liikutetuksi siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin, ja vielä enemmän siitä, että hän näytti olevan huolissaan vuokseni. Mutta täytyi todellakin sattua tällaisia tapauksia, ennenkuin setäni näin paljasti hellemmät tunteensa.

Tällä kertaa tuli myös Hannu esiin, ja uskallanpa sanoa, että hänen silmistänsä loisti selvä tyytyväisyys, kun hän näki käteni setäni kädessä.

-- Hyvää päivää, sanoi hän.

-- Hyvää päivää, Hannu, hyvää päivää, mutisin minä. Mutta sanokaa nyt, setä, missä me tällä kertaa olemme.

-- Huomenna, Akseli, huomenna; nyt olet vielä liian heikko. Olen käärinyt pääsi siteisiin, joita ei saa liikuttaa paikaltansa. Makaa sentähden, poikaseni, niin saat huomenna tietää kaikki.

-- Mutta sanokaa toki minulle, kyselin taas, paljonko kello on, ja mikä päivä on tänään?

-- Kello on 11 illalla, ja meillä on tänään sunnuntai elokuun 11 p.; mutta en salli sinun enää kysellä mitään ennenkuin 12 päivänä.

Tunsin todellakin itseni hyvin heikoksi, ja silmäni painuivat väkisinkin umpeen. Tarvitsin vielä yhden yön levon, ja nukuin siinä luulossa, että yksinäisyyttäni oli kestänyt neljä pitkää päivää.

Kun seuraavana aamuna heräsin, katselin ensi työkseni ympärilleni. Vuoteeni, joka oli valmistettu matkapeitteistämme, oli ihastuttavassa luolassa, jota koristivat välkkyvät kiteet, lattiana oli hieno hiekka. Luolassa oli puoleksi pimeää; tulisoihtua tai lamppua ei ollut sytytetty, ja kuitenkin näkyi päivänvaloa ulkoa ahtaasta aukosta. Kuulin myös jotakin epäselvää ääntä, ikäänkuin aaltojen loiskimista rantaa vasten, ja joskus tunsin kuin tuulen leyhkäyksen.

Arvelin itsekseni, olinko valveilla vai uneksinko vielä, tahi oliko kaikki pelkkää kuvittelua. Mutta tällä kertaa eivät silmäni eivätkä korvanakaan voineet pettää.

-- Sehän on päivänsäde, joka näkyy tuosta kallionhalkeamasta! ajattelin minä. Todellakin, sieltä kuuluu aaltojen pauhinaa! Ah! tunnen raittiin tuulen henkäyksen! Petynkö, vai olemmeko taas tulleet maan pinnalle. Onko setä luopunut matkastansa vai onko se jo onnellisesti päättynyt?

Näitä selittämättömiä kysymyksiä aprikoidessani tuli professori sisään.

-- Hyvää huomenta, Akseli, sanoi hän iloisesti. Löisinpä vetoa, että voit hyvin.

-- Niinpä kyllä, vastasin nousten istumaan vuoteessani.

-- Niin täytyy ollakin, sillä olet maannut levollisesti. Hannu ja minä olemme vuorotellen valvoneet vuoteesi ääressä ja olemme nähneet, että parantumisesi on edistynyt.

-- Tunnenpa todellakin virkistyneeni, ja todistukseksi siitä aion kelpo tavalla syödä aamiaista, jonka luultavasti tarjoatte minulle.

-- Saat kyllä syödä, poikaseni. Kuumeesi on kadonnut, Hannu on pannut haavoihisi jonkinlaista voidetta, jonka salaisuuden islantilaiset tuntevat, ja ne ovat parantuneet oivallisesti. Linnustajamme on kelpo mies!

Puhellessaan setä laittoi ruokaa, jonka halukkaasti ahmaisin suuhuni huolimatta hänen varoituksistaan. Sillävälin kyselin häneltä ehtimiseen yhtä ja toista ja hän kiiruhti selittämään.

Sain tietää, että onnellinen putoamiseni oli paiskannut minut suoraan melkein pystysuoran aukon pohjaan; ja kun olin vierinyt alas kivivirrassa, joista pieninkin oli kylliksi suuri musertamaan minut, niin täytyy siitä päättää, että osa maastakin oli lohjennut ja syössyt alas samalla kertaa kuin minäkin. Tällainen hirvittävä putoaminen oli tuonut minut suoraan setäni syliin, johon vaivuin verisenä ja tainnoksissa.

-- Onpa todellakin kummallista, että et jo tuhannesti kuollut. Mutta älkäämme Jumalan tähden enää erotko, sillä voisi tapahtua, ettemme ikinä löytäisi toisiamme.

"Älkäämme erotko toisistamme!" Matka ei siis ollutkaan lopussa? Silmäni suurenivat hämmästyksestä, minkävuoksi setäni kysyi:

-- Mitä tarkoitat, Akseli?

-- Kysyisin teiltä yhtä asiaa. Uskottehan, että olen terve?

-- Epäilemättä!

-- Ja kaikki jäseneni eheät?

-- Niin, kaiketikin!

-- Entäs pääni?

-- Pääsikin on, muutamia kolauksia lukuunottamatta, täydellisesti täydellisesti vahingoittumattomana paikallansa hartioillasi.

-- No sitten pelkään, että järkeni on sekaisin.

-- Sekaisinko?

-- Niin, sekaisin. Emmekö ole tulleet jälleen maan pinnalle?

-- Emme suinkaan!